Vauva on jo kymmenen kuukautta! Double digits! Aika menee kyllä niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kyselee multa että äiti oliko kaikki tuollaista Valencia-filtteriä silloin kun sinä olit nuori. (Let’s face it, olihan se.)

Olen aloittanut puolivahingossa vauvan kanssa ihanan itarutiinin. Nostan sen aina iltapuuron jälkeen syliin, ja tanssimme hiljaa samalla kun laulan jonkin laulun (yleensä Nature Boy, jota lauloin sille jo mahassa, joskus Puff Lohikäärme. Yhtenä iltana yritin laulaa Mandoliinimiehen, mutten osannutkaan sen sanoja?? Mitvit miksi se sitten soi mulla jatkuvasti päässä ja kestää ikuisuuden??). Aloin tehdä tätä joskus pari kuukautta sitten, kun halusin varmistaa ettei vauvalta tule puklu heti kun se nostetaan vaipanvaihtoon tai pannaan sänkyyn, ja sitten se jäi. Tykkään ajatella että tanssimme yhdessä illan viimeiset hitaat.

Vauva on oppinut paljon asioita! Kuten esimerkiksi nostamaan kädet ylös ja menemään lötköpötköksi. Se on hir-ve-ää. Olen meinannut tiputtaa sen kymmeniä kertoja! Sitä paitsi luulin että lapset tajuavat tämän kikan vasta joskus vanhempana? On ultimaattinen kärsivällisyysharjoitus yrittää pukea sylissä lasta, joka vetää aivan veteläksi ja kieltäytyy tyystin yhteistyöstä. Mutta sitten samalla olen oudosti ylpeä tuosta pikku tyypistä. Äsken sinä olit sellainen avuton pikku toukka ja siinä sinä nyt osoitat mieltä ja saat äidin repimään kaiken tukan päästään! Hienoa.

Vauvan persoonallisuus on alkanut näkyä tooooosi selvästi viimeisen kuukauden aikana, ja oon oppinut että meidän lapsi on aikamoinen velmu. Se tykkää mennä karkuun, ja se tykkää olla lötköpötkö, ja se tykkää vakoilla, ja se tykkää tehdä juuri sen jutun mitä siltä on kielletty – ja nauraa rätkättää päälle. Mutta samalla oon huomannut että se on tosi sosiaalinen ja tykkää hirveästi muista ihmisistä, etenkin lapsista. Se haluaisi aina ottaa kontaktia kaikkiin muihin, eikä vielä tähän päivään mennessä oo vierastanut oikein ketään. Muutamiin miehiin se suhtautuu vähän varauksella, mutta yleensä se on vaan kiinnostunut kaikista. (Itsekin suhtaudun muutamiin miehiin varauksella, joten ihan tervettä lienee.)

Tässä kuussa vauva oli ekaa kertaa yökylässä. Se meni mun puolison vanhemmille eli mummilaan, ja me Tuomaksen kanssa mentiin kertakaikkisesti hotelliin – ei haluttu että kävisi niin, että käytettäis tuiki tärkeä vapaa vuorokausi siihen että alettais jotain pesemään pyykkiä tai hinkuttamaan liesituuletinta, ehei. (Plus meillä oli lahjakortti.) Mulla oli tosi epärealistiset tavoitteet meidän vapaayölle: halusin juoda drinkkejä, käydä syömässä, ottaa kylvyn, kuherrella, valvoa ja jutella, katsoa elokuvia, ja silti nukkua kerrankin kunnolliset yöunet. Mutta siis oikeastaan kaikki toteutui??!!! You truly can have it all. Jos siis menet drinkeille ja syömään jo viideltä. Sen jälkeen ehtii katsoa leffan tai kaksi, jutella ja kuherrella samalla ja mennä kympiltä nukkumaan. (Aamukylpy ftw.)

Meidän tapaamisesta tuli pääsiäisenä viisi vuotta! Kutsuttiin Tuomaksen vanhemmat meille syömään.

Ai niin! Vauva oppi myöskin juomaan pillipullosta. Olin ostanut S-Marketista pillipullon, kun yhtäkkiä tajusin että öö hmm meidän vauva on yhdeksän kuukautta eikä kukaan ole kertonut että pillipulloharjoittelu pitäisi aloittaa jo puolivuotiaana. Kysyin parilta vauvalliselta kaverilta ja he sanoivat että juu meidän vauva on juonut veden pillipullosta kuusikuisesta lähtien. Fak. No mutta sitten siis ostin sen pillipullon, yritin sitä vauvalle tarjota, mutta se vaan puri sitä pilliä enkä yhtään ymmärtänyt miten se voisi oppia juomaan siitä. Kunnes! Valitin tästä asiasta meidän mammatreeniryhmässä, ja yksi äiti suositteli Emma-merkkistä pillipulloa, jonka pillistä tulee vettä kun pulloa vähän puristaa. Sen avulla vauvaa voi auttaa ymmärtämään että pillistä tulee vettä. Olin ihan että jes, valittaminen kannattaa, nyt tämä onnistuu, ostan vain sen pullon – mutta mä olin siis jo ostanut sen! Se meidän pullo oli se sama Emma-pullo, maksaa alle viisi euroa, en vaan ollut tajunnut että sitä voi puristaa. Muutamassa päivässä vauva tajusi kupletin juonen, ja nyt se imeksii vettä itsenäisesti ihan ylpeänä. Se on tosi söpöä: aina vettä imaistuaan se katsoo minua ja hymyilee voitonriemuisesti (ainoa huono puoli on että se unohtaa usein nielaista, ja hymyillessään valuttaa kaiken veden rinnuksilleen. Söpöä yhtä kaikki. Märkää vain).

Yhdeksän kuukautta täytettyään vauva alkoi vaikuttaa siltä että se ottaisi pian ensimmäiset askeleet. Se uhkarohkeasti kurotteli ottamaan tukea tosi kaukaisista asioista ja alkoi liikkua rajoittamattomammin pitkin asuntoa. Vitsi se tuntuu varmaan siistiltä. Ajattele nyt, että olisit päässyt liikkumaan ainoastaan nuohoamalla jonkun huonekalun reunaa pitkin (ja toki kontaten mihin vaan), ja yhtäkkiä sua ei pidättele oikein mikään. On varmaan aika upea tunne kun pystyy sellaiseen!

Ja sitten, yhtäkkiä, yhdeksän ja puoli kuukautta vanhana, pikku kukku otti ensimmäiset askeleensa. On ihan käsittämätöntä, miten nopeasti ekojen askelten jälkeen se vaan alkoi painella menemään pitkin kämppää huojuvasti katkokävellen. Se on niin suloinen ja ihana!

Samalla kun vauva oppi kävelemään, se oppi liikkumaan muutenkin eri tasoissa ja kokeilemaan, miten ahtaista raoista se mahtuu. Se alkoi painaa poskeaan lattiaan arvioiden, mahtuisiko se limboamaan syöttötuolin poikkijalan tai muun vastaavan alta, ja joka kerta jos sen eteen meni vaikka kyykkyyn, se lähti samantien puskemaan pepun alta selkäpuolelle. Samoin, jos pilkoin vaikka vihanneksia keittiön tiskin ääressä, se tuli aina paikalle ja änkesi minun jalkojeni ja tiskin väliin. Se tuntui musta ihastuttavasti siltä, että se haluaa kokeilla rajojaan, siis ihan fyysisesti, ja katsoa, mihin se pystyy. Tällä tavalla sitä ihminen varmaan oppii hahmottamaan oman vartalonsa äärirajat!

Huono puoli on, että se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan ja aiheuttaa minulle pieniä sydänkohtauksia tekemällä niin. (Edellä mainittu velmuus liittyy.)

Tässä kuussa se on myös alkanut sohia asioita esineillä. Musta tuntuu että tää on joku sellainen leluilla leikkimisen esiaste (tää menis tänne ja tää tekis tälleen). Sillä on kädessä vaikkapa kenkälusikka tai mehupurkki (sen lempilelut atm) ja sitten se niillä sohii ja siirtelee jotakin toista lelua tai esinettä. En tiedä miten tajusin edes kiinnittää tällaiseen huomiota, kun ei se ole mikään varsinainen taito, mutta sen touhuissa oli yhtäkkiä niin selvä ero edelliseen, että panin tämän merkille. Kai tämäkin on jotain tilan hahmottamishommaa tai syy-seuraussuhteen tajuamista tai jotakin.

Me myytiin meidän asunto, kaupat on nyt tehty, ja ostettiin uusi! Nekin kaupat on tehty. Joten nyt on vihdoin tipahtanut ja saa nuolaista! Ja muutto on niin pian että hirvittää. Mitään ei tietenkään olla vielä pakattu, koska ”kyyyyllä sitä ehtii”. En tiiä miten sitä kyyyyllä muka ehtii, kun en oikein ehdi edes rauhassa vessassa käydä. Mutta kai sitä sitten kyyyyllä ehtii. Pakkohan se on. Kyyyyllä kyllä.

Tuomas sai töitä (jee!), ja se tarkoittaa sitä että mun pitää palata ainakin osittain vanhempainvapaalle. Tuomaksen vanhemmista on onneksi apua siihen asti, kunnes pystyn jäämään täysin kotiin. Nyt on vielä työvelvollisuuksia, joiden vuoksi me tarvitaan vauvalle hoitaja. Oon hirveän kiitollinen avusta, enkä voi uskoa että asiat voivat oikeasti järjestyä näin hyvin. Tuomaksen vanhemmat asuvat neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä, joten kaikki vaatii pientä säätämistä, mutta onneksi säätäminen kuitenkin onnistuu joten kuten. Oon ollut aika pahoillani siitä, ettei meillä ole Helsingissä oikein mitään tukiverkostoa, ja siksi me etsittiin asuntoa myös Tampereelta (ei löytynyt), mutta onneksi Klaukkala ei ole ylitsepääsemättömän kaukana. Olis silti tosi tosi kiva, jos olis sellainen tilanne, että vauvan voisi viedä matalalla kynnyksellä nopsasti vaikka tunniksi jonnekin, tai jos joku voisi vaikka vaunulenkittää vauvaa hetken, jotta saisi tehtyä joitakin pieniä spontaaneja juttuja kuten vaikka ikkunanpesu tai hieronta tai ullakkovarastossa käynti. Mutta onneksi apua ylipäätään on, kiitokset siitä mummilaan!

Mutta mun on kyllä pakko myöntää, etten haluaisi palata vanhempainvapaalle. Mun mielestä oli ihan parasta mennä töihin ja tehdä taas aikuisten asioita, ja vanhempainvapaalle paluu tuntuu askeleelta taaksepäin – vaikka vauva tietysti on tosi ihana ja suloinen. Mutta yritän ottaa tästä ajasta ilon irti, koska syksyllä vauva menee päiväkotiin, ja sitten varmaan ajattelen että yhyyy saisinpa pitää vauvan vielä kotona. (Aloin itkeä jo kun selasin päivähoitopaikkoja kaupungin sivuilta. Meidän pieni kukku sinne isoon maailmaan!)

Kymmenkuinen vauva

• kävelee jo tosi hienosti ja yrittää ottaa jopa juoksuaskeleita

• osaa juoda pillipullosta itse, mutta tuttipullosta ei

• poimii lattialta jokaisen pienen asian suuhunsa etusormi edellä

• on alkanut irvistellä ja rupistella naamaansa tosi söpösti

• kälättää lakkaamatta – se on minusta ihanaa

Äiti

• haluaisi johonkin vitaepro-kylpyyn, josko sillä saisi nivelet ja lihakset voideltua

• on alkanut hyväksyä sen, että kengät ja vaatteet pitää kerta kaikkiaan vaihtaa kokoa tai kahta isompiin

• saa nykyään nukuttua aika hyvin! Taikasanat ovat kympiltä nukkumaan ja vauva viideltä kainaloon

Vauvalla on nyt nimi! En voi oikein itsekään uskoa sitä. Me ollaan synnytyslaitokselta saakka kutsuttu sitä sen nimellä kodin yksityisten seinien sisällä, mutta muualla puhuttu visusti aina vauvasta, ettei kukaan vaan vielä saisi tietää sen nimeä. Tuntuu älyttömältä että muutkin tietävät sen nyt! (Pidämme nimen kuitenkin julkisesti salassa, kiitos ymmärryksestä.)

Me tosin ilmoitettiin nimi digi- ja väestövirastoon vasta viime viikolla ja käsittelyyn voi mennä neljäkin viikkoa, joten ei voida vielä olla ihan varmoja että meneekö se läpi. (No ei vais, kyllä se menee. Kaikki lapsen nimet ovat ihan oikeita ihmisen nimiä, eivätkä esimerkiksi tyyliin Mustekala Sk8t3rr Papumuhennos tms, joten kukaan tuskin torppaa meidän ilmotusta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!)

Olin alun perin ajatellut että haluaisin järjestää nimiäiset meillä kotona – tai tarkemmin sanottuna meidän talon sisäpihalla. Se on tosi kivaksi laitettu, eikä sinne paista aurinko suoraan, joten siellä olisi miellyttävä olla kuumanakin päivänä. Meidän kotiin ei oikein mahtuisi, ainakaan mukavasti, mutta siellä voisi käydä sitten vessassa. (Vessaankaan ei mahdu kovin mukavasti, mutta ainakin pääsisi vessaan.)

Sään arvaamattomuus laittoi kuitenkin suunnitelmani uusiksi. Aluksi olin ihan että nooooh mitä sitten jos sataa vettä, survotaan kaikki 25 ihmistä tuonne meidän kämppään, tulee ainakin lyhyet juhlat kun ei kukaan jaksa olla sellaisessa sillipurkissa – mutta sitten aloin panikoida. Pitäisi siivota ihan hirveästi. Pitäisi vuokrata valtavat kahvitermarit jostain. Pitäisi keittää valtavat kahvit sinne valtavaan termariin. Ja sitten oli tosiaan se todellisuus että neljäänkymmeneen neliöön tulisi 25 ihmistä. Ei.

Halusin ennen kaikkea rennot juhlat, ja jostain syystä halusin tosi kovasti, että juhlapaikka olisi lähellä meidän kotia. (Nyt kun mietin jälkeenpäin, olen sitä mieltä että juhlathan olisivat voineet olla ihan missä vaan. Mutta jälkeenpäin ei ole sama kuin etukäteen ja silloin etukäteen olin ihan että naapuriin on päästävä jumalauta.) Toiseksi halusin tosi kovasti, että juhlapaikassa olisi paitsi kiva sisätila, myös ulkonaolomahdollisuus, jos sää näyttäisikin parastaan. Ja sellaisia tiloja on vaikea löytää. Varsinkin puolitoista viikkoa ennen varsinaista juhlapäivää – koska sinne asti minä odotin uskoen, että juhlittaisiin meidän sisäpihalla.

Selasin hirveän määrän paikkoja, mutta kaikki vapaana olevat paikat olivat huonoja ja liian virallisen oloisia haluamiini rentoihin juhliin, kun taas kaikki kivat paikat olivat varattuja tai liian kaukana. Kunnes keksin: lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten juhlin ystäväni kanssa meidän kolmekymppisiä Lapinlahden sairaalan pihalla olevassa Omenapuutalossa (ikivanha blogikirjoitus vanhentuneine faktoineen aiheesta täällä). Siellä on suloiset, mutta vähän epäluksukkaat puitteet, joten se ei ole mitenkään ubermegasuosittu vuokrauskohde. Onneksi! Se oli nimittäin vielä vapaa. Tästä pääsemmekin ensimmäiseen opetukseen: älä varaa juhlapaikkaa ajoissa, saatat säkällä löytää täydellisen paikan vasta kun sinun on pakko.

Viime viikonloppuna siis juhlimme poikamme nimiäisiä Lapinlahden Omenapuutalon pihalla. Sää oli ihana, juhlat olivat ihanat ja kaikki oli ihanaa. Niin ihanaa!

Omenapuutalon vuokrauksen yhteydessä voi vuokrata myös pöydät ja tuolit, ja me teimme niin. Kannoimme ne ulos, koska sää oli niin ihana. Toin mukanani matkakaiuttimen, erivärisiä pöytäliinoja, kertakäyttöastiat, jäitä, juotavaa ja kankaisen juhlaviirin, jonka äitini oli ommellut niitä kymmenen vuoden takaisia kolmekymppisiä varten. Ajatella: silloin ei ollut juhla- ja krääsäkauppoja joka kulmalla, joista olisi voinut ostaa kaikenkirjavia juhlaviirejä kaikissa sävyissä ja teemoissa. Äidin piti tehdä se jämäkangaspaloista. (En muista miten tähän päädyttiin, mutta todennäköisesti jotenkin näin: minä halusin viirin ja koska minulla on aina liian suuret kuvitelmat kyvyistäni ajattelin, että voisin ommella sellaisen itse, mutta taktisesti mainitsin asiasta äidilleni joka tiesi, ettei minusta ole sellaiseen – tai ehkä minusta voisi olla, mutten millään ehtisi koska olen aina niin viime tingassa kaiken kanssa – ja surautti sellaisen kasaan juuri parahiksi kun olin jo myöntämässä että voi perkele en minä ehdi edes ajatella, miten viiri pitäisi tehdä.) Onneksi olen tajunnut pitää sen tallessa kakki nämä vuodet. Ennustan sille vielä runsaasti käyttöä! Eli älä osta viiriä nimiäisiin. Järjestä juhlat kymmenen vuotta aikaisemmin ja pakota äitisi ompelemaan sellainen niihin.

Onneksi muuten on äidit: mun äitini teki juhliin voileipäkakkua ja kaurakeksejä, ja Tuomaksen äiti leipoi ihanan juustokakun. Lisäksi hän tilasi meille perinteisen mansikkakermakakun. (Ehkä minäkin olen tulevaisuudessa sellainen äiti, joka leipoo kakkuja ja ompelee viirejä lapsensa juhliin sitten kun hän on jo aikuinen, vaikka hänen pitäisi rehellisesti sanottuna osata hoitaa sellaiset asiat silloin jo itse.) Kahvit ja teet me tilattiin Lapinlahden Lähteen kahvilasta, josta olisimme voineet vuokrata myös astiat, jos olisimme olleet ajoissa liikkeellä. Heh.

Vauvalla ei ollut mitään erityisen juhlallista tai perinteistä nimiäisasua, koska emme kerta kaikkiaan ehtineet miettiä sellaista. Se ei myöskään tuntunut meille erityisen tärkeältä. Vauva pukeutui äitiyspakkauksen bodyyn ja kummitädiltä lahjaksi saamaansa harsokankaiseen sortsihaalariin. Tilasin Kampin Kukasta sille vielä harsokukkaseppeleen, joka pysyi päässä yllättävän pitkään! Aluksi olin ihan että minä en rupea mitään nimiäisseppelettä sitten säästelemään, mutta se olikin niin syötävän söpö, että se on meillä nyt seinällä. Eli: älä pidä mitään periaatteita. Pyörrät ne kuitenkin.

Koska nimiäisissä ei ole minkäänlaista virallista seremoniaa, kukaan papinkaltainen ei tule valelemaan lapsen päätä millään, ohjelma pitää keksiä itse. Ajattelin, että olisi hauskaa, jos vieraat saisivat vähän arvuutella, mikä lapsen nimeksi tulee. Naksuttelin dymokoneella nimivaihtoehtoja kuppiin, ja vieraat saivat muodostaa niistä omia ehdotuksiaan. Jännää hommasta teki se, että vaihtoehtojen joukossa olivat myös ne nimet, jotka olimme valinneet. Hauskaa hommasta teki se, että minun piti erikseen sanoa, ettei nimistä kannata tehdä kauheasti pilaa – ainakaan kauhean kovaan ääneen – sillä jotkut nimistä tulevat sitten olemaan lopulliset (lapsi sai kolme etunimeä). Pidimme pienet juhlasanat alkuun ja väliin, mutta muuten juhlissa ei ollut mitään ohjelmaa – vain rentoa yhdessäoloa. Tosi rentoa: vieraat joutuivat auttamaan mua sekä juhlapaikan kuntoon laittamisessa että myös sen siivoamisessa, mutta itsepähän halusin rennot juhlat. Sorryyyyy! Eli: älä järjestä ohjelmaa, siivoaminen on vieraille kiva ohjelmanumero.

P.S. Kaikki postauksen kuvat otti hovikuvaajani Eino Nurmisto.

P.P.S. Älä jätä kuvia ottamatta nimiäisissä.

P.P.P.S. Jos olet kiinnostunut Omenapuutalon vuokrauksesta, kaikki tarvittava info löytyy Lapinlahden Lähteen sivuilta.

Vauva täytti tänään kaksi kuukautta! Sanoin jo viimeksi, että aika menee tosi nopeasti, mutta siis öö joku on laittanut sen nyt kyllä pikakelaukselle. Kohta vauva saa jo äänestää tai jotain.

Previously on kk-postaukset: vauva itki, minä googletin, tutista tuli sankarini. Lue koko juttu täällä.

Toinen kuukausi alkoi järkytyksellä. Puolisoni palasi töihin sinä päivänä kun vauva täytti neljä viikkoa, ja minä olin aivan paniikissa. Luonnollisesti. Miten muka voisin mitenkään pärjätä itsekseni??

No – ekana päivänä vauva nukkui päikkärit kantorepussa, johon laitettaessa se oli aina aikaisemmin alkanut huutaa kuin syötävä, ja minä ajattelin että JES tämä pelastaa minut. Seuraavana päivänä se ei enää suostunut samaan. Pelastus peruttu. (Myöhemmin se kyllä suostui siihen taas ja on sittemmin nukkunut lukuisat päikkärit kantorepussa. Se on ollut ihan mahtava! Vielä mahtavampaa tosin olisi jos se nukahtaisi vaan itsekseen sänkyyn – jotkut vauvat kuulemma tekevät niin – ja saisin käsien lisäksi vapaaksi myös koko kroppani. Kantorepussa olevan vauvan kanssa vessassa käyminen ei nimittäin ole lempijuttuni. Mutta otan sen mitä saan!)

Oli miten oli, pärjäsimme ihan hyvin kahdestaan, ja päivä päivältä paremmin. Olin päivä päivältä paremmin najulla siitä, miten tämä vauvahomma toimii. Toisaalta olin päivä päivältä väsyneempi (guys, parenting is pretty intense). Voi vitsi miten kivaa olisi, jos tätä hommaa saisi tehdä pidempään kahden aikuisen kanssa. Pärjäämme edelleen kahdestaan päivä päivältä paremmin, mutta harmittaa, että illat ovat niin lyhyitä. Kun Tuomas tulee töistä, vauva on usein iltakiukkuinen (niin kuin vauvat ovat), se kitisee ja vaatii huomiota, ja heti pitää ruveta valmistelemaan nukkumaanmenoa. Heti pitää ruveta myös laittamaan ruokaa, ja voi jeesus, se on yksi inhokkijuttujani nykyisin, vaikka ruoanlaitto ja syöminen olivat ennen lempipuuhiani. Tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta harmittaa, että kumpikaan meistä ei saa oikein levätä pitkän päivän päätteeksi. Tosin osittain saamme syyttää vain itseämme: pitäisi syödä enemmän valmisruokaa tai tehdä kerralla jotain pakkaseen (mutta milloin se sinne tehdään?? Kysyn vaan). Syömme kyllä paljon puolivalmisteita: hodareista ja tortillalätyistä on tullut ruokavaliomme kulmakiviä. Kerran viikossa ostamme valmista lämminsavu- tai loimulohta ja keitämme sen kanssa perunat. Hyvin helppoa ruokaa siis, ja silti se on uuvuttaa meidät.

Kun olin ollut pari viikkoa yksin vauvan kanssa kotona, mua alkoi vituttaa, miten paljon suorittamista kaikessa koko ajan on: Cuplatonta 1-3 tippaa joka aterialla tai ainakin neljä kertaa päivässä, D-vitamiinia 5 tippaa kerran päivässä, maitohappobakteeria 5 tippaa päivässä, mutta kahdessa osassa, ettei tulisi vatsavaivoja. Sammasepäilyn vuoksi jokaisen imetyksen jälkeen pitää penslata vauvan suu puolukalla (sitä varten pitää ensin sulattaa ja tilsata puolukat) ja hieroa puolukkaa myös nänniin. Tutit ja lusikat pitää keittää jokaisen käytön jälkeen. Lisäksi imetysliivit ja harsot pitää pestä päivittäin kuudessakympissä. Ai niin ja sektiohaavaa pitää suihkutella päivittäin, ja rasvata ja hieroa neljä minuuttia joka päivä, lantionpohjan lihaksia treenata aina kun pystyy, vauvan kanssa täytyy harjoitella kantoreppua ja mahallaan olemista, ja sille pitää tietenkin antaa vauvahierontaa, kaikki tämä mielellään aamupäivisin, ja niin joo sitten pitäisi itse vielä nauttia tästä ihanasta pikkuvauva-ajasta. Ja kaikki tämä pitäisi tehdä pääasiassa yksin, kun toinen on töissä. HUOH.

Mutta valittaminen kannattaa: pian vitutuksen kulminoitumisen jälkeen saatiin lääkärintarkastuksessa vapautus sammaksen hoidosta. Pitäisi edelleen tarkkailla kielen peitteitä, ja aloittaa penslaus uudelleen, jos sammas näyttäisi palaavan, mutta toistaiseksi tuttien jokakertaisen keittelyn ja puolukoiden tilsaamisen voisi unohtaa. Se jo helpotti suoritusrumbaa valtavasti. AH.

En ole itse mikään kovin suuri rutiinien ystävä, mutta vauvan kanssa ne ovat parasta mitä tiedän. Ei tarvitse arpoa, mikä sillä on, jos on olemassa jonkinlainen rytmi. Ja joskus viidennen viikon kynnyksellä musta alkoi tuntua, että vauvalla voisi kuin voisikin olla sellainen. Että yleensä se nukkuu aika hyvin läpi yön, herää aamuisin kahdeksan ja yhdeksän välillä, ja sitten se nukkuu kolmisen tuntia jossakin aamupäivän ja iltapäivän välillä. Ja aina kun alan ajatella jotakin tällaista, vauva tekee ihan päinvastoin. Mutta näillä viikoilla jokin rutiininkaltainen alkoi erottua hähmäisen sekoilun seasta. Vauva on esimerkiksi aamuisin melko täsmällinen ja räväyttää ihanat silmänsä auki lähes aina tasan kello kahdeksan. Sitten se valvoo tunnin ja menee taas tunniksi nukkumaan. Yleensä. Muttei aina. Ja kaikki muu onkin sitten oikeastaan arpapeliä. (Latasin muuten viime postauksen kommenteista inspiroituneena Huckleberry-nimisen sovelluksen uni- ja syöttöaikojen seuraamiseen. Käytän sitä melko suurpiirteisesti, mutta vitsi siitä on ollut iso apu. Ilman sitä en koskaan muistaisi, kummasta tissistä olen viimeksi imettänyt tai kuinka kauan vauva on nyt ollut valveilla. Sen avulla tajuan, että jaahas tämä itku on varmaan nälkää ja jassoo nyt sillä on vissiin väsy.)

Viiden viikon kohdalla vauva alkoi myös hymyillä. Se oli hymyillyt välillä jo aiemmin, mutta nyt kun se hymyili oikeasti, voin myöntää, että aiemmat hymyt olivat vahinkoja, ja niiden aiheuttaja oli todennäköisesti kakka. Ensimmäinen oikea hymy oli sekin kakkaliitännäinen, sillä se tuli suolistoa rentouttavalle jalkahytkytykselle, mutta seuraava tuli jo äidille, ja kuusiviikkoisena vauva hymyili jo jokaiselle, joka sille leperteli. Vauvan hymyily on IHANAA. Se on kuin auringonpaiste mun sydämessä ja silkkiä mun sielussa. Enkä kestä, että se hymyilee mulle! Tulkitsen, että se tarkoittaa sitä että se rakastaa mua ihan hirveesti, eikä esimerkiksi sitä, että näytän niin hassulta että sen naama vääntyy nauruun. Vauva on hyväntuulinen ja hymyilevä pitkin päivää, mutta etenkin aamuisin, ja olen alkanut uskoa että ehkä minustakin tulee aamuihminen, kun saan tuijotella sellaista päivänsädettä heti herättyäni.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: lisääntynyt hyväntuulisuus teki varsinkin aluksi itkuisuudesta ja kitinästä jostakin syystä vielä raskaampaa. Olen kiitollinen jokaisesta hyväntuulisesta hetkestä, mutta hymyt aiheuttavat sen, että ymmärrän kitinää vielä aiempaa huonommin. Kun nyt kerran osaat ja tajuat hymyillä niin miksi tuhlaat aikaasi itkemiseen, vauva?? (Kysyn tätä siltä sitten kun se osaa vastata.)

Hyvää on se, että mun oma mielialani on tasaantunut hiukan. Vuoristoradan mutkat eivät enää ole yhtä jyrkkiä kuin ennen. Vauva oli ehkä viisiviikkoinen, kun kaikki alkoi tuntua pikkuisen helpommalta, eivätkä iltaitkut enää kuuluneet normiaikatauluun vaan olivat enemmänkin poikkeus. Niitä kyllä oli, mutta itkuttomia iltoja oli enemmän. Tai ehkä yhtä paljon? En oikein osaa sanoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa. Mutta silti, aina välillä saa huokaista että jes, ehkä kaikki illat eivät olekaan ihan horroria (kunnes taas tulee seuraava). Ja kun niitä tulee, kestän ne paremmin kuin ennen.

Mutta sitten opin että kuusiviikkoiselle tulee tiheän imun kausi, ja vauva voi muuttua itkuisemmaksi. Ilmeisesti vauvoilla on tämän ikäisenä myöskin jonkin sortin kasvupyrähdys, joka voi aiheuttaa kitinää ja itkua. Lisäksi kuulin sellaisesta asiasta kuin 6-8-viikkoisen koliikkivaihe, ja olin ihan että voi nyt vittu. Mutta liima, joka piti minut kasassa, oli se että kaikki menee jossain vaiheessa ohi. 6-8-viikkoisen koliikkivaihe ei enää jatku viikolla 9 tai 10 (ehkä. Koska siis jos kyseessä olisikin ihan ”oikea” koliikki, se saattaa hyvin jatkuakin – mutta ennen pitkää sekin loppuu), ja välissä on aina itkuttomia iltoja, jolloin elämänilo palaa taas hetkeksi. Ja siis jossain vaiheessa vauva on puolivuotias ja sitten kaksivuotias ja yhtäkkiä kolmevuotias, ja sitten taklaillaan sen hetken ongelmia, ja pikku vauvan iltaitku on enää muisto vain. Ehkä jopa hyvä(hkö) muisto. Koska apua oh lord kolmevuotias tuo mukanaan varmaan koko liudan muita haasteita arggghhh. Ja lopulta en huomannut mitään tiheän imun kautta, enkä mitään tiettyä itkuisuuttakaan. Ihan tavallista epäsäännöllistä imua ja itkua sillä minusta oli.

Vauva on aivan ihana. Mutta tässä sen toisen elinkuukauden aikana olen tajunnut, että olen aiemmin ottanut perheelliset ihmiset itsestäänselvinä. En ole lainkaan ymmärtänyt, millaista taakkaa he kantavat, jatkuvasti. Kirjoitin ystävieni whatsapp-ryhmään pari viikkoa sitten seuraavan viestin (sori for these finglismis, tällä lailla minä kirjoitan kun en ajattele julkaisevani tekstiä mihinkään):

Yleisesti ottaen oon ihan in awe of people who have kids. Niinku oikeesti hatunnosto. Sillee tää ei oo helppoo. Kattelen kaikkia perheitä jätskikioskeilla ja oon vaan että MAD RESPECT GUYS. Ja sit ku näkee vaikka kolmelapsisia perheitä, joissa lapset on jo isompia, oon silleen että ei vittu noi on selvinny ja ne jopa hymyilee välillä että ehkä tää tästä. Miten sitä on aiemmin vaan nähny ihmisiä kaduilla ja ollu silleen että jaa noilla on lapsia? Nyt sitä on sillee että JAA JUMALAUTA NOI ON SUPERSANKAREITA.

Kaikki pitää miettiä uusiks ja ei niinku itsensä kautta vaan jonku toisen. Ja pitää olla koko ajan mukana ihan sikana sälää. Ja tiättekste ku on tosi vaikea joskus miettiä mitä pukis vaikka Suomen kesään? No nyt on se sama mutta potenssiin vauva, joka tuo mukanaan sellasen jatkuvan epäonnistumisen tunteen että EIH se kuolee kylmyyteen tai kuumuuteen ja omg ihmiset näkee että sillä ei oo hattua tai villasukkia jne. Niinku toki tiesin nää asiat etukäteen mutta en silleen _tiennyt_ tiennyt.

Tiedän, että kirjoitan lähinnä itsestäni vaikka tämän jutun otsikko on vauva 2 kk, mutta tämä on minun blogini ja siksi minulla on lupa kirjoittaa lähinnä itsestäni. Sitä paitsi minä synnytin sen vauvan (oon tosin vieläkin vähän epävarma: voiko vauvalle hokea että “mää sut synnytin”, jos vauva on syntynyt sektiolla? Tuntuu huijaukselta. Mutta hoen sitä sille silti. (Sulkujen suluissa disclaimer: tiedän toki että synnytys sektiolla on ihan yhtä lailla synnytys. Minusta on silti vaikea sanoa että olen synnyttänyt. Se kuulostaa siltä että on ollut jotenkin itse toimijana synnytyksessä. Itse makasin puudutettuna ja lääkittynä hyvin paikallani enkä kyllä pystynyt toimimaan millään lailla. Plus tämä heitto oli tarkoitettu lähinnä vitsiksi. Minusta on vitsikästä että hoen vauvalle “mää sut kuule synnytin” koko ajan.)). Nyt oli niin paljon sulkuja että unohdin melkein mitä olin sanomassa: kertomassa mitä minulle kuuluu. Ensinnäkin mulla on alkanut olla ikävä mun puolisoa. Tiedän, että me ehditään vielä, mutta haluaisin niin hirveästi mennä sen kanssa ravintolaan ja juoda sen kanssa viiniä ja pussailla sitä baaritiskillä ja puhua jostain, mihin ei liity vauva. Täytän tässä kuussa neljäkymmentä, ja kun menemme kahdestaan ravintolaan juhlimaan synttäreitäni, aion tehdä niin. (Tosin oikeasti puhumme varmaan vaan vauvasta koko ajan.)

Olen alkanut kaivata myös meikkiä – tai oikeammin olen alkanut miettiä, että vitsi, näyttäisin ehkä aika hyvältä, jos jaksaisin meikata. Olen vauvan kaksikuukautisen elon aikana levittänyt naamaani kerran sävyttävää päivävoidetta, ja sekin oli virhe, sillä itkin sinä päivänä niin paljon, että sotkin kaiken. Jos priorisoisin meikkaamista, ehtisin kyllä, mutta priorisoin mieluummin päiväunia (eli instan selaamista) ja kodinhoitoa (eli kauppalistan, jonka hukkaan kuitenkin puhelimen muistiinpanojen uumeniin, tekemistä). Mutta kaikkein eniten priorisoin sitä, ettei mun tarvitse pestä meikkejä illalla pois (pesen toki naamani, mutta melko suurpiirteisesti. Jos mulla olisi meikkiä, siihen pitäisi oikein paneutua). Olen kyllä päättänyt, että vauvan nimiäispäivän iltana pesen sitten naamani huolellisesti, eli olen oikein suunnitellut, mitä kaikkea meikkiä naamaani lätkin. Hyvältä näyttämisestä en sitten taas mene takuuseen.

Yhtenä päivänä muuten googlasin jotain ja törmäsin termiin ”pesiminen”. Se on sitä että vauvan kanssa makoillaan vaan ihokontaktissa sängyssä ja nautiskellaan olosta. Ja olin ihan että no niin voi vittu se on jo seitsemän viikkoa enkä ole pesinyt sen kanssa ollenkaan. Laitoin päiväksi sänkyyn kaikki isot tyynyt, otin välipalapatukoita, vesipullon ja läppärin ja asettauduin vauvan kanssa sänkyyn pesimään oikein kunnolla. Se viihtyi siinä tasan 30 minuuttia. Yritin ajatella että olen minä sen kanssa varmaan pesinyt, vaikken ole osannut kutsua sitä pesimiseksi. Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, me pesitään sen kanssa joka päivä se ensimmäinen tunti, minkä se on hereillä. Laulan sille aina aamulauluna pienen pienen veturin, koska se pihisee ja puhisee ja ähkii unissaan niin paljon, varsinkin juuri ennen heräämistä.

Kaiken kaikkiaan kaksikuukautinen vauva on aivan ihana! Se on jo paljon tutumpi, ja ymmärrän sen juttuja entistä paremmin. Hyväntuulisia valveillaolohetkiä on paaaaaljon enemmän kuin kuukausi sitten, ja riemuitsen siitä, että saan sen hymyilemään. Loppuun vielä lyhyesti:

Kaksikuukautinen vauva

• on löytänyt kielensä: se esittelee ja maiskuttelee sitä söpösti

• on alkanut kuolata! Luulin että se tapahtuisi vasta myöhemmin

• kujertelee ihanasti öyyyy äyyy. Se on maailman ihanin ääni

• ”laulaa” eli huutelee mukana, kun äiti laulaa

• on siirtynyt kokoa isompiin vaatteisiin ja vaippoihin, yhyy kohta sille pitää hakea vaatteet Mic Macista (tästä huomaa että täytän kohta neljäkymmentä: nuorisokauppareferenssini ovat 90-luvulta)

• näkee selvästi jo kauemmas ja seuraa kiinnostavia asioita silmillään

• on alkanut imeä nyrkkiä! Siitä kuuluu söpö ääni

• kuuntelee kaikkea tosi tarkasti, ja se on hyvä: vanhemmat pystyvät siirtämään vauvan huomion kitisemisestä vaikkapa hassuun pärryyttelyääneen

• nauttii vauvahieronnasta ja pierujumpasta

• juttelee aamuisin hirveästi

• on kasvattanut ripset! Ne ovat niin suloiset

• ei ole vieläkään tehnyt yksiäkään niskapaskoja (jesss), mutta muutamat ujot alaselkäturahdukset on koettu (not so jesss).

Äiti

• on jo vähän enemmän sinut vauvan itkujen kanssa (tai sitten niitä on vähemmän?), vaikka vieläkin ne aiheuttavat sydämeen sellaisen pakonomaisen ynngghh-minun-pitää-tehdä-kaikkeni-auttaakseni-vauvaa -ahdistuksen

• on vihdoin hankkinut jumppapallon, jota vastusteli pitkään (se vie tilaa pienessä asunnossa ja on ruman näköinen – mutta on varsin hyödyllinen hyssyttelyyn, ja nätti värikin löytyi)

• on oppinut nukuttamaan vauvan: hytkyttely (se jumppapallo, seriously), rätti naamalle (tai siis silmien peitoksi) ja tarvittaessa tutti – magic combo

• uskalsi lähteä vauvan kanssa kahdestaan mökille (mökillä oli siis paljon porukkaa, mutta neljän tunnin junamatka molempiin suuntiin piti tehdä kaksin) ja on itsestään tosi ylpeä

• havaitsi että vauvahan tykkää matkanteosta ja nukkuu hyvin sekä autossa että junassa

• tajusikin yhtäkkiä että tämä itsestä kolmannessa persoonassa kirjoittaminen onkin aika cringe, muttei jaksa millään kirjoittaa tätä uusiksi lol sorryyyy.

P.S. Ensi kk-postauksessa vauva on jo kolme kuukautta, ja tosi moni on sanonut että kolme kuukauden kohdalla alkaa helpottaa, joten olen varma, että tulossa on pelkkää hattaraa ja sateenkaaria. Riiiiigghhttt?

Vauva täytti viime viikolla kuukauden! Hei aika kuluu niiiiin nopeasti. Kohta se menee jo töihin!

Mutta palataan ensin ihan alkuun.

Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ihaninta ja hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Vauva on täydellinen, enkä kerta kaikkiaan kestä sen pikkuruista nenää, tai sitä miten se tuntuu niin pehmeältä ja suloiselta sylissä. Mutta se väsymys, kun ei saa (jo valmiiksi unettomien öiden, massiivisen leikkauksen ja kaikenmaailman kipujen lisäksi) nukuttua tarpeeksi, vaikka juuri nyt sitä unta tarvitaan, kun pitää huolehtia kokonaan uudesta elämästä? Se meinasi saada kuppini täysin nurin ensimmäisinä päivinä. Väsymys saa ihmiset myös riitelemään. Not cool.

Kun vauva oli kahden vuorokauden ikäinen, pääsimme kotiin sairaalasta. Oletin, että mulla olisi kotiutuksen hetkellä samanlainen olo kuin silloin kun sain ajokortin: mitä helvettiä te mulle tällaisen annatte?? Ilman mitään valvontaa?? Mutta olinkin tosi onnellinen päästessäni kotiin. Synnyttäneiden osastolla musta tuntui että meitä tarkkailtiin ja arvioitiin koko ajan, enkä malttanut odottaa että päästään kotiin toimimaan vapaasti omin tavoin. (Ohjeiden mukaan toki. Tarkoituksenamme ei ollut esim alkaa polttaa vauvan kanssa röökiä heti kotona. Mutta minä halusin kokeilla muita radikaaleja juttuja, kuten opetella imettämään kylkimakuulla. Sairaalassa meidän ei annettu tehdä niin.)

Ja kotona olikin ihanaa. Saimme alkaa luoda omia rutiinejamme omissa (vasta remontoiduissa) nurkissamme. Oli omat tavarat, omat vaatteet, eikä enää tippoja, kanyyleja tai katetreja pitkin kroppaa.

Niin ihanaa kuin kotiinpaluu olikin, ensimmäinen yö kotona oli hirveä: yritimme nukkua kaikki kolme 140-senttisessä sängyssä, joka johti siihen, ettei me sussun kanssa nukuttu ollenkaan, kun pelättiin koko ajan jotakin, kuten että jyrätään vauva, että se lakkaa hengittämästä, että sänky syttyy spontaanisti palamaan (no okei sussu pelkäsi ensimmäistä ja minä kahta viimeistä). Seuraavasta yöstä lähtien minä nukuin vauvan kanssa sängyssä ja sussu nukkui sohvalla – vaikka minä protestoin sitä itkemällä vuolaasti. Olin varma, että erikseen nukkuminen olisi parisuhteemme lopun alku, ja se teki mut valtavan surulliseksi, ensinnäkin siksi, ettei 60-lukulainen sohvamme ole mikään nukkumisergonomian riemuvoitto, ja toiseksi siksi että rakastan nukahtaa sussun viereen ja herätä siitä. Jälkeen päin ajatellen mukana oli varmaan aimo annos äitiyshormoneita, koska nyt uskon että tärkeintä on, että saadaan kaikki nukuttua enkä pelkää enää, että parisuhteemme kuolee (eikä muita lopun alun merkkejä ole ilmennyt, joten emme ehkä kuitenkaan eroa, ainakaan pelkästään sohvalla nukkumisen vuoksi). Toivon kuitenkin että nukkumisjärjestelyihin tulee muutos, mieluummin pikemmin kuin myöhemmin (luin jostain että ekat kolme kuukautta ei kannata huolehtia siitä, missä vauva nukkuu, vaan siitä että se nukkuu. Ehkä se sitten sen kolmen kuukauden jälkeen antaa meille meidän parisuhdesängyn takaisin. Tai sitten luen tätä tekstiä vielä vuoden päästä vauva vieressäni nukkumassa sillain että lololooo mitä toiveajattelua). Sittemmin se infernaalinen väsymys on helpottanut ja olemme kaikki nukkuneet tosi hyvin. Koputan puuta, koska kaikki saattaa muuttua hetkessä, eikä pikku vauveleista koskaan tiedä, mutta toistaiseksi yöt ovat olleet vähäisin huolistamme.

Alussa oli myös ihanaa ja kamalaa, kun kaikki halusivat tulla moikkaamaan vauvaa. En olisi jaksanut puhua kenellekään yhtään mitään, enkä halunnut kertoa synnytyksestä, koska trauman läpikäynti sai mut aina itkemään, mutta rakastin sitä että vauva on niin monelle tärkeä (ja tietysti sitä että ihmiset toivat mukanaan pullaa ja sipsejä ja limuja ja kaikkea). Ja jollakin tavalla sitten kuitenkin nautin vierailuista kovasti: olen aina halunnut olla se tyyppi, jonka luona käy paljon ihmisiä kylässä, mutten koskaan jaksa kutsua ihmisiä kylään koska stressaan tarjoiluista. Nyt en stressannut mistään ja ihmiset vaan tulivat kotiini lähes pyytämättä. Tiesin ettei kukaan odota minulta mitään, edes suihkussa käyntiä.

Toisella viikolla maailma aukeni, kun saimme alkaa viedä vauvaa ulos. Ensimmäinen kerta oli rankka: mietimme koko aamun, miten puemme vauvan, mitä pehmusteita laitamme vaunuihin ja mitä kaikkea tarvitsemme mukaan. Kävimme lähipuistossa jätskillä, mutta mukana oli niin paljon tavaraa että olisimme voineet jäädä siihen yöksi, ja se oli kuin paraskin body pumppi, koska jännitimme kaikkia lihaksiamme taukoamatta. Minun teki mieli ripustaa kaulaani kyltti että HEI ME TEHDÄÄN TÄTÄ ENSIMMÄISTÄ KERTAA. Minusta oli älytöntä, että muiden ihmisten silmissä olimme vain jokin tavallinen perhe kävelyllä, vaikka oikeasti olimme niin vihreitä ja pihalla, että mahaan sattui.

Ensimmäisen lihaksia vavisuttavan kerran jälkeen ulkoilu helpottui ja nälkä kasvoi. Halusimme joka kerta pidemmälle ja joka päivä useammin kävelyille. Minua liikutti, kun Tuomas oli niin ylpeä. Se halusi koko ajan mennä jonnekin kärryttelemään, eikä antanut mun työntää vaunuja ollenkaan (se oli ihan hyvä, koska mun piti ottaa vielä sektiohaavan kanssa iisisti). En tiedä muistatteko, mutta raskausaikana Tuomas oli sanonut, että se odottaa vaunulenkkejä kaikkein eniten, ja jossain vaiheessa tajusin että se johtuu siitä, että sitten siitä vasta näkee selvästi ulospäin, että se on isä. Itsellä se oli mahasta arvattavissa jo aika pitkään. (Tosin en tietenkään kannusta ketään tarkkailemaan kehoja tai arvailemaan mitään ihmisten mahojen perusteella.)

Ensimmäisenä viikkona vauva ei itkenyt juuri ollenkaan. Siksi, kun toisena elinviikkonaan se alkoi kitistä ja karjua, menimme ihan pois tolaltamme. Joku on varmaan vaihtanut vauvan toiseen, ajattelin, tai jotain vakavaa on tapahtunut. Meinasimme menettää järkemme pienestäkin itkusta, koska sellaista ei ollut ennen ollut, emmekä vielä oikein sisäistäneet, että jokainen päivä on erilainen kuin edellinen (meinasin kirjoittaa “jokainen päivä on liikaa”, koska siltä se tuntuu silloin kun vauva itkee).

Myöhemmin opin, että vauvat yksinkertaisesti alkavat itkeä toisella elinviikollaan. Opin myös, että vauvat kitisevä ja itkevät monenlaisista syistä, ja usein myös ihan ilman mitään syytä – tai ainakaan sellaista syytä mihin minä voisin olla juuri muuten avuksi kuin hyssyttelemällä. Ja että iltaitku tai iltalevottomuus on ihan tavallista. Ja että aina kannattaa kokeilla syöttämistä, vaipan vaihtoa, nukuttamista tai jonkinlaista sylihyssyttelyä, jokin niistä saattaa auttaa. Ja että välttämättä aina ei auta mikään, koska vauvat nyt vaan itkevät joskus eivätkä välttämättä itsekään tiedä miksi. Ja että joskus kyse saattaa olla vatsavaivoista, koska vauvan ruuansulatusjärjestelmä vasta opettelee tätä elämää sekin. Ja että joskus kyse voi kuitenkin olla jostain, mihin on olemassa apu (jokin allergia tai vaikka refluksi tai jokin), joten asia kannattaa ottaa puheeksi esim neuvolassa, jos epäilee sellaista. Sain myös monta ”kannattaa kyllä selvittää itkun syy” -kommenttia, mutten vieläkään oikein tiedä miten se tehdään näin pienen vauvan kohdalla. Olen kyllä kysynyt siltä, muttei se kerro. Älä panttaa tärkeää tietoa, vauva!

Meidän suurin oppimme oli kuitenkin se, että mitään johtopäätöksiä tai syy-seuraamusjanoja ei voi vedellä pariviikkoisen vauvan kanssa. Ja siis kun sanon ”meidän” tarkoitan pääasiassa että minun. Puolisoni osasi suhtautua kaikkeen paljon loogisemmin ja tervejärkisemmin kuin minä jo alusta alkaen. Syytän äitiyshormoneja. They’re a helluva drug niin hyvässä kuin pahassakin.

Äitiyssyyllisyyden ja epäonnistumisen musertava paino alkoi tuntua jo ihan ensimmäisinä päivinä, ja se painaa rintani päällä edelleen. Mutta vauvan itkeminen oli pahinta. En osaa vieläkään tulkita, mitä vauvani erilaiset itkuvinkaisut tarkoittavat. En saa itkua maagisesti loppumaan, vaikka olenkin löytänyt muutamat keinot (tanssi ysäri-rnb:n tahtiin, puolison kapalointitaidot, kapalopussi ja maailman paras asia eli tutti, vaikka siitäkin tunsin ihan helvetin huonoa omaatuntoa aluksi, luoja tietää miksi), ja minulla on sellainen harha, että minun kyllä pitäisi saada itku maagisesti loppumaan. Pärjään itkujen kanssa paremmin nykyisin, enkä esimerkiksi itse ala enää aina itkeä vauvantahtisesti, mutta minun on edelleen vaikea sietää sitä, etten pysty aina lohduttamaan vauvaani. Epäonnistuminen ei toki rajoitu vain itkuihin: en haista vauvassa mitään tietynlaista huumaavaa tuoksua (hän on minusta maailman ihanin kaikkine hajuineen, mutten ole erottanut hänessä mitään tiettyä vauvan tuoksua), enkä osaa vastata kun minulta kysytään kysymyksiä vauvan tapoihin liittyen, kuten kuinka usein se syö öisin. En minä ole laskenut. Aina silloin tällöin? Ja esimerkiksi nämä asiat saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi äitinä.

Toisella viikolla saimme neuvolasta luvan lopettaa lisämaitojen antaminen. Imetys voi käynnistyä hitaasti sektion ja raskausdiabeteksen vuoksi, ja vauvan kasvua ja verensokeria seurattiin alkuun. Toisella viikolla oli neuvolan kotikäynti, jossa todettiin, että vauva oli ylittänyt syntymäpainonsa reilusti (paino laskee aina aluksi vähän, ja tietyn ajan sisällä sen pitäisi sitten nousta taas) ja multa tuntui tulevan maitoa riittävästi. Imetyksen turvamerkit täyttyivät, ja siitä lähtien ollaan paineltu pelkällä rintamaidolla. Olin (ja olen) tosi onnellinen, että imetys on sujunut näin hyvin, ja ihan vahingossa, koska mitään imetysohjausta en ole varsinaisesti saanut. Imetin neuvolan terveydenhoitajan silmän alla ja kysyin häneltä, näyttääkö imuote hyvältä, ja se näytti. Siinäpä se oikeastaan. Luin myöhemmin ohjeista, että ”pyydä jo synnytyssairaalassa imetysohjausta”, ja olin että ai niin – mutta olin synnärillä ollut niin lääkehuuruinen, hormoninen ja pihalla, etten muistanut koko asiaa. Voi toki olla, että joku siellä katsoi, että homma sujuu, mutta edellämainittujen lääkehuurujen, hormonien ja pihalla olemisen vuoksi en muista sellaista tapahtuneen.

Ai niin: toisella viikolla jalkojeni turvotus alkoi vihdoin helpottaa, ja imetyksestä tuli vaivattomampaa, koska jalkoja ei enää tarvinnut pitää jatkuvasti koholla. Toipuminen alkoi ylipäätään. Kanyylien jättämät teipinjäljet alkoivat haalistua, pistojälkien mustelmat vaalenivat, ja sektiohaavan kipu laimeni. Mulla oli kivuliaasti kutisevaa ihottumaa lantion ja reisien alueella, ilmeisesti sektiossa käytetyistä teipeistä. Hydrocortison auttoi siihen – mutta vasta muutaman viikon jälkeen. Arkiaskareet alkoivat olla helpompia, kun turvotus, kipu ja kutina lakkasivat. Luojan kiitos.

Kolmannella viikolla veimme vauvan osteopatiaan, jos siitä olisi itkuisuuteen apu. Vauva viihtyi hoitopöydällä, ja oli kiva että joku katsoi sen kropan läpi, mutta minä odotin että apu olisi välitön, ja kun vauva samana iltana itki taas lohduttomasti, tuomitsin koko homman. (Rakastan osteopatiaa ja oikeasti uskon että siitä on apu, mutta tarvitsin sillä hetkellä enemmänkin sellaista akuuttia apua. Plus en oikein pitänyt siitä paikasta, jossa kävimme, mutten saanut muualle aikaa. Annan osteopatialle ja vauvahieronnalle mahiksen kyllä myöhemmin.)

Kolmannella viikolla me muistettiin että meillä on tutti. En ole varma miksi (koska en ole missään nimessä ollut mitenkään tuttivastainen), mutta aluksi tutin käyttö tuntui minusta väärältä. Tuntui, että olisi pitänyt pärjätä ilman. Miksi helvetissä? Mitä vikaa tutissa on? Vastaan itse: tutin ainoa vika on se, ettei alettu käyttää sitä aiemmin. Ja sitten pakolliset: tiedän että kaikki eivät halua käyttää tuttia, eivätkä kaikki vauvat suostu imemään tuttia. Tiedän myös, että jos imetyksen kanssa on haasteita ja toiveena on saada se toimimaan, suositellaan että tutti otettaisi käyttöön vasta kun imetys sujuu ongelmitta. Meillä imetys sujui tässä vaiheessa jo tosi hyvin, ja vauva hyväksyi tutin heti – vaikkei se vieläkään oikein osaa alkaa imeä sitä ilman pientä tukea, pikku raasu.

Aloitimme D-vitamiini- ja Cuplaton -tipat, jos niistä olisi vaikka apua mahdollisiin vatsavaivoihin ja itkuisuuteen. Mutta kuten sanoin, näin pienten vauvojen kohdalla on vaikea vetää mitään johtopäätöksiä. Mistä minä tiedän auttavatko tipat vai aika vai toisenlainen syliasento. Kuten yksi kaverini sanoi: you just throw everything at the baby and see what sticks. (Tämä on kielikuva. Älä heittele mitään vauvaa kohti.)

Neljännellä viikolla aloin oppia elämään sen kanssa, että vauva nyt vaan välillä itkee, enkä minä voi sille mitään. Mua auttoi vauvan rytmin ajatteleminen: pieni vauveli jaksaa olla valveilla yleensä maksimissaan tunnin tai kaksi. Joten jos se alkaa kitistä siinä vaiheessa kun se on ollut hereillä yli tunnin, on todennäköisesti kyse väsymyksestä. Toivoin tosi paljon, että vauva toimisi vauvan kellon mukaan, jotta saisin siitä vähän tukea, mutta ei se toiminut. Meillä ei vieläkään ole ollut yhden yhtä imetysmaratonia. (Tiedän että vauvan kello on suuntaa-antava ja jokainen vauva on yksilö. Olisi kiva jos vauva olisi sellainen yksilö että tällaisista ohjeista saisi tukea. Mutta ehkä hänestä vielä tulee sellainen!)

Neljännellä viikolla aloin myös saada googlailuani hallintaan – tai sitten se saavutti saturaatiopisteen. Ehkä olin jo googlannut kaiken. (Olin ahkera googlaaja: vauva itkee iltaisin, vauva ähisee öisin, vauva suipistelee suutaan, vauva nukkuu, vauva valvoo, onko liikaa, saako vauvan herättää, saako vauvan nukuttaa, voiko vauva kuolla kylmään, voiko vauva kuolla lämpöhalvaukseen, voiko vauva kuolla jos se saa liian vähän ihokontaktia jne. Suosikkigooglaukseni on silti erään ystäväni: hän googlasi ”why does my baby smell like deli meats” eli ”miksi vauva tuoksuu leikkeleeltä” ja suosikkiasiani tässä googlauksessa on se että google täytti kysymyksen lopun automaattisesti – eli kaverini ei suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä varsin spesifiä kysymystä on miettinyt.)

Tässä vaiheessa vauva alkoi kujerrella ja pitää erilaisia ääniä, joitakin jokeltelun esiasteita varmaan. Se tuntui alkavan jo hymyillä vastavuoroisesti, vaikka hymyt ja naurut ovat todennäköisesti tässä vaiheessa ihan vahinkoja. Selvästi se kuitenkin hymyili ja nauroi esimerkiksi sen mahaa tai päätä hieroessamme, tai silloin kun se tuijotteli lempiasiaansa, avainta seinässä hoitopöydän vieressä (sen yläpuolella on neuvolasta saatu hymynaama, mutta vauva katsoo mieluummin avainta).

Vitsit, mulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta unohdan koko ajan mitä mun piti kirjoittaa, ja kun seuraavan kerran ehdin kirjoittaa, en enää muista mitä olin tekemässä. Joten pahoittelut, jos teksti on hiukan epäjohdonmukaista ja epätasaista ja epäkaikenlaista. Aion nyt vain julkaista tämän ja kerron ne puuttuvat asiat sitten joskus myöhemmin (lol never).

Mutta ennen kuin menen: enhän minä olisi bloggaaja enkä mikään, jollen muutaman viikon kokemuksen pohjalta jakelisi neuvoja. Tällaiset asiat minä opin ensimmäisen kuukauden aikana:

Kesäkuumalla vauvan parhaita asuja ovat kaikki haalarit ja potkupuvut. Kotona ollaan vaippasiltaan, koska on niin järjettömän kuuma, mutta ulos sille on pakko pukea jotakin. Silloin jokin haalarinkaltainen on paras: viilein ja helpoin. Ja kun on kerran pukenut sen johonkin onesieen, tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta, kuumalta ja vaivalloiselta laittaa sille erikseen housut ja body. Sain ison kasan käytettyjä vaatteita parilta kaverilta, mutta suurin osa on jäänyt käyttämättä, koska on ollut niin kuuma, ja koska ne eivät ole haalareita. (Ei hätää, lahjoitan ne itsekin kyllä eteenpäin.)

Pienellä vauvalla ei kannata olla yhtään pään yli vedettävää vaatetta. Kietaisubodyt ja potukupuvut best. Kaikki, mitä ei saa vauvan päälle vaivattomasti, jää käyttämättä.

Harsoja pitää olla niin pirusti. Meillä on niitä tosi paljon, mutta silti välillä tekee mieli hankkia lisää. Unavaatteen harsot ovat pehmeimpiä ja kauneimpia, ja kuulemma myös tosi kestäviä. (Olen saanut muutaman PR-lahjana mutta ostanut koko liudan lisää itse. Olen ostanut myös kahdet aikuisten harsolakanat Unalta ja ne ovat unelmanpehmeät.)

Jos vauvaa on tarkoitus pulloruokkia edes silloin tällöin, neljä tuttipulloa ei tahdo riittää, ellet halua olla koko ajan pesemässä ja keittelemässä niitä. Yst. terv. nimim. “eeeei me enempää tarvita -83”.

Tutti. Tutti on ihana asia.

Kaupallinen yhteistyö: Wauvakauppa

Olen raskauden aikana googlannut varmaan satoja kertoja “mitä vauva tarvitsee”, jotta saisin jonkinlaista tolkkua siihen, mitä vastasyntyneelle pitää hankkia. On hirveän vaikea tehdä hankintoja tyypille, josta ei vielä tiedä oikein mitään: kuka se on, minkä kokoinen se on, miltä se näyttää ja mistä se tykkää.

Laskettuun aikaan on enää reilu viikko, ja voin kertoa, etten ole sadoista googlauskerroista huolimatta vieläkään yhtään viisaampi, ja keskityn ihan vääränlaisiin asioihin: meidän vauvalla tulee olemaan brand spanking new keittiö ja kylpyhuone, ja hienot olohuoneen kaapit, mutta ei sillä yhtään vaippaa tai potkupukua ole. (No ei vais on meillä muutama vaippa. Mutta ei yhtään potkupukua.)

Ja jos ihan tarkkoja ollaan, ei vauva tarvitse hirveästi mitään. Niitä potkupukuja ja vaippoja ehkä, ja muutamat jutut turvalliseen nukkumiseen ja kuljetteluun. Lisäksi totuus on, että kaupat ovat auki senkin jälkeen kun vauva on syntynyt, joten voi olla hyvä ajatus odotella että vauva on ensin maailmassa ennen kuin yrittää keksiä sokkona, mitä se tarvitsee. Mutta olen itse kokenut jotenkin ritualistisen tärkeäksi valmistautua vauvan tuloon hankkimalla sille tarvikkeita valmiiksi niin, ettei heti ensimmäisinä päivinä tarvitsisi ravata kaupoilla.

Aloitin sillä, että kysyin vastikään vauvan saaneelta ystävältäni, millaisia tavaroita hän suosittelee. Listalleni päätyi (vaatteiden lisäksi): vaunut, turvakaukalo, sitteri, kantoväline, hoitoalusta, kylpyamme, imetystyyny ja vaipparoskis. Tällaisen alustavan listan kanssa minä menin sitten vierailulle ah-niin-ihanaan Wauvakauppaan, jonka kanssa teen vauvavuoden aikana yhteistyötä. Wauvasta sain avun, jota ilman Nyqvistillä olisi vain ne kaapit. Helvetin hienot kaapit, mutta siis kaapit.

No – minähän menin kauppaan sillä asenteella että minä en sitten mitään imetystyynyä hanki. Minulla on jo vartalotyyny, ja tavallisia tyynyjä on kämppä väärällään. Mutta kun kokeilin Wauvakaupassa Doomoo Buddya, en voinut jättää sitä hyllyyn. Ja onneksi en jättänyt: se on IHANA. Olen nukkunut sen kanssa jo raskausviikosta 26 saakka, enkä aio antaa Nyqvistin nauttia siitä yhtään vaan pidän sen itse buahahahahhaaa. Jos lähden hotelliin tai yökylään, otan sen mukaan. En halua enää koskaan elää ilman sitä.

Myös vaipparoskiksesta ajattelin ensin että ööh nope. Mutta muutamakin ystävä suositteli sellaista, etenkin kun asuu pienessä asunnossa, jossa roskis on koko ajan läsnä, olit sitten olohuoneessa, keittiössä, ruokailutilassa tai missä hyvänsä – ja kun Wauvakaupasta löytyi malli, joka toimii myös tavallisena roskiksena, ja johon voi käyttää millaisia tahansa roskapusseja (joihinkin vaipparoskiksiin käy vain tietynlaiset, megakalliit roskapussit), ajattelin että selvä. En dumaa vaipparoskista ennen kuin olen kokeillut. Kerron sitten myöhemmin, miten tämän kanssa kävi.

Sitterihommissa valitsimme Cybexin Lemo 4-in-1 syöttötuoli-sitterikombohommelin, joka on megasäädettävä ja käy myöhemmin tuolista vaikka vielä sittenkin, kun Nyqvist on aikuinen (tällaisia suurin osa syöttötuoleista nykyään on, menevät vauvasta vaariin). Tämäkin oli asia, jota ystäväni mulle suositteli: sellainen sitterijutska, jonka saa syöttötuoliin kiinni niin, ettei vauvan tarvitse olla sitterissä aina lattialla, vaan se voi osallistua myös esim pöytäkeskusteluihin. Sen osallistuminen on varmaan lähinnä ähinää ja torkkumista, mutta sellaista se on joskus minullakin, etenkin esim joulupöydässä. Ajatelkaa miten söpöä, että vauva voi olla mukana ruokailuhetkissä samalla tasolla kuin aikuisetkin! Ähisten ja torkkuen.

Lisäksi ostin itse Nyqvistille pikkuruisen ketturiepulelun, koska ketun vartalo on harsoa ja olen aivan seonnut harsokankaaseen. Ehkä siitä tulee Nyqvistille sellainen unikaveri, jonka se joskus vuosien kuluttua tiputtaa epähuomiossa jonnekin kirjastoon, ja sitten me etsitään sitä kaiken maailman puskaradioryhmistä, koska meillä on lapsi joka ei suostu nukkumaan silmäystäkään ilman ikivanhaa, puhki kulunutta ketturiepuaan. Cute.

(Kuvakavalkadissa on mukana muuten myös Wauvakaupan levähdyspiste, jossa istuin arpomassa kettulelun ja mustekalalelun välillä varmaan ainakin kaksikymmentäviisi minuuttia. Levähdyspaikat kaupoissa for president!)

Mutta sitten se isoin hankinta: vaunut.

Vaunujen valinta oli ihan poskettoman vaikeaa – oikeasti. Ajattelin ensin, että valitsen vaan jotkut, mitä meille Wauvasta suositellaan, mutta kun vaunuihin alkaa kiinnittää huomiota, alkaa tulla sellaisia mieltymyksiä, joita ei ole aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Wauvasta suositeltiin Cybexin uusia Talos S Lux -vaunuja, jotka vaikutti ihan mahtavilta. Olin aivan myyty ja julistin, että nuo me otetaan. Mutta kun avasin silmäni ympäristölle, ihastuin Cybex Priameihin – ne ovat vaan ihan törkeän hyvännäköiset. (Sussu olisi halunnut e-Priamit, mutta minä olin vahvasti sähkövaunuja vastaan. Kukin tyylillään, mutta minä uskon, että pärjäämme ilman sähköavusteisuutta. Loskasäässä kiroan varmaan itseäni, mutta nyt olen varma, että tämä on hyvä päätös.)

Minusta Talokset olisivat olleet järkevä valinta: ne ovat Priameja stydimmät, edullisemmat ja minusta vähän monipuolisemmat vaunut: niissä on parempi jousitus, isommat ja kuvioidut renkaat eli parempi pito, iso alakoppa, joka kestää jopa kymmenen kiloa painoa, ja ratasistuimessa jalkapeite sekä pisin kuomu ever. Niiden slogan on ”made for nature” joten ne ovat tosi hyvät monipuoliseen ulkoiluun monenlaisessa maastossa ja säässä.

Mutta Priamit ovat sirommat ja pienemmät (tosin myös alakoppa on pienempi), ja ne mahtuvat hyvin esimerkiksi vanhan talon hissiin, ahtaaseen ratikkaan ja pienen auton takaluukkuun. Niiden mukana tulee sadesuojat ja turvakaukaloadapterit – ne pitää Taloksissa ostaa erikseen. Me ei sussun kanssa myöskään olla ”made for nature” kuten Talokset, vaan enemmänkin ”into city lyfe and pretty things” (joka ei ole Priamien slogan, mutta voisi olla). Lisäksi sussu ehti rakastua Priameihin ihan täysiä. Se lähetti mulle kuvan tai tekstarin aina kun se näki sellaiset jossain, ja antoi mulle paljonpuhuvan katseen, joka tarkoitti, että Priamien näkeminen on merkki siitä että sellaiset on tarkoitettu meillekin. Aloimme bongailla niitä kävelyillä ja auton ikkunoista, ja mitä enemmän niitä näimme, sitä enemmän aloimme haluta sellaisia itse. (Toisaalta kävi myös niin, että kun niitä alkoi bongailla, alkoi tajuta kuinka moni on tehnyt saman valinnan. Priamit ovat siis eräänlaiset sopulivaunut.)

Vatuloimme päätöksen kanssa viikkokaupalla, ja kävin vertailemassa vaunuja keskenään Wauvakaupassa lukemattomia kertoja, mutta lopulta teimme päätöksen ja valitsimme Priamit. Wauvakaupassa arvattiin jo alun alkaen, että otamme ne, silmäni kuulemma tuikkivat erityisellä tavalla kun katselin niitä. Valinnan tehtyäni lähetin Wauvakauppaan kirjaimellisesti tällaisen sähköpostin: ”Ääk en kestä että oon tämmönen sopuli mutta ne on NIIN IHANAT!”

Ja jos joku kysyy, aion sanoa ikuisesti, että annoin periksi sussulle, joka ei olisi koskaan lakannut syyllistämästä mua siitä, että olin valinnut väärät vaunut, jos olisin valinnut jotkin toiset. Kun saimme Priamit kotiin, sussu otti niistä kuvia ihan ylpeänä, eikä me kumpikaan malteta odottaa, että pääsemme vaunulenkeille niiden kanssa.

(Turvakaukaloista valitsimme – tai siis Wauvakaupan asiantunteva henkilökunta valitsi – Cybexin Cloud Z2-kaukalon, joka sopii siis sekä Taloksiin (adaptereilla) että Priameihin. Turvakaukalot ovat minusta söpöimpiä vauvojen tuotteita. Ne näyttävät ihan joltain suloisilta pikku kotiloilta joiden sisässä vauva on turvassa kuten avuttomat pikku etanat ja no niin nyt mua alkaa taas itkettää.)

Tässä Priam- ja Talos-vertailua mun puhelimen kuvarullalta. Nuo harmaat vasemmanpuoleiset ovat Priamit, valkoiset oikeanpuoleiset Talokset.

No, toki Wauvasta tarttui mukaan kokoelma kaikenlaista muutakin sälää.

Mun yksi ystävä oli halukas myymään mulle oman Love to Dream -kapalopussinsa, mutta hänen vauvansa syntyi syksyllä, joten pussi olisi ollut meidän kesävauvalle liian kuuma. Olin siitä harmissani, mutta Wauvassa mulle opetettiin, että kapalopussista on myös kesäversio! Otimme sen, ja nyt odotan jännityksellä, kelpaako se Nykäselle. Lisäksi Wauvasta laitettiin mun ostoskassiin kokoelma tissikamaa: Lola & Lykken palkittu johdoton rintapumppu, tuttipulloja ja maidonsäilytyspusseja, sekä Lansinohin maidonkerääjä, liivinsuojia ja puhdistuspyyhkeitä. Lansinohin nännivoidetta olin ehtinyt jo ostaa itse, kun nännini olivat talvella niin raastimella hierotut.

Ainoa vauvabrändi, jonka tiesin etukäteen, oli Stokke (se on varmaan se niiden kulttimaineeseen noussut syöttötuoli, joka niittää feimiä myös lapsettomien keskuudessa). Stokkelta mukaan lähti kokoontaitettava kylpyamme, jota kaikki ovat hirveästi kehuneet, ja Limas-kantoliina/reppuhybridi, koska en tiennyt, olisiko liina vai reppu järkevämpi, ja Limas on ikään kuin niiden yhdistelmä. Ajattelin, että liina voi olla mulle liian hippi ja reppu taas liian välineurheilumainen, joten tää vaikutti ainakin ajatuksena sopivalta kompromissilta. Kaikkihan selviää vasta sitten kun Nyqvist suvaitsee saapua tähän maailmaan ja alkaa kertoa, mitä mieltä hän on näistä tuotteista. Toivon, ettei olla tehty turhia hankintoja, ja vauva on ihan että kuus kautta viis äiti, hyvin vedetty. (On muuten hauska ajatella, että vauva on ihan kuin jokin keskiajan nirso lapsikuningas, jota varten yritetään pedata kaikkea ihanaa, ja sitten kun se näkee ne, se saattaa vaan sylkeä päälle ja olla ihan että off with their heads ja kaikki on ollut turhaa. Liekö koko vanhemmuus tällaista: sitä viimeisillä voimillaan tikistää maitoa tai keittelee soseita tai metsästää vaikka tietynlaisia rukkasia ja sitten ne eivät kelpaakaan. Great.)

Hoitopöydän hankimme käytettynä Torista, ja kun mietin millainen hoitoalusta hankitaan, siskoni vinkkasi, että vaikka hoitoalustan päällinen olisi pestävä, siinä pitää aina kuitenkin pitää jotakin pyyhettä tai harsoa tai muuta, muuten sen joutuisi pesemään melkein jokaisen vaipanvaihdon jälkeen. Joten valitsin Sebra Pusle Pur -hoitoalustan, joka on tehty pehmeästä polyuretaanivaahdosta, eikä siinä ole lainkaan päällistä.

Tuntuu, että vauvan tavaraa tuli tosi paljon, vaikka minä jätin kyllä kauppaan vaikka mitä: en ostanut unipesää, koska ajattelin, että sellaisen saa rakennettua myös itse. En langennut leikkimattojen houkutukseen, koska sitä tarvitaan vasta myöhemmin ja luulen, että haluan etsiä sen käytettynä. Jätin kauppaan myöskin tutit ja tuttinauhat, koska tuntemistani vauvoista harva käyttää tuttia. Tämä on asia josta olen yllättynyt, koska vauvat ja tutit ne yhteen soppii, mutta olen ajatellut että me voidaan Nyqvistin kanssa sitten yhdessä ostaa tutti, jos hänen ylhäisyytensä sellaisen haluaa.

Ja kaiken mitä tarvitsee, voi sitten tilata Wauvakaupasta, jolla on tunnetusti tosi nopeat verkkokauppatoimitukset – mutta ilouutisna pk-seutulaisille voin kertoa, että Helsingin Ruoholahteen avataan uusi Wauvakauppa 2.6., joten tuotteita pääsee hypistelemään ihan paikan päälle!

(Sain sisäpiirin tietoa, että sinne tulee erityisen kiva levähdyspaikka. Nähdään siellä!)

Ja nyt saa sitten kertoa: mitä multa vielä puuttuu?

…meille syntyy kesän kynnyksellä vauva. Me ollaan niin epäuskoisen onnellisia, että sielua kivistää. Vauva! Meille!

Nyqvist jouluasussa.

Kuten asiaan kuluu, vieri vieressä onnen rinnalla sielua kivistää tietenkin myös huoli. Saimme keskenmenon viime talvena, ja se istutti meihin niin paljon pelkoa, huolta ja epävarmuutta, että uudesta raskaudesta riemuitseminen on ollut melko vaikeaa. Olemme kivuliaan tietoisia koko ajan siitä, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä huonosti, eikä sille voi mitään. En ole tässä raskaudessa kuvannut läheisten reaktioita raskausuutisiin tai dokumentoinut matkaa muutenkaan kovin paljoa, koska tiedän, miten kipeitä videoista ja kuvista väistämättä tulee, jos pahin tapahtuukin.

Lisäksi ainakin tähän asti raskaus on ollut aika vaikea. Olen voinut tosi huonosti (puolisoni mukaan oksenteluni on toiminut aamuisin hyvänä herätyskellona, heh), sairastellut enemmän kuin tavallisesti, ja sikiöseulonnassa paljastunut kohonnut riski kromosomipoikkeavuuteen on aiheuttanut stressiä ja huolta. (Kävimme seulonnan jälkeen NIPT-verikokeessa, ja sen tulos osoitti, ettei kohonnutta riskiä ole. Mutta vannon, että verikokeiden tai tulosten odotteluaika ei voisi mennä hitaammin vaikka lankuttaisi koko ajan.)

Sanoista “jos kaikki menee hyvin” on tullut eräänlainen hokema, joka tulee liitettyä lähes jokaisen puheenvuoron kylkeen. Ensin se lohdutti, koska sai luvan sanoa mitä tahansa ja iloita niin paljon kuin sielu sieti, jos vain muisti lisätä loppuun nuo sanat. Mutta sitten se alkoi vituttaa: mistä sitä ikinä tietää, meneekö kaikki hyvin? Oli raskaana tai ei? Menen tänään palaveriin, jos kaikki menee hyvin. Jos kaikki menee hyvin, katson illalla ainakin neljä jaksoa Australian Bacheloria. Puolisoni saa huomenna herätä johonkin muuhun kuin oksentamisen ääneen, jos kaikki menee hyvin.

Mutta: juuri nyt kaikki on hyvin, ja sitä minä yritän ajatella. Että saa olla onnellinen myös, vaikka jotain kävisikin (jostain syystä onni alkaa aina hävettää, jos sen syy myöhemmin lipsuukin käsistä). Että juuri nyt vauvalla on kaikki hyvin, ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan kaikki myös menee hyvin.

Yritän repiä riemua myös siitä, että olen tällainen kliseinen muija: blogini on ollut määrittelemättömällä tauolla jo varmaan vuosia, mutta nyt kun on tällaisia klassisia blogiuutisia, alkaa runosuoni taas maagisesti sykkiä. Toinen mahdollinen syy blogin uudelleensyntymään voisi olla talonrakennus- tai remonttiprojekti. Tai häät!

Iloa olen lisäksi saanut kaikista saamistani onnitteluista, kiitos loputtomasti niistä. Itkin eilen ihan solkenaan niitä lukiessani (ilosta ja liikutuksesta). Etenkin kun tiedän, että monet niistä tulivat ihmisiltä, joilla on itselläänkin ollut keskenmenoja tai lapsettomuushaasteita. Tiedän myös, että tällaiset uutiset eivät ole helppoa tai mukavaa kuultavaa kaikille ja haluan vain sanoa, että olen hirvittävän pahoillani. Ymmärrän tosi hyvin, jos tämän vuoksi minua ei halua enää seurata tai tekstejäni lukea. You do you.

Olen kirjoitellut ajatuksia ja tuntemuksia ylös ihan alusta saakka (tai oikeastaan jo ennen sitä, koska onhan tässä yritetty), joten julkaisen jonkinlaiset raskausviikkopostaukset myös täällä. Toivon että keksin myös muuta kirjoitettavaa, ettei tämä muutu pelkäksi äitiysblogiksi. Ehkä aloitan remontin, heh. (NOT.)

Mutta ehkä kaikki menee ihan hyvin!

Toim. huom.: Olen muutaman viikon New Yorkissa auttamassa ystävieni vauvan hoidossa. Siksi blogissa on tällä kertaa poikkeuksellisesti vieraskirjoittaja: brooklyniläinen Miles Moon, 4kk.

Vieraan hoitajan tuleminen taloon voi olla hankala paikka kokeneellekin vauvalle. Uskokaa pois, minä tiedän. Haastavinta on, kun hoitaja on au pair -mallinen eli sellainen, joka on sinulla paitsi töissä, myös asuu saman katon alla koko ajan. Mutta huoli pois! Minä olen täällä kaikkien hoitajista kärsivien vauvojen vertaistueksi. Et ehkä pääse hoitajasta eroon, mutta voin kertoa muutaman neuvon, miten elämästä sellaisen kanssa tulee hiukan helpompaa.

Joskus hoitajan kanssa saattaa joutua poseeraamaan kiusallisissa yhteiskuvissa. Noloa, mutta joitakin myönnytyksiä on esimiesasemassakin tehtävä.

Ensinnäkin, muista oma arvosi ja opi arvostamaan itseäsi. Ajattele nyt miten paljon sisältöä tuot hoitajasi elämään: sylikaupalla pehmo- ja puruleluja, repetitiivistä kirjallisuutta, yllättäviä vaunumekanismeja sekä enemmän harsoja kuin hän koskaan tulee tarvitsemaan. Olisiko hän oikeastaan yhtään mitään ilman sinua? No ei.

Vaadi hoitajaltasi monipuolista laulurepertuaaria – se rikastaa myös hänen omaa kulttuurista pääomaansa. Sitä paitsi kuka jaksaa kuunnella pelkkää tuu tuu tupakkarullaa jatkuvasti? Itse pidän tavanomaisten lastenlaulujen lisäksi suomalaisesta iskelmästä ja valikoimasta jazzstandardeja. Arvostan myös, jos hoitaja keksii lauluja itse. Äitini on siinä erinomainen: uusin hänen kirjoittamansa sikermä kertoo mukuloista ja jyrkisukulanmukuloista. Se on hittimateriaalia. Hoitaja saa luvan pyrkiä samaan.

Pidä kuria. Vallan mukana tulee vastuu, ja siksi sinun täytyy toimia työnjohtajan lisäksi myös työnvalvojan tehtävissä. Pidä huoli ettet nuku päiväunia muulloin kuin silloin, kun hoitaja kärrää sinua ulkona ja on jatkuvassa liikkeessä. Tarkkaile hoitajaa ja ala venkoilla heti, jos se ottaa esimerkiksi puhelimen käteen. Täytyyhän sen tehdä töitä eikä mitään somettaa. 

Lepytä hoitajaa vain kun se on tarpeen. Jos joskus alkaa vaikuttaa siltä, että hoitaja on hieman kärttyinen, hymyile sille – ja jos jaksat, päästä pari heleää naurua. Sen jälkeen se on taas kuin sulaa vahaa käsissäsi. Yksinkertaisten olentojen suitsiminen on suorastaan naurettavan helppoa.

Pidä työtehtävä kiinnostavana ja haastavana eli pidättele kakkaa niin kauan kun voit. Hyöty on kaksisuuntainen: hoitaja saa jännitystä työhönsä ja itse saat viihdykettä arkeen (erityisesti silloin, kun vapautat kaasua. Suosittelen kokeilemaan. Se pitää hoitajan varpaillaan). Ja kun paskot, pasko pieteetillä, huonona hetkenä ja jos mahdollista, vähän ohi. Haastetta.

Johtaja turvallisuustarkastuksen tuoksinassa.

Turvallisuusprotokollan noudattaminen on ensiarvoisen tärkeää. Aina kun näet hiussuortuvan, tartu siihen ja hold on for dear life, kuten meillä täällä Yhdysvalloissa sanotaan. Niskavillat ovat erityisen hyviä tarttumisalustoja, jos hoitajasi pitää sinua olkaansa vasten sylissä. Revi kaikkien voimiesi takaa, sillä hiuksista roikkuminen saattaa pelastaa henkesi. Hoitaja voi vaikka päästää irti, ja missäs sitä sitten oltaisiin, jollei hiusvaljaita olisi?

Jos hoitaja aivastaa tai yskäisee, älä säikähdä. Se on ihan normaalia. Tiedän, itsekin päästän hätäpissan ja alan itkeä joka kerta. Mutta luotan, että aivastuksiin tottuu. 

Opeta hoitajallesi, miten töissä pukeudutaan. Kun sillä on päällä puuvillaa tai fleeceä, pidättele, mutta kun sen vaatteet ovat silkkiä tai kasmiria, voit päästää parhaimmat puklusi koskaan. Eipähän hienostele enää toiste.

Joskus johtoaseman näyttäminen fyysisesti on tärkeää. Silloin kyntesi ovat vahvin aseesi. Ne näyttävät pikkuruisilta ja harmittomilta, mutta saavat massiivista tuhoa aikaan. Tähtää erityisesti hoitajan herkkään ihoon kaulalla ja kasvoissa. Näytä sille, kuka täällä on pomo. Itse kanavoin Saksikäsi-Edwardia tällaisina hetkinä, mutta voit valita itsellesi sopivimman esikuvan. Hyviä ovat mm. Wolverine ja Freddy Krueger.

Kas näin – toivottavasti näistä neuvoista on sinulle ja hoitajasuhteellesi hyötyä. Kirjoittaisin mielelläni pidempään, mutta minulla on juuri nyt kova kiire mennä työntämään nyrkki kokonaan suuhuni. Ensi kertaan!

Miles Moon