Vauvalla on nyt nimi! En voi oikein itsekään uskoa sitä. Me ollaan synnytyslaitokselta saakka kutsuttu sitä sen nimellä kodin yksityisten seinien sisällä, mutta muualla puhuttu visusti aina vauvasta, ettei kukaan vaan vielä saisi tietää sen nimeä. Tuntuu älyttömältä että muutkin tietävät sen nyt! (Pidämme nimen kuitenkin julkisesti salassa, kiitos ymmärryksestä.)

Me tosin ilmoitettiin nimi digi- ja väestövirastoon vasta viime viikolla ja käsittelyyn voi mennä neljäkin viikkoa, joten ei voida vielä olla ihan varmoja että meneekö se läpi. (No ei vais, kyllä se menee. Kaikki lapsen nimet ovat ihan oikeita ihmisen nimiä, eivätkä esimerkiksi tyyliin Mustekala Sk8t3rr Papumuhennos tms, joten kukaan tuskin torppaa meidän ilmotusta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!)

Olin alun perin ajatellut että haluaisin järjestää nimiäiset meillä kotona – tai tarkemmin sanottuna meidän talon sisäpihalla. Se on tosi kivaksi laitettu, eikä sinne paista aurinko suoraan, joten siellä olisi miellyttävä olla kuumanakin päivänä. Meidän kotiin ei oikein mahtuisi, ainakaan mukavasti, mutta siellä voisi käydä sitten vessassa. (Vessaankaan ei mahdu kovin mukavasti, mutta ainakin pääsisi vessaan.)

Sään arvaamattomuus laittoi kuitenkin suunnitelmani uusiksi. Aluksi olin ihan että nooooh mitä sitten jos sataa vettä, survotaan kaikki 25 ihmistä tuonne meidän kämppään, tulee ainakin lyhyet juhlat kun ei kukaan jaksa olla sellaisessa sillipurkissa – mutta sitten aloin panikoida. Pitäisi siivota ihan hirveästi. Pitäisi vuokrata valtavat kahvitermarit jostain. Pitäisi keittää valtavat kahvit sinne valtavaan termariin. Ja sitten oli tosiaan se todellisuus että neljäänkymmeneen neliöön tulisi 25 ihmistä. Ei.

Halusin ennen kaikkea rennot juhlat, ja jostain syystä halusin tosi kovasti, että juhlapaikka olisi lähellä meidän kotia. (Nyt kun mietin jälkeenpäin, olen sitä mieltä että juhlathan olisivat voineet olla ihan missä vaan. Mutta jälkeenpäin ei ole sama kuin etukäteen ja silloin etukäteen olin ihan että naapuriin on päästävä jumalauta.) Toiseksi halusin tosi kovasti, että juhlapaikassa olisi paitsi kiva sisätila, myös ulkonaolomahdollisuus, jos sää näyttäisikin parastaan. Ja sellaisia tiloja on vaikea löytää. Varsinkin puolitoista viikkoa ennen varsinaista juhlapäivää – koska sinne asti minä odotin uskoen, että juhlittaisiin meidän sisäpihalla.

Selasin hirveän määrän paikkoja, mutta kaikki vapaana olevat paikat olivat huonoja ja liian virallisen oloisia haluamiini rentoihin juhliin, kun taas kaikki kivat paikat olivat varattuja tai liian kaukana. Kunnes keksin: lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten juhlin ystäväni kanssa meidän kolmekymppisiä Lapinlahden sairaalan pihalla olevassa Omenapuutalossa (ikivanha blogikirjoitus vanhentuneine faktoineen aiheesta täällä). Siellä on suloiset, mutta vähän epäluksukkaat puitteet, joten se ei ole mitenkään ubermegasuosittu vuokrauskohde. Onneksi! Se oli nimittäin vielä vapaa. Tästä pääsemmekin ensimmäiseen opetukseen: älä varaa juhlapaikkaa ajoissa, saatat säkällä löytää täydellisen paikan vasta kun sinun on pakko.

Viime viikonloppuna siis juhlimme poikamme nimiäisiä Lapinlahden Omenapuutalon pihalla. Sää oli ihana, juhlat olivat ihanat ja kaikki oli ihanaa. Niin ihanaa!

Omenapuutalon vuokrauksen yhteydessä voi vuokrata myös pöydät ja tuolit, ja me teimme niin. Kannoimme ne ulos, koska sää oli niin ihana. Toin mukanani matkakaiuttimen, erivärisiä pöytäliinoja, kertakäyttöastiat, jäitä, juotavaa ja kankaisen juhlaviirin, jonka äitini oli ommellut niitä kymmenen vuoden takaisia kolmekymppisiä varten. Ajatella: silloin ei ollut juhla- ja krääsäkauppoja joka kulmalla, joista olisi voinut ostaa kaikenkirjavia juhlaviirejä kaikissa sävyissä ja teemoissa. Äidin piti tehdä se jämäkangaspaloista. (En muista miten tähän päädyttiin, mutta todennäköisesti jotenkin näin: minä halusin viirin ja koska minulla on aina liian suuret kuvitelmat kyvyistäni ajattelin, että voisin ommella sellaisen itse, mutta taktisesti mainitsin asiasta äidilleni joka tiesi, ettei minusta ole sellaiseen – tai ehkä minusta voisi olla, mutten millään ehtisi koska olen aina niin viime tingassa kaiken kanssa – ja surautti sellaisen kasaan juuri parahiksi kun olin jo myöntämässä että voi perkele en minä ehdi edes ajatella, miten viiri pitäisi tehdä.) Onneksi olen tajunnut pitää sen tallessa kakki nämä vuodet. Ennustan sille vielä runsaasti käyttöä! Eli älä osta viiriä nimiäisiin. Järjestä juhlat kymmenen vuotta aikaisemmin ja pakota äitisi ompelemaan sellainen niihin.

Onneksi muuten on äidit: mun äitini teki juhliin voileipäkakkua ja kaurakeksejä, ja Tuomaksen äiti leipoi ihanan juustokakun. Lisäksi hän tilasi meille perinteisen mansikkakermakakun. (Ehkä minäkin olen tulevaisuudessa sellainen äiti, joka leipoo kakkuja ja ompelee viirejä lapsensa juhliin sitten kun hän on jo aikuinen, vaikka hänen pitäisi rehellisesti sanottuna osata hoitaa sellaiset asiat silloin jo itse.) Kahvit ja teet me tilattiin Lapinlahden Lähteen kahvilasta, josta olisimme voineet vuokrata myös astiat, jos olisimme olleet ajoissa liikkeellä. Heh.

Vauvalla ei ollut mitään erityisen juhlallista tai perinteistä nimiäisasua, koska emme kerta kaikkiaan ehtineet miettiä sellaista. Se ei myöskään tuntunut meille erityisen tärkeältä. Vauva pukeutui äitiyspakkauksen bodyyn ja kummitädiltä lahjaksi saamaansa harsokankaiseen sortsihaalariin. Tilasin Kampin Kukasta sille vielä harsokukkaseppeleen, joka pysyi päässä yllättävän pitkään! Aluksi olin ihan että minä en rupea mitään nimiäisseppelettä sitten säästelemään, mutta se olikin niin syötävän söpö, että se on meillä nyt seinällä. Eli: älä pidä mitään periaatteita. Pyörrät ne kuitenkin.

Koska nimiäisissä ei ole minkäänlaista virallista seremoniaa, kukaan papinkaltainen ei tule valelemaan lapsen päätä millään, ohjelma pitää keksiä itse. Ajattelin, että olisi hauskaa, jos vieraat saisivat vähän arvuutella, mikä lapsen nimeksi tulee. Naksuttelin dymokoneella nimivaihtoehtoja kuppiin, ja vieraat saivat muodostaa niistä omia ehdotuksiaan. Jännää hommasta teki se, että vaihtoehtojen joukossa olivat myös ne nimet, jotka olimme valinneet. Hauskaa hommasta teki se, että minun piti erikseen sanoa, ettei nimistä kannata tehdä kauheasti pilaa – ainakaan kauhean kovaan ääneen – sillä jotkut nimistä tulevat sitten olemaan lopulliset (lapsi sai kolme etunimeä). Pidimme pienet juhlasanat alkuun ja väliin, mutta muuten juhlissa ei ollut mitään ohjelmaa – vain rentoa yhdessäoloa. Tosi rentoa: vieraat joutuivat auttamaan mua sekä juhlapaikan kuntoon laittamisessa että myös sen siivoamisessa, mutta itsepähän halusin rennot juhlat. Sorryyyyy! Eli: älä järjestä ohjelmaa, siivoaminen on vieraille kiva ohjelmanumero.

P.S. Kaikki postauksen kuvat otti hovikuvaajani Eino Nurmisto.

P.P.S. Älä jätä kuvia ottamatta nimiäisissä.

P.P.P.S. Jos olet kiinnostunut Omenapuutalon vuokrauksesta, kaikki tarvittava info löytyy Lapinlahden Lähteen sivuilta.

Vauva täytti viime viikolla kuukauden! Hei aika kuluu niiiiin nopeasti. Kohta se menee jo töihin!

Mutta palataan ensin ihan alkuun.

Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ihaninta ja hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Vauva on täydellinen, enkä kerta kaikkiaan kestä sen pikkuruista nenää, tai sitä miten se tuntuu niin pehmeältä ja suloiselta sylissä. Mutta se väsymys, kun ei saa (jo valmiiksi unettomien öiden, massiivisen leikkauksen ja kaikenmaailman kipujen lisäksi) nukuttua tarpeeksi, vaikka juuri nyt sitä unta tarvitaan, kun pitää huolehtia kokonaan uudesta elämästä? Se meinasi saada kuppini täysin nurin ensimmäisinä päivinä. Väsymys saa ihmiset myös riitelemään. Not cool.

Kun vauva oli kahden vuorokauden ikäinen, pääsimme kotiin sairaalasta. Oletin, että mulla olisi kotiutuksen hetkellä samanlainen olo kuin silloin kun sain ajokortin: mitä helvettiä te mulle tällaisen annatte?? Ilman mitään valvontaa?? Mutta olinkin tosi onnellinen päästessäni kotiin. Synnyttäneiden osastolla musta tuntui että meitä tarkkailtiin ja arvioitiin koko ajan, enkä malttanut odottaa että päästään kotiin toimimaan vapaasti omin tavoin. (Ohjeiden mukaan toki. Tarkoituksenamme ei ollut esim alkaa polttaa vauvan kanssa röökiä heti kotona. Mutta minä halusin kokeilla muita radikaaleja juttuja, kuten opetella imettämään kylkimakuulla. Sairaalassa meidän ei annettu tehdä niin.)

Ja kotona olikin ihanaa. Saimme alkaa luoda omia rutiinejamme omissa (vasta remontoiduissa) nurkissamme. Oli omat tavarat, omat vaatteet, eikä enää tippoja, kanyyleja tai katetreja pitkin kroppaa.

Niin ihanaa kuin kotiinpaluu olikin, ensimmäinen yö kotona oli hirveä: yritimme nukkua kaikki kolme 140-senttisessä sängyssä, joka johti siihen, ettei me sussun kanssa nukuttu ollenkaan, kun pelättiin koko ajan jotakin, kuten että jyrätään vauva, että se lakkaa hengittämästä, että sänky syttyy spontaanisti palamaan (no okei sussu pelkäsi ensimmäistä ja minä kahta viimeistä). Seuraavasta yöstä lähtien minä nukuin vauvan kanssa sängyssä ja sussu nukkui sohvalla – vaikka minä protestoin sitä itkemällä vuolaasti. Olin varma, että erikseen nukkuminen olisi parisuhteemme lopun alku, ja se teki mut valtavan surulliseksi, ensinnäkin siksi, ettei 60-lukulainen sohvamme ole mikään nukkumisergonomian riemuvoitto, ja toiseksi siksi että rakastan nukahtaa sussun viereen ja herätä siitä. Jälkeen päin ajatellen mukana oli varmaan aimo annos äitiyshormoneita, koska nyt uskon että tärkeintä on, että saadaan kaikki nukuttua enkä pelkää enää, että parisuhteemme kuolee (eikä muita lopun alun merkkejä ole ilmennyt, joten emme ehkä kuitenkaan eroa, ainakaan pelkästään sohvalla nukkumisen vuoksi). Toivon kuitenkin että nukkumisjärjestelyihin tulee muutos, mieluummin pikemmin kuin myöhemmin (luin jostain että ekat kolme kuukautta ei kannata huolehtia siitä, missä vauva nukkuu, vaan siitä että se nukkuu. Ehkä se sitten sen kolmen kuukauden jälkeen antaa meille meidän parisuhdesängyn takaisin. Tai sitten luen tätä tekstiä vielä vuoden päästä vauva vieressäni nukkumassa sillain että lololooo mitä toiveajattelua). Sittemmin se infernaalinen väsymys on helpottanut ja olemme kaikki nukkuneet tosi hyvin. Koputan puuta, koska kaikki saattaa muuttua hetkessä, eikä pikku vauveleista koskaan tiedä, mutta toistaiseksi yöt ovat olleet vähäisin huolistamme.

Alussa oli myös ihanaa ja kamalaa, kun kaikki halusivat tulla moikkaamaan vauvaa. En olisi jaksanut puhua kenellekään yhtään mitään, enkä halunnut kertoa synnytyksestä, koska trauman läpikäynti sai mut aina itkemään, mutta rakastin sitä että vauva on niin monelle tärkeä (ja tietysti sitä että ihmiset toivat mukanaan pullaa ja sipsejä ja limuja ja kaikkea). Ja jollakin tavalla sitten kuitenkin nautin vierailuista kovasti: olen aina halunnut olla se tyyppi, jonka luona käy paljon ihmisiä kylässä, mutten koskaan jaksa kutsua ihmisiä kylään koska stressaan tarjoiluista. Nyt en stressannut mistään ja ihmiset vaan tulivat kotiini lähes pyytämättä. Tiesin ettei kukaan odota minulta mitään, edes suihkussa käyntiä.

Toisella viikolla maailma aukeni, kun saimme alkaa viedä vauvaa ulos. Ensimmäinen kerta oli rankka: mietimme koko aamun, miten puemme vauvan, mitä pehmusteita laitamme vaunuihin ja mitä kaikkea tarvitsemme mukaan. Kävimme lähipuistossa jätskillä, mutta mukana oli niin paljon tavaraa että olisimme voineet jäädä siihen yöksi, ja se oli kuin paraskin body pumppi, koska jännitimme kaikkia lihaksiamme taukoamatta. Minun teki mieli ripustaa kaulaani kyltti että HEI ME TEHDÄÄN TÄTÄ ENSIMMÄISTÄ KERTAA. Minusta oli älytöntä, että muiden ihmisten silmissä olimme vain jokin tavallinen perhe kävelyllä, vaikka oikeasti olimme niin vihreitä ja pihalla, että mahaan sattui.

Ensimmäisen lihaksia vavisuttavan kerran jälkeen ulkoilu helpottui ja nälkä kasvoi. Halusimme joka kerta pidemmälle ja joka päivä useammin kävelyille. Minua liikutti, kun Tuomas oli niin ylpeä. Se halusi koko ajan mennä jonnekin kärryttelemään, eikä antanut mun työntää vaunuja ollenkaan (se oli ihan hyvä, koska mun piti ottaa vielä sektiohaavan kanssa iisisti). En tiedä muistatteko, mutta raskausaikana Tuomas oli sanonut, että se odottaa vaunulenkkejä kaikkein eniten, ja jossain vaiheessa tajusin että se johtuu siitä, että sitten siitä vasta näkee selvästi ulospäin, että se on isä. Itsellä se oli mahasta arvattavissa jo aika pitkään. (Tosin en tietenkään kannusta ketään tarkkailemaan kehoja tai arvailemaan mitään ihmisten mahojen perusteella.)

Ensimmäisenä viikkona vauva ei itkenyt juuri ollenkaan. Siksi, kun toisena elinviikkonaan se alkoi kitistä ja karjua, menimme ihan pois tolaltamme. Joku on varmaan vaihtanut vauvan toiseen, ajattelin, tai jotain vakavaa on tapahtunut. Meinasimme menettää järkemme pienestäkin itkusta, koska sellaista ei ollut ennen ollut, emmekä vielä oikein sisäistäneet, että jokainen päivä on erilainen kuin edellinen (meinasin kirjoittaa “jokainen päivä on liikaa”, koska siltä se tuntuu silloin kun vauva itkee).

Myöhemmin opin, että vauvat yksinkertaisesti alkavat itkeä toisella elinviikollaan. Opin myös, että vauvat kitisevä ja itkevät monenlaisista syistä, ja usein myös ihan ilman mitään syytä – tai ainakaan sellaista syytä mihin minä voisin olla juuri muuten avuksi kuin hyssyttelemällä. Ja että iltaitku tai iltalevottomuus on ihan tavallista. Ja että aina kannattaa kokeilla syöttämistä, vaipan vaihtoa, nukuttamista tai jonkinlaista sylihyssyttelyä, jokin niistä saattaa auttaa. Ja että välttämättä aina ei auta mikään, koska vauvat nyt vaan itkevät joskus eivätkä välttämättä itsekään tiedä miksi. Ja että joskus kyse saattaa olla vatsavaivoista, koska vauvan ruuansulatusjärjestelmä vasta opettelee tätä elämää sekin. Ja että joskus kyse voi kuitenkin olla jostain, mihin on olemassa apu (jokin allergia tai vaikka refluksi tai jokin), joten asia kannattaa ottaa puheeksi esim neuvolassa, jos epäilee sellaista. Sain myös monta ”kannattaa kyllä selvittää itkun syy” -kommenttia, mutten vieläkään oikein tiedä miten se tehdään näin pienen vauvan kohdalla. Olen kyllä kysynyt siltä, muttei se kerro. Älä panttaa tärkeää tietoa, vauva!

Meidän suurin oppimme oli kuitenkin se, että mitään johtopäätöksiä tai syy-seuraamusjanoja ei voi vedellä pariviikkoisen vauvan kanssa. Ja siis kun sanon ”meidän” tarkoitan pääasiassa että minun. Puolisoni osasi suhtautua kaikkeen paljon loogisemmin ja tervejärkisemmin kuin minä jo alusta alkaen. Syytän äitiyshormoneja. They’re a helluva drug niin hyvässä kuin pahassakin.

Äitiyssyyllisyyden ja epäonnistumisen musertava paino alkoi tuntua jo ihan ensimmäisinä päivinä, ja se painaa rintani päällä edelleen. Mutta vauvan itkeminen oli pahinta. En osaa vieläkään tulkita, mitä vauvani erilaiset itkuvinkaisut tarkoittavat. En saa itkua maagisesti loppumaan, vaikka olenkin löytänyt muutamat keinot (tanssi ysäri-rnb:n tahtiin, puolison kapalointitaidot, kapalopussi ja maailman paras asia eli tutti, vaikka siitäkin tunsin ihan helvetin huonoa omaatuntoa aluksi, luoja tietää miksi), ja minulla on sellainen harha, että minun kyllä pitäisi saada itku maagisesti loppumaan. Pärjään itkujen kanssa paremmin nykyisin, enkä esimerkiksi itse ala enää aina itkeä vauvantahtisesti, mutta minun on edelleen vaikea sietää sitä, etten pysty aina lohduttamaan vauvaani. Epäonnistuminen ei toki rajoitu vain itkuihin: en haista vauvassa mitään tietynlaista huumaavaa tuoksua (hän on minusta maailman ihanin kaikkine hajuineen, mutten ole erottanut hänessä mitään tiettyä vauvan tuoksua), enkä osaa vastata kun minulta kysytään kysymyksiä vauvan tapoihin liittyen, kuten kuinka usein se syö öisin. En minä ole laskenut. Aina silloin tällöin? Ja esimerkiksi nämä asiat saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi äitinä.

Toisella viikolla saimme neuvolasta luvan lopettaa lisämaitojen antaminen. Imetys voi käynnistyä hitaasti sektion ja raskausdiabeteksen vuoksi, ja vauvan kasvua ja verensokeria seurattiin alkuun. Toisella viikolla oli neuvolan kotikäynti, jossa todettiin, että vauva oli ylittänyt syntymäpainonsa reilusti (paino laskee aina aluksi vähän, ja tietyn ajan sisällä sen pitäisi sitten nousta taas) ja multa tuntui tulevan maitoa riittävästi. Imetyksen turvamerkit täyttyivät, ja siitä lähtien ollaan paineltu pelkällä rintamaidolla. Olin (ja olen) tosi onnellinen, että imetys on sujunut näin hyvin, ja ihan vahingossa, koska mitään imetysohjausta en ole varsinaisesti saanut. Imetin neuvolan terveydenhoitajan silmän alla ja kysyin häneltä, näyttääkö imuote hyvältä, ja se näytti. Siinäpä se oikeastaan. Luin myöhemmin ohjeista, että ”pyydä jo synnytyssairaalassa imetysohjausta”, ja olin että ai niin – mutta olin synnärillä ollut niin lääkehuuruinen, hormoninen ja pihalla, etten muistanut koko asiaa. Voi toki olla, että joku siellä katsoi, että homma sujuu, mutta edellämainittujen lääkehuurujen, hormonien ja pihalla olemisen vuoksi en muista sellaista tapahtuneen.

Ai niin: toisella viikolla jalkojeni turvotus alkoi vihdoin helpottaa, ja imetyksestä tuli vaivattomampaa, koska jalkoja ei enää tarvinnut pitää jatkuvasti koholla. Toipuminen alkoi ylipäätään. Kanyylien jättämät teipinjäljet alkoivat haalistua, pistojälkien mustelmat vaalenivat, ja sektiohaavan kipu laimeni. Mulla oli kivuliaasti kutisevaa ihottumaa lantion ja reisien alueella, ilmeisesti sektiossa käytetyistä teipeistä. Hydrocortison auttoi siihen – mutta vasta muutaman viikon jälkeen. Arkiaskareet alkoivat olla helpompia, kun turvotus, kipu ja kutina lakkasivat. Luojan kiitos.

Kolmannella viikolla veimme vauvan osteopatiaan, jos siitä olisi itkuisuuteen apu. Vauva viihtyi hoitopöydällä, ja oli kiva että joku katsoi sen kropan läpi, mutta minä odotin että apu olisi välitön, ja kun vauva samana iltana itki taas lohduttomasti, tuomitsin koko homman. (Rakastan osteopatiaa ja oikeasti uskon että siitä on apu, mutta tarvitsin sillä hetkellä enemmänkin sellaista akuuttia apua. Plus en oikein pitänyt siitä paikasta, jossa kävimme, mutten saanut muualle aikaa. Annan osteopatialle ja vauvahieronnalle mahiksen kyllä myöhemmin.)

Kolmannella viikolla me muistettiin että meillä on tutti. En ole varma miksi (koska en ole missään nimessä ollut mitenkään tuttivastainen), mutta aluksi tutin käyttö tuntui minusta väärältä. Tuntui, että olisi pitänyt pärjätä ilman. Miksi helvetissä? Mitä vikaa tutissa on? Vastaan itse: tutin ainoa vika on se, ettei alettu käyttää sitä aiemmin. Ja sitten pakolliset: tiedän että kaikki eivät halua käyttää tuttia, eivätkä kaikki vauvat suostu imemään tuttia. Tiedän myös, että jos imetyksen kanssa on haasteita ja toiveena on saada se toimimaan, suositellaan että tutti otettaisi käyttöön vasta kun imetys sujuu ongelmitta. Meillä imetys sujui tässä vaiheessa jo tosi hyvin, ja vauva hyväksyi tutin heti – vaikkei se vieläkään oikein osaa alkaa imeä sitä ilman pientä tukea, pikku raasu.

Aloitimme D-vitamiini- ja Cuplaton -tipat, jos niistä olisi vaikka apua mahdollisiin vatsavaivoihin ja itkuisuuteen. Mutta kuten sanoin, näin pienten vauvojen kohdalla on vaikea vetää mitään johtopäätöksiä. Mistä minä tiedän auttavatko tipat vai aika vai toisenlainen syliasento. Kuten yksi kaverini sanoi: you just throw everything at the baby and see what sticks. (Tämä on kielikuva. Älä heittele mitään vauvaa kohti.)

Neljännellä viikolla aloin oppia elämään sen kanssa, että vauva nyt vaan välillä itkee, enkä minä voi sille mitään. Mua auttoi vauvan rytmin ajatteleminen: pieni vauveli jaksaa olla valveilla yleensä maksimissaan tunnin tai kaksi. Joten jos se alkaa kitistä siinä vaiheessa kun se on ollut hereillä yli tunnin, on todennäköisesti kyse väsymyksestä. Toivoin tosi paljon, että vauva toimisi vauvan kellon mukaan, jotta saisin siitä vähän tukea, mutta ei se toiminut. Meillä ei vieläkään ole ollut yhden yhtä imetysmaratonia. (Tiedän että vauvan kello on suuntaa-antava ja jokainen vauva on yksilö. Olisi kiva jos vauva olisi sellainen yksilö että tällaisista ohjeista saisi tukea. Mutta ehkä hänestä vielä tulee sellainen!)

Neljännellä viikolla aloin myös saada googlailuani hallintaan – tai sitten se saavutti saturaatiopisteen. Ehkä olin jo googlannut kaiken. (Olin ahkera googlaaja: vauva itkee iltaisin, vauva ähisee öisin, vauva suipistelee suutaan, vauva nukkuu, vauva valvoo, onko liikaa, saako vauvan herättää, saako vauvan nukuttaa, voiko vauva kuolla kylmään, voiko vauva kuolla lämpöhalvaukseen, voiko vauva kuolla jos se saa liian vähän ihokontaktia jne. Suosikkigooglaukseni on silti erään ystäväni: hän googlasi ”why does my baby smell like deli meats” eli ”miksi vauva tuoksuu leikkeleeltä” ja suosikkiasiani tässä googlauksessa on se että google täytti kysymyksen lopun automaattisesti – eli kaverini ei suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä varsin spesifiä kysymystä on miettinyt.)

Tässä vaiheessa vauva alkoi kujerrella ja pitää erilaisia ääniä, joitakin jokeltelun esiasteita varmaan. Se tuntui alkavan jo hymyillä vastavuoroisesti, vaikka hymyt ja naurut ovat todennäköisesti tässä vaiheessa ihan vahinkoja. Selvästi se kuitenkin hymyili ja nauroi esimerkiksi sen mahaa tai päätä hieroessamme, tai silloin kun se tuijotteli lempiasiaansa, avainta seinässä hoitopöydän vieressä (sen yläpuolella on neuvolasta saatu hymynaama, mutta vauva katsoo mieluummin avainta).

Vitsit, mulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta unohdan koko ajan mitä mun piti kirjoittaa, ja kun seuraavan kerran ehdin kirjoittaa, en enää muista mitä olin tekemässä. Joten pahoittelut, jos teksti on hiukan epäjohdonmukaista ja epätasaista ja epäkaikenlaista. Aion nyt vain julkaista tämän ja kerron ne puuttuvat asiat sitten joskus myöhemmin (lol never).

Mutta ennen kuin menen: enhän minä olisi bloggaaja enkä mikään, jollen muutaman viikon kokemuksen pohjalta jakelisi neuvoja. Tällaiset asiat minä opin ensimmäisen kuukauden aikana:

Kesäkuumalla vauvan parhaita asuja ovat kaikki haalarit ja potkupuvut. Kotona ollaan vaippasiltaan, koska on niin järjettömän kuuma, mutta ulos sille on pakko pukea jotakin. Silloin jokin haalarinkaltainen on paras: viilein ja helpoin. Ja kun on kerran pukenut sen johonkin onesieen, tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta, kuumalta ja vaivalloiselta laittaa sille erikseen housut ja body. Sain ison kasan käytettyjä vaatteita parilta kaverilta, mutta suurin osa on jäänyt käyttämättä, koska on ollut niin kuuma, ja koska ne eivät ole haalareita. (Ei hätää, lahjoitan ne itsekin kyllä eteenpäin.)

Pienellä vauvalla ei kannata olla yhtään pään yli vedettävää vaatetta. Kietaisubodyt ja potukupuvut best. Kaikki, mitä ei saa vauvan päälle vaivattomasti, jää käyttämättä.

Harsoja pitää olla niin pirusti. Meillä on niitä tosi paljon, mutta silti välillä tekee mieli hankkia lisää. Unavaatteen harsot ovat pehmeimpiä ja kauneimpia, ja kuulemma myös tosi kestäviä. (Olen saanut muutaman PR-lahjana mutta ostanut koko liudan lisää itse. Olen ostanut myös kahdet aikuisten harsolakanat Unalta ja ne ovat unelmanpehmeät.)

Jos vauvaa on tarkoitus pulloruokkia edes silloin tällöin, neljä tuttipulloa ei tahdo riittää, ellet halua olla koko ajan pesemässä ja keittelemässä niitä. Yst. terv. nimim. “eeeei me enempää tarvita -83”.

Tutti. Tutti on ihana asia.

…meille syntyy kesän kynnyksellä vauva. Me ollaan niin epäuskoisen onnellisia, että sielua kivistää. Vauva! Meille!

Nyqvist jouluasussa.

Kuten asiaan kuluu, vieri vieressä onnen rinnalla sielua kivistää tietenkin myös huoli. Saimme keskenmenon viime talvena, ja se istutti meihin niin paljon pelkoa, huolta ja epävarmuutta, että uudesta raskaudesta riemuitseminen on ollut melko vaikeaa. Olemme kivuliaan tietoisia koko ajan siitä, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä huonosti, eikä sille voi mitään. En ole tässä raskaudessa kuvannut läheisten reaktioita raskausuutisiin tai dokumentoinut matkaa muutenkaan kovin paljoa, koska tiedän, miten kipeitä videoista ja kuvista väistämättä tulee, jos pahin tapahtuukin.

Lisäksi ainakin tähän asti raskaus on ollut aika vaikea. Olen voinut tosi huonosti (puolisoni mukaan oksenteluni on toiminut aamuisin hyvänä herätyskellona, heh), sairastellut enemmän kuin tavallisesti, ja sikiöseulonnassa paljastunut kohonnut riski kromosomipoikkeavuuteen on aiheuttanut stressiä ja huolta. (Kävimme seulonnan jälkeen NIPT-verikokeessa, ja sen tulos osoitti, ettei kohonnutta riskiä ole. Mutta vannon, että verikokeiden tai tulosten odotteluaika ei voisi mennä hitaammin vaikka lankuttaisi koko ajan.)

Sanoista “jos kaikki menee hyvin” on tullut eräänlainen hokema, joka tulee liitettyä lähes jokaisen puheenvuoron kylkeen. Ensin se lohdutti, koska sai luvan sanoa mitä tahansa ja iloita niin paljon kuin sielu sieti, jos vain muisti lisätä loppuun nuo sanat. Mutta sitten se alkoi vituttaa: mistä sitä ikinä tietää, meneekö kaikki hyvin? Oli raskaana tai ei? Menen tänään palaveriin, jos kaikki menee hyvin. Jos kaikki menee hyvin, katson illalla ainakin neljä jaksoa Australian Bacheloria. Puolisoni saa huomenna herätä johonkin muuhun kuin oksentamisen ääneen, jos kaikki menee hyvin.

Mutta: juuri nyt kaikki on hyvin, ja sitä minä yritän ajatella. Että saa olla onnellinen myös, vaikka jotain kävisikin (jostain syystä onni alkaa aina hävettää, jos sen syy myöhemmin lipsuukin käsistä). Että juuri nyt vauvalla on kaikki hyvin, ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan kaikki myös menee hyvin.

Yritän repiä riemua myös siitä, että olen tällainen kliseinen muija: blogini on ollut määrittelemättömällä tauolla jo varmaan vuosia, mutta nyt kun on tällaisia klassisia blogiuutisia, alkaa runosuoni taas maagisesti sykkiä. Toinen mahdollinen syy blogin uudelleensyntymään voisi olla talonrakennus- tai remonttiprojekti. Tai häät!

Iloa olen lisäksi saanut kaikista saamistani onnitteluista, kiitos loputtomasti niistä. Itkin eilen ihan solkenaan niitä lukiessani (ilosta ja liikutuksesta). Etenkin kun tiedän, että monet niistä tulivat ihmisiltä, joilla on itselläänkin ollut keskenmenoja tai lapsettomuushaasteita. Tiedän myös, että tällaiset uutiset eivät ole helppoa tai mukavaa kuultavaa kaikille ja haluan vain sanoa, että olen hirvittävän pahoillani. Ymmärrän tosi hyvin, jos tämän vuoksi minua ei halua enää seurata tai tekstejäni lukea. You do you.

Olen kirjoitellut ajatuksia ja tuntemuksia ylös ihan alusta saakka (tai oikeastaan jo ennen sitä, koska onhan tässä yritetty), joten julkaisen jonkinlaiset raskausviikkopostaukset myös täällä. Toivon että keksin myös muuta kirjoitettavaa, ettei tämä muutu pelkäksi äitiysblogiksi. Ehkä aloitan remontin, heh. (NOT.)

Mutta ehkä kaikki menee ihan hyvin!