Edellisellä kerralla: pesänrakennusvietti on huijaus.

Tällä kerralla: viikot 17+0–20+6.

Viikolla 17 olin aivan raato, ja musta tuntui etten jaksanut oikein edes seistä paikallani. Jalat tuntuivat painavan tonnin, ja sellainen ihan mahdoton uupumus oli koko ajan läsnä. Onneksi näihin samoihin aikoihin esikoinen palasi kesälomilta päiväkotiin, jotta sain päivän aikana vähän levätä tehdä töitä ja stressata millä kasvavan perheen elättäisi.

Suloinen, pyöreä maha.

Olin lukenut jostain, että jos kyseessä ei ole ensimmäinen raskaus, voisi vauvan liikkeitä alkaa tuntea jo viikoilla 16–18, ja vaikka tiesin että niin ei välttämättä käy, aloin odotella niitä kuin heikkopäinen. Tässä kohtaa on nimittäin se hassu vaihe raskautta, jolloin pahoinvointi loppuu, mutta liikkeet (tai muut krempat) eivät vielä oikein tunnu, ja olo on jonkin aikaa yllättävän normaali. Silloin sitä alkaa epäillä itseään ja olla ihan että ööö olenkohan minä keksinyt koko raskauden, että ei siellä mitään vauvaa olekaan. Onneksi muistin tämän vaiheen edellisestä raskaudesta, enkä ollut mitenkään erityisen hysteerinen. Mutta vaikka olin kokenut tämän ennenkin, oli silti ihan hassua olla tämän tästä oikeasti aika vakuuttunut, että koko vauva on ihan keksitty juttu. En siis edes epäillyt, että vauvalla olisi jokin hätä, vaan että sitä ei kerta kaikkiaan ole koskaan ollutkaan.

Viikolla 17 ajattelin tuntevani sellaisia pieniä lihasnykäisyn kaltaisia napautuksia vatsanseudulla, mutten osannut tulkita olivatko ne vain kuvitelmaa. Näin unia potkuista ja toivoin kovasti tuntevani jotakin. Kirjoitin kirjaa, joka julkaistaisiin ihan pian, ja huomasin että keskittymiskykyni oli hiukan parempi kuin pari viikkoa sitten. Tai sitten se johtui vaan siitä, että mulla oli ylipäätään aikaa kirjoittaa kun lapsi oli palannut päiväkotiin ja puoliso töihin lomien jälkeen.

Viikolla 18 olin sokerirasitustestissä, ja sain neuvolasta pyyhkeitä siitä, että siellä olisi pitänyt käydä aiemmin (muistaakseni viimeistään viikolla 16). Mutta en pystynyt, koska voin niin huonosti. Odotustilassa kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon sokerirasitustestissä, ja siis miten ihanaa!! Hoitaja joka tekee noita sokerirasituksia, tulee aina välillä tarkistamaan että nojatuoleilla istuu vain sokerirasituksessa olevat, ja pyytää ihmisiä siirtymään jotta sokerirasitusasiakkaat pääsee istumaan nojatuoleille – suurin osa meistä on raskaana ja istutaan täällä kaks tuntia. Toivon ihan vitusti ettei mulla olis radi, mutta kyllä mulla varmaan on ku oli viimeksikin. Blääh.

Tietenkin sain taas radidiagnoosin, mutta teeskentelin varsin onnistuneesti että sitä ei olisikaan kunnes jaksaisin ryhtyä mittausrumbaan ja osallistua etäohjauksella. Siihen menisi vielä muutama viikko. Viikon 18 lopulla olin Katri Helenan keikalla ja vihasin ihmisiä.

Maha painaa ihan sikana ehkä rakkoo tai jotain, tonne alas. Ei musta viimeks ollu tällasta. Tuntuispa jo liikkeet. Vauva on mangon tai auringonkukan kokoinen! Oltiin eilen Katri Helenan keikalla ja vaikka keikka oli upee ni vittu mä kyllä vihaan ihmisiä. Ne ei voi väistää _yhtään_ vaikka selkeästi näkee että ihminen yrittää päästä pois eikä halua tulla seisomaan sun eteen. Ainoa ihminen joka väisti, väisti vasta kun näki että oon raskaana. Eikä niinku se oo syy väistää ihmistä, ihmistä pitäis väistää ihan vaan siksi että se yrittää mennä jonnekin.

Päivänä 19+2 tunsin vihdoin aivan selviä naputuksia kohdussa! Tarkistin viime raskauden aikaiset muistiinpanoni, ja niiden perusteella tunsin ensimmäiset selvät liikkeet täsmälleen samoihin aikoihin. Vatsa alkoi muutenkin tuntua painavalta, sellaiselta että jotakin siellä on, ja että siellä muljuaa jokin joka painaa rakkoa tämän tästä. Liikkeet tuntuivat edelleen harvoin, ja minua harmitti, koska olisin halunnut tuntea ne koko ajan.

Sain ystävältäni Lola&Lykken tukivyön lainaan (lainasin sitä häneltä myös viime raskaudessa, kiitos Iiris 😘) ja vaikka käytän sitä harvemmin kuin mun pitäisi, RAKASTAN sitä. Suosittelen raskausajan tukivyötä ihan kaikille. Tai siis en kaikille mutta niille ketkä ovat raskaana. Ha.

Viikolla 20 liikkeitä ei enää oikein tuntunutkaan, ja olin aivan huolesta mykkyrällä. Olin niin huolissani, että yritin varmuuden vuoksi jo tehdä luopumistyötä. Mutta yhtenä iltana nukkumaan mennessä vauva alkoi rummuttaa kuin sillä olisi ollut jokin show menossa – siis niin että se tuntui myös ulospäin ja Tuomaskin tunsi sen – ja tajusin että olen vaan taas liian kärsimätön.

20+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Eilen unohdin syödä ja tuli ihan kaamea romahdus. Tänään oli se radi-ryhmäohjaus ja vihasin taas joka hetkeä. Sitä taantuu ihan lapseksi ja on silleen että vittu sinä rupee mulle kertomaan mitä saan tehdä ja mitä en. Raskauden paras puoli ja ainoa ilo on syöminen ja vihaan vihaan VIHAAN ku sitä suitsitaan. Tänään myös kuulin että mun jotain rahakommenttia oli ruodittu jodelissa ja että olen tyhmä ku valitan rahasta ja asun kantakaupungissa. Siitä tuli ihan vitun paha mieli. ”Myy kotisi” on yhtä hyvä säästöneuvo kuin ”älä osta take away -kahveja”.

(En ole ollut Jodelissa vuosiin enkä aio mennäkään, eikä mulle tarvii kertoa jos siellä puhutaan minusta jotain tyhmää. Me oltiin mun puolison kanssa ekan hääpäivän ja mun synttärin kunniaksi hotellissa ja ravintolassa, ja mainitsin somessa jotain että tällaiseen ei ole varmaan järkevää laittaa rahaa tällaisessa epävarmassa taloustilanteessa, mutta haluttiin jotenkin juhlistaa. Siksi ilmeisesti mun pitäis nyt siis muuttaa jollekin halvemmalla asuinalueelle. Pettämätöntä logiikkaa.)

Hääpäivän juhlintaan lähdössä.

Radiraivo valtasi tässä vaiheessa mun koko elämän ja olemassaolon. Vitutti (ja vituttaa edelleen) se radi ihan suunnattomasti, enkä osaa suhtautua siihen ollenkaan kypsästi. Se saa mussa jonkun aivan alkukantaisen reaktion aikaan. Verensokerimittarista loppui patterit heti mittausten alkupäivinä ja olin ihan että THANK GOD, mutta vaihdoin ne ja jatkoin hammasta purren.

Muutamakin ihminen vinkkasi mulle Glucose Goddess -kirjasta ja kirjoittajasta, ja se kiinnosti mua, en vaan mitenkään ehtinyt syventyä siihen. Mutta glukoosikuningattaren nettisivuilta poimin elämääni vinkin, jonka mukaan aterioilla kannattaisi syödä vihannekset ensin, proteiini sitten ja loppuun sokerit ja tärkkelykset. Oon joskus muinoin tallentanut Hesaristakin jonkun ravitsemusterapeutin haastattelun, jossa sanottiin että ruuanlaittoporkkana on hyvä. Että ennen ruokaa snäckää vähän jotain vihannesta. Ja myös että parinkin minuutin kävely ruuan jälkeen auttaa verensokeriin (se ei kyllä ollut glukoosikuningattaren vinkki vaan jostain NY Timesin jutusta josta luin tietenkin vaan otsikon). Aloin ottaa tavaksi, etenkin aamupalalla, että pilkoin lautaselle porkkanaa, paprikaa, kurkkua, joskus omenaa ja mustikoita, ja napsittiin niitä aamupalalla koko perhe. Yritin myös pysyä liikkeessä aina syömisen jälkeen. Tuntui että siitä saattoi saada jotakin hyötyä elämään, vaikken osannut vetää suoria syy-seuraussuhteita sokeriarvoihin (ne pysyvät mulla melko hyvin kurissa ihan tavallisella ruualla). Mutta kyllä se radi silti vitutti, kaksneljäseittemän.

Viikolla 20 järjestettiin Storytelin syksyn uutuuksien pressi ja samalla julkistettiin mun kirjoittama Tosirakkautta-kirjasarja. Oli hauskaa ja jännittävää! Pressissä kaikki kirjailijat pitivät muutaman minuutin puheenvuoron, ja kaikki muut osasivat puhua ihan päästä, mutta minä pelkäsin niin paljon että vauva vie multa muistin, että luin puheen muistiinpanoista. Kohtuvauva se on sellainen mielennylkijä, nyysii kaikki ajatukset.

Glukoosikuningattaren vihannekset aamupalalautasella.

Ja sitten, vihdoin, viikon 20 lopulla meillä oli rakenneultra. Kirjoitin sen jälkeen muistiinpanoihini:

Tänään oli rakenneultra. Pelkäsin jotenkin ihan hirveesti että vauvalla on joku pahanlaatuinen rakenteellinen ongelma eikä se selviä loppuun asti. Mutta siellä oli kaikki hyvin! Se riehui siellä aivan vimmatusti. Ja kätilö oli MEGAIHANA. Lempeä ja kannustava ja rauhallinen, ja onnellinen meidän puolesta, muttei yhtään liian lässyttävä. Ja arvaa mitä: vauva on tyttö.

(En muuten tiedä kenelle noissa muistiinpanoissani puhun – tai että kenen tässä olisi muka pitänyt arvata että mitä. Varmaan mun puhelimen muistiinpanosovelluksen?)

Ensi kerralla: vauvakamojen hankintaa ja esikoiseen ihastumista.

Raskausviikolla 17 aloin voida paremmin – ja tietenkin huolestuin silmittömästi sen sijaan, että olisin nauttinut hyvästä olosta. Mutta ei hyvä olokaan ollut ihan kokonaisvaltaista: minua alkoi ummetuttaa.

17+4: On niin normaali ja hyvä olo, että taas huolestuttaa. Ärsyttää etten tunne vielä liikkeitä tai minkäänlaista kuplintaa. Mutta siis IHANAA voida vihdoin hyvin! Mun tekee jopa mieli mennä ravintolaan! Virtsakokeen tulokset on mun nähdäkseni normaalit, eikä proteiinia ole eli raskausmyrkytystä ei ole. Jouduin kyllä tekemään kokeen kahdesti, kun labra ei ollutkaan enää auki kun menin palauttamaan putiloita 😅 oli hieno tunne kuljeskella pissapullot taskussa jouluostoksilla.

Ummetus on alkanut vaivata toden teolla. Pakko hakea jotain lääkettä kun en oo tottunut tällaiseen: en ymmärrä miten kukaan jaksaa istua pöntöllä ja tikistää kakkaa minuuttikaupalla. Se on nopee suoritus ja ulos. Tai siis yleensä on. Nyt ei oo, plääh.

Hain ummetukseen apteekista Pegorionia, josta oli apu. Apteekkihenkilökunta auttoi, mutta suosittelen myös HUSin teratologista tietopalvelua, joka neuvoo, millaisia lääkkeitä raskaana saa käyttää minkäkinlaisissa tilanteissa.

Jouluaattona, raskausviikolla 18, aloin luulla että tunnen vauvan hipsutuksia. Nyt myöhemmin täytyy sanoa, etten usko että ne olivat sitä, mutta silloin minua huojensi, että jotakin tapahtui ihon alla. (Se jokin mikä siellä tapahtui saattoi toki olla edellä mainittu ummetus, mutta silti.) Mutta koska en tuntenut liikkeitä enkä voinut huonosti, saatoin hetkittäin unohtaa, että olen raskaana. Toisaalta koko homman todellisuus alkoi tuntua konkreettiselta, kun kaikki tiesivät jo raskaudesta ja vatsa oli esillä, vaikka olikin vasta pikkuinen kumpu. Nyqvist sai jouluna lahjojakin: ruokalapun, parit pikkuruiset housut ja söpön pingviinipyyhkeen. Siskontyttöni Fanni oli neulonut sille pienenpienet lapaset! Voi minä niin itkin.

Jouluna tapasin sussuni perheen ensimmäistä kertaa (joo, olen samaa mieltä, tämän olisi pitänyt tapahtua paljon aiemmin, mutta tässä sitä nyt oltiin ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan) ja minusta oli ihanaa tavata kaikki niin, että odotan vauvaa. Ajattelin että huh, kukaan ei ainakaan voi vihata minua kun minulla on mahassa uusi yhteinen perheenjäsen. Muutenkin olin näihin aikoihin ihan holtittoman rakastunut sussuuni ja tunsin itseni hirveän onnekkaaksi, että saan olla juuri hänen kanssaan. Tällaisia oloja mulla on ollut joskus muutenkin kuin raskaana: välillä on vaikea ymmärtää, että kaiken sen vaiheilun jälkeen meistä tuli ihan oikea pari ja minä ikään kuin “sain sen mitä halusin”. Aina silloin tällöin muistan, että vau, sain oikeasti iskettyä ton kultakimpaleen, ja olen siitä aidosti tosi onnellinen. (Ja tietysti myös tiedän että minäkin olen upea kultakimpale sussulleni. Tämä on kaksisuuntainen katu I’ll have you know.)

Viikoilla 18-19 kahvi alkoi taas maistua, ja olin siitä hirveän iloinen. En siksi että olisin kaivannut kahvin juomista sinänsä, vaan siksi että pidän identiteetistäni kahvinjuojana. En osaa selittää sitä sen tarkemmin. En silti alkanut juoda kahvia hirveitä määriä (raskaana saisi muutenkin juoda vain kaksi kuppia päivässä), sillä näillä viikoilla aloin myös huomata, että hampaani näyttävät keltaisemmilta kuin ennen. Olen aina ollut tosi huolellinen hampaidenpesijä (vähän vähemmän huolellinen lankaaja, mutta teen minä sitäkin) ja ylpeä siitä, että hampaani ovat ihan kauniit ja hammasluu luonnollisesti melko hyvän värinen. Olen tykännyt käydä hammaslääkärissä ja hoitaa hampaitani. Nyt alkoi tuntua siltä että kaikki vaivannäkö on ollut ihan turhaa. Hampaiden terveydestä täytyisi raskausaikana pitää erityisen hyvää huolta, koska hampaat ymmärtääkseni reikiintyvät helpommin ja ientulehduksen riski on korkeampi. En silti ole koskaan kuullut, että hampaat voisivat kellastua. Mutta toisaalta olen oppinut, että kaikki on raskaudessa mahdollista: puolisoni tuoksu on ruvennut ällöttämään, toisen silmän ripset ovat kihartuneet, olen alkanut vihata rakastamiani Suffeli Puffeli Salty Snackseja. Hirveitä tragedioita kaikki.

Vauvan liikkeitä ei vieläkään tuntunut, mutta jos painoin mahasta lujemmin, tuntui käden alla pientä muljahtelua. Selitin itselleni että tältä se tuntuu, kun vauva liikkuu. Luin netistä, että vauva nukkuu yleensä silloin, kun olen itse liikkeessä, ja saattaa herätä ja liikuskella enemmän juuri silloin, kun olen levossa. Ja siksi vauvat tottuvat siihen, että synnyttyäänkin ne rauhoittuvat parhaiten sylissä ja liikkeessä. Se oli minusta hirveän söpöä.

Olen koko raskauden ajan nähnyt tosi vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, ja muistan ne aina aamuisin – ennen raskautta en koskaan muistanut enää aamulla mistä olin uneksinut. Näillä viikoilla toivoin niin kovasti tuntevani liikkeet, että ne tulivat uniinikin:

19+0: Näin viime yönä unta että mahassa liikkui silminnähden jotain kyynärpäitä, ja Tuomas tai joku leikkas mun mahan auki. Pidettiin vauvaa hetki sylissä (sillä oli ihan musta tukka ja hirveästi karstaa päässä) ja sit oltiin sillee että öö wait miten tää laitetaan takaisin.

Viikon 19 lopulla aloin tuntea vatsassani jotakin sellaista, joka tuntui samalta kuin se, kun vedessä ollessaan saattaa tuntea lähellä olevan ihmisen liikkeet. Ikään kuin virtauksia. Ensin liikkeet tuntuivat iltaisin nukkumaan mentäessä ja pikku hiljaa muulloinkin. Ensimmäisen päiväsaikaisen “potkun” tunsin, kun puhuin puhelimessa Tuomaksen kanssa, ja liikutuin siitä että vauva tiesi isän olevan ns. paikalla. Lol. Rakenneultra (joka on nyt se toinen niistä kahdesta ultraäänitutkimuksesta, jotka kuuluvat julkisella puolella raskauden seurantaan. Siinä katsotaan tarkemmin, onko sikiöllä joitakin rakenteellisia ongelmia: ovatko raajat ja sisäelimet paikallaan ja kehittyneet raskauden keston mukaisesti) alkoi lähestyä, enkä pelännyt, että vauvalla olisi rakennepoikkeama. Minä pelkäsin, ettei mitään vauvaa olekaan.

Päivänä 19+6 kirjoitin: Huomaan että oon ihan kauhuissani ultrasta. Mitä jos joudunkin kertomaan ihmisille, ettei vauvaa olekaan? Että tää mahakin on vaan joku placebo? Vaikka todellisuudessa suurempi riski on varmaan se että kyllä siellä on joku, mutta että sillä on joku vialla. Mutta jostain syystä pelkään että mitään vauvaa ei ollutkaan, ja että oon keksinyt koko jutun.

Viikolla 20 potkut (en tykkää itse kutsua niitä potkuiksi, koska mistä minä tiedän vaikka ne olisivat nyrkit tai peppu tai vaikka piruetti) olivat toisinaan jo melkoisia, ja Tuomas alkoi tuntea ne kädellä mahan läpi. Ihmiset olivat kuvailleet potkuja kupliksi, tai poksahtaviksi kupliksi, mutta minusta ne tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) enemmän sellaisilta elohiiren kaltaisilta lihasnytkähtelyiltä, joita saattaa joskus olla vaikka käsivarressa. Jokin kehossani nyki ei-tahdonalaisesti. Ja se jokin oli Nyqvist.

Pelkoni rakenneultrasta alkoi hälventyä. Olinhan pelännyt eniten sitä, että olisiko vauva hengissä, ja liikkeiden perusteella se selvästi oli. Ultrassa selvisi että niinhän se oli – ja sillä oli kaikki hyvin: kaikki elimet olivat paikallaan ja vauva kehittynyt hyvin. Se oli kuulemma medium miinus -kokoinen, ja mua nauratti, koska ajattelin, että kypsyysaste on varmaan about sama. Naurattamisen lisäksi mua kyllä myös ärsytti:

Ultraaja lässytti. ”Siellä näkyy pikku lalka ja ihanat pienet lalpaat” jne. Jotenkin mua ärsyttää aina kun ultraaja sanoo että reipas lapsi tai jotain (plus poikasikiöitä sanotaan varmaan reippaiksi siinä missä tyttösikiöitä kauniiksi), kun ne kaikki on varmaan tollasia samanlaisia. Tai niinku että mitä sää siinä kehut, että luut on paikoillaan jne. Hyvä tarkoitus niillä varmaan on, ja jotenkin huomaamattahan sitä tekee noin. Ja siis kivempi tietty että ovat tollasia ku ihan mulkkuja, mutta jotenkin kamoon. Oon aikuinen ihminen. Voi myös sanoa vaan että täällä on kaikki paikallaan ja kaikki hyvin.

Nyt mua naurattaa toi ärsytys, koska lässytän tietenkin mahalle itsekin koko ajan. En tosin vieläkään kaipaa lässytystä terveydenhuollossa.

Rakastin, rakastin, rrrrakastin sitä, että tunsin viimein Nyqvistin liikkeet. Outoa oli, että liikkeet tuntuivat erityisesti silloin kun makasin selälläni. Sitähän luulisi että vauva valahtaa silloin ikään kuin selkää kohti. Outoa oli myöskin ajatella, että tämä ei olisi ihmeellisintä tässä koko hommassa, ja että vauva tulee sieltä jonakin päivänä vielä uloskin, ja kaikki mahan läpi tuntuvat potkut unohtuvat – ja sittenhän kaikki vasta alkaa. Ultran jälkeen aloin kirjoittaa vauvakirjaa, koska olin luvannut itselleni että vasta sitten saa innostua. Kovasti odottamani vauvakirjan täyttäminen oli pienoinen pettymys, koska eihän siihen ollut paljon mitään mitä täyttää! Se on vauvakirja eikä mikään mahakirja – ei sinne mitään raskausoireita raportoida, vaan vauvan kasvua sitten kun se on syntynyt. Kirjoitin muistiinpanoihini että oon kyllä ihan pihalla lol.

20+4: Yleisesti ottaen nyt tuntuu että Nyqvist hengaa koko ajan mun virtsarakon päällä kun pissattaa niin tolkuttoman usein. Tällä viikolla oli sellainen odottavien äitien etäfysioterapia, ja siellä sanottiin että pissalla pitäis käydä kolmen tunnin välein. Eilen illalla kävin kolme kertaa kahdenkymmenen minuutin sisällä. (Siellä sai kysyä kysymyksiä, ja muut odottajat kyseli jotain että paljonko saa nostaa penkistä ja voiko vielä juosta niin ja niin monta kilometriä päivässä ja mä ajattelin että oon joutunut vahingossa johonkin fitness-mammojen ryhmään. Ite en uskaltanut kysyä mitään ku ainoa suoritus mitä teen liian usein on pissaaminen.)