Kyllä! Näin se on! Pitkän tiimityöskentelyn ja ahkeran painamisen (lol) tuloksena olemme vihdoin päässeet siihen pisteeseen, että meistä on tulossa nelihenkinen perhe.

Muistan, että aloin haluta toista lasta jo ennen kuin ensimmäinen oli syntynyt, mutten oikein tiedä miksi. Ehkä sisimmässäni rummutti jokin sellainen keskivertoperheen kuvapankkikuva, joka rytmikkäästi sanoi että tähän sinun pitää pyrkimän. Tai sitten olin vaan hyvin tietoinen siitä, ettei mulla ole iän puolesta aikaa miettiä kovin pitkään, haluaisinko enemmän lapsia vai en. (Puhuttiin keväällä muuten yhdessä ystäväporukassa siitä, että yksilapsisia perheitä pidetään jollain tavalla keskeneräisinä. Että ihmiset kokevat asiakseen kommentoida että kyllä tekisi hyvää tuollekin mukelolle sisarus tms. Tai että yhden lapsen vanhemmat eivät oikein ymmärtäisi mitään vanhemmuudesta. Se keskustelu sai mut haluamaan heiluttaa isoa lippua yksilapsisten perheiden puolesta, vaikka samalla toivoin kyllä olevani raskaana. En ollut: mulla alkoi menkat kesken illanvieton. Mutta ne jäivätkin sitten viimeisiksi. Mutta siis, toivoisin, ettei minkäänlaisia perheitä syrjittäisi.)

Myönnän, että minulta alkoi usko loppua. Yrittäminen oli viimeksikin vaikeaa, ja tällä kertaa se oli vielä vaikeampaa. Perhearki ei ole omiaan herättämään romantiikkaa, eikä se yrittäminen (kuten olen ennenkin kirjoittanut) ole yhtään niin hauskaa kuin saattaisi kuvitella, testeineen ja aikatauluineen. Mutta sinnikkään jaksamisen ja muutamien poppaskonstien (kerron niistä lisää myöhemmin) – tai kenties onnen – avulla vihdoin tärppäsi.

Olin asettanut itselleni takarajaksi elokuun, koska täytän silloin neljäkymmentäkaksi, ja ajattelin, etten tieten tahtoen enää sen jälkeen halua laittaa mieltäni ja kroppaani tähän rääkkiin (ja rääkillä tarkoitan siis yrittämistä, en raskaana olemista, vaikka on kyllä pakko sanoa, että alati kasvava ikä tuntuu etenkin raskaana olevassa kropassa melko voimallisesti).

Mun on vieläkin vähän vaikea uskoa, että tämä on totta. Meni niin kauan, ettei onnistunut, että aloin jo valmistella itseäni siihen ettei meidän perhe enää voi kasvaa. Tai siis rehellisesti sanottuna yritin ajatella niin ihan alusta saakka: pelkäsin niin paljon etten voisi enää tulla raskaaksi, että yritin ajatella että on kaikkein todennäköisintä, että meitä on jatkossakin vain kolme. Pelkäsin ajatella, että haluan toisen lapsen, koska en uskonut niin käyvän. Siksi ehkä mun on niin vaikea kääntää päässä jokin vipu siihen asentoon että perkele, vauva on kuin onkin tulossa (siis tietenkin jos kaikki menee hyvin).

Olen nyt raskausviikolla 14, joten matkaa on vielä. Mutta aion alkaa julkaista taas raskausviikkopostauksia! Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat lukeneet niitä mun edellisestä raskaudesta, ja musta on ollut ihana itsekin palata niihin toisinaan. Mutta tärkein syy niiden julkaisemiseen on se, mikä ennenkin: en muista mitään ilman niitä.

Kiva jos oot mukana!

Tsekkaa myös: