Olen 29-vuotias. Viime viikolla koulutuksessa minua luultiin parhaimmillaan 24-vuotiaaksi. Aluksi kieriskelin kehuissa, nautin pienistä numeroista ja hihkuin onnesta soikeana kuin ...no, joku mikä on soikea (mikä muuten oikeasti ON soikea? Amerikkalainen jalkapallo? Ei. Kananmuna? Ei. Ellipsi? Se sen on oltava! Soikeana kuin ellipsi!).

Hetken kuluttua aloin kuitenkin miettiä, mitä 24-vuotiaalta vaikuttaminen oikein merkitsee. Enkö olekaan vakavasti otettava? Olenko lapsellinen? Enkö ole muka naisellinen? Puuttuuko minulta itsevarmuutta? Enkö olekaan fiksu?

(En tietenkään tarkoita, että 24-vuotias olisi lapsi, tyhmä tai epäuskottava. Ajatukset tulvivat mieleeni sen kummemmin niitä ajattelematta. Silloin varmaan hetkellisesti ajattelin, että 24-vuotias on synonyymi ameeballe.)

On mukavaa, kun luullaan nuoremmaksi. Jos vaikka Alkon myyjä kysyy papereita, täytyy reagoida missin tavoin (yllättyneesti/maanisesti hymyillen ja tirauttaa ehkä liikutuksen kyynel, jos pystyy) ja päivittää Facebook-status heti. Jos uusi tuttava luulee iän väärin, kiitellään sitä, punastellaan ...ja ehkä päivitetään Facebook-status, muttei ihan heti. Ollaan imarreltuja ja tyytyväisiä.

Jos tunnemme meitä nuoremmaksi luulevan henkilön ennestään, saattaa karuselli pyörähtää toiseen suuntaan. Sanoinko jotain tyhmää, ja nyt se luulee, että olen joku nuori tytönheitukka? Annoinko itsestäni epäammattimaisen kuvan? Mitä se minusta nyt ajattelee?

Järkytyin itsekin näistä huomioista. Tottakai haluan näyttää nuorekkaalta. Tietysti haluan näyttää hyvältä. En toki halua, että kukaan ajattelee minun olevan vanha.

Mutta haluanko näyttää nuoremmalta kuin olen?

Enpä taida.