Posts tagged syntymäpäivät
Vauva 1 v

Omgggg vauva on jo vuoden!! En tiedä olenko koskaan aiemmin sanonut että aika menee tosi nopeasti, mutta nyt sanon, että se menee niin nopeasti ettei oikein ehdi edes jokaisessa kk-postauksessa sanoa miten nopeasti se menee. (Se menee myös niin nopeasti että tämä postaus on kaksi viikkoa myöhässä, hups.)

Previously: me muutettiin, vauva oppi nousemaan ilman tukea ja oli seurapiirien kermaa.

Vuoden vanha taapero on vauhdikas ja edelleen aivan älyttömän sosiaalinen. Se kävelee ja jopa juoksee, yrittää hyppiä toisinaan, tanssii musiikin tahtiin ja juoksee moikkaamaan lähes jokaista ihmistä kenet näkee. Se vilkuttelee ratikassa kaikille ja työntää pikku käsiään vieraiden ihmisten taskuihin. Se painaa kaikkea pikkuruisella etusormellaan (vesimelonin palaa, tuttipullon tuttia, jokaista luomea mun iholla). Se rakastaa koiria ja alkaa aina ensin matkia niiden haukuntaa ja sitten kihertää riemusta kun se näkee niitä. Harjoittelemme vielä vähän nätisti silittämistä. Yhden kerran se potkaisi epähuomiossa pientä koiraa naamaan. (Ei kovin lujaa, onneksi, mutta ei se silti kivaa ollut kenellekään.)

Tajusin vasta tuota edellistä postausta lukiessani että niin juu, oli tosiaan sellainen aika kun taapero (that’s right, se on taapero nykyään) ei osannut peputtaa sohvalta alas – se nimittäin osaa sen nykyään!! Best. Olin jo ehtinyt unohtaa miten rasittavaa oli, kun se osasi mennä ylös muttei tulla alas. Nyt sen uskaltaa antaa touhuta sohvalla jo ihan rauhassa, ja se tajuaa tulla lähes kaikkialta muualtakin alas peppu edellä.

Jokin on selvästi viime aikoina muuttunut. Lapsi on edelleen ihan uskomaton velmu ja tajuton viuhake, ja se on niin nopea ja utelias ja vilkas ja sosiaalinen että pelkkä vierestä katsominen väsyttää – mutta nyt se on alkanut myös pysähdellä hetkiin entistä useammin. Joskus se saattaa istua tai maata mun sylissä ja tuijotella mun naamaa tosi läheltä, silmiin tiukasti katsoen kuin jotakin sieltä etsien. Ihan kuin se näkisi mut ekaa kertaa, ja se yrittäisi painaa mieleen että niin toi on sitten se äiti, se on ton näköinen. Se on ihanaa tavalla jota en oikein osaa edes selittää.

Rausku osaa osoitella asioita. Kun siltä kysyy että “missä lamppu” se alkaa katsella kattoon ja etsii sieltä jokun lampun näköisen ja osoittaa sitten sitä. Oon myös huomannut, että kun etsin jotain sen tavaroita kotona j sanon ääneen että missähän sun vesipullo on tai missäs on nyt sun kengät, se ymmärtää jo, mitä etsin ja alkaa hakea niitä asioita myös katseellaan. Jos meillä ei ole kiire, annan sen löytää tavarat joita me etsitään, ja sitten kehun sitä vuolaasti.

Sen suosikkileikki on syödä tai juoda leikisti asioita. Se on aivan riemusta mutkalla, kun leikin että hörppään vaikka vesipullosta. Ja sitten aina kun se syö tai juo jotain, erityisesti leikisti, se tarjoaa myös minulle. Se on mun mielestä niin herttaista. (Isänsä on samanlainen. Tarjoaa aina mulle maistiaisen kaikesta.)

Rauskusta on hyvää vauhtia tulossa kunnon humoristi. Olen vain sen huumorintajusta vielä vähän huolissani. Yksi päivä se auttoi mua lajittelemaan pyykkejä, ja kun pyysin sitä antamaan mulle sukan lattialta, se ojensi sukkaa ensin mulle, ja kun yritin ottaa sen, se heitti sen pois – ja nauroi räkäisesti päälle. En tiedä yhtään, mistä se on oppinut tuollaisen jekuttamisen! Ja olen siitä yhtä aikaa ylpeä ja vähän raivoissani. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se että joku tulee “auttamaan” eikä oikeasti auta yhtään, pilkkaa vaan :D

Me käytiin toukokuun puolessavälissä Tampereella, ja tajuan nyt, että lapsen kanssa oli helpompi matkustaa silloin kun se oli pienempi, vaikka olinkin siitä silloin hirveän hermostunut. Helpommaksi se varmaan tulee myös taas sitten kun se on vähän isompi – mutta nyt on kyllä vaikeaa. Olin ajatellut että voisin kesällä käydä Pohjois-Karjalassa meidän mökillä sen kanssa junaillen, mutten kyllä selviäisi siitä junamatkasta hengissä. Junan leikkipaikka on tosi ihana ja taapero viihtyy siellä hyvin, mutta se on vielä tosi pieni ja muut usein paljon isompia. Se jää jalkoihin tämän tästä, ja toisaalta yrittää usein maistaa jotain kaveria tai ottaa kädestä tavaroita, kun ei se vielä ymmärrä ettei niin saa tehdä. Junamatka Tampereellekin oli yhtä kyykkimistä ja kieltämistä: ei älä mee sinne, ei äläpä revi kaveria, ei älä ota kädestä, ei tulepa pois alta, ei nuolla kaverin nenää, ei heitellä kirjoja jne. Lapsi itse tuskin siitä kieltämisestä kärsii, mutta minä kärsin. On tosi ankeaa olla sellainen ihminen, joka hokee jatkuvasti vaan ei ei ei. Tiedättekste kun ihmiset manifestoi? Että minä saan sen työpaikan tai minä löydän rakkauden tai minä en tule kipeäksi juuri juhannuksen alla? Miettikää miten paljon negaa tulee omaan elämään, kun joka kolmas omasta suusta tuleva sana on EI tai ÄLÄ. Avaan varmaan tällä tavalla joka päivä maagiset portit johonkin nopelandiaan ja syöksyn lopulta sinne johonkin rotkoon. Siis jos uskoisin manifestointiin. (En tiedä uskonko. Ehkä ihan vähän? En usko että se toimii mutta ei siitä varmaan hirveästi haittaakaan ole.)

Muuten Tampereella oli kyllä taas ihan parasta. Vein siskon lapset perinteisille synttäri-illallisille, monta kuukautta myöhässä. Myöhästyminen oli tavallaan onni, koska niiden synttärit on helmikuussa ja yleensä tarvotaan ravintolaan hirveässä lumituiskussa, mutta nyt oli ihanat valoisat kesäillat ja lämmin, lempeä tuuli vaan hiuksissa. (Annan siskoni lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Se on ihanaa koska kahdestaan tulee juteltua kaikkea sellaista mitä ei porukassa tule keskustelleeksi.)

Ollaan alettu syöttää lapselle vähä vähältä ihan tavallista ruokaa. Oon odottanut tosi kovasti sitä, että se saisi syödä kaikkea, jotta ei tarvitsisi erikseen keitellä ja soseutella sen ruokia, mutta me syödään kyllä niin epäsäännöllisesti ja herkutellen että lapselle täytyy melkein tehdä ruuat erikseen. Tai ei se vielä ainakaan esim Shanghai tacoja oikein syö. Että tuota. (Oikeasti meidän pitäisi tietenkin syödä enemmän tavallista kotiruokaa. Mutta step by step!)

Lapselle pitäisi myös alkaa juottaa korvikkeen sijasta pikku hiljaa maitoa, mutta me ei olla vielä aloitettu. Musta tuntuu oudolta ajatus siitä, että sille pitäisi antaa maitoa, kun ei mekään käytetä maitoa. Mutta sitten ajattelin että no ei me käytetä korvikettakaan, ja silti me annetaan sille sitä. (EDIT: ehdin saada jo muutaman viestin siitä että lapselle ei ole pakko juottaa lehmänmaitoa. Tiedän toki sen! Koko maidon juomisen kulttuuri on minusta vaan outo ja vaikea hyväksyä.)

Kesän aikana me yritetään siirtää taapero omaan huoneeseen nukkumaan, jotta se olisi rutiinia sitten elokuussa kun päiväkoti alkaa. Se tulee ihan tosi pian! Oon yhtä aikaa tosi innoissani, että saan taas oman aikuisen elämäni ainakin hetkittäin takaisin, ja samalla peloissani siitä, että nyt se aika alkaa mennä vielä nopeammin, kun se oppii asioita meistä erillään. Olen myös kyllä valtavan helpottunut siitä, että se voi alkaa oppia asioita myös jossakin muualla. Pelkään koko ajan, että mun pitäisi opettaa sille jotain mitä en ole yhtään muistanut. Pelkään myös koko ajan että meillä ei lueta tarpeeksi kirjoja tai leikitä tarpeeksi kehittäviä leikkejä tai syödä tarpeeksi monipuolisia ruokia ja niin edelleen. Mutta ainakin meillä syödään ja juodaan leikisti asioita ja opetellaan hyvää huumorintajua!



Yksivuotias

  • oppii nyt asioita vauhdilla

  • osasi esim vaan yhtenä päivänä näyttää missä sen napa on???

  • ei vieläkään puhu, mutta jokeltaa varsin monipuolisesti

  • on alkanut pelätä nenäimuria, vaikka se rakasti sitä vauvana. Nyt kun ajattelen niin se pelkää myös tavallista imuria. Coincidence???

  • on maailman ihanin ja pysähtyy joskus jopa lepäämään syliin

Yksivuotiaan äiti

  • on aivan loppu

  • ei muuta.

40 vuotta

Minä olen tänään 40-vuotias! Kirjoitan aina vauvan kuukausipostauksiin että kylläpä aika kuluu nopeasti, ja omalla kohdalla tuntuu kyllä aika samalta. Yhtä aikaa tuntuu myös ihan eriltä: asiat tuntuvat tapahtuneen sekä eilen että ikuisuus sitten, tiedättekö, että vastahan minä eilen vielä maksoin jäätelöni markoilla, mutta siitä että olin vielä raskaana? Siitä on ikuisuus.

Oon aina aiemmin ajatellut, että juhlin synttäreitä ihan täysiä siksi, etten tiedä, saanko koskaan lapsia, joihin kohdistaa kaiken juhlaenergian. No nyt oon saanut! Ja täytyy kyllä sanoa että juhlaenergia – ja ihan kaikenlainen energia – on valitettavasti melko nollissa. Lisätään lahjatoiveisiin: energia (juhla-, jos on). Lahjatoivelistalta löytyy jo: jaksaminen, vauvan nauru, paistettu juustokakku ja se että joku vaihtaisi lakanat.

Viralliset synttäripotretit otti taas kerran Eino Nurmisto.

Nelikymppispäiväni on juhlaa täynnä – aloitin sen aamulla synnytyksen jälkitarkastuksella. #treatyourself ja niin edelleen. Sitten menin kotiin imettämään, pumppaamaan (yritän kasvattaa maidontuotantoani) ja vaihtamaan vaipan. Sanoinko jo että #treatyourself? Käydään varmaan jossakin juhlalounaalla, pestään pyykkiä ja sensellaista. Sussu on tänään vapaalla töistä, joten saadaan viettää koko päivä kahdestaan. Tai siis kolmestaan! Vauvakaan ei mene tänään töihin. Heh.

Ai niin – minun piti kirjoittaa tämä juttu niin ettei vauva olisi pääosassa. Se on vaikeaa!

Miltä minusta tuntuu täyttää neljäkymmentä? Ihan hyvältä. Vähän erikoiselta, koska minusta ei tunnu nelikymppiseltä. Mutta en kyllä tiedä miltä nelikymppisyyden pitäisi tuntua. Salkunkahvalta kämmenessä? Jakunnapilta kauluksessa? (Ala-asteella luulin, että lukiolaiset käyttävät jakkupukuja ja kantavat tavaroitaan salkuissa. Nyt taidan ajatella että nelikymppiset tekevät niin?) Kolotukselta nivelissä ja jumeilta selässä se kyllä tuntuu, mutta siltä musta tuntui jo 25-vuotiaana, joten nuori on fiilis. Woop woop!

Rehellisesti sanottuna minua vähän harmittaa, etten jaksa, ehdi tai pysty tekemään syntymäpäivästäni tänä vuonna niin isoa numeroa kuin yleensä. Olin ajatellut, että juhlisin nelikymppisiäni koko vuoden ja jotenkin räjähtävästi, ja että kaikki olisi yhtä hemmottelua ja nautintoa. Mutta tuo asia-joka-ei-saanut-olla-tämän-postauksen-pääosassa pikkuisen hidastaa nauttimista. Se tuo toki toisenlaisia ilon ja nautinnon ja täyttymyksen tunteita mun elämään, mutta sellainen kirkas bileinto ymmärrettävästi hiukan kärsii. Mutta en minä kyllä tiedä miten minä tätä juhlavuotta parhaiten edes juhlisin. Ehkä vauvan saaminen on aika hyvä tapa!

On sillä lailla muuten hyvä saada lapsi juuri tähän hetkeen, koska juhlimme pyöreitä synttäreitämme aina samana vuonna. Siksi vauvakin kasvaessaan ehkä muistaa, minkä ikäinen sen äiti on (muistatteko sen vaiheen elämästä kun ei tiennyt minkä ikäisiä omat vanhemmat ovat? Nyt olen itse ainakin hyvin tietoinen heidän ikävuosistaan). On hauska ajatella, että kymmenen vuoden päästä, kun täytän viisikymmentä, lapseni täyttää kymmenen. Ja kun sanon ”hauska”, tarkoitan että shiiiiieeeeettt viisikymmentä???

No mutta – koska minä olen tällainen nelikymppinen kiireinen perheenäiti, teen tämän postauksen samalla tavalla kuin vauv… ei kun siis Voldemortin kuukausipostaukset: palleroina.

40-vuotias minä

  • miettii edelleen säännöllisesti, mikä olisi sellainen kiva yökerho missä pääsisi vähän tanssimaan, vaikkei koskaan käy yökerhoissa

  • on älyllisesti niin taantunut että pelaa nykyään iltaisin puolisonsa kanssa pääkaupunkipeliä. Se on “kiva” “peli” jossa mietitään että voi saakeli en enää tiedä minkään maiden pääkaupunkeja

  • on ihan yhtä epävarma ja pihalla kuin ennenkin, jopa enemmän, koska nyt epävarmuuskierroksia lisää latautunut äitiys

  • ei vieläkään oikein tiedä mitä haluaisi tehdä isona

  • mutta on kuitenkin aika onnellinen, em. puoliso ja Voldemort liittyvät vahvasti

  • haluaisi olla ihminen, joka lukee fyysisen lehden aamuisin, muttei ole edes avannut Hesarin sovellusta viikkoihin (em. “kiva” “peli” varmaan helpottuisi jos avaisi sen joskus)

  • ei voi olla vieläkään kääntämättä päätään kun kuulee skeittilaudan äänen (näin juuri tällä viikolla meemin jossa sanottiin jotain että ”I want a girl so loyal she doesn’t even turn her head when she hears a skateboard”) vaikka kohta se on hänen lapsensa josta se ääni tulee

  • eivvv en keksi enää mitään.

This is 40!

Itse keksitty vitsi ja muut 37-vuotiaan saavutukset

Tänään minä olen 37-vuotias.

Pidän joka vuosi syntymäpäivistäni ihan kohtuutonta meteliä, ja se aina ärsyttää ja huvittaa (ja varmaan myös säälittää) ihmisiä. Olen selittänyt tämän ennemminkin, mutta kerrataanpa lyhyesti: teen synttäreistäni “liian” ison numeron siksi, että juhliminen on hauskaa, ja siksi että pelkään etten ehkä koskaan saa isoja hääjuhlia tai lapsia, joiden synttäreitä saa jostain syystä hehkuttaa enemmän kuin aikuisten, ja siksi että työpaikkani (eli toiminimi Tiia Marietta Rantanen) ei järjestä pikkujouluja tai vuosijuhlia (paska esimies, aion mainita tästä seuraavassa kehityskeskustelussa). Synttärijuhlat ovat siis ikään kuin ainoat merkkipäivät, mitä elämässäni on, ja siksi otan niistä kaiken ilon irti – ja vähän enemmänkin.

clarionallas170820-3.jpeg
clarionallas170820-26.jpeg

Tykkään juhlia myös siksi, että elämä on yleisesti ottaen aika ankeaa (varsinkin tänä vuonna, hellooo 2020) ja iloa pitää riipiä sieltä, mistä pystyy. Minulla piti olla viikonloppuna synttärijuhlat täällä hotellissa, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi peruutin ne. En ole siitä pahoillani, koska turvallisuus on tärkeämpää kuin minun juhlani (tosin minun juhlani ovat kyllä heti kakkosena prioriteettilistalla), mutta juhlat kyllä auttaisivat siihen, ettei synttäriankeus hiipisi mieleen.

Synttäriankeus on se, joka sanoo että ei helvetti Timpsi, taas yksi vuosi meni etkä ole saanut elämässäsi mitään aikaan. Et ole saavuttanut mitään etkä jättänyt minkäänlaista jälkeä tähän maailmaan. Se sanoo myös, että hei sinä olet nyt jo 37-vuotias etkä vieläkään osaa tehdä risottoa / sanonut pasille töissä että keitä itse kahvisi / mennyt sinne italian kurssille / saanut lapsia / ole innostunut keramiikasta tai joogasta tai jostakin mistä kaikki muut ikäisesi ovat kyllä ihan mehuissaan.

clarionallas170820-19.jpeg
clarionallas170820-27.jpeg
clarionallas170820-29.jpeg

Mutta saavutuksia kyllä on, kun vaan vähän miettii. Siksi listaan ne nyt tähän (niin ei tarvitse sitten miettiä).

Saavutuksiani:

  • olen vuonna 2013 lanseerannut termin ”pidän minään” ja tiedän ainakin kaksi ihmistä, jotka käyttävät sitä vielä tänäkin päivänä, myös silloin kun en itse ole paikalla

  • olen keksinyt vitsin (mitä sulla on, kun laitat vapahtajan arkkuun? Jeesus kirstus), jonka ovat virallisesti hyväksyneet kaikki asianosaiset tahot (uskonnon opettaja, lähetystyöntekijä, kirkon työntekijä, pappi ja myös oppositio eli perinteinen satanisti)

  • olen tehnyt lyhyen mutta mieleenpainuvan mallin uran (käsimallina kauneusmessuilla 2014)

  • olen onnistunut opettamaan siskonpojalleni hänen elämänsä tärkeimmän oppitunnin: ihmiset, jotka eivät kerro muille uniaan, pärjäävät elämässä

  • olen juonut Nosturin backstagella Fintelligensin kaljat jäämättä kiinni vuonna 2001 – mutta tunnustanut rikokseni Iso-H:lle 18 vuotta myöhemmin

  • olen istuttanut hallitsemattoman ruumispelkoni todistettavasti ainakin kuuteen ihmiseen muistuttamalla ihmisiä lähes joka kerta luonnonvesien äärellä siitä, että tuollakin on varmasti ruumis

  • olen muodostanut kultin Sami Kurosen temppari-iltanuotion kaulakoruvalinnan ympärille.

Että onhan siinä jo ihan mukavasti.

P.S. Kuvat otti Eino Nurmisto.

36 vuotta – ja kaikki on ihan toisin

Tänään minä täytän 36 vuotta (fanfaarit ja onnentoivotukset kommenttiboksiin, inboksiin ja *****boksiin, kiitos).

Tuntuu aivan eriltä, kiitos kysymästä. Ihan kaikki on muuttunut. Muuuutta ensin pikku disclaimer.

Juhlin synttäreitäni joka vuosi ihan raivolla – niin kuin jotkut ovat saattaneetkin huomata. Ja joka kerta joudun perustelemaan, miksi teen niistä niin ison numeron ja miten minä oikein kehtaan. Ja joka kerta minua kyllästyttää, että aikuisen ihmisen synttärifiilistely on ihmisistä niin huvittavaa (tai säälittävää). Antakaa mää ny täytän vuosia rauhas- eikun tekemällä siitä valtavan spektaakkelin. En nimittäin välttämättä koskaan pääse naimisiin, vaikka haluaisin ihan hulluna (haluaisin, mutten siksi, että rakkaus ja sitoutuminen ja läpä läpä ding dong, vaan koska JUHLAT), enkä välttämättä koskaan saa lapsia, joiden ikäsaavutuksia saa juhlia ihan täysiä (eikä kukaan muuten kysy että miksi teet tuosta nelivuotiaasta noin ison numeron) ja koska olen yksityisyrittäjä, pääsen harvoin pikkujouluihin tai kevätpäiville tai firman 30-vuotisjuhliin – tai mihinkään sellaisiin työpaikkajuhliin joihin tunnen oikeasti kuuluvani. (Moniin juhliin pääsen kyllä muuten, koska siinä on toinen asia josta olen tehnyt ison numeron: tykkään juhlista.)

timpsi ruusutarhassa
tiia rantanen ruusutarha

Juhlin synttäreitä myös siksi, koska välillä tuntuu vähän ankealta että tällaistako tästä elämästä nyt tuli. Että tässä sitä nyt sitten ollaan 36-vuotiaina ja käytetään suurin osa ajasta elämässä puhelinta tuijotellen ja toisiksi suurin osa ajasta sen huolehtimiseen että kuinka ankeaa tämä minun elämäni onkaan koska tuijottelen näin paljon tätä puhelinta (kantsis varmaan miettiä sitä itsekin nyt kun tuijottelet tätä siitä puhelimen ruudulta). Ja ankeuteen auttaa, jos riipii vähän iloa välillä jostakin. Siksi synttärit best.

timpsi ruusutarha
tiia rantanen talvipuutarha
timpsi-talvipuutarha-ruusut-61.jpg

Tänä vuonna en valitettavasti voi järjestää synttärijuhlia, koska en löytänyt sopivaa paikkaa ja nyt varoitusaika on vieraslistaa ajatellen jo liian lyhyt. Harmittaa vietävästi, koska odotin jo kovasti kaikkia niitä lahj- eikun ihania hetkiä joita saisin ystävieni ja läheisteni kanssa viettää. Mutta joskus käy näin, ja vaikka tekee kipeää, se ei haittaa – sillä tämä on ihanaa. Hellurei. Hellurei.

No mutta – oli juhlia tai ei, olen jälleen vuoden vanhempi ja rutkasti (näsä)viisaampi. Kaikki on muuttunut, jopa radikaalisti, ja vuoden aikana minusta on kuoriutunut kerta kaikkiaan aivan uusi nainen muun muassa seuraavilla tavoilla:

  • ööööö hetkinen en keksi mitään

  • no kävin minä kampaajalla! enkä edes muuten huomannut että tukkaa leikattiin 15cm

  • minulla on neljä viherkasvia enemmän (olen jopa onnistunut kasvattamaan yhden omasta pistokkaasta vaikken ole ihan varma mitä pistokas edes tarkoittaa)

  • olen lakannut varpaankynteni KERRAN jollakin muulla värillä kuin mustalla

  • toissaviikolla aloin pitää surullisenkuuluisan sohvani selkänojaa astetta alemmalla asetuksella (uskon että tämä tulee muuttamaan elämäni)

  • no nyt en oikeasti keksi enää mitään

…ja muuten olenkin sitten ihan samanlainen kuin 35-vuotiaana.

(Kiitos rakas Eino että otit minusta taas näin ihanat kuvat vaikka olen ihan paska kuvattava.)

5 syytä järjestää synttärijuhlat (vaikka on aikuinen)

Viime vuosina minulla on ollut tapana tehdä syntymäpäivistäni oikein kunnon numero. Suurin osa vouhotuksestani on täysin keinotekoista, ja mitä enemmän ihmiset siihen kiinnittävät huomiota, sitä enemmän heitän vettä myllyyn. Toki synttärini tuottavat minulle iloa, mutta tämä hössötyshän on juuri sitä: pelkkää tyhjänpäiväistä hössötystä. 

E02CB349-6892-4896-8B0F-7D24A53085E8.JPG
5EEEE634-9861-44B9-AE7F-8B47EA125329.JPG

Tänä vuonna olen halunnut kuitenkin tehdä synttärijuhlinnasta ihan oikeastikin tärkeää. Sain niin monta "musta on suloista että sun synttärit on sulle niin tärkeät" -tyyppistä kommenttia, että alkoi jopa vähän sapettaa. Miksei omia juhlapäiviään saisi fiilistellä montaa viikkoa putkeen juuri niin pitkään kuin haluaa? Vaikka olisikin jo 35-vuotias?

Toissaviikonloppuna järjestin synttärijuhlat itselleni ja ystävälleni Janitalle, jonka kanssa olemme juhlineet synttäreitä yhdessä jo yli 20 vuotta. Ja minusta kaikkien "nuorten" aikuistenkin pitäisi juhlia synttäreitään, tavalla tai toisella. Miksi? Minäpä kerron. 

5C77F687-9492-47B9-80E2-DA121BF67AA7.JPG
ravintola cargo
3ACB1A1B-689E-4346-A2DC-D598EFAF2DB1.JPG

Ne on vittu juhlat. Syntymäpäivä on juhlapäivä, silloin juhlitaan. Miksi se on virstanpylväs ainoastaan muksuille ja vanhuksille? Siksi että jihuu, ne ovat hengissä? No niin ollaan perkele mekin. Vaikka meillä on takuulla enemmän stressiä ja paineita ja läheltä piti -kuolematilanteita. Tai no okei niitä ei ehkä ole kaikilla "nuorilla" aikuisilla ihan yhtä paljon kuin vanhuksilla. Mutta huonosti menee noin niin kuin ylipäätään. Meidän pitää esimerkiksi puhua itsestämme "nuorina" ihan hipsukoissa. Vähemmästäkin vituttaa. 

Aikuiset ovat tosi hyviä antamaan lahjoja. En ikinä odota, että kukaan toisi synttäreilleni lahjoja. Minulle on tärkeämpää, että ne vääntäytyvät paikalle, halivat minua vähän ja tuhlaavat rahaa valitsemaani baariin. (Mutta en minä sitä tietenkään niille sano. Tuovatkoon lahjoja, en minä estä.) Saan joka vuosi sylillisen skumppaa ja sylillisen kukkia (ne ovat parhaita lahjoja) ja viime vuosina aina myös krapulaselviytymispakkauksen: pienen muovikassin, jossa on sipsipussi, puolen litran limu ja suklaapatukka. Ensi vuonna ehkä myös särkylääkettä.

cargo juhlat

Juhlat voivat olla juuri sellaiset kuin itse haluaa. Järjestin omani itsekkäästi lähikahvilassani, kantapaikassani, kasvisravintola Cargossa, jotta mun ei tarvitsisi mennä 150 metriä kauemmaksi kotoa. Mun juhlat, mun etäisyydet! Plus kattokaa nyt miten nättiä siellä on. (P.S. Cargo on muuten talvikaudella kiinni iltaisin, joten yksityistilaisuudet suorastaan odottavat järjestäjäänsä. Ruoat ja juomat järjestyvät talon puolesta ja homma toimii myyntitakuulla. Voit myös kutsua minut, asun tosi lähellä.)

Juhlat tekevät onnelliseksi. Olin koko juhlaillan ihan uskomattoman onnellinen ja kaikki oli minusta täydellistä. (Lahjoilla ja skumpalla ja soittolistalla, jossa oli pelkästään omia suosikkibiisejäni, saattoi olla osuutta asiaan, mutta silti. Ainoa, mikä juhlista jäi puuttumaan, oli pussailu.) 

Synttärit on kaikki, mitä minulla on. En ehkä koskaan pääse naimisiin ja pitämään hääjuhlia tai juhlimaan hääpäiviä. En ehkä koskaan saa lapsia ja kykene kanavoimaan juhlintatarpeitani niiden kautta. Synttärit on saatana sentään kaikki mitä mulla on. Let me have it. (P.S. Menen kyllä tosi mielelläni naimisiin, jos jotakuta kiinnostaa. Sitoutuminen ei niinkään napostele, mutta ne bileet. Meiliosoite on tuolla sivupalkissa.)

P.S. Täten juhlallisesti ilmoitan, että tämä olkoon kauden 2018 viimeinen synttäripostaus. 

synttärijuhlat cargo
"Entä jos kukaan ei tule" ja muita juhlahuolia

Järjestämme ystäväni kanssa ensi viikonloppuna jo perinteiset, yhteiset synttärijuhlat (ja nyt lupaan, että näiden juhlien jälkeen tämä perusteeton synttärihehkutus vihdoin loppuu. Siis heti kun olen kirjoittanut itse juhlista vielä yhden jutun). Rakastan juhlien järjestämistä, ja uskon, että jos minulla olisi isompi koti, pitäisin pieniä juhlia tämän tästä. 

tiia rantanen

Tai sitten en. Koska menetän järkeni joka kerta. Olen sillä tavalla vittumainen ihminen, että haluan järjestää kaiken itse, mutta sitten valitan lakkaamatta siitä, että minun täytyy järjestää kaikki itse.

Mutta juhlissa on muitakin huolia. Realistisia sellaisia. 

Kuten se, että mitä jos kukaan ei tule. Mitä jos tönötän keskellä juhlapaikkaa yksin, hiukset kiharrettuina, juhlamekko silitettynä, skumppa lasissa väljähtymässä eikä kukaan koskaan tulekaan? Mitä jos ne hengaavat jossain muualla ilman minua? Kilistelevät siellä omine kiharrettuine hiuksineen ja prässättyine leninkeineen ja NAURAVAT MINULLE KOSKA OLEN NIIN SÄÄLITTÄVÄ ETTEI KUKAAN EDES TULE JUHLIINI?

Tai entä jos juhlissa tapahtuu jotakin hirveää? Jos vaikka liukastun tanssilattialla ja kaadun? Tai jos joku muukin liukastuu ja kaatuu ja lyö päänsä ja MITÄ JOS KAIKKI KAATUVAT JA KATKOVAT RAAJOJAAN EIKÄ KUKAAN ENÄÄ VOI TANSSIA JA MITKÄ NE SELLAISET JUHLAT OVAT MISSÄ KUKAAN EI EDES TANSSI?

Tai mitä jos minua jännittää niin paljon että alan voida huonosti? Mitä jos voin niin pahoin että joudun jäämään kotiin ja kaikki muut vaan juhlivat menemään EIVÄTKÄ EDES HUOMAA ETTEN OLE PAIKALLA KOSKA HE VOIVAT AIVAN HYVIN JA MINÄ NIIN HUONOSTI JA HETI KUN JUHLAT OVAT OHI, VOIN TAAS HYVIN NIIN ETTÄ KAIKKI PAHOINVOINTI ON OLLUT IHAN TURHAA?

Tai entä jos joku järjestää paremmat juhlat? Sellaiset, joissa on hienommat koristeet ja oivaltavammat tarjoilut ja glamoröösimmat vieraat ja kuvausseinät ja goodie bagit, luoja paratkoon, ja sitten kaikki niiden jälkeen puhuvat vaan siitä kuinka mielettömän upeat nämä toiset juhlat ovat ja kuinka TIIAN JUHLAT EIVÄT OLLEET YHTÄÄN MITÄÄN JA KUKAS PERKELE SE TIIA OIKEASTAAN ON KUN EI ME MUISTETA SEN OLEMASSAOLOA KUN EI MEILLÄ OLE EDES YHTÄÄN POLAROID-KUVIA MUISTOINA SEN "JUHLISTA"?

Tai mitä jos koko juhlia ei tule koska maailma hukkuu muoviin ja kaikilla ei ole edes kotia ja merihevoset ja vanupuikot menevät sekaisin ja nettikaupat heittävät vaatteita roskiin ja MIKÄ OIKEUS MINULLA EDES ON PITÄÄ MITÄÄN JUHLIA KUN EI TÄSSÄ MAAILMASSA OLE KERTA KAIKKIAAN MITÄÄN ILON AIHETTA?

Mutta siis ihan tosi ihanaa järjestää juhlat. Oikeesti.

Lue myös: 

35-vuotias nainen on...

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste

...on silti ihan onnellinen. 

Lue myös:

Näin järjestät täydelliset synttärijuhlat

Olemme järjestäneet ystäväni Janitan kanssa yhteisiä synttärijuhlia jo parinkymmenen vuoden ajan. Syntymäpäivämme ovat noin viikon päässä toisistaan, joten juhlat on oikeastaan pakko luonnollista yhdistää.

Täytin pari viikkoa sitten 34, ja mainitsen sen nyt tässä vielä uudelleen jotta mattimyöhäisetkin voivat onnitella, vaikka tein merkkipäivästä kuulemma jo massiivisen somespektaakkelin – tosin itse olen luonnollisesti sitä mieltä että spektaakkeliin ei vielä riitä yksi blogipostaus ja yksi snäppikavalkadi ja yksi onnittelujen kerjäysstoori instassa ja jatkuva synttäreiden rummuttaminen. Viime viikonloppuna järjestimme Janitan kanssa sitten vihdoin juhlat, ja  nyt kerron, miten ne onnistuvat parhaiten. 

synttärijuhlat
synttärit meritalli

Valitse juhlapaikka, jota kukaan ei osaa odottaa. Olemme järjestäneet juhlat muun muassa Omenapuutalolla, kaverin luona, O'Learys Bakersissa ja nyt viimeksi Töölössä ravintola Mestaritallin Meritalli-terassilla, ja lähes jokaisella kerralla suuri osa vieraista on sanonut että vau, enpä olekaan koskaan käynyt täällä. Ei siitä mitään hyötyä ole, mutta saatpahan pisteitä tyyppinä, joka valitsee kiinnostavia juhlapaikkoja.

synttärijuhlat
synttärijuhlat meritalli
juhlat meritalli

Pidä huoli, että baarissa on paljon skumppaa. Eräissä surullisenkuuluisissa juhlissa kävi niin, että kuohuviini loppui kesken. Siitä lähtien olen aina ilmoittanut juhlapaikkaan etukäteen, että minun kaverini ovat sitten muuten melkoisia loppasuita ja tykkäävät skumpasta. Ei ole sittemmin enää loppunut kesken. Vaikka olemme kyllä yrittäneet juoda kaiken. 

juhlat koira

Kutsu ainakin yksi erikoisvieras. Tällä kertaa en ehtinyt järjestää juhliin mitään sen kummempaa ohjelmaa, mutta onneksi Eeva Kolu toi tällaisen pehmolelun mukanaan. Kaikki olivat haltioissaan ja muistavat juhlat haukun ansiosta vielä pitkään. (Tosin jos haluat, että kaikki huomio on vain sinussa, ei tällaista turrea kannata päästää juhliin. Varastaa huomion melko tehokkaasti.)

meritalli auringonlasku
meritalli auringonlasku
meritalli auringonlasku

Järjestä hyvä keli. Koko kesä on ollut ihan paska, mutta viime perjantainapa olikin ihan mielettömän ihana sää ja takuulla yksi loppukesän hienoimmista auringonlaskuista. Uskon, että sain sen aikaan stressaamalla niin saatanasti. Että olkaa hyvät vaan hienoista Instagram-kuvista.  

synttärijuhlat tiia ja janita

Ja viimeiseksi: valitse hyvä juhlakaveri. Ainakin minun juhlakaverini on tehnyt niin, koska minä järjestän yleensä kaiken. Ensi vuonna sun vuoro, Jamppa!

Lue myös: 

En voi olla ainoa, joka...
tiia rantanen synttärit

Täytän tänään 34 vuotta (tässä kohtaa sinun tulee onnitella minua), ja vaikka olenkin ihan greizi ja uniikki lumihiutale, toivon, etten ole ainoa, joka...

...kirjoittaa muistilappuja ja to do -listoja, muttei koskaan lue niitä. Koska ei enää kirjoittamisen jälkeen löydä niitä mistään.

...ei kerta kaikkiaan voi jättää vessan pöntön kantta auki koskaan. Koskaan. 

...käyttää joka päivä kenkälusikkaa, mutta miettii samalla, että voi jeesus sentään mikä nössö minä olen, vain nössöt käyttävät kenkälusikkaa. Ja vanhukset.

...haluaa välttämättä olla aina se, joka järjestää kaiken. Valittaa sitten koko ajan siitä, että on aina se, jonka pitää järjestää kaikki.

...pitää banaaneista, mutta vihaa banaanijogurttia.

...laskee kahdeksan sarjoissa hampaita pestessään. (Ylhäältä edestä 8, ylhäältä sisältä 8, poskihampaat ylhäältä ulkopuolelta 8, poskihampaat ylhäältä sisäpuolelta 8 jne.)

...pelaa typerää kännykkäpeliä joka päivä niin, että on jo levelillä numero 614.

...tekee joka ikinen kerta vessassa käsiä pestessään peilille ainakin kaksi mahdollisimman rumaa ilmettä.

...on aidosti harmissaan, kun kännykän askelmittari jää muutaman sata askelta kymmenestätuhannesta, koska puhelin ei ollut mukana, kun kävi viemässä roskat tai kun kävi vessassa siinä ravintolassa, jossa vessa on tosi kaukana.

...tykkää päärynöistä, muttei voi sietää päärynäjäätelöä. (Sama pätee mansikoihin.)

...ei koskaan meikkaa kylppärin peilin ääressä. Sohvannurkka, keittiön pöytä ja eteisen peili kelpaavat, kylppäri ei ikinä.

...puhuu itsekseen englanniksi. Yleisin käyttämäni lause on: "well, to be completely honest...". Olen itselleni tosi rehellinen.

...valitsee horoskooppinsa sen mukaan, mikä on kivempi tai kummasta puhutaan hyvää. (Syntymäpäiväni 23.8. on leijonan ja neitsyen rajapäivä.)

Enhän ole ainoa?

Synttärijuhlat Omenapuutalolla

Minun on ihan pakko hehkuttaa minun ja ystäväni viikon takaisia yhteisiä 30-vuotissyntymäpäiväjuhlia Helsingin Lapinlahden Omenapuutalolla (Suomen, maapallon, universumin).

Omenapuutalo on viehättävä pikkuinen puutalo Lapinlahden entisen mielisairaalan pihassa (kyllä, creepyä ja helmeilevää, kaikkea yhtä aikaa). Talo ei ole enää käytössä, mutta kaupunkilaisaktiivi vuokraa sitä juhlakäyttöön (hyvin pientä) korvausta vastaan. Herttaisessa pikku talossa ei ole juoksevaa vettä, mutta eksootillinen sisäpuucee löytyy. Kuten myös mahtava romu-ullakko (jonka seiniltä löytyy mitä muutakaan kuin alastonkuvia), iso piha ja yksi Helsingin parhaimmista sijainneista. Suosittelen mitä lämpimimmin!

Omenapuutalon vuokraaminen on edullista, mutta ainakin meidän kohdallamme sekavaa ja amatöörimaisen oloista. Se hoituu Omenapuutalon Facebook-ryhmän kautta. (Koen tarpeelliseksi kertoa, että tilasta löytyy stereot, vessapaperia, huonekaluja, keittiövälineitä ja paljon kertakäyttöastioita. Ettei kaikkea tätä tarvitsisi välttämättä itse roudata paikalle. Turhaan.) 

Mutta katsokaa, miten ihanat juhlat me saimme aikaiseksi:

Hyvää syntymäpäivää minä!

 Hyvää 30-vuotissynttäriä minulle (ja 1-vuotissyntymäpäivän lähimaastoa Kustaalle)! Kirjoitin viime vuonna synttärinäni (ja neljännessä Lily-postauksessani ever) siitä, että isi on huippu. Tänä vuonna toistan itseäni, nimittäin katsokaa, mitä sain häneltä lahjaksi:

newyorker.jpg

Kehystetyn The New Yorker -lehden kannen vuodelta 1976, jonka isäni kertoi nyysineensä nimeltämainitsemattoman kunnan kaupunginkirjastosta vuosia ennen syntymääni. Ilmainen lahja, ehkä. Kallisarvoinen lahja, takuulla.

Kiitos isä! Ja äiti! Te olette huippuja!

 

Syntymäpäivistä ja siitä, että isi on huippu

Minulla on tänään synttärit. Synttärit on kivoja. Paitsi että silloin vanhenee, tietty.

Lasiin rapsahtaa kokonaiset 29 vuotta tänään. Kriiseily voi siis virallisesti alkaa tänä vuonna. I can hardly wait.

Niin. Synttärit on kivoja. Mutta lapsena ne oli vielä kivempia, koska mun isi on huippu.

Kun minulla tai siskollani oli lapsena synttärijuhlat kotona, isi teki vieraille hodarikiskan vaatehuoneeseen. Hodarikiskan! Sieltä se ”myi” hodareita kahdeksanvuotiaille hassu hattu päässä ihan kuin joku suurkaupungin hot dog vendor. Erona oli vain se, että tämä tapahtui Tampereella, kiska oli meidän talon vaatehuone, ja ne kahdeksanvuotiaat halusivat mieluummin kakkua ja carneval-keksejä kuin hodareita. Isi parka.

Voisin mielelläni uudelleenlanseerata hodariständin joillakin tulevilla synttäreilläni. Se olisi kaikkien mieleen, ja ennen kaikkea helppoa: pilkun jälkeen Aleksanterinkadulta pölserit. Itse asiassa ei tarvitsisi edes niitä synttäreitä.

Isi järjesti synttärijuhlilla myös ongintaa. Samaisessa vaatehuoneessa. En muista yhtään ainutta tavaraa, mitä olen onginnasta elämäni aikana saanut, mutta olihan se mahtavaa puuhaa. Ehkä ensi vuonna voisin omilla kolmekymppisilläni järjestää aikuisten ongintaa. Olen kuullut sellaisesta. Siinä ongitaan lottokuponkeja ja sen sellaista. Ei pornoa ja päihteitä, vaikka ”aikuisten onginta” siltä kuulostaakin.

Syntymäpäiväjuhlissa kaikki kaverit kirjoittivat ystäväkirjaani, jonka sain lahjaksi. Tuntuu melkein siltä, että sellaisen sai joka vuosi. Ehkä useampia. Ja maailman kaikista ihaninta oli kirjoittaa omiin ystäväkirjoihinsa itse. Parhaimmillaan tässä kyseisessä ystäväkirjassa on kymmenen omaa kirjoitustani. Valehtelematta.

No, isi on kuitenkin huippu. Kuten kuvasta näkyy, suosikkilaulajani ovat isi, Kirka ja siskoni.

kirka isi

Ilmeisesti olen myös itseni paras ystävä. Melkoista viisautta kuusivuotiaalta.