Syntymäpäivistä ja siitä, että isi on huippu

Minulla on tänään synttärit. Synttärit on kivoja. Paitsi että silloin vanhenee, tietty.

Lasiin rapsahtaa kokonaiset 29 vuotta tänään. Kriiseily voi siis virallisesti alkaa tänä vuonna. I can hardly wait.

Niin. Synttärit on kivoja. Mutta lapsena ne oli vielä kivempia, koska mun isi on huippu.

Kun minulla tai siskollani oli lapsena synttärijuhlat kotona, isi teki vieraille hodarikiskan vaatehuoneeseen. Hodarikiskan! Sieltä se ”myi” hodareita kahdeksanvuotiaille hassu hattu päässä ihan kuin joku suurkaupungin hot dog vendor. Erona oli vain se, että tämä tapahtui Tampereella, kiska oli meidän talon vaatehuone, ja ne kahdeksanvuotiaat halusivat mieluummin kakkua ja carneval-keksejä kuin hodareita. Isi parka.

Voisin mielelläni uudelleenlanseerata hodariständin joillakin tulevilla synttäreilläni. Se olisi kaikkien mieleen, ja ennen kaikkea helppoa: pilkun jälkeen Aleksanterinkadulta pölserit. Itse asiassa ei tarvitsisi edes niitä synttäreitä.

Isi järjesti synttärijuhlilla myös ongintaa. Samaisessa vaatehuoneessa. En muista yhtään ainutta tavaraa, mitä olen onginnasta elämäni aikana saanut, mutta olihan se mahtavaa puuhaa. Ehkä ensi vuonna voisin omilla kolmekymppisilläni järjestää aikuisten ongintaa. Olen kuullut sellaisesta. Siinä ongitaan lottokuponkeja ja sen sellaista. Ei pornoa ja päihteitä, vaikka ”aikuisten onginta” siltä kuulostaakin.

Syntymäpäiväjuhlissa kaikki kaverit kirjoittivat ystäväkirjaani, jonka sain lahjaksi. Tuntuu melkein siltä, että sellaisen sai joka vuosi. Ehkä useampia. Ja maailman kaikista ihaninta oli kirjoittaa omiin ystäväkirjoihinsa itse. Parhaimmillaan tässä kyseisessä ystäväkirjassa on kymmenen omaa kirjoitustani. Valehtelematta.

No, isi on kuitenkin huippu. Kuten kuvasta näkyy, suosikkilaulajani ovat isi, Kirka ja siskoni.

Ilmeisesti olen myös itseni paras ystävä. Melkoista viisautta kuusivuotiaalta.