Vauva on jo kaksi kuukautta! Aika menee niiiiiin nopeasti. Kohta minä jo googlaan mitä sen käyttämät nuorisotermit meinaa!

Neljä päivää vanha.

Siitä on nyt kaksi kuukautta kun meistä tuli nelihenkinen perhe, ja let me tell you: ensimmäiset viikot ovat tokalla kerralla niiiiin paljon kivempia (mutta samalla tosi rankkoja). Uskon että se johtuu siitä, että se isoin muutos, muutos lapsettomasta lapselliseksi, on jo tapahtunut, uusi vauva ei tuo mukanaan niin suurta henkilökohtaista myllerrystä kuin ensimmäinen. Don’t get me wrong: kyllä sitä on tokankin kanssa aluksi ihan että mites tämä pienihminen toimii – ja etenkin ihan että mites tämä isompi perhehommeli käynnistyy – mutta nyt voi keskittyä pienihmiseen ja perheeseen, eikä siihen että MITÄ VITTUA JUST TAPAHTUI KUKA MINUSTA ON TULLUT.

Kaikki on ihan uutta, mutta sitten kuitenkin jotenkin tuttua.

Ensimmäiset päivät olivat kieltämättä aika rajuja ja menivät lähinnä esikoisen tunteiden kanssa navigointiin. Yritettiin (ja yritetään edelleen) olla toooosi tosi tarkkana siitä, että myös hän tuntee itsensä tärkeäksi, eikä kokisi jäävänsä paitsioon vauvan vuoksi. Ollaan kyllä varmasti annettu liian paljon periksi ja anteeksi ja lahjoja ja herkkuja, mutta minä en usko että lapsi menee pienellä lellimisellä ja hemmottelulla pilalle. Tilanne on hänelle vielä meitäkin ihmeellisempi ja halutaan antaa aikaa (ja tikkareita), jotta hän tottuu siihen. Ja päivä päivältä mekin opitaan paremmin miten tämä homma skulaa. (Lol mä en kyllä ikinä voisi livenä sanoa uskottavasti että joku “skulaa”.)

Pidettiin esikoinen viikon verran kotona päiväkodista, ja kun se palasi sinne, oltiin kaikki vähän helpottuneita. Sillä on siellä paljon virikkeitä ja kavereita, ja hyvät rutiinit ja järkevää ruokaa – kaikki asioita joita me ei pystytä tällä hetkellä kotona tarjoamaan (omenalohkot ja suolatikut ovat ihan ok välipala, mutta eivät mene ateriasta kovin montaa kertaa päivässä kovin montaa päivää putkeen).

Isoveli on kaiken kaikkiaan kyllä ollut tosi ihana. Se on hirveän kiinnostunut pikkusiskosta, ja haluaa aina tulla sen viereen, katsella ja paijata sitä tai ottaa sen syliin. Aamuisin se kysyy yleensä ensimmäisenä missä pikkusisko on, ja haluaa tulla sänkyyn moikkaamaan minua ja vauvaa. Se pyytää meitä koko ajan puhumaan pikkusiskolle itsestään: “äiti sano ‘mitä isoveli puuhaa’” ja “isi sano pikkusiskolle ‘isoveli on betonityömies’” ja “sano ‘isoveli syö omenaa’” ja niin edelleen. Se kujertelee vauvalle suloisella pienellä äänellä “moi pikkuinen” ja I JUST CAN’T. Se on niin söpöä että minun tekee mieli rutistaa kumpikin pieniksi atomeiksi. Lähes kaikenlainen kiukku ja kapina jäi ensimmäisiin päiviin, ja silloinkin se kohdistui enimmäkseen meihin vanhempiin eikä vauvaan. Pientä rajojen koettelua on toki ollut, mutta isossa kuvassa kaikki on mennyt hirveän hyvin. Olenkin sanonut kaikille että mua on helpottanut se, ettei isoveli ei ole vielä kertaakaan pyytänyt että hei lähetetäänkö jo toi vauva takaisin sinne mistä se on tullutkin. Ollaan siis kaikki (ehkä) ymmärretty että pikkusisko on tullut jäädäkseen!

“Sano äiti pikkusiskolle että ‘isoveli on korjaushommissa’”.

Perhetetristä lukuunottamatta olen itsekin osannut ottaa tällä kertaa tooooosi paljon rennommin. Vauvan bilirubiinia eli keltaisuutta ja painoa tarkkailtiin ekan viikon ajan niin, että käytiin joka toinen päivä verikokeissa ja Naistenklinikalla tsekkauksessa. (Spoilaan heti hyvillä uutisilla: bilirubiini lähti lopulta laskuun, joten kaikki sen suhteen ok.) Olin heti hyvin tietoinen siitä että onneksi tämä tapahtui tokan lapsen kohdalla. Jos olisin ollut ekaa kertaa äiti, olisin ollut huolesta solmussa koko ajan: näin pienen vauvan kanssa ei saisi edes vielä mennä ulos (tammikuussa oli tosi kylmä, paljon lunta ja pakkasta), ja meidät käskettiin kahden päivän välein verikokeisiin ja lääkäriin. Olisin voinut olla hämmentynyt ja vihainen ja itkuinen ja kaikkea – mutta nyt me vaan paineltiin julkisilla Naikkarille alle viikon vanhan vauvan kanssa tsip tsap tsui. Teki kyllä bussissa aivan hirveästi mieli sanoa kaikille että pliis antakaa tilaa (ja armoa), täällä on vastasyntynyt ja mua on käytännössä puukotettu vatsaan viisi päivää sitten. Mutta en tietenkään sanonut mitään. Mulkoilin vaan kaikkia rumasti, niin kuin sivistyneet ihmiset tekevät.

Mielestäni mulla on ollut toistaiseksi vaan yksi kriisi, silloin kun vauva oli viikon ikäinen. Bilirubiinitsekeissä ravatessamme huomattiin, että vauvan paino ei ollut noussut tarpeeksi (paino mitattiin kahden päivän välein, ja yhden kerran painonnousussa oli pieni dippi, mutta jos olisi katsottu koko viikkoa, se olisi noussut tosi hyvin) ja se johti siihen, että sukelsin imetyskriisiin pää edellä. Esikoisen kanssa oltiin lisämaidoilla on-off synnäriltä saakka, eikä mun oma maito kerta kaikkiaan riittänyt. Lisäksi tajusin vasta kun oli jo aika myöhäistä että meidän imetysotteet ja -asennot olivat silloin ihan päin honkia. Tällä kertaa musta tuntui alusta asti että maito nousi ja vauva imi ja kaikki sujui paremmin, mutta sitten kun paino ei ollutkaan noussut riittävästi, säikähdin. Lisäksi neuvolassa mielestäni hiukan hössötettiin asiasta, ja sitten menin niin jumiin että maidon tulo tyssäisi takuulla siihen että stressasin. Itkin pari päivää asiaa, vaikka siihen asti kaikki oli sujunut minusta oikein mallikkaasti, kunnes sain jostakin hormonien syövereistä kaivettua murusen järkeä, jonka voimin päätin että nyt vaan jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti ja yritän vaan imettää mahdollisimman paljon ja usein. Pyysin naistenklininalta imetysohjausta ja ikäväkseni siellä mut kohdattiin taas vähätellen ja käsiä väännellen, vaikka toimin vaan niin kuin mulle oli neuvottu. Onneksi neuvolassa korjattiin tilanne ja sain sieltä imetysohjausajan, joka viimeistään palautti itsevarmuuteni. (En vieläkään tuota maitoa mitään ihan mahdottomia määriä ja huomaan kokemani huonommuutta, kun muut äidit postaavat ohimennen someihinsa litratolkulla pumppaamiaan maitomääriä, enkä itse saa talteen kuin murto-osan siitä. Ei se heidän vikansa ole, ja tärkeintä on tietenkin se että maito riittää vauvalle. Mutta huokailuttaa vaan miten suuria tunteita imetys ja maidontuotanto minussa herättää, vaikka kaikki sujuu tällä kertaa ihan tolkuttoman paljon paremmin kuin viimeksi.)

Kun vauva oli kymmenen päivää, sen napa tippui ja saatiin lupa kylvettää se. Ei kuitenkaan tehty sitä vielä ekan kuukauden aikana, heh. Ei me vaan jotenkin ehditty. Itse asiassa kaikkien perheenjäsenten peseytyminen on ollut ekojen viikkojen aikana hieman heikoissa kantimissa. Onneksi vastasyntyneen vuoksi saa kaiken anteeksi! Mutta kuinka kauan…

Vaatehuoneen purku vesivahingon jäljiltä ajoi meidät muutamaksi päiväksi pois kotoa. Tämä oli jälleen kerran asia, joka olisi varmaan sysännyt mut yli laidan esikoisen kohdalla, mutta nyt minusta oli oikeasti tosi hauskaa larpata elämää uudenlaisessa asunnossa pari päivää. Oltiin airbnb-asunnossa esikoisen päiväkodin naapurissa. Asunnossa oli kaksi kerrosta ja sauna, ja niissä riitti puuhaa ja ihmeteltävää runsaasti. Mutta yllätyin kyllä taas siitä miten hirveät määrät tavaraa pieni vauva tarvitsee. Itse vauva ei vie yhtään tilaa, mutta turvaistuimia ja vaunukoppia ja kantokoppia ja hoitoalustoja ja systeemejä saa kyllä kantaa selkä vääränä (joo joo, tiedän että tarvittaessa ilmankin pärjää, mutta nämä helpottavat eloa huomattavasti).

Kolmen viikon jälkeen Tuomas palasi töihin, ja mua jännitti hirveästi että miten me haetaan esikoinen päiväkodista vauvan kanssa. Ihan turhaan. Kaikki meni tosi hyvin! Kehitin systeemin, jonka mukaan jäädään heti päiväkodista ulkoilemaan (kiipeilemään lumikasoihin tai tutkimaan puistoja, ja okei joskus kahvilaan pullalle), jotta mun ei tarvitsisi erikseen enää pukea kaikkia kolmea ulos lähtemistä varten, ja se on ollut voittajan valinta, vaikka itse sanonkin. Vauva nukkuu vaunuissa ja saan ihanaa leikkiaikaa esikoisen kanssa (joka ei ole karkaillut yhtään niin paljoa kuin pelkäsin, ja pitää ihan pyytämättä vaunujen aisasta kiinni kadulla kävellessämme), ja kun päästään kotiin, pikku kakkonen alkaa ja melko pian sen loputtua Tuomas tuleekin jo töistä kotiin.

Vauva oli kolmeviikkoisena käynyt jo kahdessa PR-tapahtumassa! Gotta get em young, sanoo kapitalismi.

Kun vauva oli kuukauden, aloin suunnitella nimiäisiä, ja söin sanani oikein uppopaistettuna: olin koko ajan ajatellut että tällä kertaa en kyllä tee mitään tarjoiluja itse, vaan tilaan kaiken ja ulkoistan sen minkä pystyn. Katselin kivoja juhlatiloja ja selasin catering-firmoja. Ja sitten tajusin ettei mulla mitenkään ole budjettia tällaiseen. Joten tilataan ehkä kakku, mutta järjestetään juhlat meidän kerhohuoneella ja laitetaan tarjolle jotain mitä pystytään itse valmistamaan (eli tod näk jotain jonka valmistaminen vaatii tyyliin sen että se laitetaan kulhoon, kuten sipsit). Nyt mun ajatus on, että panostetaan sitten koristeluun, mutta katsotaan saanko syödä nekin, kun todellisuus iskee (voin syödä sanojen sijaan ne koristeet koska niitä tulee olemaan nolla). Aikaa mihinkään ylimääräiseen, sellaiseen kuin koristelu tai esim hyvinvointi, ei vaan oikein ole. En ymmärrä miten vielä useamman lasten vanhemmat ehtivät tehdä yhtään mitään elämässään. Edes syödä niitä sanojaan.

Joskus neljä-viisiviikkoisena vauva alkoi hymyillä enemmän. Vauvan hymy on kyllä jotakin aivan ihanaa, kuin saisi jonkin palkinnon. Lisäksi se alkoi kujerrella öyyy euuuu egyyy, ja siitä minä vasta ihastuksissani olinkin. Muistin että kujertelu alkaisi vasta vähän myöhemmin! Onneksi se alkoi nyt, koska se on oikeasti suloisinta mitä tiedän (tosin sanon kyllä näin kaikesta mitä vauva tekee. Minkä sille voi kun olen mennyt tekemään niin perkuleen suloisen vauvan!). Isovelikin sanoo että ”pikkusisko sanoo eyyy” ja minä murenen palasiksi ja kuolen söpöys-yliannostukseen. En malta odottaa että se oppii nauramaan! Olen kertonut jo kaikki vitsini ja yrittänyt kaikki kikkani (suurin osa niistä on pieruääniä), mutta vauva ei ole vielä sulostuttanut meitä kikatuksellaan.

Lueskelin kuukausipostauksia esikoisen ajalta, ja tunnistin silloin ekan ja tokan kuukauden aikana jo jonkinlaisen rytmin vauvan elossa. Nyt en huomaa mitään sellaista. Me elellään kuin pellossa, katsellaan mitä jokainen päivä (ja yö) tuo tullessaan. Voi olla, että rytmi on olemassa, minä en vaan osaa panna sitä merkille. Kenties siksi, etten tällä kertaa kaipaa vauvalle vielä mitään rytmiä. En kaipaa imetysten tai nukkumisten merkkailua mihinkään sovellukseen, en uniaikojen ennustamista, en struktuuria. Luotan enemmän siihen että asiat sujuvat omalla painollaan. (Tai sitten mulla on vaan niin kova kiire esim popsia sanojani etten ehdi ajatella koko asiaa.) Toim. huom.: myönnettäköön, että heti kun olin kirjoittanut tämän, aloin huomata jotakin pientä rytminkaltaista. Aamupäivän päikkärit kestävät noin tunnin, ja sitten iltapäivällä, joskus 12 ja 17 välillä vauva nukkuu pidemmät, kolmenkin tunnin päikkärit. Iltaisin se itkee hetken, koska vaikuttaa olevan epätietoinen siitä haluaisiko se syödä vai nukkua vai uuden vaipan, vaikka olisi tehnyt kaikki kolme juuri vartti sitten. Ajattelen että sillä on vain hyviä vaihtoehtoja, ja koska se tietää olevansa etuoikeutettu, se ei osaa valita niistä yhtään vaan vaiheilee ja sekoilee menemään. Same, girl.

Pikku kevätkisuliini!

Viime aikoina ollaan yritetty alkaa opettaa vauvaa tuttipullolle, jotta Tuomaskin pääsisi välillä syöttämään sitä. Palaan ensi kuussa parina päivänä viikossa töihin ja toukokuussa kokonaan, joten pullosta pitäisi oppia syömään siihen mennessä (mun työni luonne on on onneksi sellaista että voin olla lähes koko ajan kotona, joten voin imetellä aina välissä, mutta silti). Mutta tämä vauvapa ei ymmärrä yhtään, miksi työnnämme sille jotain muovia suuhun. Ei oikein tutin eikä varsinkaan tuttipullon kohdalla. Se on ihan että mikäs helvetin plöntti toi oikein on. Kärsivällisyys ei ole paras piirteeni, joten haluaisin dramaattisesti lyödä hanskat tiskiin, huutaa salamoivalle taivaalle että NNNNOOOOOOOOOUUUUU ja julistaa että tästä ei tule jumalauta mitään, mutta todellisuudessa me varmaan vain jatkamme harjoittelemista. Esikoinen söi pullosta jo synnäriltä saakka, ja vaikka senkin kanssa oli hetkittäisiä haasteita, se alkoi sujua aika vaivattomasti. Tutinkin se otti haltuun muutamassa päivässä. Tämä vauva on ihan että me emme ole sama.

Vaikein ja yllättävin tunne tässä koko hommassa on ollut kummallinen huono omatunto. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että nautin tokan lapsen vauva-ajasta enemmän kuin ekan. Siitä, etten ehdi tai pysty pitämään esikoista sylissä niin paljoa kuin ennen. Siitä, etten tuijottele tätä vauvaa silmiin yhtä paljoa kuin ensimmäistä. Siitä, että imetys sujuu eikä puolisoni pääse bondaamaan uuden vauvan kanssa syöttöhetkissä samalla tavalla kuin ensimmäisen. Siitä, että meistä on tullut yhden perheyksikön sijaan kaksi parivaljakkoa: iskä ja esikoinen sekä minä ja vauva. Ja sitten sitä on vain pakko sietää, koska kaikkeen ei kerta kaikkiaan pysty.

Luin jostain, että yhden lapsen äidit ovat keskimäärin onnellisempia kuin usean lapsen äidit. Tutkimus sanoi, että yksi lapsi lisää onnellisuutta, mutta ”lisälapset” sen jälkeen eivät enää lisää sitä. Tutkimuksen tarkoitus ei varmaan ollut aiheuttaa mulle pahaa mieltä, mutta se onnistui siinä. Tunnistan että tämä tällainen pitää varmasti paikkansa, mutta siitä tuli silti jotenkin ikävä fiilis. Ei minun vaan vauvan vuoksi. Halusin sanoa sille että sinä kyllä teet minusta tosi onnellisen, tutkimus schmutkimus. Kaikki on hetken vähän vaikeaa, koska me vasta opetellaan, mutta olemme kaikki uskoakseni kyllä tosi onnellisia.

No niin let’s wrapataan tämä uppiin jotta ei mene ihan mahdottoman pitkäksi:

Kahden kuukauden ikäinen vauva…

• on käynyt jo seitsemästi manikyyrissa (miten ne pikkuiset kynnet kasvavat niin mieletöntä vauhtia??? pitäisikö kynnen kasvua edistäviin tabletteihin puristaa vähän tissimaitoa??)

• on kasvanut aivan hirveästi! Vaipat ovat jo kakkosia ja vaatteetkin kuuskakkosia!

• tuntuu em. kohdan vuoksi jotenkin jo ihan isolta, vaikka se on vielä aivan mahdottoman pieni

• on tiputellut hiuksia päälaeltaan ja alkaa rokata spedepasastukkaa (juicetukkavaihe tulee sitten myöhemmin)

• tuhoaa kokonaisen vaippapaketin tuhatkertaisesti nopeammin kuin muistin vauvojen tekevän (paketin koosta riippuen sellainen kestää jotain NELJÄ PÄIVÄÄ).

Minä…

• olen toooooosi paljon rennompi kuin esikoisen ekoina viikkoina

• olen toki silti hiukan neuroottinen: tarkistan koko ajan, hengittääkö vauva, ja google laulaa nytkin usein, mutta ehkä 1/10 verrattuna ekaan kertaan. enemmän tarkistelen että olenhan muistanut ottaa sen mukaan, kun se on jatkuvasti pälättävään esikoiseen verrattuna niin kovin hiljainen

• en voi uskoa että me ollaan nyt tällainen oppikirjaesimerkki perheestä! Kaksi lasta on jo niinku ihan legit tai jotain mitä nuoriso voisi sanoa

• olen vähän pahoillani siitä, etten ole ehtinyt pysähtyä tämän ihanan elämänvaiheen äärelle yhtä hyvin kuin esikoisen kanssa, mutta olen silti nauttinut aivan valtavasti (ja tästä juuri mulla on on huono omatunto: siitä ettei esikoisen vauva-aikana ollut yhtä ihanaa. Silloin pysähdyin, mutten nauttinut. Pysähdyin koska olin niin saatanallisen paniikin vallassa koko ajan etten nähnyt huomista)

• olen ihan tosi onnellinen ja kiitollinen (ja joo, myös siunattu).

Vauva täytti viime viikolla kuukauden! Hei aika kuluu niiiiin nopeasti. Kohta se menee jo töihin!

Mutta palataan ensin ihan alkuun.

Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ihaninta ja hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Vauva on täydellinen, enkä kerta kaikkiaan kestä sen pikkuruista nenää, tai sitä miten se tuntuu niin pehmeältä ja suloiselta sylissä. Mutta se väsymys, kun ei saa (jo valmiiksi unettomien öiden, massiivisen leikkauksen ja kaikenmaailman kipujen lisäksi) nukuttua tarpeeksi, vaikka juuri nyt sitä unta tarvitaan, kun pitää huolehtia kokonaan uudesta elämästä? Se meinasi saada kuppini täysin nurin ensimmäisinä päivinä. Väsymys saa ihmiset myös riitelemään. Not cool.

Kun vauva oli kahden vuorokauden ikäinen, pääsimme kotiin sairaalasta. Oletin, että mulla olisi kotiutuksen hetkellä samanlainen olo kuin silloin kun sain ajokortin: mitä helvettiä te mulle tällaisen annatte?? Ilman mitään valvontaa?? Mutta olinkin tosi onnellinen päästessäni kotiin. Synnyttäneiden osastolla musta tuntui että meitä tarkkailtiin ja arvioitiin koko ajan, enkä malttanut odottaa että päästään kotiin toimimaan vapaasti omin tavoin. (Ohjeiden mukaan toki. Tarkoituksenamme ei ollut esim alkaa polttaa vauvan kanssa röökiä heti kotona. Mutta minä halusin kokeilla muita radikaaleja juttuja, kuten opetella imettämään kylkimakuulla. Sairaalassa meidän ei annettu tehdä niin.)

Ja kotona olikin ihanaa. Saimme alkaa luoda omia rutiinejamme omissa (vasta remontoiduissa) nurkissamme. Oli omat tavarat, omat vaatteet, eikä enää tippoja, kanyyleja tai katetreja pitkin kroppaa.

Niin ihanaa kuin kotiinpaluu olikin, ensimmäinen yö kotona oli hirveä: yritimme nukkua kaikki kolme 140-senttisessä sängyssä, joka johti siihen, ettei me sussun kanssa nukuttu ollenkaan, kun pelättiin koko ajan jotakin, kuten että jyrätään vauva, että se lakkaa hengittämästä, että sänky syttyy spontaanisti palamaan (no okei sussu pelkäsi ensimmäistä ja minä kahta viimeistä). Seuraavasta yöstä lähtien minä nukuin vauvan kanssa sängyssä ja sussu nukkui sohvalla – vaikka minä protestoin sitä itkemällä vuolaasti. Olin varma, että erikseen nukkuminen olisi parisuhteemme lopun alku, ja se teki mut valtavan surulliseksi, ensinnäkin siksi, ettei 60-lukulainen sohvamme ole mikään nukkumisergonomian riemuvoitto, ja toiseksi siksi että rakastan nukahtaa sussun viereen ja herätä siitä. Jälkeen päin ajatellen mukana oli varmaan aimo annos äitiyshormoneita, koska nyt uskon että tärkeintä on, että saadaan kaikki nukuttua enkä pelkää enää, että parisuhteemme kuolee (eikä muita lopun alun merkkejä ole ilmennyt, joten emme ehkä kuitenkaan eroa, ainakaan pelkästään sohvalla nukkumisen vuoksi). Toivon kuitenkin että nukkumisjärjestelyihin tulee muutos, mieluummin pikemmin kuin myöhemmin (luin jostain että ekat kolme kuukautta ei kannata huolehtia siitä, missä vauva nukkuu, vaan siitä että se nukkuu. Ehkä se sitten sen kolmen kuukauden jälkeen antaa meille meidän parisuhdesängyn takaisin. Tai sitten luen tätä tekstiä vielä vuoden päästä vauva vieressäni nukkumassa sillain että lololooo mitä toiveajattelua). Sittemmin se infernaalinen väsymys on helpottanut ja olemme kaikki nukkuneet tosi hyvin. Koputan puuta, koska kaikki saattaa muuttua hetkessä, eikä pikku vauveleista koskaan tiedä, mutta toistaiseksi yöt ovat olleet vähäisin huolistamme.

Alussa oli myös ihanaa ja kamalaa, kun kaikki halusivat tulla moikkaamaan vauvaa. En olisi jaksanut puhua kenellekään yhtään mitään, enkä halunnut kertoa synnytyksestä, koska trauman läpikäynti sai mut aina itkemään, mutta rakastin sitä että vauva on niin monelle tärkeä (ja tietysti sitä että ihmiset toivat mukanaan pullaa ja sipsejä ja limuja ja kaikkea). Ja jollakin tavalla sitten kuitenkin nautin vierailuista kovasti: olen aina halunnut olla se tyyppi, jonka luona käy paljon ihmisiä kylässä, mutten koskaan jaksa kutsua ihmisiä kylään koska stressaan tarjoiluista. Nyt en stressannut mistään ja ihmiset vaan tulivat kotiini lähes pyytämättä. Tiesin ettei kukaan odota minulta mitään, edes suihkussa käyntiä.

Toisella viikolla maailma aukeni, kun saimme alkaa viedä vauvaa ulos. Ensimmäinen kerta oli rankka: mietimme koko aamun, miten puemme vauvan, mitä pehmusteita laitamme vaunuihin ja mitä kaikkea tarvitsemme mukaan. Kävimme lähipuistossa jätskillä, mutta mukana oli niin paljon tavaraa että olisimme voineet jäädä siihen yöksi, ja se oli kuin paraskin body pumppi, koska jännitimme kaikkia lihaksiamme taukoamatta. Minun teki mieli ripustaa kaulaani kyltti että HEI ME TEHDÄÄN TÄTÄ ENSIMMÄISTÄ KERTAA. Minusta oli älytöntä, että muiden ihmisten silmissä olimme vain jokin tavallinen perhe kävelyllä, vaikka oikeasti olimme niin vihreitä ja pihalla, että mahaan sattui.

Ensimmäisen lihaksia vavisuttavan kerran jälkeen ulkoilu helpottui ja nälkä kasvoi. Halusimme joka kerta pidemmälle ja joka päivä useammin kävelyille. Minua liikutti, kun Tuomas oli niin ylpeä. Se halusi koko ajan mennä jonnekin kärryttelemään, eikä antanut mun työntää vaunuja ollenkaan (se oli ihan hyvä, koska mun piti ottaa vielä sektiohaavan kanssa iisisti). En tiedä muistatteko, mutta raskausaikana Tuomas oli sanonut, että se odottaa vaunulenkkejä kaikkein eniten, ja jossain vaiheessa tajusin että se johtuu siitä, että sitten siitä vasta näkee selvästi ulospäin, että se on isä. Itsellä se oli mahasta arvattavissa jo aika pitkään. (Tosin en tietenkään kannusta ketään tarkkailemaan kehoja tai arvailemaan mitään ihmisten mahojen perusteella.)

Ensimmäisenä viikkona vauva ei itkenyt juuri ollenkaan. Siksi, kun toisena elinviikkonaan se alkoi kitistä ja karjua, menimme ihan pois tolaltamme. Joku on varmaan vaihtanut vauvan toiseen, ajattelin, tai jotain vakavaa on tapahtunut. Meinasimme menettää järkemme pienestäkin itkusta, koska sellaista ei ollut ennen ollut, emmekä vielä oikein sisäistäneet, että jokainen päivä on erilainen kuin edellinen (meinasin kirjoittaa “jokainen päivä on liikaa”, koska siltä se tuntuu silloin kun vauva itkee).

Myöhemmin opin, että vauvat yksinkertaisesti alkavat itkeä toisella elinviikollaan. Opin myös, että vauvat kitisevä ja itkevät monenlaisista syistä, ja usein myös ihan ilman mitään syytä – tai ainakaan sellaista syytä mihin minä voisin olla juuri muuten avuksi kuin hyssyttelemällä. Ja että iltaitku tai iltalevottomuus on ihan tavallista. Ja että aina kannattaa kokeilla syöttämistä, vaipan vaihtoa, nukuttamista tai jonkinlaista sylihyssyttelyä, jokin niistä saattaa auttaa. Ja että välttämättä aina ei auta mikään, koska vauvat nyt vaan itkevät joskus eivätkä välttämättä itsekään tiedä miksi. Ja että joskus kyse saattaa olla vatsavaivoista, koska vauvan ruuansulatusjärjestelmä vasta opettelee tätä elämää sekin. Ja että joskus kyse voi kuitenkin olla jostain, mihin on olemassa apu (jokin allergia tai vaikka refluksi tai jokin), joten asia kannattaa ottaa puheeksi esim neuvolassa, jos epäilee sellaista. Sain myös monta ”kannattaa kyllä selvittää itkun syy” -kommenttia, mutten vieläkään oikein tiedä miten se tehdään näin pienen vauvan kohdalla. Olen kyllä kysynyt siltä, muttei se kerro. Älä panttaa tärkeää tietoa, vauva!

Meidän suurin oppimme oli kuitenkin se, että mitään johtopäätöksiä tai syy-seuraamusjanoja ei voi vedellä pariviikkoisen vauvan kanssa. Ja siis kun sanon ”meidän” tarkoitan pääasiassa että minun. Puolisoni osasi suhtautua kaikkeen paljon loogisemmin ja tervejärkisemmin kuin minä jo alusta alkaen. Syytän äitiyshormoneja. They’re a helluva drug niin hyvässä kuin pahassakin.

Äitiyssyyllisyyden ja epäonnistumisen musertava paino alkoi tuntua jo ihan ensimmäisinä päivinä, ja se painaa rintani päällä edelleen. Mutta vauvan itkeminen oli pahinta. En osaa vieläkään tulkita, mitä vauvani erilaiset itkuvinkaisut tarkoittavat. En saa itkua maagisesti loppumaan, vaikka olenkin löytänyt muutamat keinot (tanssi ysäri-rnb:n tahtiin, puolison kapalointitaidot, kapalopussi ja maailman paras asia eli tutti, vaikka siitäkin tunsin ihan helvetin huonoa omaatuntoa aluksi, luoja tietää miksi), ja minulla on sellainen harha, että minun kyllä pitäisi saada itku maagisesti loppumaan. Pärjään itkujen kanssa paremmin nykyisin, enkä esimerkiksi itse ala enää aina itkeä vauvantahtisesti, mutta minun on edelleen vaikea sietää sitä, etten pysty aina lohduttamaan vauvaani. Epäonnistuminen ei toki rajoitu vain itkuihin: en haista vauvassa mitään tietynlaista huumaavaa tuoksua (hän on minusta maailman ihanin kaikkine hajuineen, mutten ole erottanut hänessä mitään tiettyä vauvan tuoksua), enkä osaa vastata kun minulta kysytään kysymyksiä vauvan tapoihin liittyen, kuten kuinka usein se syö öisin. En minä ole laskenut. Aina silloin tällöin? Ja esimerkiksi nämä asiat saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi äitinä.

Toisella viikolla saimme neuvolasta luvan lopettaa lisämaitojen antaminen. Imetys voi käynnistyä hitaasti sektion ja raskausdiabeteksen vuoksi, ja vauvan kasvua ja verensokeria seurattiin alkuun. Toisella viikolla oli neuvolan kotikäynti, jossa todettiin, että vauva oli ylittänyt syntymäpainonsa reilusti (paino laskee aina aluksi vähän, ja tietyn ajan sisällä sen pitäisi sitten nousta taas) ja multa tuntui tulevan maitoa riittävästi. Imetyksen turvamerkit täyttyivät, ja siitä lähtien ollaan paineltu pelkällä rintamaidolla. Olin (ja olen) tosi onnellinen, että imetys on sujunut näin hyvin, ja ihan vahingossa, koska mitään imetysohjausta en ole varsinaisesti saanut. Imetin neuvolan terveydenhoitajan silmän alla ja kysyin häneltä, näyttääkö imuote hyvältä, ja se näytti. Siinäpä se oikeastaan. Luin myöhemmin ohjeista, että ”pyydä jo synnytyssairaalassa imetysohjausta”, ja olin että ai niin – mutta olin synnärillä ollut niin lääkehuuruinen, hormoninen ja pihalla, etten muistanut koko asiaa. Voi toki olla, että joku siellä katsoi, että homma sujuu, mutta edellämainittujen lääkehuurujen, hormonien ja pihalla olemisen vuoksi en muista sellaista tapahtuneen.

Ai niin: toisella viikolla jalkojeni turvotus alkoi vihdoin helpottaa, ja imetyksestä tuli vaivattomampaa, koska jalkoja ei enää tarvinnut pitää jatkuvasti koholla. Toipuminen alkoi ylipäätään. Kanyylien jättämät teipinjäljet alkoivat haalistua, pistojälkien mustelmat vaalenivat, ja sektiohaavan kipu laimeni. Mulla oli kivuliaasti kutisevaa ihottumaa lantion ja reisien alueella, ilmeisesti sektiossa käytetyistä teipeistä. Hydrocortison auttoi siihen – mutta vasta muutaman viikon jälkeen. Arkiaskareet alkoivat olla helpompia, kun turvotus, kipu ja kutina lakkasivat. Luojan kiitos.

Kolmannella viikolla veimme vauvan osteopatiaan, jos siitä olisi itkuisuuteen apu. Vauva viihtyi hoitopöydällä, ja oli kiva että joku katsoi sen kropan läpi, mutta minä odotin että apu olisi välitön, ja kun vauva samana iltana itki taas lohduttomasti, tuomitsin koko homman. (Rakastan osteopatiaa ja oikeasti uskon että siitä on apu, mutta tarvitsin sillä hetkellä enemmänkin sellaista akuuttia apua. Plus en oikein pitänyt siitä paikasta, jossa kävimme, mutten saanut muualle aikaa. Annan osteopatialle ja vauvahieronnalle mahiksen kyllä myöhemmin.)

Kolmannella viikolla me muistettiin että meillä on tutti. En ole varma miksi (koska en ole missään nimessä ollut mitenkään tuttivastainen), mutta aluksi tutin käyttö tuntui minusta väärältä. Tuntui, että olisi pitänyt pärjätä ilman. Miksi helvetissä? Mitä vikaa tutissa on? Vastaan itse: tutin ainoa vika on se, ettei alettu käyttää sitä aiemmin. Ja sitten pakolliset: tiedän että kaikki eivät halua käyttää tuttia, eivätkä kaikki vauvat suostu imemään tuttia. Tiedän myös, että jos imetyksen kanssa on haasteita ja toiveena on saada se toimimaan, suositellaan että tutti otettaisi käyttöön vasta kun imetys sujuu ongelmitta. Meillä imetys sujui tässä vaiheessa jo tosi hyvin, ja vauva hyväksyi tutin heti – vaikkei se vieläkään oikein osaa alkaa imeä sitä ilman pientä tukea, pikku raasu.

Aloitimme D-vitamiini- ja Cuplaton -tipat, jos niistä olisi vaikka apua mahdollisiin vatsavaivoihin ja itkuisuuteen. Mutta kuten sanoin, näin pienten vauvojen kohdalla on vaikea vetää mitään johtopäätöksiä. Mistä minä tiedän auttavatko tipat vai aika vai toisenlainen syliasento. Kuten yksi kaverini sanoi: you just throw everything at the baby and see what sticks. (Tämä on kielikuva. Älä heittele mitään vauvaa kohti.)

Neljännellä viikolla aloin oppia elämään sen kanssa, että vauva nyt vaan välillä itkee, enkä minä voi sille mitään. Mua auttoi vauvan rytmin ajatteleminen: pieni vauveli jaksaa olla valveilla yleensä maksimissaan tunnin tai kaksi. Joten jos se alkaa kitistä siinä vaiheessa kun se on ollut hereillä yli tunnin, on todennäköisesti kyse väsymyksestä. Toivoin tosi paljon, että vauva toimisi vauvan kellon mukaan, jotta saisin siitä vähän tukea, mutta ei se toiminut. Meillä ei vieläkään ole ollut yhden yhtä imetysmaratonia. (Tiedän että vauvan kello on suuntaa-antava ja jokainen vauva on yksilö. Olisi kiva jos vauva olisi sellainen yksilö että tällaisista ohjeista saisi tukea. Mutta ehkä hänestä vielä tulee sellainen!)

Neljännellä viikolla aloin myös saada googlailuani hallintaan – tai sitten se saavutti saturaatiopisteen. Ehkä olin jo googlannut kaiken. (Olin ahkera googlaaja: vauva itkee iltaisin, vauva ähisee öisin, vauva suipistelee suutaan, vauva nukkuu, vauva valvoo, onko liikaa, saako vauvan herättää, saako vauvan nukuttaa, voiko vauva kuolla kylmään, voiko vauva kuolla lämpöhalvaukseen, voiko vauva kuolla jos se saa liian vähän ihokontaktia jne. Suosikkigooglaukseni on silti erään ystäväni: hän googlasi ”why does my baby smell like deli meats” eli ”miksi vauva tuoksuu leikkeleeltä” ja suosikkiasiani tässä googlauksessa on se että google täytti kysymyksen lopun automaattisesti – eli kaverini ei suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä varsin spesifiä kysymystä on miettinyt.)

Tässä vaiheessa vauva alkoi kujerrella ja pitää erilaisia ääniä, joitakin jokeltelun esiasteita varmaan. Se tuntui alkavan jo hymyillä vastavuoroisesti, vaikka hymyt ja naurut ovat todennäköisesti tässä vaiheessa ihan vahinkoja. Selvästi se kuitenkin hymyili ja nauroi esimerkiksi sen mahaa tai päätä hieroessamme, tai silloin kun se tuijotteli lempiasiaansa, avainta seinässä hoitopöydän vieressä (sen yläpuolella on neuvolasta saatu hymynaama, mutta vauva katsoo mieluummin avainta).

Vitsit, mulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta unohdan koko ajan mitä mun piti kirjoittaa, ja kun seuraavan kerran ehdin kirjoittaa, en enää muista mitä olin tekemässä. Joten pahoittelut, jos teksti on hiukan epäjohdonmukaista ja epätasaista ja epäkaikenlaista. Aion nyt vain julkaista tämän ja kerron ne puuttuvat asiat sitten joskus myöhemmin (lol never).

Mutta ennen kuin menen: enhän minä olisi bloggaaja enkä mikään, jollen muutaman viikon kokemuksen pohjalta jakelisi neuvoja. Tällaiset asiat minä opin ensimmäisen kuukauden aikana:

Kesäkuumalla vauvan parhaita asuja ovat kaikki haalarit ja potkupuvut. Kotona ollaan vaippasiltaan, koska on niin järjettömän kuuma, mutta ulos sille on pakko pukea jotakin. Silloin jokin haalarinkaltainen on paras: viilein ja helpoin. Ja kun on kerran pukenut sen johonkin onesieen, tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta, kuumalta ja vaivalloiselta laittaa sille erikseen housut ja body. Sain ison kasan käytettyjä vaatteita parilta kaverilta, mutta suurin osa on jäänyt käyttämättä, koska on ollut niin kuuma, ja koska ne eivät ole haalareita. (Ei hätää, lahjoitan ne itsekin kyllä eteenpäin.)

Pienellä vauvalla ei kannata olla yhtään pään yli vedettävää vaatetta. Kietaisubodyt ja potukupuvut best. Kaikki, mitä ei saa vauvan päälle vaivattomasti, jää käyttämättä.

Harsoja pitää olla niin pirusti. Meillä on niitä tosi paljon, mutta silti välillä tekee mieli hankkia lisää. Unavaatteen harsot ovat pehmeimpiä ja kauneimpia, ja kuulemma myös tosi kestäviä. (Olen saanut muutaman PR-lahjana mutta ostanut koko liudan lisää itse. Olen ostanut myös kahdet aikuisten harsolakanat Unalta ja ne ovat unelmanpehmeät.)

Jos vauvaa on tarkoitus pulloruokkia edes silloin tällöin, neljä tuttipulloa ei tahdo riittää, ellet halua olla koko ajan pesemässä ja keittelemässä niitä. Yst. terv. nimim. “eeeei me enempää tarvita -83”.

Tutti. Tutti on ihana asia.