Mää oon AIVAN koukussa niinkin naurettavaan televisiosarjaan kuin Hulluna häämekkoihin. Ei, en ole häähullu, enkä ehkä edes ikinä menossa naimisiin. Tai no, ainakaan lähitulevaisuudessa. Vai mitäköhän siihen sanoo tuo minun Nuorempi Mieheni? 

Luulen, että ohjelma viehättää minua siksi, että rakastan mekkoja. En erityisesti edes häämekkoja, vaan mekkoja ylipäätään. Eikä muutakaan mekko-ohjelmaa ole tietääkseni tarjolla (en suostu hyväksymään Project Runwayta mekko-ohjelmaksi, koska siinä ne mekot puetaan sellaisten naista etäisesti muistuttavien tikkujen niskaan. Epärealistista. Häämekko-ohjelmassa on aika paljon enemmän naisen näköisiä tytsyjä). 

Se on siis kiva ohjelma siksi, että siinä on mekkoja. Ja siksi, että....

1. Ohjelma kuvataan Kleinfeldin kuulussa morsiuspukuliikkeessä, joka sijaitsee New Yorkissa. Kaikki, mikä pitää sisällään palasenkin New Yorkia, on katsomisen arvoista.

2. Morsiot ovat välillä aivan ihastuttavia sekopäitä. Ei mitään bridezilla-osastoa, vaan sellaisia sekopäitä, jotka tuhlaavat 24 000 dollaria hääpukuun, ostavat niitä kolme tai haluavat kaiken, hääpuvunkin, olevan pinkkiä. Ja ovat silti yleensä aika ihastuttavia.

3. Morsioiden sukulaisista niitä ihastuttavia sekopäitä vasta löytyykin! Miksen jaksa uskoa, että minun perheestäni tai ystäväpiiristäni löytyisi ketään, joka haluaisi tulla hääpukuni sovitukseen vain siksi, että saisi laukoa julmuuksia ulkonäöstäni, toiveistani ja maustani? Vihata kaikkea ja pukea minut huvikseen ällötyksiin, jotta saisi naurut? (Itse asiassa, viimeisin kuulostaa kyllä hauskalta.)

4. Kleinfeldin henkilökunta on vailla vertaansa. Yhtäällä meillä on Keasha, jonka otsis roikkuu välillä nenällä asti, toisaalla meillä on Camille, jonka kulmakarvat ja huulirajaukset on tatuoitu samalla värillä, ja lopulta meillä on osastollinen ompelijattaria, jotka ovat kaikki tylyjä, helmiä ja kreikkalaisia.

5. Kleinfeld on kallis huippuliike, mutta kaikki sen myyjät puhuvat kuin pahimmatkin newjerseyläiset amerikanitalialaiset juntit. 

+1. Ohjelmassa itketään paljon. Itku on aina hyvän realityohjelman tunnusmerkki. Jopa vaatimus.

(Ykkönen on edelleen kuitenkin Pikakurssi kodinostoon!)

Tiesittekö, että prinssi Harry on espanjaksi príncipe Enrique? Ja prinssi William príncipe Guillermo?

...ja luonnollisesti prinssi Charlesin nimi vääntyy espanjaksi muotoon príncipe Carlos.

Miksemme mekin voisi antaa kuninkaallisille (Ruotsin Kallen lisäksi) suomalaisia nimiä?

William ja Harry olisivat suomeksi tietenkin Viljami ja Harri. Charlesista pitäisi tehdä sekaannusten välttämiseksi Kaarlen sijaan vaikka Kauko. Tai Keijo? Tai Konsta!

Espanjan kuningas Juan Carlos voisi vääntyä suomeksi esimerkiksi muotoon Jussi Kalervo. Tai sitten voitaisiin heittäytyä reilusti modernimmiksi ja nimetä se vaikka Veetiksi. Kuningatar Sofia olisi tietenkin Sohvi. Tai esimerkiksi Oona.

Prinssi Felipe ja prinsessa Letizia voisivat olla vaikka Pauli ja Leila. Vai mitä olette mieltä?

Vladimir Putinin nimi täytyy muuten Ranskassa kirjoittaa muotoon Poutine, sillä muuten se lausuttaisiin samalla tavalla kuin kirosana putain.

(Niin, ja Panadol on Tanskassa Panodil! :D)

Jottei Kustaa-palsta täyttyisi ihan liian asiallisesta sisällöstä, päätin raottaa uudelleen vanhan ystäväkirjani sivuja ja jakaa osia sen sisältämästä herkästä runotaiteesta maailmalle.

Muistutan, että olen itse täyttänyt tämän ystäväkirjan 27:stä aukeamasta kymmenen kappaletta.

PIKKU PIRKKO PÄÄRYNÄ ON SITTEN HÄIJYN ILKEÄ OMIA KAVEREITANSA NIPISTÄÄ JA NÄPSII JA SINNE TÄNNE LÄPSII EIKÄ EDES PELKÄÄ ETTÄ SAISI SELKÄÄ SEURAUS ON TÄÄ PIRKKO YKSIN KOTIIN JÄÄ LOPPU LOPPU RUNO

TIIA OI TIIA MÄ ITSE SE OON MÄ JOSKUS TUHMA OON ON SISKO MULLA SE AIKA KILTTI ON JA MÄ TUHMIA TEEN JA EMMI SISKO ON OLLU ARESTIS JA MÄKIN EN KEKSI ENENPÄÄÄ ETTÄ: LOPPU LOPPU SATU ON NYT: LOPPU

(Edellisellä aukeamalla erään vanhemman kaverin vanhempi veli oli kirjoittanut kirjaan "Tiia oi Tiia sä ystäväni oot mut pienikin sä viel oot", josta nähtävästi inspiroiduin kovasti.)

OI TIIA OI TIIA MÄ ITSE OON SE TIIA JA MULLA ON AIK TYHMÄ KALLO MUT AIKA KIVA ILMAPALLO MUT MIKÄ ON SE KALLO??? NO KALLO ON PÄÄ MIS ON SILMÄT. JA PIKU ON IHANA JA PÄÄSSÄ ON SUU IHAN NIN KUIN PIKKU RUU NO MITÄS SIITÄ JA RUU ON AIKA SAMANTAPAINEN KUN PUU JA LUU NO HEI HEI LOPPU

(Kuten sanottu, inspiroiduin kovasti. Piku oli vissiin joku naapurin koira.)

EN TIEDÄ MITÄN KAUNIMPAA KUIN PUNAINEN TALO JA KIRSIKKAMAA! LOPPU LOPPU

(Miten niin kirsikat eivät kasva maassa?)

ILVES PILVES PIPPANA TEHTY

(Tappara ON terästä.)

MÄ OON TIIA MULLA ON AIKA TYHMÄ KALLO MUT AIKA KIVA JALKAPALLO!

HEI! VÄISTYS VÄHÄN VÄISTYS VÄHÄN KUN MUN TÄYTYY ISTUA TÄHÄN!

PILVI SIELLÄ PILVI TÄÄLLÄ ENKELI ISTUU PILVEN PÄÄLLÄ

Ottia tuota. Kirjoittaminen on ollut selkeästi vahvuuteni jo alle kouluikäisenä. Yes?

...jotka olisi voinut ehkä tehdä toisin.

Poikaystävälläni on tapana lauleskella kotona touhuillessaan erilaisia klassikkobiisejä. Hauskaksi rallattelun tekee se, että hän suomentaa klassikkobiisit itse. Tänään kuulin hänen laulavan ”vesivessa”. Arvatkaa, mistä biisistä on kyse? Abban Waterloo.

Poikaystävän mukaan kaikkien suomentavien ura alkaa yleensä biisistä ”Miä ammuin sheriffin, mutten ampun apulaissheriffii, ei ei” riippuen murteesta (edellä kymiläisversio). Turussa sama veisu kuuluisi ehkä jokseenkin näin: ”Mää ampusin seriffin” ja niin edelleen.

No, poikaystävä on muutenkin ansioitunut suomalaisten käännösbiisien tuntemuksessa. Tässä 5 + 1 suosikkia:

1. Blue velvet (The Clovers) - Puuhelmet (Jari Marjala). On huippua, miten biisi halutaan saada foneettisesti identtiseksi riippumatta siitä, menevätkö sanat yhtään sinnepäin. En tiedä, miten Puuhelmien oikeat sanat menevät, mutta toivottavasti Marjala ei laula "puisemmat kuin helmet olivat hänen silmänsä". Puuhelmien sijaan veisun nimeksikin voisi laittaa Puusilmät.

2. Jailhouse Rock (Elvis) - Kotihipat (Johnny). Kotihipat kuulostaa ehkä nyt hassulta, mutta 50-luvulla kun Johnny rokkasi tätä veisua, sanat ovat sopineet jokaisen nuoren suuhun kuin puuhelmet silmään.

3. Moon Over Bourbon Street (Sting) - Koskipuiston Kuu (Pate Mustajärvi). Tamperelaisena minun on liputettava Patea jokaisen tilaisuuden tulle. Pate on muutenkin hienoista hienoin lauluntekijä ja sanoittaja, mutta tässä Ikurin oma Turbiini on kyllä onnistunut harvinaisen hyvin. Hyvä Manse!

4. In The Navy (Village People) - Nakurantaan (Frederik). Mulla ei ole tähän paljoa sanottavaa. Paitsi että samaan kohtaan voisi liittää Reetun koko tuotannon (mukaanlukien Y.M.C.A-coverin, jossa hän laulaa "Hei, mennään katsomaan miesstrippaajaa").

5. California Dreamin' (The Mamas And the Papas) - Kalajoen hiekat (Tapani Kansa). Kalajokihan ON Suomen Kalifornia. Kansa on kuuluisa suomikäännösten esittäjä ja samalla klassikkobiisien pilaaja. Tätä kyseistä kappaletta on viime vuosina raiskattu myös erään televisio-ohjelman toimesta. Yhh. 

+1. Have You Ever Really Loved A Woman (Bryan Adams) - Rakastellessasi Saat Sen Tietää (Kansa). Kaksi sanaa: Oliko pakko?

Tämä on vanhan tekstin uudelleenjulkaisu  Todo bien -palstan inspiroimana. Palstan Lottariina on Chilessä töissä tai työharjoittelussa (korjaa, Lottariina, jos olen väärässä!) ja kertoo hassuja tarinoita kulttuurien yhteentörmäyksistä. Itse olin muutama vuosi sitten Espanjassa työharjoittelussa ja kirjoitin espanjalaisesta supemarkettireissusta tällaisen vihanpurkauspostauksen: 

Suuri osa ärsytyksen aiheista supermarketissa tulee jonotuksesta. Tiedostan kyllä, että tämä on puhtaasti suomalaisten (tai pohjoismaalaisten) ongelma. Me ollaan niin raivostuttavan tehokkaita joka paikassa, että pienikin ryppy tässä huolellisesti öljytyssä koneistossa aiheuttaa koko tuotantolinjassa valtaisia muutoksia ja reaktioita.

Espanjassa asuessani jouduin joustamaan supermarketeissa joka kerta, koska siellä ne sekopäät rakastavat jonottaa. Ehkä koko homma on kääntynyt siellä vähän niinkun ylösalaisin, koska jokainen asiakas supermarketin kassalla oli aina hitaampi kun edellinen. Se toimii varmaan tutulla mopotusperiaatteella – koska edeltäjä oli kerran pikkusen hidas, niin mä kostan sen kaksinkertaisesti seuraavalle ja hidastelen tässä kassalla vielä pikkuisen enemmän. Seuraava ajattelee samalla tavalla, kuten myös sitä seuraava ja niin edelleen, ja näin asiointiaika kassalla kasvaa eksponentiaalisesti koko ajan.

Siinä, missä suomalainen supermarketin kassalla latoo ostoksensa kangaskassiin (huom! jonka on ottanut jo kotoa mukaan!) samaa tahtia kun myyjä uskaltaa päästää ne käsistään, seisoo espanjalainen paikallaan ja katselee haltioituneena jokaisen tuotteen kulkua viivakoodinlukijan läpi. En keksi niiden toimettomuuteen mitään muuta syytä kuin sen, että joka kerta kassan vetäessä uuden tuotteen lukijan editse, se on unohtanut jo, miltä se prosessi näytti ja kuulosti edellisen tuotteen kohdalla, ja seuraa ihastuneena, mitäköhän se kassa nyt 

tällä kertaa

 oikein tekee ja mitä siinä 

tuon tuotteen

 kohdalla oikein tapahtuu.

Joskus asiakas haluaa sitten vielä alkaa keskustella, joka saa espanjalaisen kassan pysähtymään ja vastaamaan kohteliaasti (keskittyen tietenkin keskusteluun, ei työhönsä, jättäen kaiken muun kesken), jolloin jonossa seuraavana seisovan suomalaisen verisuoni otsassa alkaa jo sykkiä uhkaavasti. No, kun tuotteet on vihdoin maagisesti piipattu lukijan läpi, espanjalainen odottaa, kunnes kassa kertoo ostosten kokonaishinnan, ja ALKAA VASTA SITTEN KAIVAA LOMPAKKOA LAUKUSTA. Suomalainen olisi jo pakannut ne kamat (tehokkaasti täysin keskustelematta tämän toiminnan aikana) ja seisoisi s-etukortti tanassa tiskillä ennen kuin kassa ehtii kertoa edes hintaa.

No, kunhan espanjalainen on saanut maksettua (tietenkin tasarahalla yhden ja kahden sentin kolikot mukaan luettuna), on sillä vielä tavarat aivan levällään siinä ostoskaukalossa. Ja mikä parasta: tehokkuutta entisestään vähentääkseen espanjalaiset ovat päättäneet rakentaa supermarkettien kassoille mahdollisimman pienet kaukalot tai jättäneet ne kokonaan tekemättä. Silloin siis koko kassa on tukossa ja käyttökelvoton, kunnes asiakas on saanut pakasteherneensä ja pähkinänsä poimittua kuuteen erilliseen pikku muovipussiin, joita ympäristön nimissä jaetaan ilmaiseksi joka kaupassa.

Sillä aikaa kun tämä ympäristötiedoton asiakas pakkaa tavaroitaan, kassaneiti aikansa kuluksi ISTUU PENKISSÄÄN JA KATSELEE MITÄ SE ASIAKAS TEKEE. Tässä vaiheessa jonossa seuraava suomalainen itkee jo verta ja on valmis anelemaan myyjältä, voisiko se vaan veloittaa ton maitopurkin hinnan, että pääsisi kotiin kiskomaan jotain päänsärkyyn. Sitten kun se oma vuoro vihdoin tulee, ja suomalainen mahdollisimman tehokkaasti kaivelee pikku kolikoita pikku kukkarostaan, kassaneiti hymyilee sille ja sanoo että ”tranquila".

MÄÄ OON IHAN RAUHALLINEN!

Lukion psykologiankurssista inspiroituneena haastattelin sisareni pikkuisia tyttäriä sanojen merkityksistä maaliskuussa vuonna 2000. Viime viikonloppuna Tampereella käydessäni sain nyt 17-vuotiaalta Veeralta haastatteluvastaukset, joita hän on aarteenaan säilyttänyt.

Suosittelen (Veerakin suosittelee) vastaavan hassutuksen toteuttamista, se on hauskaa ja säilyy mukavana muistona vuosia (nykyisin koko homma olisi helppo tehdä videolle, mutta käsin kirjoitetun paperin säilyttelyssä on jotakin romanttista).

Tässä siis 4,5-vuotiaan Veeran asiantuntevat analyysit siitä, mitä mikäkin sana tarkoittaa.

LINTU: "Se on vaan semmonen ihana outous. Istuu puussa. Joskus kesällä se laulaa siellä."

PUU: "No puussa on lehtiä ja siinä aina jotkut haluaa kiipeillä ja jotkut vetää pois lehtiä niistä."

ELÄIN: "Semmonen että on kaikenlaisia eläimiä. Varsinki leijonia pitää varoo. Kiraffilla on tosi pitkä se kaulakin."

KASVI: "Semmonen että kaikkia kukkia on tulppaaneita ja auringonkukkia ja kaikkia ihania varsinki semmosia ihania kokonaan vaaleenpunasia."

SINISILMÄINEN: "Silmissä on monenlaisia värejä silmissä ihmisillä. Ihmisen silmät voi olla mustia, keltasia ja muita ihaneita."

OMAINEN: "Omaisissa voi tunnistaa mikä on sen oman oma. Sen omistajan oma, kyllä sen siitä tuntee. Omistaa oman lelunsa tai paitansa tai jotain semmosta."

KATEUS: "No – emmää tiiä mitä on kateus."

RANGAISTUS: "Jos tekee jotain tyhmää. Meilläkin on joskus Nooraa (isosisko, toim. huom.) rangaistettu. Kun Noora valehtelee, niin sitä rangaistetaan. Mua on rangaistettu tosi harvoin. Pitkään aikaan ei oo mu rangaistettu."

Veeralla on diabetes, ja hän oli juuri saanut uuden diabetesrannekkeen. Kysyin häneltä, mikä sen tarkoitus on. "No jos vaikka mennään Emmin ja Tiian (me tädit, toim. huom.) kanssa Särkkikseen ja siellä johki laitteeseen, vaikka Kronttiin (= huvipuistolaite nimeltä Troikka, toim. huom.) ja ne putoo sieltä ja kuolee niin sitten mulla on tää ranneke ja ihmiset voi ehkä osata hoitaa mua."

Yritin tätä samaa viime viikonloppuna 2,5-vuotiaan kanssa. Kun kysyin, mitä hänen mielestään tarkoittaa kasvi, hän sanoi lujaa "MANSIKKA" ja vipelsi menoihinsa. Täytynee kokeilla parin vuoden päästä uusiksi.

Sain kunnian vierailla elämäni ensimmäisissä kirjanjulkistushippaloissa keskiviikkona, kun toimittajallisesti ja kielellisesti (ja muutenkin nerokas) Janne Flinkkilä julkaisi objektiseksuaalisuudesta kertovan esikoiskirjansa Rautaiset Rakastajat.

Olin ihan pähkinöinä, sillä en ole koskaan ennen ollut kirjajulkkareissa. Aloin sitten miettiä, mikä siinä nyt sitten loppujen lopuksi oikeasti on niin erikoista, ja miksei muitakin tilaisuuksia voisi juhlia kuten levy- tai kirjajulkkareita. Siinä on jotakin niin mukavan glamoröösiä. Esimerkiksi:

Babyshowerit tai ristiäiset voisivat olla mahan- tai vauvanjulkistamisjuhlat. Tilaisuudessa myytäisiin kuvia pikkuisesta sen omalla kuolalla varustettuna. Mahasta tehtäisiin kipsivaloksia. Tai kangaspainantaa. Joku kiva kassi, ehkä.

Synttäreitä voitaisiin juhlia iänjulkistusbileinä. Syntymäpäväsankari paljastaisi ikänsä lavalla mikrofoniin ja kaikki näyttelisivät yllättynyttä ja taputtaisivat kovasti. Ikäjulkkareissa jaettaisiin mitä hyvänsä lärpäkkeitä, joihin leimattaisiin sekä sankarin että vieraan ikä, joka vieraan iästä riippuen saisi tämän joko hihkumaan onnesta tai masentumaan lopun läheisyydestä. Koskettavaa.

Häät voisivat olla rakkaudenjulkistamisjuhla. Omien preferenssiensä mukaan rakkauttaan julkistavat pariskunnat voisivat julkistaa rakkaudestaan joko lapsille sopivan tai ikärajoitteisen erootillisemman version. 

Tuparit olisivat luonnollisesti kodinjulkistamisbileet, joissa vieraiden tulisi taputtaa jokaiselle huonekalulle ja sisustuselementille raivokkaan ihastuneesti.

Valmistujaisjuhlat voisivat olla aikuisen tai ammattiminänjulkistusjuhlat. Tutkintotodistukselle annettaisiin raikuvat aplodit ja sankaria vaadittaisiin esittelemään vieraille aikuiselle sopivaa käytöstä kuten kättelemistä, perunankeittoa ja sellaisten kuvien, jotka eivät ole ylhäältäpäin otettuja, lataamista sosiaaliseen mediaan. Vaihtoehtoisesti valmistunut esittelisi oppimiaan taitoja lavalla: kirurgi suorittaisi pikku operaatioita juhlavieraille, johdon assistentti vastailisi puhelimeen mitä mielikuvituksellisimmin tavoin ja humanisti joisi vihreää teetä. 

Inspiroivaa, eikö totta?

Alkavan viikon kunniaksi ajattelin listata parhaita leffasuomennoksia kautta aikojen. Tämä postaus tuskin on ainoa laatuaan maailmassa, joten suothan anteeksi, mikäli se sisältää jo muualta lukemiasi huomioita.

1. The Shawshank Redemption. En voi vieläkään ymmärtää, miten tästä loistavasta elokuvasta tuli suomeksi Rita Hayworth - avain pakoon. Leffan ratkaisu paljastetaan sen nimessä! Kiva spoileri. Speedin nimeksikin oltaisiin voitu laittaa Pommimies räjäyttelee asioita mutta pääsee lopussa kuitenkin karkuun, jotta saataisiin jatko-osa, eivätkä päähenkilötkään kuole, vaan rakastuvat - with Keanu Reeves and Sandra Bullock BOOOOM!

2. The Amityville Horrorista tuli Luojan tähden, paetkaa! Ööööö. Tähän ei ole sanoja.

3. Monkey Business. Ginger Rogers, Cary Grant, Marilyn Monroe... ja sitten niiden tähdittämän leffan nimeksi pantiin Rakas, minä nuorrun. Ensiksikin, nimessä taas paljastettiin, mitä elokuvassa tapahtuu, ja toiseksi tämä kenties enteili tulevaisuuden Kultsi, kutistin kakarat -elokuva"saagaa". Ja niitä elokuviahan me kaikki rakastimme.

4. The Corruptor eli Kovaa peliä Chinatownissa. Tämä on kyllä hyvä, vaikkei muistutakaan alkuperäistä. Kovaa peliä missä tahansa houkuttelisi kyllä ketä hyvänsä elokuvankatsojaa. Se lupaa äksöniä. Ja sillee.

5. He's Just Not That Into You päätettiin suomentaa Jätä se!, eikä se mahdu minun tajuuni millään. Sehän tarkoittaa lähes päinvastaista asiaa. Toisaalta huutomerkillä varustetut leffannimet on kyllä kieltämättä aika iskeviä. Ne niinkuin huutaa.

+1. Police Squad! ei ole elokuva, vaan televisiosarja, mutta sen suomennos Hei, me pamputetaan! vetää vertoja melkein kaikille edellä olevan listauksen elokuville. Hei, me sitäjatätä on nimittäin parhaimmillaan 80-luku puettuna sanoiksi. JA siinä on huutomerkki. Hienoa!

Isänpäivä!

Aamulehdessä oli tänään isänpäivän kunniaksi itse täytettävä isä-uutinen. Siihen saa täyttää oman isän iän, painon ja pituuden, luonteenpiirteitä ja muita isän ominaisuuksia. Täytin sen aiemmin aamulla, ja odottelimme äidin kanssa jännittyneinä, milloin isä avaa lehden viimeisen osion ja näkee itsensä aamun lehdessä.

Isä silmäili juttua, ja tajusi vasta

"Isä ei osaa ollenkaan: laittaa kaapinovia kiinni..."

kohdassa, että juttu on käsin kirjoitettu ja kertoo hänestä! :D

Hieno ajatus, Aamulehti. Hieno reaktio, isi. Isi on edelleen huippu.

Tässä vielä koko juttu:

Isä on luonteeltaan: kiltti, nöyrä, huomaavainen, huolehtivainen, joustava, ihana

Isä osaa parhaiten: tehdä paistetut perunat, Taika-Jimin maagisen otteen, soittaa saksofonia

Isä ei osaa ollenkaan: laittaa kaapinovia kiinni...

Isä tykkää eniten: talviuimisesta, jallusta, äidistä, hyvästä musiikista, suklaasta

Hauskinta isässä on: laulut ja rallatukset, tarinat ulkomailta

Ihanaa isänpäivää!

Kaksi- ja puolivuotinen siskontyttöni on hauskin ihminen, kenet tunnen. Tänään hän juoksi ympäri kämppää huutaen kovaan ääneen

PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI PIPPURI TIPPURI!

Parasta.

Yhtenä iltana, kun tytön mummu alkoi pilkkiä kesken iltasadun, kysyi tyttö tältä: "Mummu, loppuko sulta akku?"

Viime kesänä mökillä yritimme porukalla kysellä tytöltä, mikä on hänen lempiruokaansa. Ehdottelimme kaikenlaista, kunnes tyttö itse vastasi: " Öööööö.... VOI!"

Yksi parhaista jutuista tuli kuitenkin vuosia sitten toisen siskon tyttäreltä, joka on nyt jo melkein aikuinen. Tyttö söi nakuna kesällä muurinpohjalettua mökillä, ja onnistui tavoilleen uskollisena pudottelemaan letunpalasia syliinsä. Huomattuaan tämän tyttö parahti: "Nonni! Nyt mun pimppikin on ihan letunruosteessa!"

Näin eilen Lindexin hyllyssä ihastuttavat glitteravokkaat.

...ja muistin, että järjestimme alkuvuodesta tyttöporukalla glitterkenkätyöpajan rakkaan ystäväni Viivin johdolla. Ylläolevat säihkykorkkarit voi nimittäin tehdä myös itse - ja se on hauskaa! Kas näin:

1. Kutsu mukaan parhaat tyttöystäväsi. Lukumäärä saisi mielellään olla sellainen, että kaikki mahtuvat saman pöydän ääreen puuhastelemaan. Meitä oli neljä. P.S. Paperikutsuja lähetellään liian harvoin. Fb-eventit nurkkaan ja oikeat kutsut kirjekuoriin!

2. Osta kirpputorilta tai hae kierrätyskeskuksesta sopivat korkkarit. Kaapistasi saattaa myös löytyä sellaiset, joista olet valmis luopumaan. Älä maksa kengistä hurjia summia, ainakaan jos pelkäät olevasi yhtään poropeukalo glitterjauheen kanssa. Nämä korkkarit maksoivat 2 euroa. P.S. Voit myös valita hupikengät, jos haluat ensin vain testata säihkyvän kimalteen voimaa.

3. Hanki askartelukaupasta hiekkapaperia, erivärisiä glitterjauheita, töpöttimiä, juoksevaa liimaa ja suihkutettavaa fixiliimaa. Varaa työpajaa varten myös sanomalehtipaperia pintojen suojaksi, muovipurkkeja ja lusikoita. P.S. Muutama pullo skumppaa ei ole pahitteeksi. Eikä runsaasti powerballadeja sisältävä playlist.

4. Hinkkaa kenkien pinta hiekkapaperilla rosoiseksi, mikäli se on tarpeen. Mokkajäljitelmään tarttuu hyvin ihan sellaisenaan, muovia kannattanee hiukan raaputella.

5. Vuoraa kengän sisus ja pohja maalarinteipillä, jos haluat. Kaada muovipurkkiin glitterjauheista sopiva sekoitus (kirkasvärisiin jauheisiin kannattaa kokeilla sekoittaa vähän kultaa tai hopeaa maksimaalisen säihkyn saavuttamiseksi) ja sekoita tasaiseksi. P.S. Jos onnistut, hanki hiukan eri kokoisia kimallehileitä, jotta pinnasta tulee mielenkiintoisempi.

6. Juo välillä vähän skumppaa ja laula Whitney Houstonia ääneen.

7. Töpöttele liimaa kengän pintaan. Huom! Töpötä mieluummin pienelle alalle kerrallaan, ettei liima kuivu ennenaikaisesti. Kaada lusikalla liimapinnalle reilusti glitteriä muovipurkin päällä. Näin saat ohimenneet ja poispudonneet kimalteet purkkiin talteen. Glitterpintaa kannattaa hiukan painella, jotta jauhe tarttuu ja pysyy paremmin. 

8. Toista. Skumppaa juoden.

9. Suihkuta kimalteella kauttaaltaan päällystetyn kengän pintaan runsaasti fixiliimaa. Tämä kannattaa ehdottomasti tehdä ulkona, köh.

10. Juo lisää skumppaa, sillä kenkiä voit kokeilla jalkaan vasta huomenna. Sanomalehtikasan päällä. Ja sitten vielä lisätä sitä suihkuliimaa.

11. Imuroi. Ne kimalteet menevät joka paikkaan.

Kas näin! Näin teet itse ihanat, säihkyvät kimallekengät!

(Jotka muuten näyttävät kirjahyllyssäkin aika ihanilta, jos ei niitä raaskikaan käyttää.)

Olen aivan poskettoman ihastunut Vain elämää -televisio-ohjelmaan. Lopullinen rakastuminen tapahtui viimeisimmän jakson aikana, jossa Cheek, Jari Sillanpää, Erin, Jonne Aaron, Katri Helena ja Neumann tulkitsivat Kaija Koon kappaleita. Sosiaalisen median perusteella en ole ainoa. 

Poimintoja:

"itku tuli"

"huh mitkä kylmät väreet"

"parasta viihdettä"

"minäkin vollotin" 

"aivan ihan ohjelma"

"mikä toi vain elämää oikein on kun kaikki itkee sitä täällä facessa?"

Niinpä. Loistava konsepti, upea ohjelma. Toimii paremmin kuin olisin voinut koskaan odottaa, kuten loistavan Kriitikot-palstan Dan taannoin ennustikin.

Mielestäni hienoimmat vedot ohjelmassa tähän asti ovat olleet: 

Jonne Aaron: Kylmä ilman sua 

Jonne Aaron: Jippikayjei 

Katri Helena: Jos mä oisin sä 

Jari Sillanpää: Kaunis, rietas, onnellinen

Parasta ohjelmassa on kuitenkin se, että Erin itkee ja Siltsu hikoilee joka kerta, Jonne herkistelee ja Kaija Koo on hellyyttävän höhlä. Nipa jakaa kiusaantuneesti sormuksia ja laulaa suloisesti väärin, Cheek hymyilee minkä kerkiää mutta on silti nihkeä ja Katri Helena on yllättävän hauska.

Vain elämän kakkoskaudelle ehdotan seuraavia artisteja.

Ensimmäinen setti: Chisu, Toni Wirtanen, Jukka Poika, TikTakin Petra, Vicky Rosti, Hector, Tapani Kansa. 

Vaihtoehtoinen setti: Jenni Vartiainen, A.W. Yrjänä, Teemu Brunila, Frederik, Suvi Teräsniska, Marion, Herra Ylppö.

Meidän ei myöskän tule unohtaa näitä mahdollisia ehdokkaita: Paleface, Anna Abreu, Lauri Ylönen, Johanna Kurkela, Pave Maijanen, Antti Tuisku, Samuli Putro, Mariska, Ville Valo. 

Millaisen kokoonpanon sinä haluaisit nähdä Vain elämää -ohjelmassa?

Kuvat screenshoteja osoitteesta ruutu.fi. Sieltä voit katsoa ohjelman kaikki jaksot, mikäli itku ja vollotus ovat päässeet menemään ohi.

Lilyn toimitus kirjoitti pari päivää sitten ihanan jutun Kate Mossista ja Johnny Deppistä. Ennenkuin pääsin edes jutun loppuun, päässäni kumisi jo ajatus muista ikonisista ysäripariskunnista. Toimitus lähes tuhosi ajatukseni mainitessaan juttunsa lopussa Bradin ja Gwynethin sekä Winonan ja Johnnyn.

Huoli pois, sillä ysäripariskuntiahan riittää! Vähintään yhteen 5 + 1 -listaan! Olen lisäksi antanut näillä pareille lempinimet, joita he eivät vielä 90-luvulla saaneet, mutta jotka heille annettaisiin tänä päivänä.

1. Kurt Cobain + Courtney LoveeliKurtney: Joo, tiedän. Tämä on liian helppo. Kliseinen. Mutta onhan heidän nyt oltava tällä listalla! Nämä kaksi olisivat esiintyneet elämästään kertovassa realitysarjassa, jos sellaisia olisi silloin tehty. Lähimenneisyydessä MTV:llä pyörinyt Behind the Music -dokkari sai minut rakastumaan tähän älyttömään kaksikkoon taas ihan uudelleen.

2. Brad Pitt + Jennifer AnistoneliBrannifer: Gwyneth on ihana, mutta Bradin ainoa oikea kumppani oli, on ja tulee olemaan Jennifer Aniston. Nämä kaksi ovat tosielämän Ross & Rachel: meant to be.

3. Renny Harlin + Geena DaviseliGenny?vaiReena?: Vähän Suomiosastoa väliin. Geenan piti olla Suomen menolippu maailmankartalle ja suuren kansan tietoisuuteen, mutta toisin kävi. Se oli ihanaa (ja myrskyisää) ja niiiiiiin ysäriä, niin kauan kuin sitä kesti.

4. Reese Witherspoon + Ryan Phillippe eliPhilipperspoon: Meinasin kuolla, kun kuulin että hottiakin hotimpi Ryan Phillippe seurustelee ihanan Reesen (ja hänen lusikkansa) kanssa (ehhehe, tajusitteko?). Nyt en muuten enää ymmärrä, mitä näin koko jätkässä, mutta olihan noita muitakin. Esim Ethan Hawke. Anyways, Julmia aikeita oli aikansa nerokkain elokuva ja sitten nämä elokuvan tähtöset löivät vielä hynttyyt yhteen! En kestä. Liiiiiian ihanaa.

5. Ethan Hawke + Uma Thurmaneli Umawke: Tämä pariskunta oli vähän mitäänsanomattomampi, mutta kenties juuri siksi luottoa suhteen kestoon löytyi. Oli lapsia ja kaikkea. Ei kuitenkaan kestänyt. Listalla tämä on lähinnä siksi, että Umawke on niin hassu sana.

+1: Angela Chase + Jordan Catalano (sarjasta My So-Called Life) eli Catalangela: Tämä pariskunta on fiktiivinen, mutta heitä ysärimmäksi ei voi paljoa mennä. Liian isot ruutupaidat ja kasvoilla rasvaisina roikkuvat tukat ovat täydelliset. Ja Jordan Catalano - oliko mitään ihanampaa?

Muista myös: Henry Saari ja Marika Saukkonen eli Henrika, Justin Timberlake ja Britney Spears eli Britnerlake sekä kaikki Beverly Hills- ja Melrose Place -pariskunnat.

Se on täällä taas, vuosittainen Movember!

Rakastan viiksiä. Miehellä. Luulisi siis, että Movember olisi minulle yhtä viiksien juhlaa.

Väärin. 

Tänä vuonna, ensi kertaa, poikaystäväni päätti osallistua Movemberiin ihan oikeasti. Oikeasti, eli niin, että lähtee kasvattamaan niitä puikkoja ihan nollasta. 

En ole koskaan nähnyt poikaystävääni ilman partaa tai viiksiä.

Poikaystävälläni (vaikka nuorempi mies onkin) on mielestäni varsin hauska naamakarvoitus. Karvoitus vaihtelee lyhyehköstä pidempään partaan, kalapuikkoihin tai James Hetfield-tyylisiin kahvaviiksiin, on miehekäs ja kutittelee minua mukavasti.

Nyt, kun poikaystäväni ylähuuli on poskia ja leukaa myöten kalju, en tiedä, mitä minun pitäisi ajatella.

Minusta tuntuu, etten oikein tiedä, kuka tuossa sohvalla minun vieressäni nyt istuu.

En tunnista häntä.

Apua! Marraskuu, etene. Pian!

...joita minulla ei ole:

1. Rannekello. Itse käytän kännykkää kellona, kuten kuka tahansa itseään kunnioittava 13-vuotias. Samalla voi tsekata viestit, Facebookin ja sähköpostit tilanteessa kuin tilanteessa, koska oikeasti "katsoo vain kelloa".

2. Nailonsukat. Oikeasti hämmennyin, kun näin eilen kuntosalilla lähes jokaisen naisen pujottavan varpaansa suihkun jälkeen nailonsukkaan. Minäkin haluan (mutta hassunhauskat sukat ovat vaan paljon... no, hauskempia. Eivätkä ne mene yhtä helposti rikki)!

3. Printteri. Aikuisella ihmisellä on printteri. Eikö olekin? Ainakin, jos taloudessa on kaksi tietokonetta.

4. Luottokampaaja. Olen kyllä yrittänyt kovasti löytää sellaisen. Jos tarjouspartureissa käyminen lasketaan.

5. Talouspaperia. Meidän kahden hengen taloudessa oli monen kuukauden pituinen jakso, jolloin talouspaperia riitti. Se oli sen jälkeen, kun vanhempani olivat käyneet meillä muutaman päivän vierailulla. Sittemmin ei ole palio talpappia näkyny.

+1. Talvi- ja kesävaatteiden laatikot, vaatteiden erottelu ja pois pakkaaminen vuodenaikoina, jolloin ne eivät ole tarpeen (tästä puhuminen kuuluu kyllä minunkin aikuiseen arkeeni).

Muistutan olevani 29-vuotias.

Lopuksi vielä aikuisten asioita, joita minulla ON: Iso aikuisten naisten lompakko, kynttilöitä jotka eivät tuoksu, kulho eteisessä avaimille,  pesuaine erikseen ikkunoille, kylpyhuoneen pinnoille ja yleiseen puhdistukseen. Ja Vanishiä.

Eräs ystävättäreni kertoi minulle taannoin treffeistään, jotka olivat päättyneet onnekkaasti seuralaisen kotisohvalle. Varsin miellyttävien deittien ansiosta sohvanreunalla alkoi kevyt suutelointi, joka oli vaarassa muodostua kiihkeäksi, kunnes ystävättäreni mieleen muistui elintärkeä seikka: ”Mä en ole sheivannut.”

Koko herkullinen kismailu oli mennä täysin pilalle siksi, ettei ystävättäreni mieleen mahtunut tämän lisäksi yhtään muuta ajatusta.

Ajattele nyt: mukava sohva, lämmin kosketus, pehmeät huulet, kielen lipais –mäenolesheivannutmäenolesheivannutmäenolesheivannutmäenolesheivannut. Jopas on mieleenpainuva ensisuudelma.

Olen ah niin useasti miettinyt tätä surullista faktaa, joka estää sinkkunaisen seksielämän spontaaniuden täysin – tai ainakin haittaa sitä merkittävästi. Totuushan on se, että yöllisen romantiikan mahdollisuus kasvaa, mitä vähemmän sitä kohti pyrkii. Tarkoitan tässä luonnollisesti nimenomaan aktiin valmistautumista. Jos jätät Gillette-rituaalit väliin, ja jotakin tapahtuu (ja niin todennäköisesti tulee käymään: meitähän on teini-iästä asti opetettu romantiikan saralla uskomaan ”silloin kun sitä vähiten odotat” –periaatteeseen), olet niinkutsutusti kusessa. Mäenolesheivannutmäenolesheivannutmäenolesheivannut.

Mikäli yrität, valmistaudut ja näet vaivaa, eli olet silkinpehmeä mahdollista kontaktia varten, oletkin yhtäkkiä epätoivoinen (kenties kevytkenkäinenkin) ja onnistut korkeintaan karkoittamaan potentiaaliset lähestymisyritykset luotasi. Kotimatka valloituspaikalta sujuukin silloin pettymyksen ja itseinhon tunteiden siivittämänä. Ehkä siisti bikiniraja tai full-on brasilialainen vahaus (valitse oma metodisi) lämmittää yksinäisinä hetkinä?

Vastakkainen sukupuoli ei tällaisesta ongelmasta kärsi. Oi, sitä spontaaniuden kimaraa joka miehen deittailua värittää!

Nainen voi ainoastaan valmistautua ja heittäytyä helpoksi tai päätyä yksin silkkisine säärineen (ja ehkä silkkisine vajayjayineen) kotiin – tai olla valmistautumatta ja antamatta.

Tämä lienee se, mitä amerikaksi kutsutaan lose-lose-situationiksi. Tai peniskateudeksi? Allekirjoittanut allekirjoittaa.

Huomasin tässä jokin aika sitten, että realityohjelmien maailma tarjoilee taas uusia turhuuksia myöhäisiltojemme ja arkiaamujemme ratoksi.

Huippumalli Heidi Klumin luotsaama mahtisreality Project Runway - Muodin huipulle on saanut sisarsarjan Project Accessory - Asustemuodin huipulle. Sitä juontaa huippumalli Molly Sims.

Siis oikeesti?

Ohjelmassa rakennetaan 90-lukulaisen näköisiä vöitä, paksuja rannerenkaita ja huteria kenkiä, joilla ei pysy pystyssä. Pisteenä iin päälle kaikki koristellaan Swarowskin kristallein. Voittaja saa 100 000 dollaria Ebay Fashionilta oman malliston suunnitteluun, aukeamia InStyle-lehdestä ja mallien kampaukset ilmaiseksi vuoden ajan. 

Onko tää jonkun mielestä hyvä juttu?

Asusteiden suunnittelu, erityisesti laukkuujen ja kenkien suunnittelu, on mielestäni kiinnostavaa. Artesaaniosasto ja koruseppäys on inspiroivaa ja mielenkiintoista. En kuitenkaan näe syytä, miksi näistä järjestetään skaba, jossa kaksitoista kilpailijaa tekee kaiken tämän pikkumustaan tai muuhun blank canvasiin pukeutuneelle mallityttöselle ja kuorruttaa tuotoksensa (näköjään) joka kerta Swarowskin kristallein. Aluksi ajattelin, että okei, tämä on varmaan muutaman vuoden vanha ohjelma, annetaan se sille anteeksi, mutta EI. Viimevuotinen. 

Toisaalta en ole kyllä koskaan väittänytkään ymmärtäväni mitään fäshönistä. 

Olenko ihan pihalla? Vai todistaako Asustemuodin huipulle jälleen kerran väitteen siitä, että spin offit on luotu epäonnistumaan?

Tulin tänään minilomalta Kööpenhaminasta. I-ha-na paikka! Suosittelen. Lentomatkailusta päällimmäisenä mieleen jäivät kuitenkin ärsyttävimmät lentokoneissa vastaan tulevat ihmistyypit, jotka tuntuvat löytyvän jokaisella matkalla jokaisesta koneesta. Tarjoilen ne teille tässä on a platter, olkaa hyvä:

Pentu, joka potkii lakkaamatta selkänojaasi. Tämä on tosi ärsyttävä arkkityyppi, koska sille on vaikea sanoa mitään. Joskus demonilapsen vanhempi on ystäväsi, joskus vihollisesi, muttei silti välttämättä kykene itsekään kontrolloimaan jälkeläisensä jalkatyöskentelyä. Tällä viimeisimmällä matkalla penkkien välistä ilmestyi välillä myös pikkuinen (paholaisen) käsi, joka ”suloisesti” nipisteli minua käsivarsinahkasta ja kyynerpäästä. Huoh.

Viinaa kittaava suomalaismies, -nainen tai -pariskunta. Tämä arkkityyppi saattaa olla mukava, pelottava tai joskus tajuton. Tällä kertaa Helsingin-koneessa ollut pariskunta koki tissuttelun lisäksi asiakseen moittia muiden matkustajien käsimatkatavaroiden ja päällysvaatteiden asettelua overhead binseihin (MIKÄ niiden suomenkielinen nimi on??) hurjasti kiroillen sekä tapella haukkuen toisiaan äänekkäästi mitä värikkäimmin kirosanailmauksin. Haloo, tämä kone menee Helsinkiin. Täällä teidän eksoottista kieltänne ymmärretään jo pikkuisen paremmin kun siellä, missä ikinä olittekaan romanttisella lomallanne.

Viime lennolla elokuussa viinaa kittaava suomalaismies oli ihan mukava, mutta päätti värvätä poikaystäväni pyytämään hänelle valkkarisantseja, kun oli itse jo pyytänyt niin monta, että pelkäsi ettei hänelle enää tarjoiltaisi. Just.

Remuava nuorten miesten tai naisten porukka. Tämä arkkiporukka voi pahimmillaan pilata koko reissun ja sisältää molempien edellisten kohtien päänsärkyjä eli potkimista ja alkoholismia. Tämän matkan koneessa oli arviolta noin yksitoista itäsuomalaista mieshenkilöä, siroteltuina eri puolille konetta, jatkuvasti keskenään huutokeskustellen. Harmittomia, mutta todiste siitä, että arkkityypit ovat koneessa AINA.

Joitakin vuosia sitten eräs kaverini oli samalla lennolla silloisen Popstars-voittajaporukan (ja kameraryhmän) kanssa. Tytöt olivat julkisuudesta vielä kaukana, sillä televisiosta tulevissa jaksoissa oltiin vasta alkukarsintojen tiimellyksessä, mutta käytös oli tytöillä kuulemma kyllä poptaivaan parhaimmistoa. Me ollaan villejä, nuoria ja äänekkäitä! Kiva.

Viimeiseksi, mutta ei suinkaan vähäisimmäksi arkkityyppiryhmäksi luen ne, joiden on pakko päästä ensimmäisten joukossa ulos koneesta. Niitä on lentokoneessa AINA. Ja PALJON. Toisaalta, jonkunhan sieltä on pakko ekana lähteä. Ja jonkunhan on annettava minunkaltaiselleni jotakin nillitettävää.

Eli... Kiitos!

Sain viime viikolla positiivista palautetta käyttämästäni kirosanasta. Parahdin (tuskaisesti) sulkapallokentällä ”VOI PERSEENSUTI” kun vastustajani niittasi minut neljännen peräkkäisen kerran.

Myöhemmin viereisellä kentällä pelannut tyttö tuli kertomaan minulle arvostaneensa suuresti kirosanavalintaani. "Mun mielestä oli ihana kuulla, kun sanoit että VOI PERSEENSUTI, se on mun suosikkitermi! Se on mun mielestä niin ihana! VOI PERSEENSUTI!" hän ihasteli kovaan ääneen, leveästi hymyillen.

Helmi homma, sanoin minä.

Millaisia kirosanoja te suositte?

Olen 29-vuotias. Viime viikolla koulutuksessa minua luultiin parhaimmillaan 24-vuotiaaksi. Aluksi kieriskelin kehuissa, nautin pienistä numeroista ja hihkuin onnesta soikeana kuin ...no, joku mikä on soikea (mikä muuten oikeasti ON soikea? Amerikkalainen jalkapallo? Ei. Kananmuna? Ei. Ellipsi? Se sen on oltava! Soikeana kuin ellipsi!).

Hetken kuluttua aloin kuitenkin miettiä, mitä 24-vuotiaalta vaikuttaminen oikein merkitsee. Enkö olekaan vakavasti otettava? Olenko lapsellinen? Enkö ole muka naisellinen? Puuttuuko minulta itsevarmuutta? Enkö olekaan fiksu?

(En tietenkään tarkoita, että 24-vuotias olisi lapsi, tyhmä tai epäuskottava. Ajatukset tulvivat mieleeni sen kummemmin niitä ajattelematta. Silloin varmaan hetkellisesti ajattelin, että 24-vuotias on synonyymi ameeballe.)

On mukavaa, kun luullaan nuoremmaksi. Jos vaikka Alkon myyjä kysyy papereita, täytyy reagoida missin tavoin (yllättyneesti/maanisesti hymyillen ja tirauttaa ehkä liikutuksen kyynel, jos pystyy) ja päivittää Facebook-status heti. Jos uusi tuttava luulee iän väärin, kiitellään sitä, punastellaan ...ja ehkä päivitetään Facebook-status, muttei ihan heti. Ollaan imarreltuja ja tyytyväisiä.

Jos tunnemme meitä nuoremmaksi luulevan henkilön ennestään, saattaa karuselli pyörähtää toiseen suuntaan. Sanoinko jotain tyhmää, ja nyt se luulee, että olen joku nuori tytönheitukka? Annoinko itsestäni epäammattimaisen kuvan? Mitä se minusta nyt ajattelee?

Järkytyin itsekin näistä huomioista. Tottakai haluan näyttää nuorekkaalta. Tietysti haluan näyttää hyvältä. En toki halua, että kukaan ajattelee minun olevan vanha.

Mutta haluanko näyttää nuoremmalta kuin olen?

Enpä taida.