Edellisellä kerralla: pesänrakennusvietti on huijaus.

Tällä kerralla: viikot 17+0–20+6.

Viikolla 17 olin aivan raato, ja musta tuntui etten jaksanut oikein edes seistä paikallani. Jalat tuntuivat painavan tonnin, ja sellainen ihan mahdoton uupumus oli koko ajan läsnä. Onneksi näihin samoihin aikoihin esikoinen palasi kesälomilta päiväkotiin, jotta sain päivän aikana vähän levätä tehdä töitä ja stressata millä kasvavan perheen elättäisi.

Olin lukenut jostain, että jos kyseessä ei ole ensimmäinen raskaus, voisi vauvan liikkeitä alkaa tuntea jo viikoilla 16–18, ja vaikka tiesin että niin ei välttämättä käy, aloin odotella niitä kuin heikkopäinen. Tässä kohtaa on nimittäin se hassu vaihe raskautta, jolloin pahoinvointi loppuu, mutta liikkeet (tai muut krempat) eivät vielä oikein tunnu, ja olo on jonkin aikaa yllättävän normaali. Silloin sitä alkaa epäillä itseään ja olla ihan että ööö olenkohan minä keksinyt koko raskauden, että ei siellä mitään vauvaa olekaan. Onneksi muistin tämän vaiheen edellisestä raskaudesta, enkä ollut mitenkään erityisen hysteerinen. Mutta vaikka olin kokenut tämän ennenkin, oli silti ihan hassua olla tämän tästä oikeasti aika vakuuttunut, että koko vauva on ihan keksitty juttu. En siis edes epäillyt, että vauvalla olisi jokin hätä, vaan että sitä ei kerta kaikkiaan ole koskaan ollutkaan.

Viikolla 17 ajattelin tuntevani sellaisia pieniä lihasnykäisyn kaltaisia napautuksia vatsanseudulla, mutten osannut tulkita olivatko ne vain kuvitelmaa. Näin unia potkuista ja toivoin kovasti tuntevani jotakin. Kirjoitin kirjaa, joka julkaistaisiin ihan pian, ja huomasin että keskittymiskykyni oli hiukan parempi kuin pari viikkoa sitten. Tai sitten se johtui vaan siitä, että mulla oli ylipäätään aikaa kirjoittaa kun lapsi oli palannut päiväkotiin ja puoliso töihin lomien jälkeen.

Viikolla 18 olin sokerirasitustestissä, ja sain neuvolasta pyyhkeitä siitä, että siellä olisi pitänyt käydä aiemmin (muistaakseni viimeistään viikolla 16). Mutta en pystynyt, koska voin niin huonosti. Odotustilassa kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon sokerirasitustestissä, ja siis miten ihanaa!! Hoitaja joka tekee noita sokerirasituksia, tulee aina välillä tarkistamaan että nojatuoleilla istuu vain sokerirasituksessa olevat, ja pyytää ihmisiä siirtymään jotta sokerirasitusasiakkaat pääsee istumaan nojatuoleille – suurin osa meistä on raskaana ja istutaan täällä kaks tuntia. Toivon ihan vitusti ettei mulla olis radi, mutta kyllä mulla varmaan on ku oli viimeksikin. Blääh.

Tietenkin sain taas radidiagnoosin, mutta teeskentelin varsin onnistuneesti että sitä ei olisikaan kunnes jaksaisin ryhtyä mittausrumbaan ja osallistua etäohjauksella. Siihen menisi vielä muutama viikko. Viikon 18 lopulla olin Katri Helenan keikalla ja vihasin ihmisiä.

Maha painaa ihan sikana ehkä rakkoo tai jotain, tonne alas. Ei musta viimeks ollu tällasta. Tuntuispa jo liikkeet. Vauva on mangon tai auringonkukan kokoinen! Oltiin eilen Katri Helenan keikalla ja vaikka keikka oli upee ni vittu mä kyllä vihaan ihmisiä. Ne ei voi väistää _yhtään_ vaikka selkeästi näkee että ihminen yrittää päästä pois eikä halua tulla seisomaan sun eteen. Ainoa ihminen joka väisti, väisti vasta kun näki että oon raskaana. Eikä niinku se oo syy väistää ihmistä, ihmistä pitäis väistää ihan vaan siksi että se yrittää mennä jonnekin.

Päivänä 19+2 tunsin vihdoin aivan selviä naputuksia kohdussa! Tarkistin viime raskauden aikaiset muistiinpanoni, ja niiden perusteella tunsin ensimmäiset selvät liikkeet täsmälleen samoihin aikoihin. Vatsa alkoi muutenkin tuntua painavalta, sellaiselta että jotakin siellä on, ja että siellä muljuaa jokin joka painaa rakkoa tämän tästä. Liikkeet tuntuivat edelleen harvoin, ja minua harmitti, koska olisin halunnut tuntea ne koko ajan.

Sain ystävältäni Lola&Lykken tukivyön lainaan (lainasin sitä häneltä myös viime raskaudessa, kiitos Iiris 😘) ja vaikka käytän sitä harvemmin kuin mun pitäisi, RAKASTAN sitä. Suosittelen raskausajan tukivyötä ihan kaikille. Tai siis en kaikille mutta niille ketkä ovat raskaana. Ha.

Viikolla 20 liikkeitä ei enää oikein tuntunutkaan, ja olin aivan huolesta mykkyrällä. Olin niin huolissani, että yritin varmuuden vuoksi jo tehdä luopumistyötä. Mutta yhtenä iltana nukkumaan mennessä vauva alkoi rummuttaa kuin sillä olisi ollut jokin show menossa – siis niin että se tuntui myös ulospäin ja Tuomaskin tunsi sen – ja tajusin että olen vaan taas liian kärsimätön.

20+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Eilen unohdin syödä ja tuli ihan kaamea romahdus. Tänään oli se radi-ryhmäohjaus ja vihasin taas joka hetkeä. Sitä taantuu ihan lapseksi ja on silleen että vittu sinä rupee mulle kertomaan mitä saan tehdä ja mitä en. Raskauden paras puoli ja ainoa ilo on syöminen ja vihaan vihaan VIHAAN ku sitä suitsitaan. Tänään myös kuulin että mun jotain rahakommenttia oli ruodittu jodelissa ja että olen tyhmä ku valitan rahasta ja asun kantakaupungissa. Siitä tuli ihan vitun paha mieli. ”Myy kotisi” on yhtä hyvä säästöneuvo kuin ”älä osta take away -kahveja”.

(En ole ollut Jodelissa vuosiin enkä aio mennäkään, eikä mulle tarvii kertoa jos siellä puhutaan minusta jotain tyhmää. Me oltiin mun puolison kanssa ekan hääpäivän ja mun synttärin kunniaksi hotellissa ja ravintolassa, ja mainitsin somessa jotain että tällaiseen ei ole varmaan järkevää laittaa rahaa tällaisessa epävarmassa taloustilanteessa, mutta haluttiin jotenkin juhlistaa. Siksi ilmeisesti mun pitäis nyt siis muuttaa jollekin halvemmalla asuinalueelle. Pettämätöntä logiikkaa.)

Radiraivo valtasi tässä vaiheessa mun koko elämän ja olemassaolon. Vitutti (ja vituttaa edelleen) se radi ihan suunnattomasti, enkä osaa suhtautua siihen ollenkaan kypsästi. Se saa mussa jonkun aivan alkukantaisen reaktion aikaan. Verensokerimittarista loppui patterit heti mittausten alkupäivinä ja olin ihan että THANK GOD, mutta vaihdoin ne ja jatkoin hammasta purren.

Muutamakin ihminen vinkkasi mulle Glucose Goddess -kirjasta ja kirjoittajasta, ja se kiinnosti mua, en vaan mitenkään ehtinyt syventyä siihen. Mutta glukoosikuningattaren nettisivuilta poimin elämääni vinkin, jonka mukaan aterioilla kannattaisi syödä vihannekset ensin, proteiini sitten ja loppuun sokerit ja tärkkelykset. Oon joskus muinoin tallentanut Hesaristakin jonkun ravitsemusterapeutin haastattelun, jossa sanottiin että ruuanlaittoporkkana on hyvä. Että ennen ruokaa snäckää vähän jotain vihannesta. Ja myös että parinkin minuutin kävely ruuan jälkeen auttaa verensokeriin (se ei kyllä ollut glukoosikuningattaren vinkki vaan jostain NY Timesin jutusta josta luin tietenkin vaan otsikon). Aloin ottaa tavaksi, etenkin aamupalalla, että pilkoin lautaselle porkkanaa, paprikaa, kurkkua, joskus omenaa ja mustikoita, ja napsittiin niitä aamupalalla koko perhe. Yritin myös pysyä liikkeessä aina syömisen jälkeen. Tuntui että siitä saattoi saada jotakin hyötyä elämään, vaikken osannut vetää suoria syy-seuraussuhteita sokeriarvoihin (ne pysyvät mulla melko hyvin kurissa ihan tavallisella ruualla). Mutta kyllä se radi silti vitutti, kaksneljäseittemän.

Viikolla 20 järjestettiin Storytelin syksyn uutuuksien pressi ja samalla julkistettiin mun kirjoittama Tosirakkautta-kirjasarja. Oli hauskaa ja jännittävää! Pressissä kaikki kirjailijat pitivät muutaman minuutin puheenvuoron, ja kaikki muut osasivat puhua ihan päästä, mutta minä pelkäsin niin paljon että vauva vie multa muistin, että luin puheen muistiinpanoista. Kohtuvauva se on sellainen mielennylkijä, nyysii kaikki ajatukset.

Glukoosikuningattaren vihannekset aamupalalautasella.

Ja sitten, vihdoin, viikon 20 lopulla meillä oli rakenneultra. Kirjoitin sen jälkeen muistiinpanoihini:

Tänään oli rakenneultra. Pelkäsin jotenkin ihan hirveesti että vauvalla on joku pahanlaatuinen rakenteellinen ongelma eikä se selviä loppuun asti. Mutta siellä oli kaikki hyvin! Se riehui siellä aivan vimmatusti. Ja kätilö oli MEGAIHANA. Lempeä ja kannustava ja rauhallinen, ja onnellinen meidän puolesta, muttei yhtään liian lässyttävä. Ja arvaa mitä: vauva on tyttö.

(En muuten tiedä kenelle noissa muistiinpanoissani puhun – tai että kenen tässä olisi muka pitänyt arvata että mitä. Varmaan mun puhelimen muistiinpanosovelluksen?)

Ensi kerralla: vauvakamojen hankintaa ja esikoiseen ihastumista.

Ehkä haluat lukea myös: