Viime kerralla: viikot 17–20: olenko keksinyt koko jutun?

Tällä kerralla viikot 21+0–24+6.

Viikolla 21 aloin vihata kaikkia vaatteitani. Ostin Vintedistä joltakulta satsin raskausleggingsejä ja -pyöräilysortseja, jotta mulla olisi EDES JOTAIN päällepantavaa. Niissä on reikiä ja ne ovat liian isot, enkä mielellään esim menisi töihin ne jalassa, mutta ainakin mulla olisi kotona ja treeneissä ja lasta päiväkodista hakiessa jotakin jalassa (toki vähemmän niitä sortseja enää syssymmällä kodin ulkopuolella, mutta silti). Mulla on edellisestä raskaudesta tasan yhdet leggingsit, ja ne tippuvat jalasta. Jotenkin lörpähtänyt se vyötärö. Toki käytän niitä silti, koska ei ole perkele mitään muutakaan (ne ovat mulla jalassa nytkin kun viimeistelen tätä tekstiä raskausviikolla 36. Tosin “jalassa” on pieni overstatement, roikkuvat tuossa reisien kohdalla).

Raskaussukkikset olivat viime raskaudessa mun lempivaate, mutten tiedä mitä nyt tapahtui – ostinko liian pienet tai liian paksut, vai vahingossa jotkut shapewear-sukkikset, mutta ne ovat niin tiukat, että verisuoni puhkeaa niitä pukiessa, eikä mun tee yhtään mieli pukeutua niihin. Viime raskaudessa en halunnut muuta pitääkään kuin raskaussukkiksia. Ja sitten sisäinen ekologini ja ekonomini on silleen että nyt et jumalauta osta mitään toisia sukkiksia kahdeksi kuukaudeksi, enkä haluakaan, mutta olen katsellut niitä myös Vintedistä, moni myy ihan käyttämättömiäkin, mutta sitten ajattelen että se postituskin on kyllä kallista ja epäekologista ja sitten käy niin että mietin koko asiaa niin pitkään että vauva ehtii syntyä ja sitten vasta myöhäistä onkin. ARGH. Ärsyttävää. (Update: ostin pari viikkoa myöhemmin superpehmeät ja mukavat ja lämpimät raskaussukkahousut ihan H&M:stä.)

Ärsyttävintä raskauspukeutumisessa on se, ettei voi pukea sellaista, mistä tyylillisesti pitää, vaan sellaista mikä mahtuu päälle. Viimeksi vatsani kasvoi kesää kohti ja kaikki oli helpompaa, mutta nyt tilanne on se että mitä isompi olen, sitä lämpimämmin minun täytyy pukeutua. VAIKEETA ON.

Näillä viikoilla aloin olla tosi ihastunut meidän kaksivuotiaaseen. Alkoi tuntua siltä, että haluan imeä kaiken irti sen kanssa kahdestaan vietettävästä ajasta, koska pian meitä on neljä ja se joutuu luopumaan tästä one on one -huomiosta – eikä se raasu edes oikein tajua sitä vielä. Tutkiskelin hirveästi kaikkia somepostauksia ja neuvokkijuttuja siitä, miten transitio ainoasta lapsesta isosisarukseksi tehdään mahdollisimman lempeästi, miten vauva esitellään isoveljelle ensimmäistä kertaa ja miten pidetään arjessa huoli siitä ettei esikoinen tunne jäävänsä paitsioon. Vielä kun mulla olisi muutama aivosolu jotka pystyisivät muistamaan nämä hyvät neuvot sitten kun vauva syntyy.

Kaksivuotias (tai kaksi ja puolivuotias) on kerta kaikkiaan mahtava epeli. Sillä alkaa olla jo vähän järkeä päässä eikä se ole yhtään niin hasardi kuin ennen. Lisäksi sillä on pilkettä silmäkulmassa, ja superhauskat jutut. Se rakentelee duploista ruuvinvääntimiä ja sanoo olevansa aikuinen ja työmies. Kun vauva syntyy, se aikoo lainata sille moottorisahaa (tiedoksi että lapsellamme ei ole moottorisahaa, leikkikäsisaha vain, mutta se muuttuu moottorisahaksi jos sitä käyttäessä vähän murisee). Jos siltä kysyy, mikä vauvan nimi on, se sanoo ”Merja” joka kerta, järkähtämättä (Merja on Tuomaksen äidin nimi). Se on niin suloisen vilpitön juttujaan sepustaessaan! Rakastan sitä aivan poskettoman paljon.

Näihin aikoihin aloin heräillä ja valvoa öisin ilman mitään syytä. Tosi ärsyttävää. Päivänä 21+6 kirjoitin:

Kello on 4.24 yöllä ja mä en saa unta. Tää on nyt jokaöinen juttu, että herään yöllä pissalle enkä saa sen jälkeen unta. Oon ihan pirteä. Täähän ei haittais yhtään jos sais aamuisin nukkua, mut ku ei saa.

Viikolla 22 Hattu-vauva (en muista kerroinko jo: naapurin kaksivuotias ehdotti että vauvan nimeksi voisi tulla Hattu ja se tarttui. Kuin huomaamattamme olemme alkaneet kutsua sitä Hattu-vauvaksi) alkoi rymytä kohdussa niin pirusti. Nyt sen tuntee jo hyvin ihon läpi. Se rymyää erityisesti iltaisin kun oon menossa nukkumaan, ihan niinku aina sanotaan – että sitten ku ite lepää, alkaa vauva möbleerata. Tuntui että tekisi jotain isompaakin purkuremonttia siellä. Alettiin puhua vauvasta vielä enemmän ja isommin kotona, ja saatiin päiväkodista raporttia että kaksivuotias juttelee sielläkin vauvasta ja pikkusiskosta kovasti. ”Mulle tulee pikkusisko”, se sanoo, enkä kerta kaikkiaan kestä.

Olen molempien raskauksien aikana syönyt runsaasti magnesiumia suonenvetojen estoon (ja magnesiumtankkaus voi kuulemma auttaa myös nännikipuihin, joita mulle tulee raskaana etenkin silloin kun on vähänkin kylmä), mutta magnesium laittaa vatsani sekaisin, joten en voi syödä sitä mitenkään aivan valtavia määriä. Päivänä 23+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Mulle tuli viime yönä niiiiiiinnn väkivaltainen suonenveto että luulin kuolevani siihen. Mulla loppui just magnesium ja oon joutunut olemaan ilman sitä pari päivää, voikohan tää johtua siitä jo näin nopeesti? Hyi helvetti. Ihan kauheeta. Pohje on vieläkin aivan arka ja jäykkä.

Viikon 23 tienoilla huomasin, että reidessäni olevat tatuoinnit alkoivat kutista ja kohoilla. Ostin hydrocortisonia mutten uskaltanut käyttää sitä kovin pitkään (raskaana sitä tulisi käyttää mahdollisimman mietona, mahdollisimman pienellä alueella ja mahdollisimman lyhyen aikaa), ja tuntui että se kutina vaan aina siirtyi sivummas voideltavasta kohdasta. Esikoisen synnytyksessä mulle selvisi, että olin allerginen leikkausteipeille, ja se ilmeni synnytyksen jälkeen vatsan alueen ja etenkin reiden tatuointien kohoiluna ja raivostuttavana kutinana. Sitä kesti viikkoja ja se oli aivan kauheaa, raavin itseni ihan verille. En ollut tajunnut, että tissiteipeissä on samaa matskua, ja onnistuin niitä käyttämällä aiheuttamaan itselleni kauheat ihottumat omissa häissäni viime vuonna. Oli ihana herätä ekaa kertaa rouvana kutisevia rantuja tisseissä kannellen. Tässä raskaudessa mulla ei ollut ollut tietääkseni mitään altistusta teipeille, mutta yhdistän kutinan silti jotenkin raskauteen. Tällä kertaa kutina oli lievempää ja rasvailin vaan perusvoiteella tatskoja ahkerasti. Siitä tuntui olevan vain laiha hyöty, mutta jossain vaiheessa viikkoja myöhemmin kutina onneksi talttuisi.

Olin aloittanut työt uuden podcastin freelance-tuottajana Podimolla, ja se oli ihanaa (olin hakenut Podimolle aiemmin töihin, ja vaikken saanut paikkaa jota silloin hain, mut oli pidetty mielessä sitä varten että sopivampi rooli tulee eteen – ja nyt kävi niin. Parasta!). Sain alkaa tehdä töitä ihailemieni ihmisten kanssa takuulla hauskan podcastin parissa, ja siis minäpoika se vaan rakastan podcasteja. Oon aivan valtavan iloinen että saan tehdä niiden parissa töitä oikeastaan missä hyvänsä roolissa. Uuden työn aloittaminen raskauden puolivälissä on tietysti vähän hassua aikataulullisesti, ja kieltämättä se aiheutti vähän miettimistä, mutta minusta se kertoo paljon Podimosta työnantajana, ettei raskautta koeta esteenä työsuhteen (tai no minun tapauksessa freelancer-toimeksiantosuhteen) aloittamiselle. Päivänä 24+2 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon taas unohtanut ihan seurata vauvan kokoa. (Tarkistin: kookospähkinä tai lanttu.) Se heiluu ja tanssii ja potkii aivan hirveästi, etenkin iltaisin, mutta myös nyt aamulla (klo on 7 ja makaan sängyssä. Ois mun vuoro nukkua mutta heräsin 6.11 kun lapsi heräs enkä oo saanut sen jälkeen unta. Makoilen vaan sängyssä ja sometan eli etsin lastenvaatteita internetistä). On ollu tosi rajut viikot kirjan viimeistelyn suhteen ja odotan vaan aivan hirveesti että saisin sen pois mun käsistä. Se stressaa mua aivan saatanasti. Mun tuottama Podimo-podcast alkaa parin viikon päästä ja se on kivaa mutta myös hermostuttavaa. Ois ihana päästä jo vähän lepäämään, laittamaan kotia ja tavaroita ja valmistautumaan vauvan tuloon – vaikka tiiän kyllä että siihen on vielä ihan hyvin aikaa.

Sittemmin podcast on jo alkanut ja koko ensimmäinen kausi julkaistu, ja sen tekeminen on ollut tosi hauskaa! Niina Lahtisen ja Paula Norosen podcast Joko saa luovuttaa? on kuunneltavissa eksklusiivisesti Podimossa. Produced proudly by yours truly!

Viikon 24 lopulla aloin tehdä hankintoja uutta vauvaa varten. Osa tärkeistä ja isoista jutuista meillä on vielä tallella, kuten turvaistuin, vaunut ja pinnasänky (haluaisin tosin hiotuttaa ja maalauttaa sen vielä ennen käyttäänottoa, mutten ole vielä päättänyt onko siinä mitään järkeä. Tai siis ei siinä ole, koska ei ole väliä miltä se näyttää, mutta siiiiiiiissss kunnnn minä niin haluaisin että se olisi söpö!), mutta osan olen jo laittanut kiertoon, kuten rintapumppu, sitteri ja kantokoppa/unipesä.

Teen näistä vielä omat sisällöt, koska teen tälläkin kertaa yhteistyötä Wauvakaupan kanssa, mutta lyhyesti kerron että hankittiin esikoiselle juniorisänky ja pari pientä kivaa isompien lasten juttua isovelilahjaksi, uusi rintapumppu (langaton ja kädetön!!) ja siihen sopivia tarvikkeita, imetystyyny (vaikka mulla on jo yksi – mutta rakastan sitä ja käytän sitä itse jatkuvasti), lämpöpussi vaunuihin, tutteja ja pari kapalopussia.

Sitterin sain ystävältä, halusin tällä kertaa ehdottomasti sellaisen johon saisi lelukaaren kiinni (saatiin upea vanha retroruskea Baby Björn), ja lelukaaren siihen sain ostettua toiselta kaverilta. Täydellistä!

Hoitoalusta meillä vielä on, ja hoitopöytäkin on varastossa, mutta sitä ei aiota pystyttää. Vaipanvaihtopiste tulee pesukoneen päälle kylppäriin. Vaatteita olen ostanut ja saanut hirveästi käytettyinä, ja niitä on varmaan ihan liikaa – mutta laitan nekin sitten heti takaisin kiertoon kun mahdollista. Harsoja on myös hyvin jäljellä.

Vielä puuttuu se kantokoppa/unipesä – ja tällä kertaa aiotaan hankkia itkuhälytin. Viimeksi asuttiin niin pienessä asunnossa ettei koettu sitä tarpeelliseksi. Olen jo vähän iskenyt silmäni yhteen aivan liian kalliiseen (joita onneksi kyllä näyttää olevan ihan hyvin käytettyinä myynnissä), mutta otan suosituksia vastaan!

Ensi kerralla: viikot 25–28: synnytyspelkovastaanotolla.

Ehkä haluat lukea myös näitä juttuja: