Vauva on jo puolivuotias! Vitsi aika menee vauhdilla. Kohta se pääsee jo eläkkeelle!
Viime kerralla: koko perheen korona, suun jänteiden leikkaus, nukkumissekoilua ja ajatuksia töihinpaluusta.
Mun on oikeasti vähän vaikea uskoa että meidän pikku kukku on jo puolivuotias. Se syö jo kiinteitä, ryömii pitkiä (eli kahdenkymmenen sentin) matkoja ja on aloittanut hitaan mutta varman hammastuotannon (tämä ei ole mitään tehotuotantoa, vaan artesaanihommia).
Viralliset puolivuotispotretit.
Me ostettiin Torista sille oma sänky (tähän asti se on nukkunut mun vieressä meidän sängyssä, myös päikkärit). Olin saanut naapurilta vinkin ja päättänyt jo ennen vauvan syntymää, että hankin sitten Ava Roomin sängyn, koska se on pienempi kuin pinnasängyt yleensä, eli se saattaa jopa mahtua meidän piskuiseen makkariin. Kun sängyn hankinta alkoi tulla ajankohtaiseksi, menin etsimään sitä netistä – mutta nettisivuja ei enää löytynytkään. Firma oli mennyt konkurssiin (ja saamieni tietojen mukaan se ei ole mikään ihme: asiakkailta on otettu rahat, muttei koskaan toimitettu tuotteita. Plääh). Mutta onneksi löysin sängyn Torista, ihan muutaman korttelin päästä – ja tosi edullisesti. Niin edullisesti että oikeutin itselleni sen maalauttamisen ammattilaisella. Meidän korttelissa on huonekalukorjaamo, johon vein sängyn. Siellä se on nyt maalattavana, ja kukku pääsee jouluksi omaan sänkyyn! (Jos se siis kelpuuttaa sen, heh.) Odotan kovasti myös sitä, ettei mun tarttis enää herätä aamulla siihen, kun vauva rutistelee teräväkyntisillä pikku kätösillään mun nenää. Se rutistelee sillä lailla vähän kaikkea, ja se on meistä tosi suloista. Se ikään kuin tunnustelee, miltä kaikki tuntuu, ja kokeilee millainen ääni rutistellessa ja rapsutellessa lähtee. Sohvasta lähtee kraah kraah kraah, äidin nenästä uh ih auts.
Helsinkiin saapui talvi. Uusi säätila toi eteemme ihan uusia ongelmia: miten vaunuilla pääsee lumessa eteenpäin (niihin myydään talvirenkaita. Se naurattaa mua jostain syystä hirveästi), millä hoitaa vauvan pakkasesta rohtuneita poskia (no rasvalla tietty), miten eväsmaito säilyy vaunun säilytyskopassa jäätymättä 13 asteen pakkasessa (tai no siis ei se umpeen jäätynyt, mutta oli tosi kylmää, enkä oo koskaan vielä joutunut missään lämmittämään vauvalle maitoa), ja suurin: miten vaunuissa hyvin nukkuva vauva saadaan pysymään unessa sekä pakkasessa että sisällä, kun sille on puettu miljoona kerrosta vaatetta päälle ja sisällä on kuuma. Vauvan pukeminen on ollut musta alusta asti vaikeaa, ja pakkaskelien tultua se on ollut vielä vaikeampaa. Onneksi äitiyspakkauksen mukana tuli se sellainen pukemis- ja lämpötilataulukko for dummies, olen ihan aidosti käyttänyt sitä tosi monta kertaa. Mutta silti: hyvä kun osaan pukea itseänikään erilaisiin säihin. Vielä vähemmän vauvaa! Siksi vauvoilla on varmaan aina niin helvetisti kamaa mukana. (Ja siitä muistankin, että meidän pitänee pian hankkia ihan oikea hoitolaukku. Ilmaiseksi saatu Libero-laukku alkaa vedellä viimeisiään, eikä siihen mahdu kaikki ne kamat, mitä rausku tarvitsee.)
Pari viikkoa sitten vauva alkoi ryömiä. Se ihan yhtäkkiä vaan hilasi pikku kroppaansa käsivarsilla viisi senttiä eteenpäin! Se on tietty ihan luonnollista, ja tällä tavalla oppiminen tapahtuu, mutta on musta silti aivan häkellyttävää, että yhtenä päivänä se ei osaa jotakin asiaa, ja seuraavana päivänä se vaan pumps tekee sen. Se liikkuu toistaiseksi hyvin lyhyitä matkoja, mutta ottaa kyllä tilan jokaisen tuuman haltuun möyriessään ja kieriessään meidän olkkarin lattialla. Ja jostain syystä se menee aina lipaston tai sohvan tai pöydän alle, oikein hakeutuu peruuttamalla niihin hankaliin paikkoihin, joissa nuppi kalahtaa takuulla johonkin terävään kulmaan? Tykkää haasteista varmaan. Mutta siis nyt alan tajuta, että meidän pitää tehdä asap jotain babyprooffaustoimenpiteitä. Ehdin varmaan räpyttää silmiäni kolmesti, kun se jo kiskoo pöytäliinoja, kaivelee laatikoita ja työntää kielensä pistorasioihin.
Minusta on ihanaa, että vauva syö nyt kiinteitä. Sen syöminen on tosi söpöä ja olen siitä valtavan ylpeä. Mutta aluksi kiinteiden syöminen stressasi mua ihan hirveästi, koska kukaan ei oikein neuvo, miten asiassa pitäisi edetä. Sanotaan vaan että maisteluannoksia voi alkaa tarjota, mutta mitä sekin tarkoittaa? Ja miten siitä siirrytään siihen, että ateriat ovat ns. kokonaisia? Ja millaisia määriä tuollainen pikku kukkunen syö? Ja kun tästä kysyy, vastaus on että “annoksia voi antaa vauvan tahtiin” tms höttöä. Vauvathan ovat vähän hölmöjä ja voivat helposti syödä liikaa – tai kieltäytyä ruuasta esim siksi että on kakkahätä, eivätkä siksi ettei olisi enää nälkä. Vauvan tahti on ihan pilipalijazzia. Plus poikkeuksetta on joka kerta käynyt niin, että kun olen antanut vauvalle jotakin syötävää, oli se sitten kiinteää tai maitoa, ja se vaikuttaa siltä että se haluaisi lisää, on se menettänyt ruokahalunsa siihen mennessä kun olen saanut sille lisää ruokaa lautaselle tai pulloon. Tulkitse siinä nyt niitä viestejä sitten. Mutta! Olen omine neuvoineni nyt tehnyt niin, että vauva saa tällä hetkellä kolme kiinteää ateriaa päivässä, aamulla, päivällä ja illalla, jonkun sellaisen itse kehittelemäni määrän joka ei perustu mihinkään, ja niiden välissä kaksi pelkkää maitovälipalaa. Jossain välissä lisätään niihin välipaloihinkin sitten sosetta. Kai? (Miksi tämä on niin vaikeaa????)
Paljon on taas tapahtunut, mutta ihan kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut: kamppailen edelleen imetyskriisissä. “Jee”. Vauva on saanut jo pitkään suurimman osan maidosta pullosta, koska oma maitoni ei kerta kaikkiaan riitä. Ja nyt, kun se syö kiinteitä kolme kertaa päivässä, on ruokailuhetkissä aika monta liikkuvaa osaa: ensin vasen tissi, sitten oikea tissi, sitten pullo, sitten puuro tai sose – ja olisi tosi helpottavaa, jos yhden niistä voisi jättää pois (ja se yksi olisi tietenkin imetys). Ja niin minä aina ajattelenkin: olen ihan että hei, tällä kertaa jätän imettämättä. Mutta sitten kun ruokailun aika tulee, mieleeni hiipii ajatus että “pitäiskö kuitenkin kokeilla jos se ottaisi vähän tissiä” ja vastaukseni on aina että “joo kyllä ehdottomasti pitäis”. En uskalla päästää imetyksestä irti, vaikka haluaisin. Mua on toden teolla yllättänyt, miten tunteisiin menevä asia imetys on, vaikken koekaan imettäessäni mitään euforiaa tai syvää yhteyttä vauvaan. Imetyksestä tuntuu tosi hankalalta luopua, vaikka se varmaan helpottaisi meidän kaikkien elämää. Lisäksi, kun vauvan sänky on maalattu, haluaisin että se alkaa nukkua siinä, ja olisi kiva jos vaikka yösyötöt voisivat pikku hiljaa kadota. Saisimme ehkä kaikki nukuttua vähän paremmin. Mutta siis hmm pitäiskö vielä kuitenkin kokeilla jos se ottais vähän tissiä?
Mun kihlatulla loppui nyt sitten työt (työnantaja meni konkurssiin, jos muistatte), joten hän on muutaman viikon työttömänä ja aloittaa sitten vanhempainvapaat. Se tarkoittaa siis sitä, että mun pitää palata jo tammikuussa töihin. Huomaan, että kaipaan vähän jo päiviä, jolloin voisin tehdä aikuisten asioita ja olla ilman vauvaa, mutta muuten töihinpaluu aiheuttaa lähinnä huolta, kun eihän mulla ole mitään työtä mihin palata. Yritän kehitellä joitakin projekteja, mutta vauva vie edelleen mun aivokapasiteetistani suurimman osan, enkä oo ihan terävimmilläni tai kekseliäimmilläni. Töitä saa siis tarjota! Jos tarvitsee jonkun ei-niin-kekseliään-tai-terävän tyypin hommiin heh. Eiköhän ne aivotkin ala pikku hiljaa sitten palautua (toivon todella niin).
Tuntuu, että vauva oppii nyt uusia taitoja ihan pikakelaustahtiin (tässä asiassa vauvan tahti on jotain speed metalia). Pari päivää ennen puolivuotissyntymäpäiväänsä vauva oppi taidon, jonka en edes tajunnut olevan taito: pudistamaan päätään. Aluksi se teki sitä lähinnä silloin, kun ei enää halunnut maitoa, ja olin ihan että vauuuu, se osaa sanoa ei jo noin pienenä vaikka itsellä olisi siinä vielä nelikymppisenäkin opittavaa, mutta sitten se alkoi sheikata nuppiaan muulloinkin – myös unissaan. Luulen, että pudistaminen tuntuu vauvasta kivalta, koska sillä saa pään vähän sekaisin hetkeksi :D
Samoihin aikoihin vauva oppi kiljumaan – ja sekös vasta huvittavaa onkin. Nyt se siis pudistaa päätään ja kiljuu kuin heikkopäinen yhtä aikaa, ja jos en tietäisi että se on vaan innoissaan uusista taidoistaan, kutsuisin varmaan manaajan. On nimittäin melko riivatun kaltaista touhua.
Luulen myös, että se tekee nyt hampaita. Se on ollut viikon verran oudosti kärttyinen, syönyt vähän huonosti (ruokaa siis – muuten se mälvää kyllä kaikkea: tuolien jalkoja, kaappien reunoja, joulukalenterin kulmaa, meidän varpaita) ja kuolannut litroittain. Se kuolasi paljon jo aiemminkin, mutta nyt sitä tulee kuin hanasta, ja alahampaiden paikat ovat selvästi näkyvillä. Odotan hampaiden tuloa yhtä aikaa valtavasti, ja toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Sitten kun sillä on ne pienet naskalit suussa, ei se enää ole semmoinen ienlihasta tehty pikku vauveli, yhyy. Plus: pelkään miten mun nännien käy, koska pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vielä vähän tissiä.
Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen on tosi ihanaa, että vauva osaa niin paljon asioita. Se viihtyy lelujaan lattialla tutkien jo tosi pitkiä aikoja, ja vedän takaisin lausuntoni siitä, että meillä on vauva jota pitää koko ajan viihdyttää. Pienempien vauvojen vanhemmille haluan siis sanoa, että hyviä juttuja (ja vapaita käsiä) on tulossa. Hang in there!
Puolivuotias vauva
on hirveän hyväntuulinen: joka kerta kun menen sen kanssa jonnekin missä on muita ihmisiä, ne kysyvät ”onko se aina noin iloinen?”
ryömii, kiljuu ja pudistaa päätään, ja osaa hienosti mennä jo omine päineen lelukorille kaivelemaan sieltä kaiken ulos
rakastaa aamutelkkarin säätiedotusta
vihaa kun sen naamaa pyyhitään, ja alkaa rupistaa kasvojaan jo kaukaa, kun näkee jonkun tulevan kohti esim talouspaperin kanssa
tekee jo niin usein sitä draw me like one of your french girls -potkashow-asentoa, että olen varma, että se alkaa kohta istua (olen myös varma että olen väärässä)
Minä
yritän puolisoni kanssa tosi kovasti kutsua vauvaa omalla nimellään, jotta se joskus tajuaisi että sen nimi ei ihan oikeasti ole kukku
epäonnistun jatkuvasti edellisessä
haaveilen häistä
haaveilen muutosta
haaveilen rahasta jolla voisi toteuttaa edelliset.
