Enää kolme viikkoa häihin! Eissaakeli en voi uskoa että kohta se tapahtuu. Ihanaa! Kaikki on melko lailla valmista, enää pitää sitoa muutamat loose endsit (toivon että ymmärrätte että teen nämä finglish-jutut ihan tahallani. Usually). Ja siis kaikki on niin valmista, että vaikkei tekisi enää mitään, menisi päivä silti ihan upeasti. (Mutta pakko silti vielä pikkuisen säätää ja stressata lol.)

Meillä molemmilla oli polttarit noin viikko sitten, ja mua helpottaa aivan hirveästi ettei nyt tarvitse enää miettiä että milloin omani ovat! Mulle ainoa yllätysmomentti polttareissa oli ajankohta, koska tiesin että mennään Isoonkyröön Kyrö Distilleryn tiluksille (teen Kyrön kanssa yhteistyötä) mutten tiennyt milloin. Olen ollut monta viikkoa ihan varpaillani koko ajan, että joko nyt joko nyt joko nyt, enkä ole uskaltanut sopia itselleni mitään menoja, koska jos polttarit olisivakin silloin, joku joutuisi sanomaan että hei et sinä voi mennä jalkahoitoon tuona päivänä ja sitten minä sanoisin että miksi ja se joku sanoisi että noooo et vaan voi ja minä sanoisin että miksi ja samalla tietäisin kyllä mistä on kyse, ja sitten yllätys olisi pilalla.

Polttarit olivat AIVAN ihanat! Yksi mun kaasoista tuli hakemaan mut aamulla kotoa (sen piti olla yllätys, mutta Tuomas oli keittänyt mulle kahvit ja paahtanut mulle leivät valmiiksi, joten aloin arvella että tässä on jotain mätää, ja kahvia juodessani tein salapoliisityötä ja selvitin että kaasot ja polttareihin tulevat ystävät olivat kaikki olleet whatsapissa online sunnilleen samaan aikaan. Kun summeri soi, olin ihan että lessssssgo) ja vei mut rautatieasemalle. Asemalla tavattiin ripotellen muita vieraita, mentiin junaan omaan pikku osastoomme, ja Tampereelta tuli lisää porukkaa kyytiin. Tislaamolle päästyämme mun ystävä teki mulle reikihoidon, syötiin välipalaa, tehtiin tislaamokierros (jonka sain osaksi juontaa koska olen käynyt sen niin monesti. En kyllä mjuistanut ulkoa kuin pari hassua nippelitietoa), saatiin cocktailkoulu, syötiin illallinen ja mentiin saunaan ja paljuun. Juoksin pihan ympäri ja karkotin kaikki vanhojen poikaystävien haamut. Kaksi eksää lähetti myös videotervehdyksen! Seurustelin toisen kanssa ala-asteella ja toisen yläasteella. He ovat edelleen mun hyviä ystäviä ja tulevat myös häihin.

Oli ihan tosi ihanaa, ja oon niin onnellinen että häät mahdollistaa paitsi ihanan juhlan mun puolison kanssa, myös tällaisen preliminääritilaisuuden, missä mun rakkaat ystävät sai tavata toisiaan. Liian usein sitä vaan pitää kaikki kaveriporukat vähän erillään, vaikka oikeasti voisi olla tosi paljon ihanampaa yhdessä. Kyrötalolla majoittuminen rajasi polttariporukan joka tapauksessa aika pieneksi, siellä kun on nukkumapaikat vain kymmenelle.

Kesä on muuten mennyt tosi kivasti. Mua on harmittanut kesän alusta saakka, ettei Tuomaksella ole ollut lomaa eikä olla voitu tehdä mitään pikku viikonloppureissuja tai mitään perheenä, mutta ei se ole lopulta juuri haitannut. Ollaan käyty puistoissa, Oodissa, Annantalossa, Tampereella ja kavereita moikkailemassa. Muutettiin uuteen kaupunginosaan juuri ennen kesää, ja täälläkin on ollut ihan tarpeeksi tutkittavaa tälle erää. Ollaan viihdytty Jätkäsaaressa tosi hyvin! Olin aluksi aika skeptinen, kun kaikki on niin uutta (eli kolkkoa ja sielutonta), mutta siinä on myös tosi paljon hyviä puolia. Esteettömyys on huomioitu aika hyvin, ja täällä on tosi lapsiperhekeskeistä. Puistoja on tusinoittain ja tuntuu että niistä pidetään ekstrahyvää huolta. Ja satamaan tulevien laivojen torven ääni on ihana!

Kaikkein kivointa on tietysti se että lapsi vaikuttaa onnelliselta. On liikuttavaa, miten innoissaan se onkin kaikesta. Pikku riemuiivari. Sen lempipuuhaa tällä hetkellä on leikkiä mun tai Tuomaksen avaimilla niin, että se työntää niitä meidän sängyn väliin ikään kuin käynnistelläkseen sitä. Mutta mikä parasta: se nojaa otsallaan samalla sänkyyn jotenkin tylsistyneen oloisesti, ja se jos mikä on huvittavaa. Muistan joskus kuulleeni että jossain cooleissa ravintoloissa oli kaksikymmentä vuotta sitten laitettu miesten pisoaarien päälle sellaiset otsatyynyt, joihin voi nojata helpotuksen hetkellä. Lapsen avainleikistä tulee mulle se mieleen.

Lapsi on muutenkin hauska. Sille on alkanut tulla uusia ilmeitä, ja ne naurattavat mua aivan hirveästi. Se nostelee kulmakarvojaan ihan kuin se arvostelisi (minua) tai siristää silmiään ikään kuin sanoakseen “öö en kyllä usko” tai irvistelee niin, että nenä menee ruttuun, ja minun sydämeni myös. Onnesta. Se on niin suloinen ja ihana!

Ja hei: lapset ovat kyllä yhtä elämän eliksiiriä päästä varpaisiin. Yhtenä päivänä lapsonen kaatui puistossa niin, että isompi lapsi muksahti sen päälle. Itku ei kestänyt kauaa, mutta naamaan tuli tosi pahannäköiset naarmaleet (näyttivät pahemmalta kuin olivatkaan), ja olin ihan että voi ei, koko kesä menee nyt sitten arpinaamana. Mutta ei! Lapset ovat niin ihmeellisiä tuoreita ihmistaimia, että niiden haavatkin paranevat nopeasti. Muutama päivä haverin jälkeen poskessa ei ollut enää jälkeäkään koko tapaturmasta! Jos minä saisin naamaani samanlaisen vekin, menisi viikkoja että se paranisi, ja siitä jäisi arpi. Saakeli, tyynyn jäljetkin jäävät ihoon siihen asti kunnes pitää taas mennä nukkumaan. Nelikymppiset ja lapset, we are not the same.

Meillä on tosi menevä ja rohkea lapsi, ja se lyöttäytyy aina vieraiden ihmisten porukkaan jos niitä tulee paikalle. Se on monta kertaa meinannut mennä johonkin ihan vieraaseen taloon sisään, jos sinne on mennyt kivan näköinen perhe. Se myös juoksee morjestamaan jokaista koiraa ilman minkäänlaista pelkoa. Minä olen ihan kauhuissani, koska pelkään että se innostuksissaan tarttuu jotain koiraparkaa esim silmämunasta, ja sitten ei ole kyllä hauskaa kenelläkään. Mutta tämä lupailee hyvää alkavaa päiväkotitaivalta ajatellen: ehkä mukelo viihtyy uudessa paikassa uusien ihmisten kanssa yhtä hyvin.

Päiväkodin aloitus ei hermostuta mua hirveästi (famous last words ehkä?). Uskon, että lapsi pärjää hyvin, ja samaa uumoilen myös omalta kohdaltani (alan olla jo melko valmis siihen että saan siivun omaa elämääni takaisin), vaikka tiedostan kyllä hyvin, että takapakkiakin saattaa tulla. Enemmän mua hermostuttaa se, etten tiedä vielä millaiseksi arki muodostuu. Monelta me viedään lapsi yleensä päiväkotiin? Kumpi sen tekee? Millaiset kamat sillä pitää olla mukana? Mihin vaunut jätetään vai pitääkö ne tuoda kotiin? Onko henkilökunta ystävällistä? Huomioidaanko päiväkodissa sellaiset kasvatukselliset asiat jotka ovat meille tärkeitä? (Olen lueksinut Iidan matkassa -Iidan megahyviä päiväkodin aloituspostauksia. Suosittelen niitä kovasti! Mutta nekään eivät vastaa noihin viimeisiin kysymyksiin.) Mulla on lapselle kurahousut ja -hanskat, ja nimikointitarrat on postissa tulossa, mutta muuten mennään kyllä aika soitellen sotaan. Toisaalta uskon myös että olen ekan päivän (joka on jo huomenna!!) jälkeen tosi paljon viisaampi.

Luin jostain, että “ba” tai “ma” tai mikä tahansa tavu lasketaan lapsen ensimmäiseksi sanaksi, jos se käyttää sitä toistuvasti samasta asiasta omaehtoisesti. Ei lasketa, jos se sanoo kaikesta “ba”, tai jos se sanoo “ba” vain siten että se toistaa sen aikuisen perässä. (Toisaalta joku sanoi mulle myös että ensimmäiseksi sanaksi lasketaan mikä tahansa, minkä vanhempi tulkitsee ekaksi sanaksi. Ja tämä on musta tosi hyvä määritelmä!) No – meidän lapsihan on jo tosi pitkään kommunikoinut hassusti sanomalla kaikkeen ja kaikesta että “uuuuu”. Se on ollut hirveän huvittavaa, koska se tuntuu jotenkin amerikkalaiselta ja elokuvalliselta ja siltä, että se hämmästyisi vähän kaikesta. Jos sille antaa vaikka mansikan, se on ihan että “uuuuuu”. Jos se näkee ratikan? Uuuuuuuu. Tuolin? Uuuuu. Pienen pienen leivänmurun lattialla? Uuuuuu!

Mutta jokin aika sitten se alkoi sanoa ka ja ku ja kaa ja kuu kitlkitlkitl (ja kun näytin Puppe-kirjasta tikkaa, se toisti perässä kauniisti “ka”). Se siis löysi K-kirjaimen, ja olin ihan että varmana ekaksi sanaksi tulee kakka. Toisin kävi! Mun ystävä oli kylässä kahvilla pari viikkoa sitten, ja lapsi alkoi osoitella kahvinkeitintä ja kahvikuppia ja sanoi että kaa kaa. Sen eka sana oli siis kahvi! Tai kahvikuppi! Tai kahvinkeitin! Se tapaili usein myös kakkua ja kakkaa ja kukkaa, muttei ihan saanut niitä kokonaan vielä sanottua, ainakaan joka kerta. Pari kertaa oon ajatellut, että se on sanonut hiekkalaatikolla “kakku”, ehkä hiekkakakusta, mutta sitten onkin käynyt ilmi että sillä on kakka vaipassa, joten ehkä se on yrittänyt kertoa siitä? Mene ja tiedä. Mutta esimerkiksi tällä viikolla se on hokenut aina hiekkalaatikolla että kakku, eikä kakka ole ollut housussa kuin ehkä kaksi kertaa kymmenestä. Win!

Omgggg vauva on jo vuoden!! En tiedä olenko koskaan aiemmin sanonut että aika menee tosi nopeasti, mutta nyt sanon, että se menee niin nopeasti ettei oikein ehdi edes jokaisessa kk-postauksessa sanoa miten nopeasti se menee. (Se menee myös niin nopeasti että tämä postaus on kaksi viikkoa myöhässä, hups.)

Previously: me muutettiin, vauva oppi nousemaan ilman tukea ja oli seurapiirien kermaa.

Vuoden vanha taapero on vauhdikas ja edelleen aivan älyttömän sosiaalinen. Se kävelee ja jopa juoksee, yrittää hyppiä toisinaan, tanssii musiikin tahtiin ja juoksee moikkaamaan lähes jokaista ihmistä kenet näkee. Se vilkuttelee ratikassa kaikille ja työntää pikku käsiään vieraiden ihmisten taskuihin. Se painaa kaikkea pikkuruisella etusormellaan (vesimelonin palaa, tuttipullon tuttia, jokaista luomea mun iholla). Se rakastaa koiria ja alkaa aina ensin matkia niiden haukuntaa ja sitten kihertää riemusta kun se näkee niitä. Harjoittelemme vielä vähän nätisti silittämistä. Yhden kerran se potkaisi epähuomiossa pientä koiraa naamaan. (Ei kovin lujaa, onneksi, mutta ei se silti kivaa ollut kenellekään.)

Tajusin vasta tuota edellistä postausta lukiessani että niin juu, oli tosiaan sellainen aika kun taapero (that’s right, se on taapero nykyään) ei osannut peputtaa sohvalta alas – se nimittäin osaa sen nykyään!! Best. Olin jo ehtinyt unohtaa miten rasittavaa oli, kun se osasi mennä ylös muttei tulla alas. Nyt sen uskaltaa antaa touhuta sohvalla jo ihan rauhassa, ja se tajuaa tulla lähes kaikkialta muualtakin alas peppu edellä.

Jokin on selvästi viime aikoina muuttunut. Lapsi on edelleen ihan uskomaton velmu ja tajuton viuhake, ja se on niin nopea ja utelias ja vilkas ja sosiaalinen että pelkkä vierestä katsominen väsyttää – mutta nyt se on alkanut myös pysähdellä hetkiin entistä useammin. Joskus se saattaa istua tai maata mun sylissä ja tuijotella mun naamaa tosi läheltä, silmiin tiukasti katsoen kuin jotakin sieltä etsien. Ihan kuin se näkisi mut ekaa kertaa, ja se yrittäisi painaa mieleen että niin toi on sitten se äiti, se on ton näköinen. Se on ihanaa tavalla jota en oikein osaa edes selittää.

Rausku osaa osoitella asioita. Kun siltä kysyy että “missä lamppu” se alkaa katsella kattoon ja etsii sieltä jokun lampun näköisen ja osoittaa sitten sitä. Oon myös huomannut, että kun etsin jotain sen tavaroita kotona j sanon ääneen että missähän sun vesipullo on tai missäs on nyt sun kengät, se ymmärtää jo, mitä etsin ja alkaa hakea niitä asioita myös katseellaan. Jos meillä ei ole kiire, annan sen löytää tavarat joita me etsitään, ja sitten kehun sitä vuolaasti.

Sen suosikkileikki on syödä tai juoda leikisti asioita. Se on aivan riemusta mutkalla, kun leikin että hörppään vaikka vesipullosta. Ja sitten aina kun se syö tai juo jotain, erityisesti leikisti, se tarjoaa myös minulle. Se on mun mielestä niin herttaista. (Isänsä on samanlainen. Tarjoaa aina mulle maistiaisen kaikesta.)

Rauskusta on hyvää vauhtia tulossa kunnon humoristi. Olen vain sen huumorintajusta vielä vähän huolissani. Yksi päivä se auttoi mua lajittelemaan pyykkejä, ja kun pyysin sitä antamaan mulle sukan lattialta, se ojensi sukkaa ensin mulle, ja kun yritin ottaa sen, se heitti sen pois – ja nauroi räkäisesti päälle. En tiedä yhtään, mistä se on oppinut tuollaisen jekuttamisen! Ja olen siitä yhtä aikaa ylpeä ja vähän raivoissani. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se että joku tulee “auttamaan” eikä oikeasti auta yhtään, pilkkaa vaan :D

Me käytiin toukokuun puolessavälissä Tampereella, ja tajuan nyt, että lapsen kanssa oli helpompi matkustaa silloin kun se oli pienempi, vaikka olinkin siitä silloin hirveän hermostunut. Helpommaksi se varmaan tulee myös taas sitten kun se on vähän isompi – mutta nyt on kyllä vaikeaa. Olin ajatellut että voisin kesällä käydä Pohjois-Karjalassa meidän mökillä sen kanssa junaillen, mutten kyllä selviäisi siitä junamatkasta hengissä. Junan leikkipaikka on tosi ihana ja taapero viihtyy siellä hyvin, mutta se on vielä tosi pieni ja muut usein paljon isompia. Se jää jalkoihin tämän tästä, ja toisaalta yrittää usein maistaa jotain kaveria tai ottaa kädestä tavaroita, kun ei se vielä ymmärrä ettei niin saa tehdä. Junamatka Tampereellekin oli yhtä kyykkimistä ja kieltämistä: ei älä mee sinne, ei äläpä revi kaveria, ei älä ota kädestä, ei tulepa pois alta, ei nuolla kaverin nenää, ei heitellä kirjoja jne. Lapsi itse tuskin siitä kieltämisestä kärsii, mutta minä kärsin. On tosi ankeaa olla sellainen ihminen, joka hokee jatkuvasti vaan ei ei ei. Tiedättekste kun ihmiset manifestoi? Että minä saan sen työpaikan tai minä löydän rakkauden tai minä en tule kipeäksi juuri juhannuksen alla? Miettikää miten paljon negaa tulee omaan elämään, kun joka kolmas omasta suusta tuleva sana on EI tai ÄLÄ. Avaan varmaan tällä tavalla joka päivä maagiset portit johonkin nopelandiaan ja syöksyn lopulta sinne johonkin rotkoon. Siis jos uskoisin manifestointiin. (En tiedä uskonko. Ehkä ihan vähän? En usko että se toimii mutta ei siitä varmaan hirveästi haittaakaan ole.)

Muuten Tampereella oli kyllä taas ihan parasta. Vein siskon lapset perinteisille synttäri-illallisille, monta kuukautta myöhässä. Myöhästyminen oli tavallaan onni, koska niiden synttärit on helmikuussa ja yleensä tarvotaan ravintolaan hirveässä lumituiskussa, mutta nyt oli ihanat valoisat kesäillat ja lämmin, lempeä tuuli vaan hiuksissa. (Annan siskoni lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Se on ihanaa koska kahdestaan tulee juteltua kaikkea sellaista mitä ei porukassa tule keskustelleeksi.)

Ollaan alettu syöttää lapselle vähä vähältä ihan tavallista ruokaa. Oon odottanut tosi kovasti sitä, että se saisi syödä kaikkea, jotta ei tarvitsisi erikseen keitellä ja soseutella sen ruokia, mutta me syödään kyllä niin epäsäännöllisesti ja herkutellen että lapselle täytyy melkein tehdä ruuat erikseen. Tai ei se vielä ainakaan esim Shanghai tacoja oikein syö. Että tuota. (Oikeasti meidän pitäisi tietenkin syödä enemmän tavallista kotiruokaa. Mutta step by step!)

Lapselle pitäisi myös alkaa juottaa korvikkeen sijasta pikku hiljaa maitoa, mutta me ei olla vielä aloitettu. Musta tuntuu oudolta ajatus siitä, että sille pitäisi antaa maitoa, kun ei mekään käytetä maitoa. Mutta sitten ajattelin että no ei me käytetä korvikettakaan, ja silti me annetaan sille sitä. (EDIT: ehdin saada jo muutaman viestin siitä että lapselle ei ole pakko juottaa lehmänmaitoa. Tiedän toki sen! Koko maidon juomisen kulttuuri on minusta vaan outo ja vaikea hyväksyä.)

Kesän aikana me yritetään siirtää taapero omaan huoneeseen nukkumaan, jotta se olisi rutiinia sitten elokuussa kun päiväkoti alkaa. Se tulee ihan tosi pian! Oon yhtä aikaa tosi innoissani, että saan taas oman aikuisen elämäni ainakin hetkittäin takaisin, ja samalla peloissani siitä, että nyt se aika alkaa mennä vielä nopeammin, kun se oppii asioita meistä erillään. Olen myös kyllä valtavan helpottunut siitä, että se voi alkaa oppia asioita myös jossakin muualla. Pelkään koko ajan, että mun pitäisi opettaa sille jotain mitä en ole yhtään muistanut. Pelkään myös koko ajan että meillä ei lueta tarpeeksi kirjoja tai leikitä tarpeeksi kehittäviä leikkejä tai syödä tarpeeksi monipuolisia ruokia ja niin edelleen. Mutta ainakin meillä syödään ja juodaan leikisti asioita ja opetellaan hyvää huumorintajua!

Yksivuotias

• oppii nyt asioita vauhdilla

• osasi esim vaan yhtenä päivänä näyttää missä sen napa on???

• ei vieläkään puhu, mutta jokeltaa varsin monipuolisesti

• on alkanut pelätä nenäimuria, vaikka se rakasti sitä vauvana. Nyt kun ajattelen niin se pelkää myös tavallista imuria. Coincidence???

• on maailman ihanin ja pysähtyy joskus jopa lepäämään syliin

Yksivuotiaan äiti

• on aivan loppu

• ei muuta.

Okeiiiii helpppp vauva on jo yksitoista kuukautta! Viimeinen vauvakuukausi! Joku sanoi mulle tällä viikolla että “räpäytät kolme kertaa ja sitten se on 22-vuotias” ja siis mä olen räpäyttänyt jo ainakin kahdesti. Aika menee niin nopeasti!

Viime jutussa: vauva oppi kävelemään ja juomaan pillipullosta, ja Tuomas sai töitä.

Viralliset 11-kuukautispotretit.

Vauva – tai siis nykyisin virallisesti vaapero – on kävelemään oppimisensa jälkeen vain kiihdyttänyt tahtia. Ensin kengillä kävely oli hankalaa, mutta nyt se painelee tennareissa ainakin kahtakymppiä. Ulkona epätasaisella maalla kävely on vielä paikoin huteraa, mutta jos oppiminen jatkuu tätä tahtia, tulee siitä varmaan kesäkuuhun mennessä MM-tason polkujuoksija (onko polkujuoksulla MM-kisat? En tiedä mutta ilmoitan vaaperomme niihin). Se on myös oppinut kiipeämään paikkoihin, kuten sohvalle, ja haluaisi kiipeillä koko ajan. Se on ihastuttavaa ja hienoa, mutta myös kamalaa, koska alastuloa se ei ole onnistunut oppimaan, ei, vaikka hoen sen korvan juuressa koko ajan että peppu edellä peppu edellä PEPPU EDELLÄ. 

Muistan lukeneeni joskus jostain, että vauvat nauttivat sellaisista leikeistä, joissa ne saavat laittaa tavaroita johonkin ja ottaa niitä pois. Tässä kuussa huomasin, että meidän vauvamme rrrrrakastaa järjestellä tavaroita tällä tavalla. Parhaita esineitä siihen ovat eri kokoiset muoviastiat, mutta kaikki muukin käy – kuten esimerkiksi tutit ja vaipparoskis, kuten ikäväksemme huomasimme, kun aloimme ihmetellä mihin kaikki tutit katoavat (spoiler alert: vaipparoskikseen).

Taisin jo viimeksi kertoa, että olemme oppineet meidän vauvasta sen että se on täysi velmu. Tämä tunne vahvistuu päivä päivältä. Se nauraa paskaisesti, kun sitä kieltää, ja hymyilee kauneimmin silloin, kun se on matkalla tekemään jotakin kiellettyä. Se on edelleen myös tosi dramaattinen, ja se naurattaa mua vieläkin hirveästi (vaikka se onkin aika rasittavaa). Kun se ei saa kaukosäädintä tai puhelinta tai mitä se nyt sillä hetkellä haluaakin, se heittäytyy makaamaan lattialle, tai jos se ei pääse lattialle, se heittää päänsä taakse kuin universumille huutaen, että MIKSI MUN ELÄMÄ ON TÄMMÖSTÄÄÄÄÄÄRGGH. Ja sitten se on kuitenkin tuommoinen ihan pieni vauveli eikä mikään diivaileva esiteini.

Vauva on oppinut karkuunmenoleikin, ja se on ihanaa, kun se yrittää juosta pikku töppösillään samalla, kun se meinaa mennä naurusta ihan nurin. Mutta se on myös vähän vaarallista, kun vauva ei ikinä katso minne se juoksee, vaan sitä ihmistä joka sitä naurattaa. Tänä aamunakin se käveli suoraan ovenkarmia päin kun ei se jaksanut katsoa eteensä, raasu.

Tässä kuussa vauva oppi nousemaan ylös ilman tukea! Se on ollut tosi kivaa, koska nyt sitä ei tarvitse olla nostelemassa koko ajan, kun se muksahtelee nurin esimerkiksi puistossa. Olen oppinut että äitiys on yhtä hikeä, mutta nyt piiiikkuisen vähemmän, kun yhdeksänkiloista pötkylää ei tarvitse olla nostelemassa ylös aina, kun lähistöllä ei ole seinää tai muuta vastaavaa. (Toki tämä ei auta lainkaan, koska hiki yhtä aikaa lisääntyy esimerkiksi sohvalle kiipeämisen taidon myötä muttaaaaa kuka näitä laskee? (Minä. Minä lasken. Olisi kiva olla joskus yksi päivä ilman kaiken kauttaaltaan peittävää tuskanhikeä.))

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt, mutta kaikkea helpottaa se että vauva on tosi ihana. Granted, se olisi vielä ihanampi jos se ei heräisi jokaiseen päivään viimeistään 5.30, mutta se on silti tosi ihana. Se on tosi nauravainen ja hyväntuulinen, ja aina kun se tapaa uusia ihmisiä, ne kysyvät että onko tämä lapsi aina näin iloinen. (Ei se ole. Mutta yleensä se kyllä on.) Sillä alkaa selvästi myös olla huumorintaju, enkä malta odottaa että saan alkaa kertoa sille vitsejä.

Tavattiin juuri viikonloppuna ravintolassa vauva, joka oli meidän rauskua puolitoista kuukautta nuorempi, ja se osasi jo sanoa kaksi sanaa! Rausku ei osaa sanoa vielä mitään. Maanittelen sitä päivittäin, jos se vaikka vahingossa sanoisi äiti tai tutti tai iskä tai peppu, mutta ei sieltä vielä tule mitään. Tosin viikonloppuna huomasin, kun joku rauskua moikkaamaan tullut isompi vauva yritti hokea että rausku on bebis (vauva oli ruotsinkielinen) ja toisteli vaan että bebbebbebbebbebe, niin sitä rausku yritti sitten matkia, ja huuteli sen perään että babbabbabbabbaba. Minusta vauvalla ei kyllä ole mikään kiire oppia puhumaan. Odotan sitä vaan niin innolla, koska uskon että siitä tulee tosi hauskaa. Plus meidän vauva on niin velmu, että luulen sen panttaavan puhetta ihan tahallaan. Ihan yhtä tahallaan kun se menee repimään niitä sähköjohtoja mitkä siltä on kielletty – ja nauraa päälle.

Vauva on taas ollut ihan seurapiirivauva. Me ollaan käyty treeneissä, kirjajulkkareissa, pr-tilaisuuksissa ja vaikka missä (kaikki on mennyt hyvin, mutta minä olen ollut hentoisen hikikerroksen kuorruttama, kun vauva on halunnut käydä moikkaamassa ja tutkimassa ja maistamassa kaikkea). Kävin elämäni ensimmäisillä lapsimessuillakin! Siellä oli aivan tajuttomasti porukkaa, ja mulla loppui jaksaminen aika nopeasti (oon ollut joskus nuorena messuilla töissä ja se pelkkä tunnelma saa mut minuuteissa aivan uupuneeksi. jaksunaksuja (öö keksinkö juuri uuden termin jota ihmiset alkavat vihata????) kaikille messuilla työskenteleville), mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: löysin vauvalle lisää tutteja ja itselleni Mainion kolitsiasun, jota olen kuolannut ööö viime kesästä? Se on ihana. Ja messuillakin oli kyllä tosi hauskaa!

Tässä kuussa me muutettiin, ja olen päättänyt että se on asia jota rupean toivottelemaan ihmisille, jotka käyttäytyvät typerästi. Olen ennen toivonut kaiken maailman homofoobikoille jne esim ärhäkkää vatsatautia tai tikkuja kynnen alle, mutta nyt toivon, että he joutuisivat muuttamaan vauvan kanssa. Se oli siis jumalauta aivan hirveetä. Ollaan oltu uudessa asunnossa melkein viikko, ja olen vieläkin aivan ihmisraunio. Tuomas oli tietenkin töissä kaikki muuttoa edeltävät päivät, joten jouduin hoitamaan suurimman osan pakkaamisesta ihan yksin. Onneksi Tuomaksen vanhemmat pystyivät auttamaan vauvan kanssa, koska pakkaaminen sen läsnäollessa oli kertakaikkisen tyhjä arpa. Se halusi koko ajan olla sylissä, syödä vessaharjaa, kiivetä sohvalle ja pudota sieltä kadotukseen, rytyyttää painavaa peiliä, kuopia viherkasvien multaa ja yksinkertaisesti olla koko ajan juuri siinä missä itsekin. Siinä hötäkässä tuli uhrattua vaipparoskikselle pari tuttia, kun piti vaan saada hetki teipata laatkkoita umpeen. (Ja ai niin: pakkaaminen silloin, kun vauva nukkui, ei sekään tullut kysymykseen, koska kaiken kanssa piti olla niin helvetin hiljaa. Nyt voisi olla toista, kun meillä on asunto jossa saa huoneiden väliset ovet kunnolla kiinni. Tekeekin heti mieli kokeilla muuttamista uusiksi, NOT.)

Sitähän sanotaan, että muuttaminen on ihmiselämässä oikeasti aika iso rutistus, jopa kriisin kaltainen, mutta tähän vauvelin kanssa muuttamisen verrattuna aiemmat muuttoni ovat olleet jumalauta lomamatkoja paratiisiin.

Löysin muutossa muutamia säästelemiäni tavaroita, joita ajattelin joskus että näitä ei tarvitse säilytellä, jollei lapsia tule, ja liikutuin kun muistin että mulla on nyt lapsi kenelle niitä säästän (lol muistan kyllä koko ajan että mulla on lapsi. Tai no ainakin lähes koko ajan). Voi olla että hän ei ole jostain mun vanhoista farkuista (“kuule levikset oli tosi in silloin kun minä olin nuori”) yhtään kiinnostunut, mutta mun sydäntäni lämmittää, etten ole säilytellyt niitä välttämättä ikään kuin turhaan. Kia Arpiaa haastateltiin tänään lapsettomuudesta aamutelkkarissa, ja hän sanoi tästä aiheesta jotakuinkin niin mitä olen itsekin ajatellut: onko järkeä hankkia kauniita esineitä, jos ei ole ketään, joka ne perii. (Huom Kia sanoi ettei enää ajattele niin, enkä minäkään, mutta tunnistan ajatukseen niin hyvin, että se vihloo.) Monista asioista tulee helposti sanottua että “säästetään jälkipolville” tai muuta vastaavaa, mutta mitäs jos jälkipolvia ei tulekaan? Se oli hirveän hyvä haastattelu, Kia puhui lämpimästi ja viisaasti. Suosittelen katsomaan Areenasta ja varaamaan nenäliinat valmiiksi. Ite itkin läpi koko homman.

Mutta! Me ollaan nyt siis jätkäsaarelaisia! Ja meidän asunto on ihana. Siinä on vauvalle oma pieni huone, meille niin iso makuuhuone, että sinne voi hankkia suuren sängyn, ja terassi, johon paistaa aikainen aamuaurinko. Maalattiin muuttoa edeltävänä yönä muutama seinä, mutta muuten sisustaminen ja järjestely on vielä aivan kesken. Mutta tila ja olo tuntuu tosi hyvältä. Mulla ei vielä ole oikein minkäänlaista suhdetta Jätkäsaareen asuinalueena, mutta kaikki vaikuttaa ainakin sillä lailla lapsiperheen näkökulmasta ihan kivalta – pitää vaan vielä itse sisäistää se identiteetti että niin juu mekin ollaan yksi tuollaisista lapsiperheistä. Plus: meillä on tosi lyhyt matka laivalle, jos halutaan vaikka yhtäkkiä mennä käymään Tallinnassa.

11-kuinen vauva

• alkoi itkeä hoidossa ollessaan kun näki meidän naamamme videopuhelussa, yhyy (se oli yön yli hoidossa, jotta päästiin maalaamaan uudessa asunnossa)

• on sopeutunut uuteen kotiin tosi hyvin! Aikaiset aamuheräämiset alkoivat jo ennen muuttoa ja ennnnn kyllä tiedä mitä niille pitäisi enää tehdä, mutta aion vielä yrittää jotakin jos jaksan

• kävelee juoksee kiipeilee vailla mitään kuolemanpelkoa. Minä hoidan kaiken pelkäämisen sen puolesta ja siis voi tätä sydänparkaani

• on aivan aurinkoinen ja ihana ja ajattelen joka päivä että voi miten meille on tuollainen tullut

11-kuukautisen vauvan äiti

• alkoi itkeä takaisin kun vauva alkoi itkeä nähdessään meidän naamamme videopuhelussa

• on ihan palasina ja tarvitsisi varmaan yhdeksän tunnin yöunet joka päivä noin puolen vuoden ajan tästä palautuakseen, arvatkaa onko sellaisia luvassa fffffuuuu

• yrittää oppia lapseltaan vähän tuota aurinkoisuutta ja ihanuutta, koska nope.

Vauva on jo kymmenen kuukautta! Double digits! Aika menee kyllä niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kyselee multa että äiti oliko kaikki tuollaista Valencia-filtteriä silloin kun sinä olit nuori. (Let’s face it, olihan se.)

Olen aloittanut puolivahingossa vauvan kanssa ihanan itarutiinin. Nostan sen aina iltapuuron jälkeen syliin, ja tanssimme hiljaa samalla kun laulan jonkin laulun (yleensä Nature Boy, jota lauloin sille jo mahassa, joskus Puff Lohikäärme. Yhtenä iltana yritin laulaa Mandoliinimiehen, mutten osannutkaan sen sanoja?? Mitvit miksi se sitten soi mulla jatkuvasti päässä ja kestää ikuisuuden??). Aloin tehdä tätä joskus pari kuukautta sitten, kun halusin varmistaa ettei vauvalta tule puklu heti kun se nostetaan vaipanvaihtoon tai pannaan sänkyyn, ja sitten se jäi. Tykkään ajatella että tanssimme yhdessä illan viimeiset hitaat.

Vauva on oppinut paljon asioita! Kuten esimerkiksi nostamaan kädet ylös ja menemään lötköpötköksi. Se on hir-ve-ää. Olen meinannut tiputtaa sen kymmeniä kertoja! Sitä paitsi luulin että lapset tajuavat tämän kikan vasta joskus vanhempana? On ultimaattinen kärsivällisyysharjoitus yrittää pukea sylissä lasta, joka vetää aivan veteläksi ja kieltäytyy tyystin yhteistyöstä. Mutta sitten samalla olen oudosti ylpeä tuosta pikku tyypistä. Äsken sinä olit sellainen avuton pikku toukka ja siinä sinä nyt osoitat mieltä ja saat äidin repimään kaiken tukan päästään! Hienoa.

Vauvan persoonallisuus on alkanut näkyä tooooosi selvästi viimeisen kuukauden aikana, ja oon oppinut että meidän lapsi on aikamoinen velmu. Se tykkää mennä karkuun, ja se tykkää olla lötköpötkö, ja se tykkää vakoilla, ja se tykkää tehdä juuri sen jutun mitä siltä on kielletty – ja nauraa rätkättää päälle. Mutta samalla oon huomannut että se on tosi sosiaalinen ja tykkää hirveästi muista ihmisistä, etenkin lapsista. Se haluaisi aina ottaa kontaktia kaikkiin muihin, eikä vielä tähän päivään mennessä oo vierastanut oikein ketään. Muutamiin miehiin se suhtautuu vähän varauksella, mutta yleensä se on vaan kiinnostunut kaikista. (Itsekin suhtaudun muutamiin miehiin varauksella, joten ihan tervettä lienee.)

Tässä kuussa vauva oli ekaa kertaa yökylässä. Se meni mun puolison vanhemmille eli mummilaan, ja me Tuomaksen kanssa mentiin kertakaikkisesti hotelliin – ei haluttu että kävisi niin, että käytettäis tuiki tärkeä vapaa vuorokausi siihen että alettais jotain pesemään pyykkiä tai hinkuttamaan liesituuletinta, ehei. (Plus meillä oli lahjakortti.) Mulla oli tosi epärealistiset tavoitteet meidän vapaayölle: halusin juoda drinkkejä, käydä syömässä, ottaa kylvyn, kuherrella, valvoa ja jutella, katsoa elokuvia, ja silti nukkua kerrankin kunnolliset yöunet. Mutta siis oikeastaan kaikki toteutui??!!! You truly can have it all. Jos siis menet drinkeille ja syömään jo viideltä. Sen jälkeen ehtii katsoa leffan tai kaksi, jutella ja kuherrella samalla ja mennä kympiltä nukkumaan. (Aamukylpy ftw.)

Meidän tapaamisesta tuli pääsiäisenä viisi vuotta! Kutsuttiin Tuomaksen vanhemmat meille syömään.

Ai niin! Vauva oppi myöskin juomaan pillipullosta. Olin ostanut S-Marketista pillipullon, kun yhtäkkiä tajusin että öö hmm meidän vauva on yhdeksän kuukautta eikä kukaan ole kertonut että pillipulloharjoittelu pitäisi aloittaa jo puolivuotiaana. Kysyin parilta vauvalliselta kaverilta ja he sanoivat että juu meidän vauva on juonut veden pillipullosta kuusikuisesta lähtien. Fak. No mutta sitten siis ostin sen pillipullon, yritin sitä vauvalle tarjota, mutta se vaan puri sitä pilliä enkä yhtään ymmärtänyt miten se voisi oppia juomaan siitä. Kunnes! Valitin tästä asiasta meidän mammatreeniryhmässä, ja yksi äiti suositteli Emma-merkkistä pillipulloa, jonka pillistä tulee vettä kun pulloa vähän puristaa. Sen avulla vauvaa voi auttaa ymmärtämään että pillistä tulee vettä. Olin ihan että jes, valittaminen kannattaa, nyt tämä onnistuu, ostan vain sen pullon – mutta mä olin siis jo ostanut sen! Se meidän pullo oli se sama Emma-pullo, maksaa alle viisi euroa, en vaan ollut tajunnut että sitä voi puristaa. Muutamassa päivässä vauva tajusi kupletin juonen, ja nyt se imeksii vettä itsenäisesti ihan ylpeänä. Se on tosi söpöä: aina vettä imaistuaan se katsoo minua ja hymyilee voitonriemuisesti (ainoa huono puoli on että se unohtaa usein nielaista, ja hymyillessään valuttaa kaiken veden rinnuksilleen. Söpöä yhtä kaikki. Märkää vain).

Yhdeksän kuukautta täytettyään vauva alkoi vaikuttaa siltä että se ottaisi pian ensimmäiset askeleet. Se uhkarohkeasti kurotteli ottamaan tukea tosi kaukaisista asioista ja alkoi liikkua rajoittamattomammin pitkin asuntoa. Vitsi se tuntuu varmaan siistiltä. Ajattele nyt, että olisit päässyt liikkumaan ainoastaan nuohoamalla jonkun huonekalun reunaa pitkin (ja toki kontaten mihin vaan), ja yhtäkkiä sua ei pidättele oikein mikään. On varmaan aika upea tunne kun pystyy sellaiseen!

Ja sitten, yhtäkkiä, yhdeksän ja puoli kuukautta vanhana, pikku kukku otti ensimmäiset askeleensa. On ihan käsittämätöntä, miten nopeasti ekojen askelten jälkeen se vaan alkoi painella menemään pitkin kämppää huojuvasti katkokävellen. Se on niin suloinen ja ihana!

Samalla kun vauva oppi kävelemään, se oppi liikkumaan muutenkin eri tasoissa ja kokeilemaan, miten ahtaista raoista se mahtuu. Se alkoi painaa poskeaan lattiaan arvioiden, mahtuisiko se limboamaan syöttötuolin poikkijalan tai muun vastaavan alta, ja joka kerta jos sen eteen meni vaikka kyykkyyn, se lähti samantien puskemaan pepun alta selkäpuolelle. Samoin, jos pilkoin vaikka vihanneksia keittiön tiskin ääressä, se tuli aina paikalle ja änkesi minun jalkojeni ja tiskin väliin. Se tuntui musta ihastuttavasti siltä, että se haluaa kokeilla rajojaan, siis ihan fyysisesti, ja katsoa, mihin se pystyy. Tällä tavalla sitä ihminen varmaan oppii hahmottamaan oman vartalonsa äärirajat!

Huono puoli on, että se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan ja aiheuttaa minulle pieniä sydänkohtauksia tekemällä niin. (Edellä mainittu velmuus liittyy.)

Tässä kuussa se on myös alkanut sohia asioita esineillä. Musta tuntuu että tää on joku sellainen leluilla leikkimisen esiaste (tää menis tänne ja tää tekis tälleen). Sillä on kädessä vaikkapa kenkälusikka tai mehupurkki (sen lempilelut atm) ja sitten se niillä sohii ja siirtelee jotakin toista lelua tai esinettä. En tiedä miten tajusin edes kiinnittää tällaiseen huomiota, kun ei se ole mikään varsinainen taito, mutta sen touhuissa oli yhtäkkiä niin selvä ero edelliseen, että panin tämän merkille. Kai tämäkin on jotain tilan hahmottamishommaa tai syy-seuraussuhteen tajuamista tai jotakin.

Me myytiin meidän asunto, kaupat on nyt tehty, ja ostettiin uusi! Nekin kaupat on tehty. Joten nyt on vihdoin tipahtanut ja saa nuolaista! Ja muutto on niin pian että hirvittää. Mitään ei tietenkään olla vielä pakattu, koska ”kyyyyllä sitä ehtii”. En tiiä miten sitä kyyyyllä muka ehtii, kun en oikein ehdi edes rauhassa vessassa käydä. Mutta kai sitä sitten kyyyyllä ehtii. Pakkohan se on. Kyyyyllä kyllä.

Tuomas sai töitä (jee!), ja se tarkoittaa sitä että mun pitää palata ainakin osittain vanhempainvapaalle. Tuomaksen vanhemmista on onneksi apua siihen asti, kunnes pystyn jäämään täysin kotiin. Nyt on vielä työvelvollisuuksia, joiden vuoksi me tarvitaan vauvalle hoitaja. Oon hirveän kiitollinen avusta, enkä voi uskoa että asiat voivat oikeasti järjestyä näin hyvin. Tuomaksen vanhemmat asuvat neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä, joten kaikki vaatii pientä säätämistä, mutta onneksi säätäminen kuitenkin onnistuu joten kuten. Oon ollut aika pahoillani siitä, ettei meillä ole Helsingissä oikein mitään tukiverkostoa, ja siksi me etsittiin asuntoa myös Tampereelta (ei löytynyt), mutta onneksi Klaukkala ei ole ylitsepääsemättömän kaukana. Olis silti tosi tosi kiva, jos olis sellainen tilanne, että vauvan voisi viedä matalalla kynnyksellä nopsasti vaikka tunniksi jonnekin, tai jos joku voisi vaikka vaunulenkittää vauvaa hetken, jotta saisi tehtyä joitakin pieniä spontaaneja juttuja kuten vaikka ikkunanpesu tai hieronta tai ullakkovarastossa käynti. Mutta onneksi apua ylipäätään on, kiitokset siitä mummilaan!

Mutta mun on kyllä pakko myöntää, etten haluaisi palata vanhempainvapaalle. Mun mielestä oli ihan parasta mennä töihin ja tehdä taas aikuisten asioita, ja vanhempainvapaalle paluu tuntuu askeleelta taaksepäin – vaikka vauva tietysti on tosi ihana ja suloinen. Mutta yritän ottaa tästä ajasta ilon irti, koska syksyllä vauva menee päiväkotiin, ja sitten varmaan ajattelen että yhyyy saisinpa pitää vauvan vielä kotona. (Aloin itkeä jo kun selasin päivähoitopaikkoja kaupungin sivuilta. Meidän pieni kukku sinne isoon maailmaan!)

Kymmenkuinen vauva

• kävelee jo tosi hienosti ja yrittää ottaa jopa juoksuaskeleita

• osaa juoda pillipullosta itse, mutta tuttipullosta ei

• poimii lattialta jokaisen pienen asian suuhunsa etusormi edellä

• on alkanut irvistellä ja rupistella naamaansa tosi söpösti

• kälättää lakkaamatta – se on minusta ihanaa

Äiti

• haluaisi johonkin vitaepro-kylpyyn, josko sillä saisi nivelet ja lihakset voideltua

• on alkanut hyväksyä sen, että kengät ja vaatteet pitää kerta kaikkiaan vaihtaa kokoa tai kahta isompiin

• saa nykyään nukuttua aika hyvin! Taikasanat ovat kympiltä nukkumaan ja vauva viideltä kainaloon

Vauva on jo yhdeksän kuukautta! Aika menee kyllä ihan niin kuin FFW-nappia VHS-nauhurista painaisi (sumeasti ja töksähtelevästi, mutta nopeasti). Kohta se jo lukee tätä ja kysyy että mikä on VHS-nauhuri!

Tapahtui viime jaksossa: vauva nousi seisomaan, alkoi nukkua omassa sängyssä ja jätti hampaanjälkiä kaikkeen, mitä nakersi (eli kaikkeen).

Kahdeksan kuukautta täytettyään vauva alkoi yhtäkkiä kieltäytyä hampaidenpesusta. En ole koskaan nähnyt yhtä tiukasti yhteen puristettuja huulia kuin joka aamu ja ilta, kun yritämme työntää pikkuruisen vauvahammasharjan pikkuruiseen suuhun harjataksemme nopeasti kaksi alaleuassa killottavaa hampaannaskalia. Ja kun vauva kieltäytyy jostakin, se kieltäytyy täysiä. Ei auta mikään minuutin-kahden odottelu, ei auta huijaaminen, naurattaminen, laulaminen, hämäys, ei mikään. Ainoa mitä se suunsa lukitsemisen lisäksi tekee, on joko raivoisa murina tai loukkaantunut poispäin kääntyminen, jolloin se esittää, ettei edes huomaisi minun olevan paikalla (vaikka se istuu siis sylissäni). Hampaiden pesu on tosi vaikeaa, kun turhautuneen lisäksi olemme yleensä tosi huvittuneita sen käytöksestä. Se on niin dramaattinen!

Ongelma oli kuitenkin todellinen: aloin pelätä, että sen pienet kauniit helmet mätänevät suuhun, jollemme saa pestyä niitä edes toisinaan. Kysyimme neuvolasta apua, ja meille sanottiin, että koittakaa kutitella lasta tai jotenkin hämätä sitä hampaidenpesun yhteydessä. Öööö millähän kädellä se pitäisi tehdä, kun yhdellä yrittää pestä hampaita ja toisella pitää lasta sylissä niin, ettei se putoaisi. En minä voinut edes yrittää. Mutta sitten tämäkin vaihe tuli päätökseensä ja muutaman päivän jälkeen vauva antoi taas minun pestä sen hampaat. Mystisiä ovat imeväisten tiet.

(Toki sittemmin totaalikieltäytyminen on taas alkanut, joten katsotaan nyt. En kuitenkaan enää pelkää hampaiden mätänemistä. Ehkä se pieni pyyhkäisy, jonka saan yleensä aikaan, riittää pitämään hampaat tarpeeksi puhtaina.)

In other hammasnews: vauvalle on alkanut kasvaa vampyyrihampaat! Yläleuan kulmahampaat siis. Se oli yhdessä vaiheessa hirveän kärttyinen ja ärtyisä, ja halusi purra koko ajan aivan kaikkea (erityisesti minua), ja sitten tajusimme kurkata sen suuhun. Sieltä syylliset pilkottivat, vaaleina ienlihan läpi. Sain muuten vinkin, että kurkku tai porkkana on hyvä purulelu! Kurkku on meidän vauvalle jo liian hajoavaa matskua, mutta porkkana toimii. On itse asiassa aika suloista, kun se haluaa kuskata sitä oranssia pötköä joka paikkaan kanssaan. Se hieroo sillä kaikki nurkat aina silloin kun se ei ole sen suussa, joten porkkana on toisinaan sellaisen ihanan pölykuorrutuksen peitossa, mutta ainakin se on helppo huuhdella.

Vietin ensimmäistä kertaa vuorokauden vauvasta erossa, kun sain kutsun hotelli Kalastajatorpan häätapahtumaan, jonne menimme kaasojeni kanssa – ja myös yövyimme hotellissa. Se oli tosi kivaa! Mietin monta kertaa päivän aikana, haluaisinko kuitenkin mieluummin nukkua yön yksin, koska yksinolo on nykyisin suurinta luksusta, mutta päädyimme siihen, että olisi hauskinta tilata huoneeseen yhdessä ruokaa ja katsoa umk:ta telkkarista. Ja niin se olikin! Nukuin makeasti, vaikka menimmekin minusta vähän liian myöhään nukkumaan, vasta puoliltayön, hui, mutta nukuin seitsemän ja puoli tuntia ja heräsin vasta vähän vaille kahdeksan! Mikä ihana nautinto.

Sillä välin kun olin poissa, vauva oppi taputtamaan. Se on suloisinta, mitä tiedän. Aiemmin yleensä aina nyrkkiin puristetut kädet ovat auenneet, ja niistä kuuluu mojova “läisk” kun se hakkaa niitä yhteen ja nauraa. Rakastan sitä. Joskus aamuisin kun lähden töihin, vauva taputtaa mulle hyvästiksi, ja se on minusta huvittavaa. Ihan kuin se sanoisi: hyvin vedetty aamu, äiti. Sitä paitsi kukapa ei haluaisi poistua mistä tahansa raikuvin aplodein saateltuna.

Meidän haasteena on ollut viime viikkoina se, että vauva heräilee yleensä aamuviideltä. Ollaan kokeiltu vähän kaikenlaista (vähemmän päikkäreitä, lyhyempiä päikkäreitä, myöhäisempää nukkumaanmenoaikaa, aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa), mutta nyt tuntuu että jokin on ehkä auttanut (ja se jokin on ehkä aika, tai sitten se, että vauva on alkanut nukahtaa taas omaan sänkyyn kainalon sijaan). Nyt vauva herää aamuisin jo vähän lähempänä kuutta. Odotan mielenkiinnolla kellojen siirtoa ja sitä miten se tähän vaikuttaa! Keväällä vaikutus on varmaan ihan hyvä, mutta katsotaan sitten syssymmällä kuinka käy. Esitän muuten pahoitteluni siitä, että olen tähän asti pitänyt ihmisten kellojen siirto -valitusta ihan tyhjänpäiväisenä dadana ja ollut ihan että “tunti sinne tänne, mitäs sitten”. Nyt ymmärrän. Tunti mielellään tänne, ei sinne.

Viime kk-postauksessa haaveilin katkeamattomista yöunista, ja nyt on kuulkaa käynyt niin, että meillä on ollut muutama sellainen yö, ettei vauva ole herännyt kertaakaan. Nautintoa himmentää hiukan se, että herääminen tosiaan tapahtuu yleensä viimeistään 5.30, mutta nautinto se on himmeäkin nautinto.

On tosi hauskaa, miten vauva haluaa olla mukana kaikessa mitä me teemme. Kauppaostoksien purkaminen on yksi huvittavimmista askareista: se juoksee aina mun perässäni jääkaapille viemään voin ja kuivakaapille viemään kahvit ja haluaa tietenkin kurkata kaappeihin sisään ja räplätä niissä kaikkea mitä ehtii. Mutta kun juokseminen on vielä konttaamista ja ryömimistä ja kuitenkin hitaampaa kuin mun kävely, vauva ehtii paikalle vasta juuri kun laitan kunkin kaapin ovea kiinni. Vauva on niin kuin se sarjakuvan ukko, jota Pink Panther tai joku jekuttaa lompakolla, johon on sidottu naru: aina kun ukko on saamassa lompakon kiinni, Pink Panther vetää sen narusta taas hiukan kauemmas. Mutta vauva ei tästä lannistu, ehei, vaan se nyssyttää perässä innostuneesti huohottaen taas heti kun menen seuraavaan paikkaan.

Vauvalla on nykyään myös koko ajan kieli ulkona. Se oppi joitakin viikkoja sitten näyttämään kieltä pyynnöstä, ja nyt mietin, pyysimmekö kielennäyttämistä niin usein, että se ajatteli että on vaivattomampaa vain roikottaa sitä suun ulkopuolella koko ajan. Tämäkin on tietysti hauskaa: se näyttää ekstrakeskittyneeltä touhutessaan kieli keskellä suuta. Ihan kuin joku pikku keksijä tiedemies.

Nyt olemme vihdoin päättäneet hääpäivän ja tehneet tilavarauksen ja varanneet vihkijän ja minä olen tilannut hääpuvun. Olin kirjoittanut tähän kohtaan luonnosvaiheessa että “nyt olemme vihdoin TOIVOTTAVASTI JUMALAUTA VARANNEET JO SEN TILAN???” heh. Olipa tyydyttävää saada pyyhkiä se pois. Asiat etenevät! Kirjoitan hääsuunnittelusta lisää ihan erikseen myöhemmin.

Lisäksi me myytiin meidän asunto! Tai siis: hyväksyttiin ostotarjous. Asunto ei suinkaan ole vielä myyty. Olen innoissani, mutten aio nuolaista ennen kuin tipahtaa. Jos olemme jotakin oppineet näinä viime vuosina, on se se, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Mutta siis meillä ei myöskään ole vielä uutta asuntoa kiikarissa, joten raivokas metsästys alkaa än yy tee nyt. Avainten luovutus on 30.4., joten aikaa ei ole ihan ylettömästi (sanon, mutta tarkoitan että aaaaaaaaapuaaaaaaa). Kirjoitin eilen Instagramiin, että olen päättänyt, että tämän vuoden teema on se mikä autokoulussa kiellettiin: nopeat liikkeet suurissa tilannenopeuksissa. Häät järjestetään aika pikaisella aikataululla ja näköjään nyt muutetaankin aika pikaisella aikataululla (“aika pikaisella”, sanon, mutta tarkoitan että ffffuuuu aaaapuaaaa oikeestiiiii). Vauhti se on mikä kannattaa (sanon, mutta siis aaaaapuaaaaa kannattaako????).

Lopuksi minulla on viesti vastasyntyneiden vanhemmille: se helpottaa.

Olin tässä yhtenä päivänä vauvan kanssa kahdestaan liikkeellä. Meidän piti lähteä karkuun, koska asunnossamme pidettiin näyttöä, ja Tuomas oli pelireissulla. Lähdön hetkellä oli vauvan nukkumaanmenoaika, ja se on aina nukahtanut hyvin vaunuihin, joten laitoin vaan selkänojan alas ja verhon eteen, ja tsädäm se nukahti alta aikayksikön. Menin syömään lounasta ostoskeskuksen meluisaan ravintolaan ja tajusin yhtäkkiä, etten enää pelkää että vauva heräisi kesken kaiken. Miten ihanaa! Kahdella tavalla: a) vauva ei enää herää ellei se ole nukkunut tarpeeksi. Pienempänä se aina heräsi jos tultiin ulkoa sisälle tai vaunujen liike loppui. Nykyään se herää vasta kun se on nukkunut sen tarvittavan puolitoista tuntia ja b) vaikka vauva heräisi, en enää pelkää, koska sen saa pidettyä tosi vähällä tyytyväisenä. Ei ehkä kovin pitkään, mutta ainakin niin kauan että saa lounaan syötyä. Sitä voi istuttaa syöttötuolissa ja sille voi antaa naksuja, ja riippuen ravintolasta myös jotain omalta lautaselta (oon antanut esim avokadoa ja leipää. Ja vettä, vesi on iso hitti meidän vauvan elämässä. Se rakastaa vettä ja on ihan valtavan ylpeä aina juotuaan sitä kulauksen). Se seurailee kiinnostuneina muita ihmisiä ja naurattaa usein viereisiä pöytiä, ja sen seurassa on oikeasti ihan kiva olla.

Sanon tämän siksi koska silloin kun jäin vauvan kanssa yksin kotiin ja halusin käydä vaikka lounaalla, pelkäsin koko ajan että se herää, koska se ei viihtynyt oikein vaunukopassa hereillä. Sitä olisi täytynyt pitää sylissä, ja vaikka sekin toki onnistuu, voi se tehdä syömisestä vaikeaa ja vähintään sellaista ettei se ole kovin rentouttavaa. Jos sulla on vauvan kanssa sellainen olo, tämä viesti on sulle: pian on paljon kivempaa.

Yhdeksänkuukautinen vauva

• kävelee tukea vasten like a boss

• on oppinut konttaamaan, vaikka olin varma että se jättäisi sen vaiheen väliin

• tutkii ympäristöään aivan uudenlaisella kiinnostuksella, ja katselee yhtäkkiä paljon ylöspäin ja kattoon. Sitten sille tekee mieli sanoa että katso se on lamppu, enkä enää yhtään ihmettele, että monen lapsen ensimmäisiä sanoja on “lamppu”

• syö nykyään jo viisi kiinteää ateriaa päivässä, eikä se ole mun mielestä yhtään niin raskasta kuin alun perin pelkäsin

• on siirtynyt housuvaippoihin!! Ja se on järkyttävää koska öö mihin meidän pikkuvauva meni, mutta myöskin siksi että olimme opetelleet rullaamaan teippivaipat uskomattoman tiukkoihin pikku paketteihin – ja housuvaipoissa on vain yksi teippi eikä se onnistu!! En kestä että vaipparoskis täyttyy niin paljon nopeammin näin.

Yhdeksänkuukautisen vauvan äiti

• on hakenut unelmien työpaikkaa, muttei päässyt edes haastatteluun. Taitaa olla työnhakutaidot aika ruosteessa (en voi uskoa että jossain entisessä elämässä autoin ihmisiä työhakemusten ja ansioluetteloiden tekemisessä ihan työkseni)

• aikoo pian päästää vauvan yökylään isovanhemmilleen

• aikoo sekä syödä ravintolassa että käydä kylvyssä että halailla puolison kanssa että katsoa elokuvia että nukkua toki makeasti kun vauva on yökylässä

• tiedostaa hyvin ettei pysty todennäköisesti tekemään yhtään em. asioista muttei välitä: aikominen tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin tekeminen.

En voi uskoa että vauva on jo kahdeksan kuukautta! Aika menee niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kärrää mut äänestyskoppiin eikä toisinpäin!

Kun vauva oli täyttänyt seitsemän kuukautta, se oppi nousemaan seisomaan tukea vasten. Se yhtäkkiä sohvalla mun vieressä touhutessaan vain kiipesi mua vasten jaloilleen seisomaan! Se on niin hieno ja taitava.

Kuukauden mittaan uuden taidon harjoittelu alkoi täyttää vauvan päivät – ja myös yöt. Se alkoi nukkua tosi huonosti, koska koko ajan piti päästä kiipeämään. Samassa sille tuli toinen hammas ja vissiin tässä vaiheessa on myös joku uusi uniregressio, joten uni on nykyään asia, josta joudumme tinkimään. Eniten ongelmia aiheuttaa se, että vauva haluaisi herätä uuteen päivään jo hiukan viiden jälkeen, eikä oikein suostu enää unille, vaikka mitä yrittäisimme. Sekin on toisaalta aika huvittavaa: kuulen, kun se kääntyilee sängyssään (sänky natisee ihan tietyllä tavalla silloin kun se alkaa nousta), ja sitten kuulen, kun se tarttuu tahmatassuillaan sängyn “pinnoista”, ja kun kurkkaan, näen että pieni kalju nuppi näkyy sängyn laidan yli. Se on tietysti ärsyttävää, koska se merkitsee, että silloin pitää nousta, mutta joka kerta mua myös naurattaa se ihan hirveästi. Vauva on niin huvittava.

Saatoit huomata äskeisestä, että vauva nukkuu nykyään omassa sängyssä! Kyllä vain! En oikein edes tiedä, miten siinä kävi niin. Varmaan siksi että minä olin jo palannut töihin ja puolisoni hoiti homman. Hän alkoi nukuttaa vauvaa omaan sänkyynsä ensin päiväunille, ja sitten pikku hiljaa myös yöunille. Ja kaikki sujui tosi vauvattomasti (lol mikä typo. Jätän sen tähän koska se hymyilyttää)! Heräilemme yöllä välillä antamaan sille tutin, kun se on tippunut, mutta nyt se alkaa löytää senkin jo itse. Olemme siis saaneet puolisoni kanssa palata nukkumaan samaan huoneeseen ja samaan sänkyyn, ja se tekee mut tosi onnelliseksi. (Vaikkakin totuuden nimissä on pakko sanoa, että kun nukuin pari viikkoa sohvalla, nukuin ihan mielettömän hyvin). Vauva on nukkunut omassa sängyssään oikein makeasti, mutta nyt kun se on oppinut seisomaan, on sen nukuttaminen siihen käynyt ihan mahdottomaksi. Nukutamme sen nykyään siis viereen ja siirrämme sitten sänkyyn. Seisomistaidon uutuudenviehätyksen on pakko kulua jossain vaiheessa loppuun. (Onhan? Onhan???)

Muistan, kun meidän vauva oli ihan pieni, tai olikohan se edes vielä syntynyt, kun yksi mun kaveri lähetti ryhmächattiin viestin, että hänen kahdeksankuukautinen vauvansa nukkui ekaa kertaa elämässään täyden yön ja 11-tuntiset unet. Olin silloin ihan että jes noni helmikuussa mekin sitten. Not. Mutta toivo elää! Ja minäkin vielä joten kuten.

Muuten tämä kaikkea vasten seisomaan opetteluvaihe on kyllä aika raskas. Vauva osaa hyvin ylös, mutta vähän huonosti takaisin alas, joten koko ajan saa olla vahtimassa ja – koska meille ei ole vielä kasvanut silmiä selkään – kärsimässä kaameista kopsahduksista ja korvia raastavasta itkusta. Vauvan pikku nuppi on pienillä kuhmuilla ja kolhuilla joka puolelta, kun se limpsahtaa jatkuvasti pää edellä lattiaan.

Mutta on tässä hauskakin puoli: nyt kun vauvalla on kaksi hammasta, se jättää erityisen huvittavia jälkiä kaikkeen, mitä se nakertaa. Huomasin yhtenä päivänä, että meidän sohvapöydän laita on täynnä ihmeellisiä naarmuja, kunnes tajusin, että vauvahan nakertaa sitä aina kun se nousee sitä vasten seisomaan. Sillä on itse asiassa hyvin ennalta-arvattava kaava: heti, kun se näkee jotain, jota vasten voi nousta seisomaan, se ryömii sitä kohti huohottaen, nouse seisomaan sitä vasten kiljuen, ja sitten työntää suunsa sitä vasten ja maistaa sitä (ja sitten muksahtaa otsa edellä tantereeseen). Näin on käynyt mm. kaikkien tuolien laidoille, keittiön laatikoiden kahvoille, hoitopöydän alemmalle tasolle ja vauvan sängyn reunalle.

Yhtenä päivänä vauva alkoi jokellella ihan uudella tavalla! Äänet, jotka olivat ennen muotoa täättäää tättää tää, olivat yhtäkkiä kotlkotlkotl ja dyrläydlydläy. Se alkaa jo kuulostaa siltä, että se yrittäisi muodostaa joitakin sanoja. Tai ainakin kirjanosaaminen on monipuolisempaa.

Vauvan tukka on kasvanut sellaisiin mittoihin, että sitä voi pikkuisen pörröttää. En kestä että sen pieni kalju pää peittyy jossain vaiheessa kokonaan tukkaan! Korvien päällä on jo sellaisia ihania avuttomia tukkatikkuja. Rakastan niitä!

Ja ai niin! Muistatteko kun viimeksi kirjoitin, ettei meidän vauva ole vielä ollut kauhean kiinnostunut sähköjohdoista ja pistorasioista? No nyt sitä voisi luulla sähköasentajaksi, niin paljon se nysvää lattianrajassa rasoioita tutkimassa. Sen lempijuttu on hyökätä pistorasian tai sähköjohdon kimppuun (sen suosikkijohto on antennipuiha), rytyyttää niitä kuin viimeistä päivää ja painaa ne suuhun. Ja kun sanomme sille tiukasti ei, se katsoo meitä silmiin, hymyilee hurmaavasti, ja työntää töpseliä syvemmälle nieluunsa.

Minä aloitin työt, ja vuokrasin itselleni pöydän coworking-toimistosta! Se on ollut toistaiseksi aivan ihanaa: toimisto on superkaunis, siellä saa kahvia ja vissyä (ja kerran sain viinipullonkin), ja siellä on kivoja, inspiroivia ihmisiä, ja pöytäläisyyteen kuuluu jokaviikkoiset ilmaiset treenit – ja sitten on tietenkin se, etten saisi yhtään mitään aikaiseksi kotona. Töihinpaluu on tahmeaa ja vaikeaa, muttei siksi että ikävöisin vauvaa tai siksi että työt olisivat jotenkin hankalia, vaan siksi, että tässä on tullut paljon pettymyksiä, töitä on lähtenyt alta ja suunniteltuja projekteja peruttu. Olen luonteeltani (aivan kauhea valittaja, mutta myös) aika perustavanlainen optimisti, ja uskon ja toivon kyllä, että tilanne tästä piristyy, mutta on vaikeaa yrittää kehitellä jotain luovia projekteja, kun takaraivossa jyskyttää huoli toimeentulosta. Mutta ainakin kehittelen ja jyskyttelen kauniissa toimistossa ihan rauhassa ilman että kukaan kipeää mun jalkoja pitkin seisomaan. Tai no, toimistolla käyvät koirat saattavat joskus tehdä niinkin, mutta se on kivaa vaihtelua.

Me aloimme suunnitella häitä, nyt hieman kiireellä. Häät ovat nimittäin jo tänä vuonna, enkä kyllä voi suositella kenellekään hääsuunnittelua samalla kun yrittää selvitä arjesta pienen vauvan kanssa ja palata töihin joita ei ole. Kävin sovittamassa hääpukuja, ja konsultoimassa ihanaa suunnittelijaa, ja näytti siltä, että saan ihanan, monikäyttöisen hääpuvun! Mutta sitten mun työtilanteen realiteetit iski: mun tämän vuoden suunnitelluista töistä noin 80 prosenttia ei toteudu. Joten mulla ei oo rahaa mihinkään. Mutta haluamme – tai ehkä lähinnä minä haluan – mennä tänä vuonna naimisiin. Menee elämä ihan vatuloimiseksi jos häitä siirretään vaikkapa vuodella eteenpäin. Ehkä me sitten vaan järjestetään ne aivan minimaalisella budjetilla. Also: lottoan nykyään aktiivisemmin.

Samassa hyrskeessä on muitakin elämänmuutoksia: meidän asunto meni myyntiin! Se on jännittävää ja hermostuttavaa ja no, on se myönnettävä että pikkuisen innostuttavaakin. Mutta lähinnä jännittää hirveästi. Ollaan käyty katsomassa aika paljon asuntoja, muttei olla vielä löydetty mitään sellaista, josta haluttais tarjota. Ehkä ihan hyväkin, koska se oma ei tosiaan ole vielä myyty.

Kahdeksankuukautinen vauva

• on lähes aina riemukas, mutta erityisesti silloin, kun tulen töistä kotiin. Se on lempijuttuni: se hymyilee silloin aina niin täysiä, että nenä menee vähän ryppyyn. Kutsun sitä riemuiivariksi

• rrrrakastaa säikäytellä vanhempiaan testaamalla kykyjään: se nousee jotakin vasten seisomaan ja showmiehen elkein irrottaa toisen kätensä, ja minä meinaan saada joka kerta sydänkohtauksen

• on ylpeä 5 a.m. clubin jäsen, vaikka olen yrittänyt kertoa sille ettei kannata, että sen molemmat vanhemmat ovat aamun torkkuja

• ei vieläkään elä minkään rytmin mukaisesti, ja olemme alkaneet epäillä onko sellainen koskaan mahdollistakaan

Minä

• olen aloittanut laitepilateksen – ja rrakastan sitä

• olen löytänyt laitepilateksessa joitakin niin syviä lihaksia, etten ole joinakin pilateksen jälkeisinä päivinä pystynyt kävelemään

• olen jäänyt koukkuun Picnicin salaatteihin ja patonkeihin, ja mietin, että jos 14-vuotias minäni näkisi minut hakemassa patonkia Picnicistä, se ajattelisi että “toi nainen elää mun unelmaa”. Picnic oli varsinainen pyhiinvaelluspaikka minulle yläasteella, ja hain sieltä patongin aina, kun tulimme käymään Helsingissä.

Vauva on jo puolivuotias! Vitsi aika menee vauhdilla. Kohta se pääsee jo eläkkeelle!

Viime kerralla: koko perheen korona, suun jänteiden leikkaus, nukkumissekoilua ja ajatuksia töihinpaluusta.

Mun on oikeasti vähän vaikea uskoa että meidän pikku kukku on jo puolivuotias. Se syö jo kiinteitä, ryömii pitkiä (eli kahdenkymmenen sentin) matkoja ja on aloittanut hitaan mutta varman hammastuotannon (tämä ei ole mitään tehotuotantoa, vaan artesaanihommia).

Viralliset puolivuotispotretit.

Me ostettiin Torista sille oma sänky (tähän asti se on nukkunut mun vieressä meidän sängyssä, myös päikkärit). Olin saanut naapurilta vinkin ja päättänyt jo ennen vauvan syntymää, että hankin sitten Ava Roomin sängyn, koska se on pienempi kuin pinnasängyt yleensä, eli se saattaa jopa mahtua meidän piskuiseen makkariin. Kun sängyn hankinta alkoi tulla ajankohtaiseksi, menin etsimään sitä netistä – mutta nettisivuja ei enää löytynytkään. Firma oli mennyt konkurssiin (ja saamieni tietojen mukaan se ei ole mikään ihme: asiakkailta on otettu rahat, muttei koskaan toimitettu tuotteita. Plääh). Mutta onneksi löysin sängyn Torista, ihan muutaman korttelin päästä – ja tosi edullisesti. Niin edullisesti että oikeutin itselleni sen maalauttamisen ammattilaisella. Meidän korttelissa on huonekalukorjaamo, johon vein sängyn. Siellä se on nyt maalattavana, ja kukku pääsee jouluksi omaan sänkyyn! (Jos se siis kelpuuttaa sen, heh.) Odotan kovasti myös sitä, ettei mun tarttis enää herätä aamulla siihen, kun vauva rutistelee teräväkyntisillä pikku kätösillään mun nenää. Se rutistelee sillä lailla vähän kaikkea, ja se on meistä tosi suloista. Se ikään kuin tunnustelee, miltä kaikki tuntuu, ja kokeilee millainen ääni rutistellessa ja rapsutellessa lähtee. Sohvasta lähtee kraah kraah kraah, äidin nenästä uh ih auts.

Helsinkiin saapui talvi. Uusi säätila toi eteemme ihan uusia ongelmia: miten vaunuilla pääsee lumessa eteenpäin (niihin myydään talvirenkaita. Se naurattaa mua jostain syystä hirveästi), millä hoitaa vauvan pakkasesta rohtuneita poskia (no rasvalla tietty), miten eväsmaito säilyy vaunun säilytyskopassa jäätymättä 13 asteen pakkasessa (tai no siis ei se umpeen jäätynyt, mutta oli tosi kylmää, enkä oo koskaan vielä joutunut missään lämmittämään vauvalle maitoa), ja suurin: miten vaunuissa hyvin nukkuva vauva saadaan pysymään unessa sekä pakkasessa että sisällä, kun sille on puettu miljoona kerrosta vaatetta päälle ja sisällä on kuuma. Vauvan pukeminen on ollut musta alusta asti vaikeaa, ja pakkaskelien tultua se on ollut vielä vaikeampaa. Onneksi äitiyspakkauksen mukana tuli se sellainen pukemis- ja lämpötilataulukko for dummies, olen ihan aidosti käyttänyt sitä tosi monta kertaa. Mutta silti: hyvä kun osaan pukea itseänikään erilaisiin säihin. Vielä vähemmän vauvaa! Siksi vauvoilla on varmaan aina niin helvetisti kamaa mukana. (Ja siitä muistankin, että meidän pitänee pian hankkia ihan oikea hoitolaukku. Ilmaiseksi saatu Libero-laukku alkaa vedellä viimeisiään, eikä siihen mahdu kaikki ne kamat, mitä rausku tarvitsee.)

Pari viikkoa sitten vauva alkoi ryömiä. Se ihan yhtäkkiä vaan hilasi pikku kroppaansa käsivarsilla viisi senttiä eteenpäin! Se on tietty ihan luonnollista, ja tällä tavalla oppiminen tapahtuu, mutta on musta silti aivan häkellyttävää, että yhtenä päivänä se ei osaa jotakin asiaa, ja seuraavana päivänä se vaan pumps tekee sen. Se liikkuu toistaiseksi hyvin lyhyitä matkoja, mutta ottaa kyllä tilan jokaisen tuuman haltuun möyriessään ja kieriessään meidän olkkarin lattialla. Ja jostain syystä se menee aina lipaston tai sohvan tai pöydän alle, oikein hakeutuu peruuttamalla niihin hankaliin paikkoihin, joissa nuppi kalahtaa takuulla johonkin terävään kulmaan? Tykkää haasteista varmaan. Mutta siis nyt alan tajuta, että meidän pitää tehdä asap jotain babyprooffaustoimenpiteitä. Ehdin varmaan räpyttää silmiäni kolmesti, kun se jo kiskoo pöytäliinoja, kaivelee laatikoita ja työntää kielensä pistorasioihin.

Minusta on ihanaa, että vauva syö nyt kiinteitä. Sen syöminen on tosi söpöä ja olen siitä valtavan ylpeä. Mutta aluksi kiinteiden syöminen stressasi mua ihan hirveästi, koska kukaan ei oikein neuvo, miten asiassa pitäisi edetä. Sanotaan vaan että maisteluannoksia voi alkaa tarjota, mutta mitä sekin tarkoittaa? Ja miten siitä siirrytään siihen, että ateriat ovat ns. kokonaisia? Ja millaisia määriä tuollainen pikku kukkunen syö? Ja kun tästä kysyy, vastaus on että “annoksia voi antaa vauvan tahtiin” tms höttöä. Vauvathan ovat vähän hölmöjä ja voivat helposti syödä liikaa – tai kieltäytyä ruuasta esim siksi että on kakkahätä, eivätkä siksi ettei olisi enää nälkä. Vauvan tahti on ihan pilipalijazzia. Plus poikkeuksetta on joka kerta käynyt niin, että kun olen antanut vauvalle jotakin syötävää, oli se sitten kiinteää tai maitoa, ja se vaikuttaa siltä että se haluaisi lisää, on se menettänyt ruokahalunsa siihen mennessä kun olen saanut sille lisää ruokaa lautaselle tai pulloon. Tulkitse siinä nyt niitä viestejä sitten. Mutta! Olen omine neuvoineni nyt tehnyt niin, että vauva saa tällä hetkellä kolme kiinteää ateriaa päivässä, aamulla, päivällä ja illalla, jonkun sellaisen itse kehittelemäni määrän joka ei perustu mihinkään, ja niiden välissä kaksi pelkkää maitovälipalaa. Jossain välissä lisätään niihin välipaloihinkin sitten sosetta. Kai? (Miksi tämä on niin vaikeaa????)

Paljon on taas tapahtunut, mutta ihan kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut: kamppailen edelleen imetyskriisissä. “Jee”. Vauva on saanut jo pitkään suurimman osan maidosta pullosta, koska oma maitoni ei kerta kaikkiaan riitä. Ja nyt, kun se syö kiinteitä kolme kertaa päivässä, on ruokailuhetkissä aika monta liikkuvaa osaa: ensin vasen tissi, sitten oikea tissi, sitten pullo, sitten puuro tai sose – ja olisi tosi helpottavaa, jos yhden niistä voisi jättää pois (ja se yksi olisi tietenkin imetys). Ja niin minä aina ajattelenkin: olen ihan että hei, tällä kertaa jätän imettämättä. Mutta sitten kun ruokailun aika tulee, mieleeni hiipii ajatus että “pitäiskö kuitenkin kokeilla jos se ottaisi vähän tissiä” ja vastaukseni on aina että “joo kyllä ehdottomasti pitäis”. En uskalla päästää imetyksestä irti, vaikka haluaisin. Mua on toden teolla yllättänyt, miten tunteisiin menevä asia imetys on, vaikken koekaan imettäessäni mitään euforiaa tai syvää yhteyttä vauvaan. Imetyksestä tuntuu tosi hankalalta luopua, vaikka se varmaan helpottaisi meidän kaikkien elämää. Lisäksi, kun vauvan sänky on maalattu, haluaisin että se alkaa nukkua siinä, ja olisi kiva jos vaikka yösyötöt voisivat pikku hiljaa kadota. Saisimme ehkä kaikki nukuttua vähän paremmin. Mutta siis hmm pitäiskö vielä kuitenkin kokeilla jos se ottais vähän tissiä?

Mun kihlatulla loppui nyt sitten työt (työnantaja meni konkurssiin, jos muistatte), joten hän on muutaman viikon työttömänä ja aloittaa sitten vanhempainvapaat. Se tarkoittaa siis sitä, että mun pitää palata jo tammikuussa töihin. Huomaan, että kaipaan vähän jo päiviä, jolloin voisin tehdä aikuisten asioita ja olla ilman vauvaa, mutta muuten töihinpaluu aiheuttaa lähinnä huolta, kun eihän mulla ole mitään työtä mihin palata. Yritän kehitellä joitakin projekteja, mutta vauva vie edelleen mun aivokapasiteetistani suurimman osan, enkä oo ihan terävimmilläni tai kekseliäimmilläni. Töitä saa siis tarjota! Jos tarvitsee jonkun ei-niin-kekseliään-tai-terävän tyypin hommiin heh. Eiköhän ne aivotkin ala pikku hiljaa sitten palautua (toivon todella niin).

Tuntuu, että vauva oppii nyt uusia taitoja ihan pikakelaustahtiin (tässä asiassa vauvan tahti on jotain speed metalia). Pari päivää ennen puolivuotissyntymäpäiväänsä vauva oppi taidon, jonka en edes tajunnut olevan taito: pudistamaan päätään. Aluksi se teki sitä lähinnä silloin, kun ei enää halunnut maitoa, ja olin ihan että vauuuu, se osaa sanoa ei jo noin pienenä vaikka itsellä olisi siinä vielä nelikymppisenäkin opittavaa, mutta sitten se alkoi sheikata nuppiaan muulloinkin – myös unissaan. Luulen, että pudistaminen tuntuu vauvasta kivalta, koska sillä saa pään vähän sekaisin hetkeksi :D

Samoihin aikoihin vauva oppi kiljumaan – ja sekös vasta huvittavaa onkin. Nyt se siis pudistaa päätään ja kiljuu kuin heikkopäinen yhtä aikaa, ja jos en tietäisi että se on vaan innoissaan uusista taidoistaan, kutsuisin varmaan manaajan. On nimittäin melko riivatun kaltaista touhua.

Luulen myös, että se tekee nyt hampaita. Se on ollut viikon verran oudosti kärttyinen, syönyt vähän huonosti (ruokaa siis – muuten se mälvää kyllä kaikkea: tuolien jalkoja, kaappien reunoja, joulukalenterin kulmaa, meidän varpaita) ja kuolannut litroittain. Se kuolasi paljon jo aiemminkin, mutta nyt sitä tulee kuin hanasta, ja alahampaiden paikat ovat selvästi näkyvillä. Odotan hampaiden tuloa yhtä aikaa valtavasti, ja toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Sitten kun sillä on ne pienet naskalit suussa, ei se enää ole semmoinen ienlihasta tehty pikku vauveli, yhyy. Plus: pelkään miten mun nännien käy, koska pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vielä vähän tissiä.

Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen on tosi ihanaa, että vauva osaa niin paljon asioita. Se viihtyy lelujaan lattialla tutkien jo tosi pitkiä aikoja, ja vedän takaisin lausuntoni siitä, että meillä on vauva jota pitää koko ajan viihdyttää. Pienempien vauvojen vanhemmille haluan siis sanoa, että hyviä juttuja (ja vapaita käsiä) on tulossa. Hang in there!

Puolivuotias vauva

• on hirveän hyväntuulinen: joka kerta kun menen sen kanssa jonnekin missä on muita ihmisiä, ne kysyvät ”onko se aina noin iloinen?”

• ryömii, kiljuu ja pudistaa päätään, ja osaa hienosti mennä jo omine päineen lelukorille kaivelemaan sieltä kaiken ulos

• rakastaa aamutelkkarin säätiedotusta

• vihaa kun sen naamaa pyyhitään, ja alkaa rupistaa kasvojaan jo kaukaa, kun näkee jonkun tulevan kohti esim talouspaperin kanssa

• tekee jo niin usein sitä draw me like one of your french girls -potkashow-asentoa, että olen varma, että se alkaa kohta istua (olen myös varma että olen väärässä)
  

Minä

• yritän puolisoni kanssa tosi kovasti kutsua vauvaa omalla nimellään, jotta se joskus tajuaisi että sen nimi ei ihan oikeasti ole kukku

• epäonnistun jatkuvasti edellisessä

• haaveilen häistä

• haaveilen muutosta

• haaveilen rahasta jolla voisi toteuttaa edelliset.

Vauva on jo viisi kuukautta! Aika menee – you guessed it – niin nopeasti. Kohta se on puoli vuotta ja sitten vuoden ja sitten neljä ja sitten kymmenen ja sitten neljäkymmentä ja ja ja ja.

Tapahtui viime kerralla: en enää muista mitä, mutta imetyskeksit, hulinat ja kosinta ehkä liittyi? (On tosi hyvä ihan itseni kannalta, että kirjoittelen näitä kk-postauksia. Selvästikin unohdan heti kaiken mitä tapahtuu, enkä muistaisi varmaan koko vauvaa, ellen laittaisi asioita ylös. Olisin ihan että excuse me öö kuka kalju pienihminen meillä asuu?)

Viralliset viisikuukautispotretit.

Viime kuukausipostauksen jälkeen on kyllä tapahtunut. Monet lempivaatteet alkavat jäädä pieneksi, ja taas piti siirtyä kokoa isompiin vaippoihin. Vauva viihtyy vatsallaan jo selvästi pidempiä aikoja, ja valvoo helposti yli kaksi tuntia putkeen (mun viihdytysarsenaalini on joutunut kasvamaan lukuisilla uusilla lauluilla). Ja kun neljä kuukautta tuli mittariin, vauva alkoi tosi aktiivisesti harjoitella tutin itse suuhun panemista. Se oli niin huvittavaa, koska tutti meni suuhun miten päin sattuu, ja monesti myös ohi – mutta myös hyödyllistä, koska tutista tuli ikään kuin uusi lelu. Meillä on ollut nukkuessa vähän haasteena se, että vauva herää usein kun tutti tippuu, joten toivon että tämä on hyvä alku sille, että se oppii laittamaan itse suuhun myös nukkuessaan. (Odotan tosi tosi kovasti kokonaisia yöunia, huomaako sen?)

Tuttiharjoittelun lomassa löysimme uuden salaisen levelin vanhemmuuden tasoloikkapelistä, kun tulin kipeäksi ja silti piti tietenkin hoitaa vauvaa. Mulla oli joku ärsyttävä flunssahommeli: päänsärkyä, niiskutusta ja kurkkukipua, ja myös kuumeoireita, vaikkei mittari lämpöä näyttänyt. Päivät vauvan kanssa sujuivat ihan hyvin: makoilin sen kanssa ja nukuin sen kanssa päikkäreitä, mutta iltaisin, kun se alkoi olla levoton, alkoi mun jaksamiseni myös loppua. Sulhoni on sellaisissa töissä, ettei hän ole kotona ennen iltaa, joten toisen aikuisen helpotusta ei saanut. Ja sitten kun sai, olikin kyse siitä että myös sulhoni sairastui ja olimme molemmat kipeinä kotona. Tulin taas ajatelleeksi, millaisia supersankareita vanhemmat ovat. Varsinkin, jos lapsia on useampia, ne ovat erityisen itkuisia tai niillä on erityistarpeita. Lepää siinä sitten, kun ihmistaimi vaatii huolenpitoa. Hommia ei vaan voi jättää tekemättä. (Edit: meillä oli korona. Kirjoitin tämän, kun olimme edelleen kipeitä, emmekä vielä tienneet.)

Kerroin viime postauksessa imetys- ja painonnousuhaasteista, ja niiden myötä vauvalta leikattiinkin sitten kireät huuli- ja kielijänteet. Sepä vasta olikin kokemus. Leikkaus tehtiin yksityisellä hammaslääkäriasemalla (julkisella näitä ei ymmärtääkseni oikein tehdä, tai ainakaan hyvin, jos on Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmää uskominen. Jos on asiasta mitään kysyttävää tai jokin pohdinta päällä, kannattaa liittyä ryhmään. Sieltä saa hyvin vastauksen kaikkiin kysymyksiin pelkästään seurailemalla julkaisuja) jollakin edistyneellä laserilla, ja lääkäri sanoi mulle ettei leikkausta “tarvitse katsoa, mutta on kyllä hyvin informatiivista jos pystyy katsomaan”. Minä katsoin koska info kiinnosti. Verta ei tullut muistaakseni ehkä yhtään, tai jos tulikin, hyvin vähän. Mutta mulle verta hirveämpiä asioita ovat valitettavasti juuri kaikenlaiset jänteet ja niiden katkaisut. Yhh. Uinu uinu lemmikkini -elokuvan akillesjänteen sivallus mielessäin. Informatiivista se tietysti kyllä oli, jos nyt jotain kultareunuksia haetaan, ja olen nyt inforikas siinä että tiedän miltä näyttää kun kieli- ja huulijänne laseroidaan poikki. Kultareunus on myös se, että vaikka vauva itki hirveästi, se rauhoittui nopeasti, ja suostui imetettäväksi heti, vaikka ajattelin että suu tuntuu varmaan niin oudolta ettei se pysty siihen.

Leikkaus meni siis hyvin, mutta sen ahdistavin osa eli jälkihoito oli vasta edessä: leikattujen jänteiden haavoja pitää venyttää monta kertaa vuorokaudessa usean viikon ajan, jotta ne eivät parantuessaan kuroudu umpeen. Vauva piti (ja pitää edelleen) myös herättää haavahoitoon keskellä yötä. Tuoreen haavan venyttäminen ei tietenkään tunnu vauvasta kivalta, joten sen mukana tulee yleensä massiivinen raivoitku – enkä syytä vauvaa siitä. Itsekin olisin massiivisesti raivoissani, jos joku päättäisi käyttää kielijännettäni jumppakuminauhana. Toisaalta olen kuullut (eli nähnyt Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmästä) että kaikkien vauvat eivät edes herää venyttelyihin. Mutta melkein hirveämpää kuin vauvan tuska on minusta ollut se, etten voi olla täysin varma, teenkö venytykset oikein. Mitä jos kiusaan ja itketän vauvaa ihan turhaan, eikä venytyksistä olekaan mitään hyötyä? Uusi äitikaverini ja jännetukihenkilöni tosin lohdutti mua sanomalla ettei jälkihoitoa teetettäisi maallikoilla, ellei me pystyttäisi siihen vaivatta, joten yritän lohduttautua sillä. Jälkihoitoon kuuluu myös haavakontrolli ja fyssari/osteopaattikäyntejä, ja niissä on toistaiseksi katsottu että paraneminen sujuu ihan hyvin. Hankalaa hommasta on tullut (sen lisäksi että minun pitää tosiaan venyttää vauvani kieltä) siksi, että vauva on oppinut muuraamaan suunsa umpeen, kun sormeni menevät lähellekään sen huulia. Yleensä saan jotenkin kuitenkin lipsautettua sormet sen suuhun, ja voin kertoa, että viisikuiset ikenet kaivautuvat syvemmälle niveliin kuin uskoisi.

Lisäksi vauva on jänteisiin liittymättömien oireiden vuoksi käynyt tässä kuussa melkein joka viikko verikokeissa, ja siltä otettiin myös sydänfilmi, keuhkokuva ja neliraajaverenpaine. On huojentavaa tietää, että pienen terveydestä pidetään näin hyvä huoli, enkä ole hirveästi poissa tolaltani, vaikka vauvan terveydentila toki huolettaa. Vauva on hyväntuulinen, oma itsensä, ja kasvaa, ei ehkä yhtä vauhdilla kuin muut, mutta kuitenkin. Ja musta tuntuu että tutkimukset tehdään lähinnä varmuuden vuoksi. Mutta ajan myötä toivottavasti selviää mistä on kyse.

Nukkuminen on alkanut olla sen sortin yllätyspussi että juuri mitään ei voi enää olettaa. Rausku menee kyllä nukkumaan ihan hyvin, jopa itsenäisesti, mutta sen jälkeen ei ole mitään takeita miten yö sujuu. Toisaalta me voidaan kai edelleen laskea itsemme onnekkaiksi koska sellaisia kokonaan-silmät-apposen-auki -heräämisiä on edelleen harvoin. Toissailtana se heräsi (jos nyt niin voi sanoa, kun ei se avannut kertaakaan silmiään) tunnin välein itkemään eikä rauhoittunut syliin tai tuttiin, ainoastaan tissille, muttei silti syönyt mitään. Rauhallisesti se alkoi nukkua sitten kun menin sen viereen. Luulen että se voi olla vähän liian tottunut siihen että nukun sen vieressä, ja tuntee olonsa yksinäiseksi kun en olekaan siinä. Raasu. Muttei sekään mikään autuaaksi tekevä taikatemppu ole: joka aamu neljän viiden maissa se alkaa pyöriä ja hyöriä ja ähistä ja puhista ja potkii minua niin etten minä pysty nukkumaan. Itse se kyllä vetelee sikeitä.

Päikkäreihin on tullut se helpotus, että vauva nukahtaa heti, kun lähdemme vaunulenkille. Se saattaa jo ennen ulko-ovea hieroa vähän silmiään, ja laittaa ne usein kiinni heti kun ovi takanamme sulkeutuu. Se vain kääntää päätään viuh niin, että pipo menee silmille, ja alkaa nukkua. Tämä on ihanaa siksi, että se on taikakeino saada vauva unille. Mutta tämä on kamalaa siksi että tällä tavoin sen unien aikana ei saa itse mitään aikaiseksi. Nuku kun vauva nukkuu? Joo, heti kun opin nukkumaan kävellessäni. Sama koskee ruuanlaittoa, siivoamista, pyykkäämistä ja esimerkiksi tämän tekstin, jota nyt luet (eli minä luen kun yritän muistaa mitä lokakuussa 2023 tapahtui), kirjoittamista.

Luulin myös, ettei kellojen siirtäminen koskenut meitä, kun ei meillä vielä ole ollut oikeastaan minkäänlaista rytmiä, mutta väärin luulin. Vauva herää nykyään aamuisin seiskan, puoli kasin sijaan kuuden, puoli seiskan maissa. Haluaisin saada sen jotenkin palaamaan edes himpun verran humaanimpaan heräämisaikaan, mutta ainakaan tähän asti myöhäisempi nukkumaanmenoaika ei ole auttanut. En tiedä mitä tehdä – odotellaan vissiin sitä että kellot siirretään takaisin? (Tähän se kreisi silmät killillään ja kieli ulkona -emoji.)

Itse aloin tämän kuun aikana toden teolla katsoa tulevaan: minun pitää kenties palata töihin jo yhden käden sormilla laskettavan kuukausiluvun kuluttua, ja koska olen yksinyrittäjä, ei minulla ole mitään työtä mihin palata. Jotakin projekteja pitäisi siis keksiä, jotta palkka alkaisi oikeasti juosta sitten kun töitä pitää alkaa tehdä.

Tulevaisuusajattelu ei toki rajoitu pelkästään töihin. Olen alkanut tehdä pieniä irtiottoja ja touhuta enemmän asioita yksin, niin, että vauva on jäänyt isovanhempiensa hoitoon tai hengannut enemmän isänsä kanssa. Alkoi tuntua, että haluan pikku hiljaa kaivaa itseni esiin tämän kaikennielevän äitiyskuorrutuksen alta. Mulla on myös ollut imetyskriisi, koska vituttaa, ettei maito riitä vauvalle, ja olemme joutuneet turvautumaan pulloon. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, koska pullo tuo tavallaan helpotusta: mun ei aina tarvitse olla se joka syöttää vauvan (tai edes paikalla, em. irtiotot liittyvät). Mutta imetyksestä, vaikka sitä onkin vain vähän, luopuminen tuntuukin yllättävän vaikealta. Siihen liittyy niin paljon tunteita (asiasanat: epäonnistuminen, riittämättömyys), mutta myös käytännön asioita. Kaikkein vähiten jaksaisin alkaa syöttää pullosta öisin, kun kylkitissittely on niin kätevää. Mutta ehkä vauvan aiemmin mainittu yösekoilu johtuukin osittain siitä, että vauva on nälkäinen, eikä pelkkä tissittely riitä.

Aloin myös tehdä pikkuisen töitä, koska vaikka olen maksanut kunnolliset eläkemaksut ja saan ihan hyvää vanhempainrahaa, ei se kerta kaikkiaan tässä maailman tilassa riitä elämiseen – ja mun kaikki säästöt menivät keväällä siihen perkeleen remonttiin (jossa on vieläkin muuten korjattavaa). Mutta niinhän siinä kävi, että sellaisia töitä, joita voisin freelancerina vanhempainvapaalla tehdä, ei haluta enää ostaa – ainakaan samoilla summilla kuin ennen. Kustannukset ovat nousseet ja kaikkien pitää säästää, joten se on tavallaan ymmärrettävää, ja tiedän että monen mielestä sometyöstä saatavat palkkiot ovat jo lähtökohtaisesti liian suuria eikä mulla olisi oikeutta valittaa. Vituttaa kuitenkin, etten itse voi mitenkään sanoa tahoille, joilta itse ostan palveluja, kuten esimerkiksi mun kirjanpitäjälle tai puhelinoperaattorille, että joo, haluan saman palvelun kuin ennenkin, mutta kustannusten nousun myötä maksan siitä tällä kertaa vähemmän. Päinvastoin, mun kirjanpitäjä ja mun puhelinoperaattori ovat molemmat nostaneet hintojaan, samoin kuten mun nettioperaattori, sähköyhtiö, pankki, taloyhtiö, saakeli lähikauppakin. Elin- ja työntekokustannukseni ovat siis todellakin nousseet. Missä vaiheessa mäkin voisin nostaa oman yritykseni laskutuksia vedoten samaan? Tai laittaa Kelalle viestin että moiccuuu, kustannusten nousun myötä nostan vanhempainrahaa tästä kuusta eteenpäin 20% enemmän, kiitti, kivaa loppuviikkoa.

Kurjuuden maksimoimiseksi mun kihlattuni (ahh rakastan että voin sanoa noin) työnantaja meni konkurssiin (en rakasta että täytyy sanoa näin). Siinä menivät ne työt. Huoh.

Mitäs vielä? Olen yrittänyt suunnitella vähän meidän häitä, mutten ole kyllä saanut juuri mitään aikaiseksi, hähmäistä ajankohta-arviota lukuunottamatta. Edellinen kappale huomioonottaen taloustilanteemme ei myöskään ole häiden suunnittelua ajatellen mitenkään kovin kannustava, joten kattellaan ehkä sitten myöhemmin, heh.

Ai niin! Aloitimme vauvan kanssa kiinteät! Aloitimme hedelmä- ja marjasoseilla. Ostin jopa sauvasekoittimen, jotta voisin soseuttaa joitakin ruokia vauvalle itse – mutta se oli kyllä tyhjä arpa. En tullut ajatelleeksi että porkkanaa täytyisi olla kenties aika paljon, että sauvasekoitin pystyisi siihen. Ja toki joskus myöhemmin voinkin soseuttaa niitä vaikka kilon! Mutta nyt alkuun kun ei vielä tiedä mitä se suostuu syömään, en viitsinyt keittää hirveitä määriä. Joten keitin yhden. Ja muussasin sen haarukalla. Lol.

Ja hei! Olen alkanut treenata! Käymme vauvan kanssa edelleen kerran viikossa aikuisopiston äiti-vauva-pilateksessa, mutta lisäksi käyn kerran viikossa treenaamassa mammaryhmässä HUH:lla (jumalauta se on muuten hirveetä, sattuu niin pirusti ja tuntuu että jalat lähtee alta, mutta ihanaa, koska en muista milloin mulla olisi viimeksi ollut treenistä kipeät lihakset). Treeneissä on vaihtelevasti aina joidenkin vauvat mukana ja se on ihanaa. Muiden vauvat ovat tosi hauskoja I’ll have you know.

No niin let’s vedetään yhteen ja lopetellaan:

Viisikuinen vauva

• rakastaa, kun vihellän, vaikka olen ihan paska viheltämään

• on alkanut tehdä nukahtaessaan ja syödessään sellaista kaunista, eteeristä ranteen pyörittelyä samalla kun se tunnustelee ilmaa sormillaan. On kuin se olisi jokin utuinen unen kapellimestari! Se on suloista

• pyörii akselinsa ympäri ollessaan vatsallaan lattialla, ja luulen että se voisi alkaa harjoitella liikkumistakin, jos alusta olisi sille otollinen (lattialla liukuva tilkkutäkki ei ehkä ole paras, mutta pelkään antaa vauvan olla lattialla ilman, koska olen itse saanut meidän lattiasta kaksi kertaa tikun jalkaan)

• on pudottanut lähes kaiken tukkansa. Naurattaa, että sillä oli syntyessään niin tumma ja runsas tukka, kun siitä ei nyt ole mitään jäljellä

• luulee takuulla että sen nimi on Kukku, kun sanomme sitä niin paljon kukuksi, kukkuraiseksi, kukuttislaiseksi, kupsikseksi

Minä

• alan toden teolla epäillä etten ole vauvan mielestä hauska: se nauraa aina isänsä hassutteluille, mutta kun minä kokeilen samaa? Tonnin seteli

• herään nykyään aamuisin siihen että vauva tarttuu mua nenästä (no okei, herään jo aikaisemmin, kun se ähisee ja puhisee ja hyörii ja pyörii, mutta tästä tiedän varmaksi että se on hereillä)

• olen unohtanut hehkuttaa kollegani ja kaverini Valeäiti-Hannen vauvapostauksia. Olen saanut niistä niin paljon apua ja hyötyä, ja olen tämän postauksen ansiosta mm. nukkunut yhden korvatulpan taktiikalla jo neljä kuukautta

• en ole vieläkään keksinyt millä nimellä vauvaa kutsuttaisiin somessa. Ehkä kukku kukkurainen kukuttislainen kupsis?

Vauva on jo neljä kuukautta! Aika menee niin – arvaatte kyllä – nopeasti. Kohta se maksaa jo veroja!

Previously on kk-postaukset: vauva sai nimen, oppi nauramaan ja minä täytin neljäkymmentä.

Kuukauden aikana kaikki on muuttunut – mutta toisaalta kaikki on ennallaan. Vauva on yhtäkkiä ihan oikea vauva, ei enää pelkkä möykky, vaan sellainen pikku ihminen, joka nuppi huojuen ja kuolaa valuen osallistuu jo arkeen. Mulle yksi iso viime viikkojen juttu on se, että vauvalle on alkanut muodostua vihreää ja ruskeaa silmiin. Sille saattaa siis tulla kuin tullakin mun silmät (vauva on täysi hiilikopio isästään, joten oon ihan over the moon jos sille muodostuu edes joitakin mun piirteitä)!

Viralliset nelikuukautispotretit.

Toinen iso juttu viime viikoilta on se, että mun rakas sussuni Tuomas kosi mua syntymäpäiväni iltana, ja koko syyskuu paineltiin sormukset sormissa ilman, että juuri kukaan huomasi asiaa. Kosinta siis tapahtui jo ennen edellistä kuukausipostausta, mutten tietenkään voinut kertoa siinä vielä mitään, koska haluttiin ilmoittaa meidän lähipiirille ensin. Ajattelin, että kaikki huomaisivat meidän sormukset heti, koska etenkin vauvan myötä meiltä on kyselty niin paljon, että aiotaanko me mennä naimisiin, mutta juuri kukaan, ainakaan mun perheeni tai läheisimmät ystäväni eivät huomanneet yhtään mitään. Paljastin uutisen mun ja ystäväni Janitan yhteisissä synttärijuhlissa, kun pelattiin sellaista kumpi-peliä: kumpi on syntynyt Tampereella (en minä), kumpi on käynyt miekkailutunneilla (minä), kumpi on opettanut kumpaa polttamaan tupakkaa (minä Janitaa seiskaluokalla) ja niin edelleen. Janitan tietämättä olin sniikannut kysymyspatteristoon yhden, viimeisen kysymyksen: kumpaa kosittiin viime viikolla (minua). Oli ihanaa, kun kaikki olivat niin yllättyneitä! Mutta edes juhlissa ennen peliä kukaan ei huomannut sormuksia – tai ainakaan sanonut mitään. Kävimme sussun kihlattuni kanssa myös Tampereella, eivätkä mun vanhemmatkaan tajunneet, että vasemmat nimettömämme on korutettu, vaikka sormeni olivat jatkuvasti esillä (ne olivat katsos vauvan ympärillä ja kaikki katsoivat vaan sitä. Vauva stealing my thunder since 2023). Ainoa, joka pani asian heti merkille, oli Tuomaksen isä – kun mentiin appivanhempieni (!!!!) luokse syömään aikomuksenamme kertoa uutiset, Tuomaksen isä sanoi jo ovella “millos te ootte kihloihin menny” :D

Muutoin tämä kuukausi on ollut meille hiukan haastava. Heti kolme kuukautta täytettyään vauva alkoi hidastaa painonnousuaan. Stressasin maidontuotannosta ja yritin tehostaa sitä, jotta vauvan paino saataisiin taas nousuun, ja aluksi se toimikin (tai ainakin vauvan paino nousi), mutta sitten paino alkoi taas laskea. Lisäksi vauva rupesi tässä kuussa raivoamaan rinnalla ihan työkseen. Se oli tehnyt sitä toisinaan aiemminkin, mutta nyt niin paljon, että se alkoi jo haitata syömistä. Se huusi ja vääntelehti rinnalla niin, ettei se saanut mitään syötyä. En tiedä kuinka moni teistä on kokenut rintaraivareita, mutta voi saakeli että siitä tulee paha mieli. Oksitosiini eli mielihyvähormoni auttaa maidontuotantoa, ja kun sylissä on villisti kieppuva ja punaisena huutava raivokimppu, on siitä mielihyvä kaukana. Olin jo valmiiksi huolissani pikku rauskun painosta ja maidon riittävyydestä, ja nyt se sekoili tissillä niin, että maidontuotanto tyssäsi takuulla.

Sain onneksi neuvolasta ajan imetysohjaukseen. Imetysohjauksessa selvisi, että meidän imuotteet ja imetysasennot ovat ihan päin honkia. Mua vitutti. Olin joka kerta sanonut neuvolassa, että oon imetyksen sujumisesta vähän epävarma, kun ei kukaan ole meitä siinä missään vaiheessa auttanut. Olen myöskin melkein joka kerta imettänyt neuvolassa, eikä kukaan ennen tätä ollut sanonut asiasta mitään. Imetysohjauksessa terveydenhoitaja osasi välittömästi sanoa, että asento on ihan väärä, eikä vauva saa maitoa niin hyvin kuin sen pitäisi. Vauva on liian kaukana minusta ja sen imuote on tosi kapea. Myös huuli- ja kielijänteiden mahdollisesta leikkaamisesta oli puhe (olemme varanneet ajan spesialistille). Kaiken kaikkiaan meidän olisi pitänyt päästä imetysohjaukseen paljon aiemmin. Kultareunuksena terveydenhoitaja mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt näin pienen vauvan kehittyneen motorisesti näin hyvin! Minusta vauvalla ei ole mikään kiire oppia mitään taitoja, eikä se, että se on ajoissa esim varpaiden syömisen suhteen kutittele itsetuntoani. Mutta itsetuntoani kutittelee kieltämättä se että joku kehuu lasta tavalla millä hyvänsä. Onneksi ne osaavat sen neuvolassa tosi hyvin: merkinnöissäkin lukee aina että ihastuttava tai valloittava tai aurinkoinen vauva. (Toivoisin että ne joskus kirjoittaisivat minustakin jotain, mutta toisaalta pelkään että se olisi ”valloittavan” ja ”aurinkoisen” sijaan esim ”homssuinen” tai ”hermoraunio” tai ”kävi taas vessassa kahdesti käynnin aikana”.)

Oli miten oli, vauvan paino piti saada nousemaan, joten korviketta tötteröön. Ongelmaksi muodostui, ettei vauva suostunut syömään pullosta. Se irvisteli kaikenlaisille tuttipulloille niin, että luulisi minun yrittäneen syöttää sille bensiiniä. Sen vähän maidon, mitä pullosta taistelun tuoksinassa päätyi sen suuhun, se sylki pois kuin ei olisi koskaan maistanut mitään niin pahaa (yritimme syöttää sekä rintamaitoa että eri merkkisiä korvikkeita kaikenmallisista pulloista ja tuteista). Aloin olla jaksamiseni äärirajoilla, kunnes vihdoin, kahdeksan päivän (ja tuhansien pullo- ja tuttipäähankintojen) jälkeen se alkoi syödä. Huh, vauvani ei ehkä näännykään nälkään. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että se reilu viikko, minkä vauva kieltäytyi pullosta, ei kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta silloin kun tilanne oli ns. päällä, enhän minä tiennyt että se tulisi jatkumaan vain viikon – luulin taas että tässä sitä nyt sitten ollaan täältä ikuisuuteen, eikä vauva ikinä suostu syömään, ja sille pitää kohta panna joku maitotippa, saakeli. Onneksi tilanne kuitenkin raukesi ennen pitkää.

Imetyksen jatkumisesta oon edelleen huolissani, ja olenkin leiponut imetyskeksejä, ostanut imetysteetä ja terästänyt juomaveteni sarviapilauutteella. Olen pumpannut ja kerännyt maitoa ja lisännyt imetyskertoja ja vahvistanut ihokontaktia. Mutta nyt kun vauva saa myös korviketta pullosta, se viihtyy tissillä alati lyhyempiä aikoja (noin kaksi minuuttia kerrallaan), eikä neuvolasta oikein saa tukea. On myös kahdenlaista tietoa siitä, voiko maidontuotantoa enää tässä vaiheessa merkittävästi nostaa. Neuvolasta sanotaan että ei, imetystukiryhmissä sanotaan että voi. Yrittäminen vaatisi vielä enemmän töitä kuin olen tehnyt tähän asti, enkä tiedä jaksanko enää. Mutta olen iloinen, että imetys on saanut jatkua edes näin pitkään. Tärkeintä kuitenkin on, että vauva kasvaa, ja suoraan sanoen pulloruokinta (nyt kun se onnistuu) helpottaa osaltaan myös mun elämää. Nyt vauvaa voi ruokkia joku muukin, eikä minun tarvitse olla siinä koko ajan kiinni. Ylipäätään imetys on minusta ollut ennen kaikkea kätevää: ei tarvitse kantaa korvikkeita mukana, ei tarvitse pestä tuttipulloja koko ajan, tissimaito on ilmaista jne. Moni puhuu imetyksestä suurella rakkaudella, että saa siinä jonkinlaisen maagisen yhteyden vauvaan, mutta mulla ei ole ollut sellaista. Se on minusta ihan mukavaa, ja kuten sanottu, kätevää, mutta ei se mua mitenkään autuaan onnelliseksi tee. Silti imetyksen hankaluudet ja lopettamisen mahdollisuus herättävät tosi ristiriitaisia tunteita. En vielä tiedä mitä tapahtuu.

Lisäksi vauvalla on vähän muitakin terveyshuolia, mutten tässä vaiheessa halua kertoa niistä enempää. Katsotaan sitten, kun on saatu tutkittua, mistä on kyse. Vauva itse on kyllä tosi hyvinvoiva ja hyväntuulinen, se kasvaa ja sen vatsa toimii, ja se on aina ihan riemuissaan kun sen kanssa hassuttelee tai sille laulaa – ja olen muuten huomannut yhden söpön jutun: kun se herää päiväunilta, sen silmät ovat tavallista tummemmat, ja tykkään ajatella, että se on merkki siitä että se on vasta siirtymässä tähän todellisuuteen jostakin ihanasta unimaailmasta, jossa silmätkin ovat mustat – joten yritän olla olematta kovin huolissani.

Tämän kuukauden aikana tajusin, että meillä on aika aktiivinen vauva. Aluksi ajateltiinkin, että painonnousun notkahdus johtuu siitä, että se paitsi kasvaa koko ajan, myös kuluttaa kaiken minkä syö – kunnes sitten kävi ilmi että sen pitäisi syödä ihan toden teolla enemmän. Sen lisäksi että rausku on aktiivinen, se on myös sellainen vauva joka tarvitsee viihdytystä ihan koko ajan. Ja se on tietysti tosi mukavaa, mutta myös aika raskasta. Olisi mukavampaa, jos se vaikka makaisi ihan meritähtenä vaan matollaan jonkin aikaa silloin tällöin, eikä sille tarvitsisi koko ajan rallatella jotain (suurin osa vanhemmista varmaan tunnistaa sen, että jumalauta kaikelle on laulu: lallatilaa ai sinä olet herännyt aa, lollotiloo nyt vaihdetaan vaippa o-oo, tittidittidii tissille siis jne).

No sitten tässä neljän kuukauden kynnyksellä alkoivat tietenkin myös surullisenkuuluisat hulinat. Ymmärtääkseni hulinoissa on kyse neljäkuukautisten unisyklin muutoksesta, ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että aiemmin ihan hyvin nukkunut vauva saattaa alkaa heräillä öisin ja nukkua lyhyempiä päikkäreitä. Tätä voi kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Rausku on heräillyt kerran yössä raivokkaasen karjuitkuun, mutta muuten ollaan päästy toistaiseksi melko vähällä. Mulle hankalinta on se, että samalla kun päikkärit ovat lyhentyneet, yhdet päikkärit ovat jääneet pois ja valveillaoloajat ovat pidempiä – ja se edellämainittu jatkuva viihdyttäminen liittyy vahvasti. Mutta nyt uskallan jo luottaa, että kyllä tämä tästä ennen pitkää tasaantuu.

Kävin vihdoin synnytyskeskustelun – kolme ja puoli kuukautta synnytyksen jälkeen. Olin odottanut keskustelua tosi paljon, koska kokemukseni synnytyssairaalasta oli tosi traumaattinen. Synnytyskeskustelu tapahtui synnytyssairaalassa, ja huoneeseen piti kulkea päivystyssalin ja vuodeosaston läpi, ja aloin itkeä jo aulassa – ja mua itkettää nytkin kun vain ajattelen asiaa. Mutta keskustelu oli silti tosi hyödyllinen, ja aika korjaava kokemus, ja tavallaan olen tosi onnellinen, ettei se tapahtunut aiemmin, tai ainakaan vielä silloin kotiutumisen hetkellä. Tarvitsin aikaa tajutakseni, millainen kokemus se minulle oli, ja oppiakseni sanoittamaan sen. Kerron tästä lisää myöhemmin, jahka saan itse synnytyskertomuksen naputeltua. (Se tulee varmaan sitten kun rausku menee yläasteelle tai jotain, lol. Niin hankala sitä on ollut kirjoittaa. Mutta yritän parhaani!)

Tämän kuukauden aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa, ja se oli ihanaa, koska huomasin, että käynti oli aika tarpeeton! Eka fyssarikäynti oli IHANA, kirjoitinkin siitä viimeksi, ja sain siellä kaiken sen infon, mitä luulin jälkitarkastuksessa saavani mutten saanut. (Kävin SUHKmamalla Riitu Rautionaholla, ja ihan maksavana asiakkaana. Suosittelen siis niin hirveesti.) Koska olin saanut fyssarilta vihreää valoa urheiluun, me aloitettiin vauvan kanssa aikuisopiston äiti-vauva-pilates. Ekalla kerralla onnistuin tekemään kokonaiset kolme liikettä. “Jee.” Tunti kestää 45 minuuttia, ja jos vauvaa täytyy juuri silloin syöttää tai nukuttaa, puolet tunnista menee auttamatta ohi. Onneksi se ei ole kovin kallis, eikä treeni sentään joka kerta mene ihan metsään: tällä viikolla sain tunnilla tehtyä ihan joka ikisen liikkeen! Yksi pilateksen parhaita anteja on kyllä muut vauvat (niiden sekoilu on niin huvittavaa) ja muut äidit (vertaistuki on paras tuki, haluaisin aina jäädä sinne juttelemaan tuntikausiksi tuttipulloista ja naistenklinikasta ja tisseistä, mutta aina on pitänyt lähteä jonnekin). Mua kiinnostaisi myös äiti-vauva-tanssi! Olen nähnyt instagramissa jenkkiläisiä tanssitunteja, joilla tanssitaan vauva kantorepussa tai -liinassa, ja sellainen kiinnostaa mua tosi paljon. Saa vinkata, jos tiedätte sellaisesta! Aikuisopistollakin on afrotanssia vauvan kanssa, mutta kurssit ovat jo täynnä.

No niin nyt minä lopetan tähän, jotta saan tämän edes joskus julkaistua. Loppuun vielä tutut listat:

Nelikuukautinen vauva on

• huomannut hihansa! On hauskaa, kun se tuijottaa kuviollisen bodyn käsivarsia ihan haltioituneena minuuttikaupalla

• oppinut hieromaan silmiään väsyneenä, ja se on minusta ihanaa, koska en muuten tunnista mitään sen “sleepy cues”

• kuolaa vielä enemmän kuin kuukausi sitten (asia jonka en uskonut olevan mahdollista)

• oppinut tarttumaan asioihin, esimerkiksi minun naamanahkaani, jos tuon sen tarpeeksi lähelle. Jos näette pikkuruisia kynnenjälkiä poskissani, tiedätte miksi

• alkanut laittaa suuhunsa ihan kaiken

• oppinut istumaan sylissä niin kuin isot vauvat eli osaa olla jo nenä menosuuntaan, eikä vaan pötkötä olalla

• niin hauska, että elän kyllä pitkään, kun saan nauraa sille sen kanssa päivittäin.

Minä olen

• alkanut käyttää taas säännöllisemmin meikkiä

• mennyt kihloihin!

• (kaksi edellistä eivät tietääkseni liity toisiinsa. Toivottavasti)

• etsinyt joka paikasta häälehtiä häidensuunnitteluinspiraatioksi, mutta niitä ei ole missään??? Pitääkö minun turvautua – luoja paratkoon – internetiin??

• oppinut tekemään ihan helvetin hyvää puuroa aamuisin

• alkanut tykätä puurosta.