Onneksi putkari pääsi tulemaan kaksi päivää myöhemmin, joten raskausviikolla 39 vettä tuli vihdoin sekä keittiön että kylppärin hanasta, ja saimme alkaa pestä pyykkiä. Sähkäri ei ollut vielä käynyt, joten pyykinpesukonetta varten piti tehdä todella hasardi jatkojohtojen ketjutusviritelmä, mutta onneksemme se toimi, ja pärjäsimme sen muutaman päivän kunnes sähkärikin kävi tekemässä ”viimeiset hommat”. (Jos jotain olen oppinut, on se se ettei ole mitään viimeisiä hommia. Joka jumalan ikinen asentaja on käynyt täällä ”viimeistä kertaa” ainakin neljästi. Aina, aina aina on vielä jotain pikkuhommaa.)
Mutta nyt kun vettä tuli, ajattelin että vauvakin saa tulla, ja aloitin rintojen lypsyharjoittelun. (Mua oli kehoitettu neuvolassa aloittamaan lypsäminen jo viikolla 37, koska mulla on raskausdiabetes. Radi voi hankaloittaa maidon nousemista ja imetystä, ja jos rintoja lypsää jo ennen synnytystä, on ainakin tekniikka hallussa sitten kun vauva tulee. En aiemmin uskaltanut aloittaa lypsämistä, koska se voisi käynnistää synnytyksen, enkä halunnut tieten tahtoen tehdä mitään, mikä edistäisi käynnistymistä silloin, kun meillä ei vielä ollut vettä asunnossa.) Rutistelin rintoja kymmenen minuuttia ja petyin heti, kun maitoa ei alkanut herua ekalla lypsykerralla – vaikkei niin tarvitsisi vielä edes käydä. Ei maidon tarvitse herua ennen synnytystä. Ärsytti silti, koska lypsämisen koko tarkoitus vähän niin kuin jäi toteutumatta, ja koska äitiys on vissiin epäonnistumisen tunteiden jahtaamista ja päätin saada sellaisen jo tässä vaiheessa satimeen. Mutta kolmannella lypsämisellä nännit jo kostuivat! VOITONRIEMU.
39+4: Puhuin tänään iskän ja äidin kaa videopuhelimessa ja näytin niille peilistä mahaa. Ne huudahti heti että no NYT se maha on laskeutunut! En oo ite huomannut mitään sellaista lol. Tosin närästys on kyllä alkanut vähän helpottaa. Heräilen aamuisin liian aikaisin, vaikka sais nukkua, ja oon päivällä sit tosi väsynyt. Ärsyttävää, nyt kun sais levätä.
Meillä oli eilen neuvola ja terveydenhoitaja kysyi että ollaanko käyty läpi synnytyksen vaiheita. Valehtelin että ollaan vaikka siis viimeks puhuttiin niistä ohimennen joskus monta viikkoa sitten. Varsinkin ne varhaiset merkit pitäis nyt ottaa haltuun että Tuomas osaa sit olla avuksi ja ettei hätäillä turhaan sairaalaan lähdön kanssa. Luettiin tänään vähän niitä muistiinpanoja ja alkoi ärsyttää että kaiken tän tiedon opetteleminen on pääasiassa mun vastuulla. Oon jo nyt silleen vähän vihainen kaikesta siitä taakasta ja metatyöstä jonka pelkään kasautuvan mulle, niinku siinä usein käy. On ihan tyhmää vihoitella siitä jo niinku etukäteen. Mut en voi itelleni mitään!
Päivää ennen laskettua aikaa loput kalusteet asennettiin vihdoin. Riemua hommasta oli vaikea repiä, kun vitutti, ettei saanut olla rauhassa kotona kirjaimellisesti viimeisillään raskaana. En voinut oikein lähteä karkuun, kun en kärsinyt olla pitkiä aikoja jaloillani, mutta remonttimetelissä ja -pölyssä makoilu ei sekään ollut lempijuttuni. Asentajien jälkeen tulisivat vielä (taas yhden) viimeisen kerran putkari ja sähkäri.
Laskettu päivä tuli ja meni, ja vaikka olin toki tosi tietoinen siitä, ettei se ole mikään tarkka ennustus lapsen syntymäajasta, odotin kovasti, että jotain alkaisi tapahtua. Olimme pitäneet laskettua aikaa vahvana maalipäivämääränä tietenkin ensinnäkin koko raskauden, mutta myös koko remontin ajan. Sillä lailla että ”no sitten saa huokaista”, ja sillä ajatuksella että kun viimein huokaisee, vauva varmaan syntyy. (Lol naurattaa ajatus siitä että synnyttäminen olisi yksi iso huokaisu.)
Mutta Nyqvist oli hyvin tyytyväinen paikallaan. Joku oli aiemmin neuvonut, että kannattaa tehdä joitakin suunnitelmia myös lasketun ajan jälkeiselle ajalle – kivoja juttuja, jotka eivät kuitenkaan olisi katastrofi toteutumatta jäädessään – ja minä potkin itseäni sääreen, kun en ollut noudattanut tätä neuvoa. Viikolla 40 aika alkoi nimittäin kulkea hitaammin kuin koskaan ennen. Olin jättänyt ilmoittautumatta kivoihin tapahtumiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan pääse. Mua ei myöskään kutsuttu enää oikein minnekään, koska kaikki muutkin ajattelivat, etten kuitenkaan pääse. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia eikä mitään tekemistä, ja sussu oli töissä kaikki päivät. Mulla oli hirveän tylsää ja yksinäistä, mutten silti jaksanut oikein tehdä mitään ja väsyin tosi pienestä. Yhtenä päivänä sain tietää kaverin synttärijuhlista, joihin mua ei oltu kutsuttu, ja mulle tuli ihan suunnattoman paha mieli.