3 asiaa, mistä en luovu
Ihana Julia vastasi eilisessä Hesarissa kysymykseen: "Mistä et luovu?" parhaalla mahdollisella tavalla: Hermanni, vanukkaat ja luovuttaminen. Luovuttaminen! Luovuttamisesta en luovu. Nerokasta. Ryhdyin siinä (ja Julian postauksen innoittamana) sitten itsekin miettimään, mitä vastaisin, jos toimittaja haastattelisi minua – haastattelu koskisi varmaankin jotakin kehittelemääni innovaatiota, joka liittyisi todennäköisesti hääpukurealityohjelmiin tai sitä, miten voinkaan olla niin uskomattoman briljantti ihan vaan ihmisenä – ja kysyisi kolme asiaa, mistä en luopuisi.
Tätä on oikeasti tosi vaikea miettiä, koska ei viitsisi valita mitään sellaista, mistä luopuukin sitten heti ensi viikolla. Minä ainakin olen sellainen periaatteistani luopuja, että yhtenä hetkenä julistan vaikka fanittavani Kriss Krossia ikuisesti ja toisena olen ihan että hyi saatana, kuka hullu pukee housut väärinpäin. Tähänkin teki mieli kirjoittaa, että valkoisista Converseista en luovu, mutta todennäköisesti ne ovat minusta jo ensi kesänä ihan passé. Siis jos joku sanoo minulle tarpeeksi monta kertaa että asia on niin.
Mutta näistä en oikeasti luovu. Ainakaan ihan heti:
Silmälasit.
Minulla on ollut kakkulat ja yhdeksänvuotiaasta asti, joten ne ovat melko kiinteä osa identiteettiäni. En voisi luopua niistä myöskään siksi, että minulla on oikeasti ihan tosi huono näkö. Elämästäni ilman niitä tulisi melko vaikeaa ja vaarallista, vaikkakin hupaisaa muille. (Leikin aina välillä ajatuksella, että minun pitäisi mennä vaikka puolentoista kilometrin matka keskustasta kotiin ilman silmälaseja. Ajatus saa minut joka kerta pakokauhun valtaan. Huono leikki.) En tykkää naamastani ilman niitä, enkä tunnista itseäni oikein peilistäkään, jolleivät rillit kehystä hienostunutta töpselinenääni. Minulta on vuosien varrella kyselty monesti, ettenkö haluaisi mennä laserleikkaukseen, ja vastaus on aina sama: en helvetissä.
Kiroileminen.
Rakastan voimasanoja ja niiden kohtuukäyttöä. Tästä blogistakin saattaa huomata, että kiroilen mielelläni, mutten turhaan. Parhaimmillaan hyvin sijoitettu kiroilu lähentää ihmisiä, vahvistaa sanomaa ja ainakin saa nauramaan. Suosikkikirosanani on perseensuti.
Se, etten omista kirjoja.
Mielestäni kirjojen omistaminen on yksi typerimpiä asioita, mitä ihminen voi tehdä. Tykkään kyllä fyysisistä kirjoista, muttei se meinaa, että minulla pitäisi olla niitä kotona hirveitä määriä. Eikä se, että kotoa löytyy vain 70-luvun New York -opas ja minikokoinen suomi-ranska-sanakirja tarkoita, etteikö ihminen lukisi: itsekin olen lukenut tänä vuonna kokonaiset kaksi ja puoli kirjaa. Miksi pitäisi hillota kilokaupalla paperia pölyyntymässä hyllyssä, kun kirjasto ja internet säilyttävät kaiken niiden sisällön puolestasi ilmaiseksi?
Julia kysyi tämän jo, mutta kysynpä miekii.
Mistä sinä et luovu?
Lue myös: