Jotakin on tapahtunut

Tajusin muutama viikko sitten, että jotain on tapahtunut. Jokin elämän mannerlaatta on liikahtanut, yhtä aikaa huomaamatta ja samalla kuitenkin hyvin selkeästi, ja muuttanut kaiken. Yhtäkkiä kaikki on… hyvin? Wtf?!?

Antakaas kun selitän. Musta tuntuu, että lapseni syntymästä tähän asti olen ollut alati pienellä paniikkiliekillä. Olo on ollut kuin hätänappulaa painettaisi lakkaamatta, ei ihan pohjaan saakka, vaan vain jotain 20 %. Olen ollut miedossa hälytystilassa yötä päivää yli puolitoista vuotta.

Olen katsonut lastamme päivittäin ja miettinyt, etten meinaa uskoa, että meillä on lapsi. Että voin tuskin tajuta, että olemme tehneet hänet itse. Että miten älytöntä on, että hän on meistä tullut ja minun kehoni sisällä kasvanut. Että ulkopuolisille me näytämme samalta kuin kuka tahansa muu perhe – samalla kun itse olen jatkuvan hämmästyksen vallassa, että mitä helvettiä, me todella olemme perhe.

Mutta muutama viikko sitten, kun lapsi oli noin vuosi ja kahdeksan kuukautta vanha, jotakin tapahtui. Yhtäkkiä huomasin, että olen ikään kuin hyväksynyt sen, että me olemme perhe. Meillä on lapsi, eikä se enää tunnu hämmästyttävältä, vaan tavalliselta. Asian tilalta. Siltä että näin asiat ovat, ja se on luonnollista ja tavallista ja tuntuu hyvältä. Huomasin tämän, kun katselin puolisoni ja lapseni yhteistä leikkiä, ja tulin ajatelleeksi, että aiemmin halusin tallentaa jokaisen tällaisen hetken valokuvaan. Aiemmin tällaisina hetkinä herkistyin ajatuksesta, miten ihana isä puolisoni on. Nyt en enää tuntenut tarvetta kyynelehtiä ja kuvata tätä ainutkertaista tapahtumaa (joka siis ei ole ainutkertainen vaan ihan jokapäiväinen). On tavallaan jopa surullista, ettei perhe tunnu enää minusta maagiselta ja ihmeelliseltä, mutta kuulkaa, minulle tämä on tosi tervetullutta. On tosi kuluttavaa ja raskasta olla jatkuvassa ihmetyksen ja hämmästyksen (ja paniikin) tilassa, vaikka asia joka sen aiheuttaisi, olisikin rakkaus omaan perheeseen.

Jotakin on siis tapahtunut. Jonkinlainen taika on rauennut, mutta se taika on ollut myös kirous. Ehkä tämä on sitä, kun elämä asettuu uomiinsa. (Kaikki muu on edelleen toki täydessä kaaoksessa, lol. Ammatillinen identiteettini, negatiivinen kehonkuvani, lamauttava ikäkriisini ja muut pikku kumppanit aiheuttavat edelleen jatkuvaa päänvaivaa. Mutta otetaan voitot sieltä mistä ne saadaan, eiksje?)

Eikä siinä vielä kaikki! Tämä ei ole yksin minun kokemukseni. Olen kuullut vastaavaa muiltakin vanhemmilta. Että siinä kohdassa, kun lapsi on 1,5–2-vuotias, alkaa äidistä tuntua enemmän omalta itseltään. Saa sen kuuluisan kipinän takaisin. Tilanne alkaa jotenkin normalisoitua. Asettua.

Joten jos luet tätä nyt niin, että sulla on pieni vauva tai hasardi taapero, ja susta tuntuu että kaikki on hankalaa ja olet kadottanut itsesi, ota tämä toivon merkkinä. IT WILL GET BETTER. (Toisaalta kysyin tästä asiasta kaveriltani, jolla on kaksi lasta, ja hän tunnisti ilmiön ensimmäisen kohdalla, muttei toisen heh. Jos sinulla on kaksi tai enemmän, olet kusessa. Heh.) Mutta minusta tällä otannalla voimme jo kutsua tätä ilmiöksi tai todennäköisyydeksi tai totuudeksi tai joksikin. Jos olisin Trump, sanoisin että kukaan ei tiedä tästä ilmiöstä enemmän kuin minä, olen paras tulkitsemaan tätä ilmiötä, kysykää keneltä vaan, ja jos he sanovat jotain muuta, he ovat väärässä ja panen heidät syytteeseen.

Oli miten oli, jotakin on tapahtunut, ja otan sen avosylin vastaan.