Lapseni täyttää tänään kaksi vuotta, joten nyt on vihdoin korkea aika julkaista kertomus siitä, kun hän syntyi.

Raskausviikon 42 ensimmäisenä päivänä makoilin sängyssä, kun vatsan alueelta kuului tuplanapsahdus. Mietin hetken, että olisiko tämä nyt se lapsivesi, koska minulle oli kerrottu sen napsahtavan, mutta olin siinä oletuksessa että niin tapahtuu ponnistuksessa tai rasituksessa (siskoni nousi tuolilta, kun napsahti, ja eräs toinen kaveri meni kyykkyyn, kun hänellä napsahti). Minä en ponnistellut yhtään, makasin sängyssä ja selasin Instagramia.

Lapsivesiajatus oli ohimenevä, enkä ajatellut asiaa sen kummemmin, vaan aloin touhuta normaalisti – koska en uskonut että siitä voisi olla kyse (en tiedä miksi. Olinhan jo neljännelläkymmenennellätoisella raskausviikolla. Olen varmaan vähän dille). En oikeastaan voi uskoa että sanon tämän, mutta ryhdyin pesemään ikkunoita. Yksi ystäväni oli juuri edellisenä päivänä sanonut minulle, että vanhan kansan neuvo synnytyksen käynnistämiseksi on ikkunoiden pesu – mutten ryhtynyt siihen siksi, vaan siksi, että minun oli pitänyt tehdä se jo melkein kaksi vuotta. No time like the present! Olin saanut yhden pestyä, kun kävin vessassa ja tajusin, että ei saakeli, kyllä nyt on niin, että minusta tihkuu lapsivettä. Soitin Tuomakselle (joka oli golfaamassa lol) ja Naistenklinikalle (ei ollut golfaamassa) ja meidät pyydettiin streptokokkinäytteeseen vielä samana iltana.

Toimenpidehuoneessa kirjoitin muistiinpanoihini: Täällä sairaalassa on paljon kiireettömämpi tunnelma ku ajattelin. Jotenkin oletin että olis kauhea ruuhka ja hirveästi ihmisiä, mutta ei täällä oo ketään ja kivan rauhallinen tunnelma. Ainoa vaan että meidän kätilöllä taitaa olla kiire ku ollaan nyt odoteltu puoli tuntia että se palais kun sen puhelin soi.

Lopulta odoteltiin puolitoista tuntia – mutta streptokokkinäyte oli negatiivinen, joten päästiin kotiin. Meidät pyydettiin seuraavaksi aamuksi käynnistysyksikköön noin kello kymmenen. Haettiin kotimatkalla Mäkkäriä, ja mua nauratti, koska olin valmistujaislauantaina puoliltaöin hampparijonossa takuulla ainoa, ketä supisteli. Supistukset olivat tässä vaiheessa sellaista melko pientä, tylppää, hetkittäistä kipua.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä, kävin lämpimässä suihkussa (se tuntui ihanalta), puuhastelin kotona ennen Naikkarille lähtöä ja mietin koko ajan, että ääkkkk seuraavan kerran kun tuun kotiin, meitä on kolme. Käynnistysyksikössä mulle laitettiin sydänkäyrämittarit ja katsottiin verenpaine, ja sitten oikeastaan vaan odoteltiin. En ollut vielä edes sairaalavaatteissa, eikä mulle ollut yhtään selvää, asettaudutaanko me nyt tähän huoneeseen vai jonnekin muualle. Sairaalakassikin jäi vielä autoon, kun ei tiedetty, mitä tapahtuu.

Kirjoitin muistiinpanoihini: Sain ruokaa klo 11 ja vaikka se ei maistunu miltään, se oli ihanaa. Mua supistaa aina välillä, mutta se kestää vain 10-15 sekuntia, eikä supistukset kuulemma ees näkyny käyrässä. Kipeetä ne kyllä tekee. Kello on pian 12 ja odotellaan vielä että lääkäri tulis katsomaan tilanteen ja tekemään arvion siitä että miten käynnistetään. Kotiin me tuskin enää päästään ku vedetkin on jo menny. Vaihdetaan täältä synnytysosastolle sit ku oon 4cm auki. Toivon jotenkin hirveesti että Nyyskä syntyis jo tänään, lähinnä siks että ei niinku jaksais 😅

Kun oltiin oltu käynnistysyksikössä viisi tuntia, huoneeseen tullut kätilö tokaisi “aika aikaisin teidät on tänne lähetetty” ihan kuin se olisi meidän vikamme, että noudatimme meille annettuja ohjeita. Meidän käskettiin lähteä kävelylle. Lääkärin kanssa katsottaisiin tilanne sitten, kun lapsiveden menosta olisi kulunut vuorokausi – siihen oli pari tuntia. Minua supisteli jo useammin, ja se teki tosi kipeää, mutta supistukset eivät olleet vieläkään kovin pitkiä. Käytiin kävelyllä kaupassa, ja söin puiston penkillä ananasta. Tässä vaiheessa haettiin sairaalakassi autosta, ja kun palattiin huoneeseen ja oli aika tavata lääkäri, sain vaihtaa omat vaatteet sairaalakaapuun.

Myöhemmin kirjoitin muistiinpanoihini: No nähtiin vihdoin lääkäri viiden maissa. Se laittoi mulle sen balongin, ei ollut mukavaa mutta kyllä sen kesti. Mut sit ku mulle tuli siitä kauhea pissahätä (kai se painoi rakkoa tai jotain) ni heti kun menin pissalle ni se lipsahti pois – vaikka ne sanoi että eeeei se kuule sieltä putoa. Lol. Ei ne sit onneks alkanu uutta laittaa, sitä en ois ehkä kestänyt. Lääkäri kokeili uusiks että miten paljon kohdunsuu on auki ja olin kuulevinani että se sanoi 3cm. Ne laittoi lapsen päähän sen sellasen öö pisteen vai mikä sen nimi on? Jolla seurataan sen sykettä.

Kun balongin laitto epäonnistui, mulle alettiin antaa suonensisäisesti oksitosiinia niin, että annosta korotettiin aina puolen tunnin välein. Sen piti startata supistukset. Supistuksia piti alkaa tulla tosi usein, jotta voitaisiin lähteä synnytyssaliin. Aloin ajatella, että piankin voisi alkaa tapahtua: kello oli kuusi ja mietin, voisiko lapsi syntyä vielä tänään. (Spoiler: ei syntynyt.)

Illalla sain kipupiikin ja ilokaasua, ja ai saakeli että ne olivat ihania. Tens-laitteesta ei ollut kipuihin mitään hyötyä, vaikka se tuntuikin ihan kivalta. Supistuksia tuli paljon ja ne oli tosi kovia. Puoliltaöin siirryttiin synnytysosastolle, mutta ei siksi että mun synnytys ois edennyt, vaan siksi että koko käynnistysosasto muutettiin sinne henkilökuntavajeen vuoksi.

Kirjoitin muistiinpanoihin: Huone on ihan vitun ihana: iso ja tilava ja täällä on radio (autoradio seinässä lol) ja kaikkee apuvälineitä, jumppapalloa -pähkinää, keinutuoli, puolapuita, ja baby changing station. Lääkkeen avulla sain nukuttua muutamia tunteja, best. Joskus aamulla sain uuden kipupiikin ja aloin puhua Tuomakselle ihan höpöjä 😅 jotain lampaista kai.

En muista yöstä juuri mitään – tosin tässä vaiheessa kun kirjoitan tätä, on synnytyksestä kulunut jo seitsemän kuukautta (EDIT: tässä vaiheessa kun viimeistelen tätä julkaisukuntoon, on synnytyksestä kulunut jo ööö kaksikymmentäneljä kuukautta heh), joten lääkkeiden sijaan syy huonoon muistiin saattaa olla aika. Muistan kyllä, että heräsin välillä kipuun, janoon tai pissahätään, ja mua sekä hellyytti että ärsytti, että Tuomas nukkui. Mussa oli niin paljon piuhoja että kaikki liikkuminen oli vaikeaa.

Muistaakseni mulle sanottiin jo yöllä, ettei mun kannata syödä mitään – kenties varmuuden vuoksi jos joudutaankin leikkaamaan? En tiedä oikein miksi. Mulla oli kauhea nälkä ja vitutti, etten ollut napsinut eväitä yöllä tai silloin kun vielä sai. Sain juoda jonkun pahanmakuisen juoman, jonka piti helpottaa nälkää, mutta ennen pitkää mulle sanottiin, ettei saisi oikein enää juoda vettäkään. Se oli raivostuttavaa. Tuli ihan sellainen lapsuuden sekopäisyys, että kun jotain kielletään, tekee mieli tehdä niin miljoona kertaa enemmän.

No, oksitosiinia voi antaa vaan X tuntia putkeen, en muista puhuivatko ne mulle 16 vai 17 tunnista, mutta se tuli mulla joka tapauksessa täyteen. Joku oli käynyt muutamien tuntien välein kokeilemassa, kuinka paljon kohdunsuu oli auki, eikä se vaan millään auennut lisää.

Puoli kahdelta maanantaina, kun olin ollut sairaalassa noin 27 tuntia, kirjoitin muistiinpanoihini näin: Lääkärit kävi äsken sanomassa että nyt kun kohdunsuu ei ole vieläkään auennut enempää ku 5cm ni on aika myöntää että näillä keinoilla hän ei tule. Sektioon siis. Purskahdin itkuun ja aloin täristä ihan holtittomasti, enkä tiiä miks. Hoitaja ja lääkärit oli aivan ihania ja ne sanoi monta kertaa että kyllä on yritetty ja että mä en oo tehny mitään väärin, ei oltais voitu tehdä mitään enempää. Jotenkin yhtä aikaa helpotti ja sit kuitenkin alkoi jännittää uusi asia. Ei päästä siis perhepesähotelliin mutta yrittävät että päästäis perhehuoneeseen.

Kyselin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin mentäisiin leikkaussaliin, eikä kukaan osannut kertoa, mutta muutamista tunneista oli puhe. Mutta sitten kätilö tulikin reilun puolen tunnin päästä takaisin ja sanoi, että nyt mennään. Mut vietiin leikkaussaliin, muhun kytkettiin valtavasti piuhoja ja mulle juteltiin koko ajan, mutten saanut mistään selkoa, koska kaikki oli niin sekavaa.

Tuomas oli tuotu saliin toista kautta, koska sille laitettiin suojavaatteet. Mua jännitti aivan tajuttomasti, enkä oikein tiedä miksi. Hoitaja siveli kostutetulla vanulapulla ensin mun leukaa ja sitten mun vatsaa kokeillakseen, toimiko puudutus (kyllä toimi). Mua alkoi itkettää ja tärisyttää ihan holtittomasti, ja tärisin hetki hetkeltä enemmän, kun yritin hillitä tärinää, koska pelkäsin että leikkausta ei saada tehtyä, kun tärisen niin kovasti. En ole koskaan ollut niin rajussa tunteenpurkauksessa. Mua pelotti ihan hirveästi. Onneksi Tuomas oli paikalla. Se piti mua kädestä kiinni ja silitteli (mutta muistan kyllä että se myös nauroi mulle, kun ulisin jotenkin hassusti lääkepöllyissäni, ja sanoin kuulemma että MÄÄ TYKKÄÄN PORKKANOISTA, ja sitten itkin sille että onko ny kiva että sää vaan naurat mulle vaikka mun mahaa leikataan auki tai jotain). Yritin tosi kovasti keskittyä hengittämiseen.

Kysyin, kuinka kauan hommassa kestää, ja ne sanoivat että vauva syntyy parissakymmenessä minuutissa, mutta sitten ommellaan vielä paikat kiinni.

Katsoin kelloa muutamaa minuuttia vaille kolme, että kauankohan tässä kestää, ja kello 15:02 vauva syntyi. Se tunne, kun ne nostivat vauvan pois mahasta, oli muuten legit outo niinku nuoriso sanoisi. Yhtäkkiä olo vaan sillä lailla keveni. Mitään kipua en tuntenut.

Mulle tuli itku, kun en kuullut vauvan itkevän, mutta sitten se rääkäisi, ja se oli kaunein koskaan kuulemani ääni. Vauva tuotiin mun rinnalle hetkeksi, se tuntui minusta joltain kolmelta sekunnilta vaikka se varmaan kestikin pidempään, ja pelkäsin koko ajan että kaikki minussa kiinni olevat piuhat raapivat ja painavat sitä sen ihan tuoreeseen, punakkaan nahkaan. En uskaltanut oikein edes koskea sitä, kun mulla oli johtoja ja teippejä kaikkialla. Pyysin Tuomasta ottamaan kuvia ja videoita, ja nyt kun katson niitä, mulla pyörivät silmät vähän päässä. Mun oli vaikea pitää niitä auki, mutta yritin tosi kovasti painaa hetken mieleeni niin hyvin kuin pystyin. Joku (hoitaja tai kätilö varmaan) asetteli vauvaa uusiksi mun rinnalle, ja nyt vasta myöhemmin olen tajunnut että se oli varmaan siksi että se pääsisi ryömimään rinnalle jos se tahtoisi. Olin itse ihan että antakaa sen nyt olla siinä.

Sitten en oikein muista mitä tapahtui. Mua varmaan ommeltiin siinä samalla kiinni, ja silloin Tuomas vietiin pois ja vauva myös. Minä varmaan nukahdin. Kun heräsin, makasin yksin sairaalasängyssä verhon takana. Olin heräämössä.

Heräämössä kirjoitin muistiinpanoihini: Päästiinkin leikkaussaliin tosi nopeasti. Aloin täristä ja itkeä siellä ihan hulluna. Tuomas oli niin ihana. Ja kun ne sai vauvan vihdoin ulos, se pieni rääkäisy oli siis literally ihanin ääni mitä oon ikinä kuullut. Ja se lapsi on NIIN SÖPÖ! En oo koskaan nähnyt ihanampaa nenää 🥰🥰🥰

Mut hirveintä on se että oon nyt yksin heräämössä ja Tuomas vauvan kanssa jossain: en voi uskoa että mulla on vauva mutten oo nyt nähnyt sitä kahteen tuntiin???

Ohi kulki hoitajia, joille yritin tokkurastani huudella että hei anteeksi en tiedä tiedättekö mutta mulla on vauva jota en ole vielä nähnyt että minä haluaisin kyllä päästä jo sen luokse, ja musta tuntui etteivät ne yhtään ymmärtäneet miten kiire mulla oli. Tekstasin Tuomakselle “missä sää oot miten menee”, se lähetti mulle kuvan itsestään vauva sylissä ja kysyi “missä sää”. Se itketti ja nauratti mua yhtä aikaa ihan kauheasti. Että siis me ollaan just saatu vauva ja tässä me vaan tekstaillaan että missäs meet.

Tuomas lähetti mulle lisää kuvia ja mä selailin niitä ja itkin ja mietin että saakeli kun olis voimia nousta tästä ja lähteä etsimään tuo käärö jostain. Tekstasin Tuomakselle että me tehtiin maailman söpöin lapsi, ja että yritän kysyä pääsisinkö sen luokse. Tekstareista näkee, että turhaudun aika pahasti siihen, ettei paikalla ole ketään, joka voisi kertoa mulle, milloin saisin nähdä lapseni. Lisäksi kauhistuin, kun Tuomas kertoi, että hän saattaa joutua lähtemään kotiin, jos perhehuoneissa ei ole tilaa. En tiennyt että sellainen voisi olla edes mahdollista.

Kun joku vihdoin kulki ohi, pyysin vettä ja kysyin, pääsisinkö vauvani ja puolisoni luo. Jonkun piti tulla vielä katsomaan, että saako minut siirtää, ja sitten piti odotella, että joku tulee hakemaan. Tekstareiden perusteella heräämisestäni kului vajaa puolitoista tuntia ennen kuin mua alettiin siirtää, ja se tuntuu minusta nyt jälkeenpäin aivan järkyttävän pitkältä ajalta. Olin itse niin tillin tallin, että ajan kulku tuntui jotenkin erilaiselta, vaikka kyllä mulla oli hätä päästä perheeni luokse. Musta tuntuu, että tästä odottelusta tuli mulle myöhemmin tosi vaikea paikka. Olin katsonut raskausaikan videon rinnalle ryömimisestä heti synnytyksen jälkeen, ja olin jotenkin tietämättäni odottanut sitä hirveästi – ja nyt jäin siitä paitsi. En ollut myöskään tiennyt, että joudun eroon vauvasta, jos synnytän sektiolla (vaikka se on tietty ihan järkeenkäypää), ja koin tosi pitkään, että oon menettänyt tuiki tärkeitä varhaisen vuorovaikutuksen hetkiä, kun en ole saanut olla vauvan iholla sen ensimmäisinä tunteina. Pelkäsin monta kuukautta, että se on vaikuttanut lopullisesti meidän väliseen suhteeseen jollakin tosi rampauttavalla tavalla. Olisi ehkä auttanut, jos olisin tutkinut vähän enemmän sektiota synnytystapana etukäteen. Mutta olisin silti keskittynyt tiedonhaussa varmaan enemmän siihen että jaa vatsa leikataan auki kuin siihen, mitä kirjaimellisesti tapahtuu minuutteina ja tunteina leikkauksen jälkeen.

Mutta sitten vihdoin pääsin meidän perhehuoneeseen ja sain vauvani syliini, reilu kolme tuntia sen jälkeen kun se oli syntynyt. Se oli täydellinen. Pieni ja turpea ja ihan Tuomaksen näköinen. Sillä oli ohut kerros ihan tummaa tukkaa, ja se liikkui varovaisen näköisesti, ikään kuin hidastettuna tai avaruudessa. Sen kynnet olivat ohuet mutta pitkät, ja mietin, olisivatko ne olleet lyhyemmät jos se olisi syntynyt ajallaan.

En muista oikeastaan mitään mitä ensimmäisten yhteisten tuntiemme aikana tapahtui. Mulla oli katetri ja tippa, ja liikkuminen oli vaikeaa. Epiduraalin vuoksi piti olla varovainen sen suhteen, että voiko edes nousta jalkeille. Mutta vauva oli niin söpö ja pullea ja paketissa, etten varmaan ajatellut mitään muuta. En muista sainko edes syödä mitään sinä iltana, tuskin. Mulla on kuvia ruisleivästä seuraavalta aamulta.

Jälkeenpäin ajateltuna lapsivuodeosastolla oli ihan kauheaa. Mutta silloin ajattelin, että se oli ihanaa. Me ei poistuttu sieltä mihinkään, ei tullut edes mieleen, oltiin vaan yhdessä vauvan kanssa ja hoitajat ravasivat huoneessa eestaas. Mutta oli se kaoottistakin: kaikkialta tuli koko ajan hirveästi ohjeita, joita en ymmärtänyt (vauvaa piti syöttää kolmen tunnin välein, mutta verensokeri mitata kun syömisestä on kulunut vähintään tunti, eli tissillä ei saanut koko aikaa olla, vauva tarvitsi lisämaitoa, mutta me ei tiedetty mistä sitä saa jne), enkä uskaltanut yhtään luottaa omaan järkeen. Kun hoitajien vuorot vaihtuivat, uusi saattoikin unohtaa tuoda mulle kipulääkkeet, enkä halunnut olla vaivaksi ja pyytää niitä, vaikka mua sattui ihan hirveästi. Ajattelin, että kutsunapin painaminen vaatisi ihan oikean hätätilanteen.

Jossakin vaiheessa sain ensin tipan pois ja sitten myös katetrin. Kanyylit poistettiin vasta viimeisenä päivänä. Vihasin niitä, koska pelkäsin että ne raapivat vauvan päätä kun imetän. Kaikkein hirvein oli viimeinen aamu eli keskiviikko, vajaa kaksi vuorokautta sen jälkeen kun vauva oli syntynyt. Olin valvonut koko yön, koska vauva ei suostunut nukkumaan missään muualla kuin tissillä, eikä huoneessa saanut imettää kyljellä maaten (en muista miksi, liian pienet sängyt tai mun lääketokkura?). Pilkin istuallani sängyssä vauva sylissä ja yritin pysyä hereillä, samalla huolehtien siitä, ettei vauva söisi, jotta siltä voisi ottaa verensokerin, mutta myös siitä että onko se nyt saanut tarpeeksi syödäkseen. Aamulla sain nukuttua puolitoista tuntia, kunnes hoitaja tuli hakemaan lääkärintarkastukseen, joka oli kuin jokin hirveä rehtorin puhuttelu. Hoitajat ja lääkäri ihmetteli, ettei vauvan vaippaa ole vaihdettu, vaikka meidät revittiin tapaamiseen suoraan sängystä – en tiedä missä välissä mun olisi pitänyt vaihtaa se. En osannut vastata kysymyksiin siitä, milloin vauva on viimeksi syönyt tai kuinka monta milliä lisämaitoa on mennyt, koska en tiennyt että sellaiset asiat piti painaa mieleen. Olin ihan sekaisin enkä tiennyt mitä kello on. Hävetti. Tunsin itseni maailman epäonnistuneimmaksi äidiksi, vaikka mulla oli koko hommasta vasta alle kahden vuorokauden lääkkeenhuuruinen kokemus. Ja tämän tapaamisen tarkoitus oli arvioida, että voiko meidät päästää kotiin. Kaikki oli ymmärtääkseni aika hilkulla, mutta onneksi meille sanottiin että saadaan lähteä, kun synnytyksestä on kulunut kaksi vuorokautta. Etukäteen ajattelin, että haluaisin olla sairaalassa niin pitkään kuin mahdollista, hoivan ja avun piirissä, mutta nyt en halunnut muuta kuin mahdollisimman nopeasti pois.

Halusin autossa pitää ikkunaa auki ja huutaa kaikille että AJAKAA VAROVASTI!!! MEILLÄ ON TÄÄLLÄ IHAN UUSI IHMINEN KYYDISSÄ!!! Olo helpotti heti, kun päästiin kotiin. Musta oli uskomatonta, että tässä me nyt oltiin, ihan keskenämme pienen vauvan kanssa. Mutta oli myös ihanaa, kun saatiin olla rauhassa. Ihmiset synnytyssairaalassa on tosi kovan luokan ammattilaisia, mutta ne on myös “vaan” töissä. Tai siltä musta ainakin tuntui. Kokemus, joka oli pitkään odotettu ja ainutlaatuinen mulle, on jokapäiväistä niille, jotka on siellä töissä. Ja se on tietysti hyvä: asiat, jotka menee rutiinilla, menee yleensä tosi hyvin. Mutta pitkään synnytyksen jälkeen en voinut puhua kokemuksesta itkemättä. Nytkin, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, herkistyn kyyneliin kun ajattelen sitä, miten hukassa me silloin oltiin ja miten se tuntui siltä, ettei kukaan ollut meitä auttamassa vaan arvostelemassa. Asiaa ei yhtään auttanut se, että pääsin puhumaan kokemuksesta pelkopolille vasta yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen (en saanut aikaa neuvolapsykologille tai muuhun keskusteluun, koska olin antanut synnytyskokemukselle “liian hyvän” arvosanan. Pitäisi antaa kakkonen tai huonompi, jotta pääsisi juttelemaan, ja minä annoin muistaakseni ysin, koska olin niin onnellinen, että vauva oli syntynyt ja kaikki olivat hengissä. Jos olisin tän tiennyt, olisin laittanut siihen kakkosen), ja se piti mennä tekemään samaan paikkaan, jossa olin synnyttänyt, ja jossa jo vastaanottotiskillä, jolle menin ihan ohjeiden mukaisesti, kyseenalaistettiin että onko mulla oikeus olla siellä. (Mut ohjeistettiin synnytysosastolle vaikka mulla oli mukana vauva, enkä selkeästikään ollut tulossa synnyttämään.) Mutta itse pelkopolilla mut kohdattiin tosi ihanasti ja sain paljon vahvistusta ja tukea.

Ja nyt se pieni pullea paketti on tuollainen loputtomasti papattava iso, mutta vielä niin pieni kaksivuotias. Se on hauska ja jekutteleva ja tarkkanäköinen. Se on useimmiten tosi hyvällä tuulella, ja kertoo kaikki tapahtuneet asiat tosi vilpittömällä innostuksella, vaikka keksisikin ne ihan päästään (yhtenä päivänä se kertoi että naapurin tyttö oli mennyt lääkäriin, ja olin ihan huolissani että onko kaikki hyvin. Kävi ilmi ettei tää tarina pitänyt ollenkaan paikkaansa). Sillä on hyvä muisti, ja se on tosi taitava hyppijä, kiipeilijä, potkija ja juoksija. Se on ihan mahdottoman hyvä kaikenlaisten pallojen ja mailojen kanssa (eikä oo perinyt sitä multa). Rakastan sitä aivan hirveesti, enkä epäile enää yhtään, että meidän välillä olis joku kuilu siksi ettei vietetty ekaa kolmea tuntia yhdessä.