Okeiiiii helpppp vauva on jo yksitoista kuukautta! Viimeinen vauvakuukausi! Joku sanoi mulle tällä viikolla että “räpäytät kolme kertaa ja sitten se on 22-vuotias” ja siis mä olen räpäyttänyt jo ainakin kahdesti. Aika menee niin nopeasti!
Viime jutussa: vauva oppi kävelemään ja juomaan pillipullosta, ja Tuomas sai töitä.
Viralliset 11-kuukautispotretit.
Vauva – tai siis nykyisin virallisesti vaapero – on kävelemään oppimisensa jälkeen vain kiihdyttänyt tahtia. Ensin kengillä kävely oli hankalaa, mutta nyt se painelee tennareissa ainakin kahtakymppiä. Ulkona epätasaisella maalla kävely on vielä paikoin huteraa, mutta jos oppiminen jatkuu tätä tahtia, tulee siitä varmaan kesäkuuhun mennessä MM-tason polkujuoksija (onko polkujuoksulla MM-kisat? En tiedä mutta ilmoitan vaaperomme niihin). Se on myös oppinut kiipeämään paikkoihin, kuten sohvalle, ja haluaisi kiipeillä koko ajan. Se on ihastuttavaa ja hienoa, mutta myös kamalaa, koska alastuloa se ei ole onnistunut oppimaan, ei, vaikka hoen sen korvan juuressa koko ajan että peppu edellä peppu edellä PEPPU EDELLÄ.
Muistan lukeneeni joskus jostain, että vauvat nauttivat sellaisista leikeistä, joissa ne saavat laittaa tavaroita johonkin ja ottaa niitä pois. Tässä kuussa huomasin, että meidän vauvamme rrrrrakastaa järjestellä tavaroita tällä tavalla. Parhaita esineitä siihen ovat eri kokoiset muoviastiat, mutta kaikki muukin käy – kuten esimerkiksi tutit ja vaipparoskis, kuten ikäväksemme huomasimme, kun aloimme ihmetellä mihin kaikki tutit katoavat (spoiler alert: vaipparoskikseen).
Taisin jo viimeksi kertoa, että olemme oppineet meidän vauvasta sen että se on täysi velmu. Tämä tunne vahvistuu päivä päivältä. Se nauraa paskaisesti, kun sitä kieltää, ja hymyilee kauneimmin silloin, kun se on matkalla tekemään jotakin kiellettyä. Se on edelleen myös tosi dramaattinen, ja se naurattaa mua vieläkin hirveästi (vaikka se onkin aika rasittavaa). Kun se ei saa kaukosäädintä tai puhelinta tai mitä se nyt sillä hetkellä haluaakin, se heittäytyy makaamaan lattialle, tai jos se ei pääse lattialle, se heittää päänsä taakse kuin universumille huutaen, että MIKSI MUN ELÄMÄ ON TÄMMÖSTÄÄÄÄÄÄRGGH. Ja sitten se on kuitenkin tuommoinen ihan pieni vauveli eikä mikään diivaileva esiteini.
Vauva on oppinut karkuunmenoleikin, ja se on ihanaa, kun se yrittää juosta pikku töppösillään samalla, kun se meinaa mennä naurusta ihan nurin. Mutta se on myös vähän vaarallista, kun vauva ei ikinä katso minne se juoksee, vaan sitä ihmistä joka sitä naurattaa. Tänä aamunakin se käveli suoraan ovenkarmia päin kun ei se jaksanut katsoa eteensä, raasu.
Tässä kuussa vauva oppi nousemaan ylös ilman tukea! Se on ollut tosi kivaa, koska nyt sitä ei tarvitse olla nostelemassa koko ajan, kun se muksahtelee nurin esimerkiksi puistossa. Olen oppinut että äitiys on yhtä hikeä, mutta nyt piiiikkuisen vähemmän, kun yhdeksänkiloista pötkylää ei tarvitse olla nostelemassa ylös aina, kun lähistöllä ei ole seinää tai muuta vastaavaa. (Toki tämä ei auta lainkaan, koska hiki yhtä aikaa lisääntyy esimerkiksi sohvalle kiipeämisen taidon myötä muttaaaaa kuka näitä laskee? (Minä. Minä lasken. Olisi kiva olla joskus yksi päivä ilman kaiken kauttaaltaan peittävää tuskanhikeä.))
Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt, mutta kaikkea helpottaa se että vauva on tosi ihana. Granted, se olisi vielä ihanampi jos se ei heräisi jokaiseen päivään viimeistään 5.30, mutta se on silti tosi ihana. Se on tosi nauravainen ja hyväntuulinen, ja aina kun se tapaa uusia ihmisiä, ne kysyvät että onko tämä lapsi aina näin iloinen. (Ei se ole. Mutta yleensä se kyllä on.) Sillä alkaa selvästi myös olla huumorintaju, enkä malta odottaa että saan alkaa kertoa sille vitsejä.
Tavattiin juuri viikonloppuna ravintolassa vauva, joka oli meidän rauskua puolitoista kuukautta nuorempi, ja se osasi jo sanoa kaksi sanaa! Rausku ei osaa sanoa vielä mitään. Maanittelen sitä päivittäin, jos se vaikka vahingossa sanoisi äiti tai tutti tai iskä tai peppu, mutta ei sieltä vielä tule mitään. Tosin viikonloppuna huomasin, kun joku rauskua moikkaamaan tullut isompi vauva yritti hokea että rausku on bebis (vauva oli ruotsinkielinen) ja toisteli vaan että bebbebbebbebbebe, niin sitä rausku yritti sitten matkia, ja huuteli sen perään että babbabbabbabbaba. Minusta vauvalla ei kyllä ole mikään kiire oppia puhumaan. Odotan sitä vaan niin innolla, koska uskon että siitä tulee tosi hauskaa. Plus meidän vauva on niin velmu, että luulen sen panttaavan puhetta ihan tahallaan. Ihan yhtä tahallaan kun se menee repimään niitä sähköjohtoja mitkä siltä on kielletty – ja nauraa päälle.
Vauva on taas ollut ihan seurapiirivauva. Me ollaan käyty treeneissä, kirjajulkkareissa, pr-tilaisuuksissa ja vaikka missä (kaikki on mennyt hyvin, mutta minä olen ollut hentoisen hikikerroksen kuorruttama, kun vauva on halunnut käydä moikkaamassa ja tutkimassa ja maistamassa kaikkea). Kävin elämäni ensimmäisillä lapsimessuillakin! Siellä oli aivan tajuttomasti porukkaa, ja mulla loppui jaksaminen aika nopeasti (oon ollut joskus nuorena messuilla töissä ja se pelkkä tunnelma saa mut minuuteissa aivan uupuneeksi. jaksunaksuja (öö keksinkö juuri uuden termin jota ihmiset alkavat vihata????) kaikille messuilla työskenteleville), mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: löysin vauvalle lisää tutteja ja itselleni Mainion kolitsiasun, jota olen kuolannut ööö viime kesästä? Se on ihana. Ja messuillakin oli kyllä tosi hauskaa!
Tässä kuussa me muutettiin, ja olen päättänyt että se on asia jota rupean toivottelemaan ihmisille, jotka käyttäytyvät typerästi. Olen ennen toivonut kaiken maailman homofoobikoille jne esim ärhäkkää vatsatautia tai tikkuja kynnen alle, mutta nyt toivon, että he joutuisivat muuttamaan vauvan kanssa. Se oli siis jumalauta aivan hirveetä. Ollaan oltu uudessa asunnossa melkein viikko, ja olen vieläkin aivan ihmisraunio. Tuomas oli tietenkin töissä kaikki muuttoa edeltävät päivät, joten jouduin hoitamaan suurimman osan pakkaamisesta ihan yksin. Onneksi Tuomaksen vanhemmat pystyivät auttamaan vauvan kanssa, koska pakkaaminen sen läsnäollessa oli kertakaikkisen tyhjä arpa. Se halusi koko ajan olla sylissä, syödä vessaharjaa, kiivetä sohvalle ja pudota sieltä kadotukseen, rytyyttää painavaa peiliä, kuopia viherkasvien multaa ja yksinkertaisesti olla koko ajan juuri siinä missä itsekin. Siinä hötäkässä tuli uhrattua vaipparoskikselle pari tuttia, kun piti vaan saada hetki teipata laatkkoita umpeen. (Ja ai niin: pakkaaminen silloin, kun vauva nukkui, ei sekään tullut kysymykseen, koska kaiken kanssa piti olla niin helvetin hiljaa. Nyt voisi olla toista, kun meillä on asunto jossa saa huoneiden väliset ovet kunnolla kiinni. Tekeekin heti mieli kokeilla muuttamista uusiksi, NOT.)
Sitähän sanotaan, että muuttaminen on ihmiselämässä oikeasti aika iso rutistus, jopa kriisin kaltainen, mutta tähän vauvelin kanssa muuttamisen verrattuna aiemmat muuttoni ovat olleet jumalauta lomamatkoja paratiisiin.
Löysin muutossa muutamia säästelemiäni tavaroita, joita ajattelin joskus että näitä ei tarvitse säilytellä, jollei lapsia tule, ja liikutuin kun muistin että mulla on nyt lapsi kenelle niitä säästän (lol muistan kyllä koko ajan että mulla on lapsi. Tai no ainakin lähes koko ajan). Voi olla että hän ei ole jostain mun vanhoista farkuista (“kuule levikset oli tosi in silloin kun minä olin nuori”) yhtään kiinnostunut, mutta mun sydäntäni lämmittää, etten ole säilytellyt niitä välttämättä ikään kuin turhaan. Kia Arpiaa haastateltiin tänään lapsettomuudesta aamutelkkarissa, ja hän sanoi tästä aiheesta jotakuinkin niin mitä olen itsekin ajatellut: onko järkeä hankkia kauniita esineitä, jos ei ole ketään, joka ne perii. (Huom Kia sanoi ettei enää ajattele niin, enkä minäkään, mutta tunnistan ajatukseen niin hyvin, että se vihloo.) Monista asioista tulee helposti sanottua että “säästetään jälkipolville” tai muuta vastaavaa, mutta mitäs jos jälkipolvia ei tulekaan? Se oli hirveän hyvä haastattelu, Kia puhui lämpimästi ja viisaasti. Suosittelen katsomaan Areenasta ja varaamaan nenäliinat valmiiksi. Ite itkin läpi koko homman.
Mutta! Me ollaan nyt siis jätkäsaarelaisia! Ja meidän asunto on ihana. Siinä on vauvalle oma pieni huone, meille niin iso makuuhuone, että sinne voi hankkia suuren sängyn, ja terassi, johon paistaa aikainen aamuaurinko. Maalattiin muuttoa edeltävänä yönä muutama seinä, mutta muuten sisustaminen ja järjestely on vielä aivan kesken. Mutta tila ja olo tuntuu tosi hyvältä. Mulla ei vielä ole oikein minkäänlaista suhdetta Jätkäsaareen asuinalueena, mutta kaikki vaikuttaa ainakin sillä lailla lapsiperheen näkökulmasta ihan kivalta – pitää vaan vielä itse sisäistää se identiteetti että niin juu mekin ollaan yksi tuollaisista lapsiperheistä. Plus: meillä on tosi lyhyt matka laivalle, jos halutaan vaikka yhtäkkiä mennä käymään Tallinnassa.
11-kuinen vauva
alkoi itkeä hoidossa ollessaan kun näki meidän naamamme videopuhelussa, yhyy (se oli yön yli hoidossa, jotta päästiin maalaamaan uudessa asunnossa)
on sopeutunut uuteen kotiin tosi hyvin! Aikaiset aamuheräämiset alkoivat jo ennen muuttoa ja ennnnn kyllä tiedä mitä niille pitäisi enää tehdä, mutta aion vielä yrittää jotakin jos jaksan
kävelee juoksee kiipeilee vailla mitään kuolemanpelkoa. Minä hoidan kaiken pelkäämisen sen puolesta ja siis voi tätä sydänparkaani
on aivan aurinkoinen ja ihana ja ajattelen joka päivä että voi miten meille on tuollainen tullut
11-kuukautisen vauvan äiti
alkoi itkeä takaisin kun vauva alkoi itkeä nähdessään meidän naamamme videopuhelussa
on ihan palasina ja tarvitsisi varmaan yhdeksän tunnin yöunet joka päivä noin puolen vuoden ajan tästä palautuakseen, arvatkaa onko sellaisia luvassa fffffuuuu
yrittää oppia lapseltaan vähän tuota aurinkoisuutta ja ihanuutta, koska nope.
