Vauva on jo kaksi kuukautta! Aika menee niiiiiin nopeasti. Kohta minä jo googlaan mitä sen käyttämät nuorisotermit meinaa!

Neljä päivää vanha.

Siitä on nyt kaksi kuukautta kun meistä tuli nelihenkinen perhe, ja let me tell you: ensimmäiset viikot ovat tokalla kerralla niiiiin paljon kivempia (mutta samalla tosi rankkoja). Uskon että se johtuu siitä, että se isoin muutos, muutos lapsettomasta lapselliseksi, on jo tapahtunut, uusi vauva ei tuo mukanaan niin suurta henkilökohtaista myllerrystä kuin ensimmäinen. Don’t get me wrong: kyllä sitä on tokankin kanssa aluksi ihan että mites tämä pienihminen toimii – ja etenkin ihan että mites tämä isompi perhehommeli käynnistyy – mutta nyt voi keskittyä pienihmiseen ja perheeseen, eikä siihen että MITÄ VITTUA JUST TAPAHTUI KUKA MINUSTA ON TULLUT.

Kaikki on ihan uutta, mutta sitten kuitenkin jotenkin tuttua.

Ensimmäiset päivät olivat kieltämättä aika rajuja ja menivät lähinnä esikoisen tunteiden kanssa navigointiin. Yritettiin (ja yritetään edelleen) olla toooosi tosi tarkkana siitä, että myös hän tuntee itsensä tärkeäksi, eikä kokisi jäävänsä paitsioon vauvan vuoksi. Ollaan kyllä varmasti annettu liian paljon periksi ja anteeksi ja lahjoja ja herkkuja, mutta minä en usko että lapsi menee pienellä lellimisellä ja hemmottelulla pilalle. Tilanne on hänelle vielä meitäkin ihmeellisempi ja halutaan antaa aikaa (ja tikkareita), jotta hän tottuu siihen. Ja päivä päivältä mekin opitaan paremmin miten tämä homma skulaa. (Lol mä en kyllä ikinä voisi livenä sanoa uskottavasti että joku “skulaa”.)

Pidettiin esikoinen viikon verran kotona päiväkodista, ja kun se palasi sinne, oltiin kaikki vähän helpottuneita. Sillä on siellä paljon virikkeitä ja kavereita, ja hyvät rutiinit ja järkevää ruokaa – kaikki asioita joita me ei pystytä tällä hetkellä kotona tarjoamaan (omenalohkot ja suolatikut ovat ihan ok välipala, mutta eivät mene ateriasta kovin montaa kertaa päivässä kovin montaa päivää putkeen).

Isoveli on kaiken kaikkiaan kyllä ollut tosi ihana. Se on hirveän kiinnostunut pikkusiskosta, ja haluaa aina tulla sen viereen, katsella ja paijata sitä tai ottaa sen syliin. Aamuisin se kysyy yleensä ensimmäisenä missä pikkusisko on, ja haluaa tulla sänkyyn moikkaamaan minua ja vauvaa. Se pyytää meitä koko ajan puhumaan pikkusiskolle itsestään: “äiti sano ‘mitä isoveli puuhaa’” ja “isi sano pikkusiskolle ‘isoveli on betonityömies’” ja “sano ‘isoveli syö omenaa’” ja niin edelleen. Se kujertelee vauvalle suloisella pienellä äänellä “moi pikkuinen” ja I JUST CAN’T. Se on niin söpöä että minun tekee mieli rutistaa kumpikin pieniksi atomeiksi. Lähes kaikenlainen kiukku ja kapina jäi ensimmäisiin päiviin, ja silloinkin se kohdistui enimmäkseen meihin vanhempiin eikä vauvaan. Pientä rajojen koettelua on toki ollut, mutta isossa kuvassa kaikki on mennyt hirveän hyvin. Olenkin sanonut kaikille että mua on helpottanut se, ettei isoveli ei ole vielä kertaakaan pyytänyt että hei lähetetäänkö jo toi vauva takaisin sinne mistä se on tullutkin. Ollaan siis kaikki (ehkä) ymmärretty että pikkusisko on tullut jäädäkseen!

“Sano äiti pikkusiskolle että ‘isoveli on korjaushommissa’”.

Perhetetristä lukuunottamatta olen itsekin osannut ottaa tällä kertaa tooooosi paljon rennommin. Vauvan bilirubiinia eli keltaisuutta ja painoa tarkkailtiin ekan viikon ajan niin, että käytiin joka toinen päivä verikokeissa ja Naistenklinikalla tsekkauksessa. (Spoilaan heti hyvillä uutisilla: bilirubiini lähti lopulta laskuun, joten kaikki sen suhteen ok.) Olin heti hyvin tietoinen siitä että onneksi tämä tapahtui tokan lapsen kohdalla. Jos olisin ollut ekaa kertaa äiti, olisin ollut huolesta solmussa koko ajan: näin pienen vauvan kanssa ei saisi edes vielä mennä ulos (tammikuussa oli tosi kylmä, paljon lunta ja pakkasta), ja meidät käskettiin kahden päivän välein verikokeisiin ja lääkäriin. Olisin voinut olla hämmentynyt ja vihainen ja itkuinen ja kaikkea – mutta nyt me vaan paineltiin julkisilla Naikkarille alle viikon vanhan vauvan kanssa tsip tsap tsui. Teki kyllä bussissa aivan hirveästi mieli sanoa kaikille että pliis antakaa tilaa (ja armoa), täällä on vastasyntynyt ja mua on käytännössä puukotettu vatsaan viisi päivää sitten. Mutta en tietenkään sanonut mitään. Mulkoilin vaan kaikkia rumasti, niin kuin sivistyneet ihmiset tekevät.

Mielestäni mulla on ollut toistaiseksi vaan yksi kriisi, silloin kun vauva oli viikon ikäinen. Bilirubiinitsekeissä ravatessamme huomattiin, että vauvan paino ei ollut noussut tarpeeksi (paino mitattiin kahden päivän välein, ja yhden kerran painonnousussa oli pieni dippi, mutta jos olisi katsottu koko viikkoa, se olisi noussut tosi hyvin) ja se johti siihen, että sukelsin imetyskriisiin pää edellä. Esikoisen kanssa oltiin lisämaidoilla on-off synnäriltä saakka, eikä mun oma maito kerta kaikkiaan riittänyt. Lisäksi tajusin vasta kun oli jo aika myöhäistä että meidän imetysotteet ja -asennot olivat silloin ihan päin honkia. Tällä kertaa musta tuntui alusta asti että maito nousi ja vauva imi ja kaikki sujui paremmin, mutta sitten kun paino ei ollutkaan noussut riittävästi, säikähdin. Lisäksi neuvolassa mielestäni hiukan hössötettiin asiasta, ja sitten menin niin jumiin että maidon tulo tyssäisi takuulla siihen että stressasin. Itkin pari päivää asiaa, vaikka siihen asti kaikki oli sujunut minusta oikein mallikkaasti, kunnes sain jostakin hormonien syövereistä kaivettua murusen järkeä, jonka voimin päätin että nyt vaan jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti ja yritän vaan imettää mahdollisimman paljon ja usein. Pyysin naistenklininalta imetysohjausta ja ikäväkseni siellä mut kohdattiin taas vähätellen ja käsiä väännellen, vaikka toimin vaan niin kuin mulle oli neuvottu. Onneksi neuvolassa korjattiin tilanne ja sain sieltä imetysohjausajan, joka viimeistään palautti itsevarmuuteni. (En vieläkään tuota maitoa mitään ihan mahdottomia määriä ja huomaan kokemani huonommuutta, kun muut äidit postaavat ohimennen someihinsa litratolkulla pumppaamiaan maitomääriä, enkä itse saa talteen kuin murto-osan siitä. Ei se heidän vikansa ole, ja tärkeintä on tietenkin se että maito riittää vauvalle. Mutta huokailuttaa vaan miten suuria tunteita imetys ja maidontuotanto minussa herättää, vaikka kaikki sujuu tällä kertaa ihan tolkuttoman paljon paremmin kuin viimeksi.)

Kun vauva oli kymmenen päivää, sen napa tippui ja saatiin lupa kylvettää se. Ei kuitenkaan tehty sitä vielä ekan kuukauden aikana, heh. Ei me vaan jotenkin ehditty. Itse asiassa kaikkien perheenjäsenten peseytyminen on ollut ekojen viikkojen aikana hieman heikoissa kantimissa. Onneksi vastasyntyneen vuoksi saa kaiken anteeksi! Mutta kuinka kauan…

Vaatehuoneen purku vesivahingon jäljiltä ajoi meidät muutamaksi päiväksi pois kotoa. Tämä oli jälleen kerran asia, joka olisi varmaan sysännyt mut yli laidan esikoisen kohdalla, mutta nyt minusta oli oikeasti tosi hauskaa larpata elämää uudenlaisessa asunnossa pari päivää. Oltiin airbnb-asunnossa esikoisen päiväkodin naapurissa. Asunnossa oli kaksi kerrosta ja sauna, ja niissä riitti puuhaa ja ihmeteltävää runsaasti. Mutta yllätyin kyllä taas siitä miten hirveät määrät tavaraa pieni vauva tarvitsee. Itse vauva ei vie yhtään tilaa, mutta turvaistuimia ja vaunukoppia ja kantokoppia ja hoitoalustoja ja systeemejä saa kyllä kantaa selkä vääränä (joo joo, tiedän että tarvittaessa ilmankin pärjää, mutta nämä helpottavat eloa huomattavasti).

Kolmen viikon jälkeen Tuomas palasi töihin, ja mua jännitti hirveästi että miten me haetaan esikoinen päiväkodista vauvan kanssa. Ihan turhaan. Kaikki meni tosi hyvin! Kehitin systeemin, jonka mukaan jäädään heti päiväkodista ulkoilemaan (kiipeilemään lumikasoihin tai tutkimaan puistoja, ja okei joskus kahvilaan pullalle), jotta mun ei tarvitsisi erikseen enää pukea kaikkia kolmea ulos lähtemistä varten, ja se on ollut voittajan valinta, vaikka itse sanonkin. Vauva nukkuu vaunuissa ja saan ihanaa leikkiaikaa esikoisen kanssa (joka ei ole karkaillut yhtään niin paljoa kuin pelkäsin, ja pitää ihan pyytämättä vaunujen aisasta kiinni kadulla kävellessämme), ja kun päästään kotiin, pikku kakkonen alkaa ja melko pian sen loputtua Tuomas tuleekin jo töistä kotiin.

Vauva oli kolmeviikkoisena käynyt jo kahdessa PR-tapahtumassa! Gotta get em young, sanoo kapitalismi.

Kun vauva oli kuukauden, aloin suunnitella nimiäisiä, ja söin sanani oikein uppopaistettuna: olin koko ajan ajatellut että tällä kertaa en kyllä tee mitään tarjoiluja itse, vaan tilaan kaiken ja ulkoistan sen minkä pystyn. Katselin kivoja juhlatiloja ja selasin catering-firmoja. Ja sitten tajusin ettei mulla mitenkään ole budjettia tällaiseen. Joten tilataan ehkä kakku, mutta järjestetään juhlat meidän kerhohuoneella ja laitetaan tarjolle jotain mitä pystytään itse valmistamaan (eli tod näk jotain jonka valmistaminen vaatii tyyliin sen että se laitetaan kulhoon, kuten sipsit). Nyt mun ajatus on, että panostetaan sitten koristeluun, mutta katsotaan saanko syödä nekin, kun todellisuus iskee (voin syödä sanojen sijaan ne koristeet koska niitä tulee olemaan nolla). Aikaa mihinkään ylimääräiseen, sellaiseen kuin koristelu tai esim hyvinvointi, ei vaan oikein ole. En ymmärrä miten vielä useamman lasten vanhemmat ehtivät tehdä yhtään mitään elämässään. Edes syödä niitä sanojaan.

Joskus neljä-viisiviikkoisena vauva alkoi hymyillä enemmän. Vauvan hymy on kyllä jotakin aivan ihanaa, kuin saisi jonkin palkinnon. Lisäksi se alkoi kujerrella öyyy euuuu egyyy, ja siitä minä vasta ihastuksissani olinkin. Muistin että kujertelu alkaisi vasta vähän myöhemmin! Onneksi se alkoi nyt, koska se on oikeasti suloisinta mitä tiedän (tosin sanon kyllä näin kaikesta mitä vauva tekee. Minkä sille voi kun olen mennyt tekemään niin perkuleen suloisen vauvan!). Isovelikin sanoo että ”pikkusisko sanoo eyyy” ja minä murenen palasiksi ja kuolen söpöys-yliannostukseen. En malta odottaa että se oppii nauramaan! Olen kertonut jo kaikki vitsini ja yrittänyt kaikki kikkani (suurin osa niistä on pieruääniä), mutta vauva ei ole vielä sulostuttanut meitä kikatuksellaan.

Lueskelin kuukausipostauksia esikoisen ajalta, ja tunnistin silloin ekan ja tokan kuukauden aikana jo jonkinlaisen rytmin vauvan elossa. Nyt en huomaa mitään sellaista. Me elellään kuin pellossa, katsellaan mitä jokainen päivä (ja yö) tuo tullessaan. Voi olla, että rytmi on olemassa, minä en vaan osaa panna sitä merkille. Kenties siksi, etten tällä kertaa kaipaa vauvalle vielä mitään rytmiä. En kaipaa imetysten tai nukkumisten merkkailua mihinkään sovellukseen, en uniaikojen ennustamista, en struktuuria. Luotan enemmän siihen että asiat sujuvat omalla painollaan. (Tai sitten mulla on vaan niin kova kiire esim popsia sanojani etten ehdi ajatella koko asiaa.) Toim. huom.: myönnettäköön, että heti kun olin kirjoittanut tämän, aloin huomata jotakin pientä rytminkaltaista. Aamupäivän päikkärit kestävät noin tunnin, ja sitten iltapäivällä, joskus 12 ja 17 välillä vauva nukkuu pidemmät, kolmenkin tunnin päikkärit. Iltaisin se itkee hetken, koska vaikuttaa olevan epätietoinen siitä haluaisiko se syödä vai nukkua vai uuden vaipan, vaikka olisi tehnyt kaikki kolme juuri vartti sitten. Ajattelen että sillä on vain hyviä vaihtoehtoja, ja koska se tietää olevansa etuoikeutettu, se ei osaa valita niistä yhtään vaan vaiheilee ja sekoilee menemään. Same, girl.

Pikku kevätkisuliini!

Viime aikoina ollaan yritetty alkaa opettaa vauvaa tuttipullolle, jotta Tuomaskin pääsisi välillä syöttämään sitä. Palaan ensi kuussa parina päivänä viikossa töihin ja toukokuussa kokonaan, joten pullosta pitäisi oppia syömään siihen mennessä (mun työni luonne on on onneksi sellaista että voin olla lähes koko ajan kotona, joten voin imetellä aina välissä, mutta silti). Mutta tämä vauvapa ei ymmärrä yhtään, miksi työnnämme sille jotain muovia suuhun. Ei oikein tutin eikä varsinkaan tuttipullon kohdalla. Se on ihan että mikäs helvetin plöntti toi oikein on. Kärsivällisyys ei ole paras piirteeni, joten haluaisin dramaattisesti lyödä hanskat tiskiin, huutaa salamoivalle taivaalle että NNNNOOOOOOOOOUUUUU ja julistaa että tästä ei tule jumalauta mitään, mutta todellisuudessa me varmaan vain jatkamme harjoittelemista. Esikoinen söi pullosta jo synnäriltä saakka, ja vaikka senkin kanssa oli hetkittäisiä haasteita, se alkoi sujua aika vaivattomasti. Tutinkin se otti haltuun muutamassa päivässä. Tämä vauva on ihan että me emme ole sama.

Vaikein ja yllättävin tunne tässä koko hommassa on ollut kummallinen huono omatunto. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että nautin tokan lapsen vauva-ajasta enemmän kuin ekan. Siitä, etten ehdi tai pysty pitämään esikoista sylissä niin paljoa kuin ennen. Siitä, etten tuijottele tätä vauvaa silmiin yhtä paljoa kuin ensimmäistä. Siitä, että imetys sujuu eikä puolisoni pääse bondaamaan uuden vauvan kanssa syöttöhetkissä samalla tavalla kuin ensimmäisen. Siitä, että meistä on tullut yhden perheyksikön sijaan kaksi parivaljakkoa: iskä ja esikoinen sekä minä ja vauva. Ja sitten sitä on vain pakko sietää, koska kaikkeen ei kerta kaikkiaan pysty.

Luin jostain, että yhden lapsen äidit ovat keskimäärin onnellisempia kuin usean lapsen äidit. Tutkimus sanoi, että yksi lapsi lisää onnellisuutta, mutta ”lisälapset” sen jälkeen eivät enää lisää sitä. Tutkimuksen tarkoitus ei varmaan ollut aiheuttaa mulle pahaa mieltä, mutta se onnistui siinä. Tunnistan että tämä tällainen pitää varmasti paikkansa, mutta siitä tuli silti jotenkin ikävä fiilis. Ei minun vaan vauvan vuoksi. Halusin sanoa sille että sinä kyllä teet minusta tosi onnellisen, tutkimus schmutkimus. Kaikki on hetken vähän vaikeaa, koska me vasta opetellaan, mutta olemme kaikki uskoakseni kyllä tosi onnellisia.

No niin let’s wrapataan tämä uppiin jotta ei mene ihan mahdottoman pitkäksi:

Kahden kuukauden ikäinen vauva…

• on käynyt jo seitsemästi manikyyrissa (miten ne pikkuiset kynnet kasvavat niin mieletöntä vauhtia??? pitäisikö kynnen kasvua edistäviin tabletteihin puristaa vähän tissimaitoa??)

• on kasvanut aivan hirveästi! Vaipat ovat jo kakkosia ja vaatteetkin kuuskakkosia!

• tuntuu em. kohdan vuoksi jotenkin jo ihan isolta, vaikka se on vielä aivan mahdottoman pieni

• on tiputellut hiuksia päälaeltaan ja alkaa rokata spedepasastukkaa (juicetukkavaihe tulee sitten myöhemmin)

• tuhoaa kokonaisen vaippapaketin tuhatkertaisesti nopeammin kuin muistin vauvojen tekevän (paketin koosta riippuen sellainen kestää jotain NELJÄ PÄIVÄÄ).

Minä…

• olen toooooosi paljon rennompi kuin esikoisen ekoina viikkoina

• olen toki silti hiukan neuroottinen: tarkistan koko ajan, hengittääkö vauva, ja google laulaa nytkin usein, mutta ehkä 1/10 verrattuna ekaan kertaan. enemmän tarkistelen että olenhan muistanut ottaa sen mukaan, kun se on jatkuvasti pälättävään esikoiseen verrattuna niin kovin hiljainen

• en voi uskoa että me ollaan nyt tällainen oppikirjaesimerkki perheestä! Kaksi lasta on jo niinku ihan legit tai jotain mitä nuoriso voisi sanoa

• olen vähän pahoillani siitä, etten ole ehtinyt pysähtyä tämän ihanan elämänvaiheen äärelle yhtä hyvin kuin esikoisen kanssa, mutta olen silti nauttinut aivan valtavasti (ja tästä juuri mulla on on huono omatunto: siitä ettei esikoisen vauva-aikana ollut yhtä ihanaa. Silloin pysähdyin, mutten nauttinut. Pysähdyin koska olin niin saatanallisen paniikin vallassa koko ajan etten nähnyt huomista)

• olen ihan tosi onnellinen ja kiitollinen (ja joo, myös siunattu).