Vauva on jo kolme kuukautta! Aika menee arvaatte-kyllä-millä-lailla. Kohta se saa jo tilata Ville Vallattoman! (Se oli muuten ihan kauhea juoma: banaanilikööriä ja puoli litraa maitoa??? Toivottavasti sitä ei enää tarjota missään.)

Kirjoitin viime kk-postaukseen, että odotan tätä postausta kovasti, koska kolmen kuukauden kohdalla kuulemma helpottaa. No, voin ilokseni kertoa että jo kahden kuukauden jälkeen alkoi helpottaa toden teolla! En oikein tiedä mitä tapahtui. Suurimmat itkut ehkä loppuivat, ja minä opin ehkä sietämään niitä paremmin. Pärjäsin vauvan (ja vaunujen) kanssa kitkattomammin ja aloin luottaa itseeni ja taitoihini enemmän. Vauva alkoi olla useammin hyvän- kuin pahantuulinen, ja koska aloimme olla tottuneita ja tutustuneita toisiimme, sellainen iloinen perusvire palasi arkeen. Ja vaikka vaikeita hetkiä ja vaiheita tulee varmasti vielä, runsaastikin, olen alkanut ymmärtää miksi ihmiset uskaltavat saada enemmänkin kuin yhden lapsen (aiemmin olin ihan että fffuuuu kuka haluaisi kokea tämän helvetin uusiksi).

Yhdeksänviikkoisena vauva sai nimen. Juhlimme nimiäisiä Omenapuutalolla, ja tuntuu tosi jännittävältä että ihmiset tietävät nyt mikä vauvan nimi on. Kun jotakin on pitänyt salassa niin pitkään, on vaikea hyväksyä että se on nyt vapaata riistaa. Suhtaudun nimeen vieläkin tosi suojelevasti, ja käytän sitä säästeliäästi julkisilla paikoilla, ihan kuin se olisi jokin suurikin salaisuus. Ihan hölmöä! Ehkä minä kohta totun siihen. Pääasiassa kutsun vauvaa edelleen kuitenkin pikku kukuksi. Pikku kukku kukkunen!

Kymmenviikkoisena vauva oppi nauramaan. Oli jo hyvän tovin ajan tuntunut siltä, että nauru voisi olla tuloillaan: vauva nauroi ikään kuin äänettömästi, tai hymyili sillä lailla suu auki, ja odotin naurua niin paljon että rintaan sattui. Yhtenä päivänä tein hoitopydällä jonkin rallattelun lomassa sellaista p-p-p -ääntä huulillani, sellaista paplattelua, ja vauva nauroi ääneen. Se oli maailman ihanin ääni! Minä aloin tietenkin itkeä, as you do. Siinä me sitten olimme, hoitopöydällä nauramassa ja itkemässä. Onnistuin tallentamaan pienen pätkän naurua videollekin itkemisen lomassa. Sittemmin kukku on kyllä pitänyt nauruaan aika visusti vakan alla ja päästänyt kikatuksen vain kerran-pari viikossa, yleensä silloin kun laulellaan sille sen nimeä (en tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että vauvaa naurattaa oma nimi, heh). Tai sitten me ei vaan olla sen mielestä kovin hauskoja ja meidän täytyy testata toisenlaista materiaalia tähän yleisöön.

Kymmenviikkoisena vauva aiheutti meille myös paljon huolta: käytiin saman viikon aikana lääkärissä, päivystyksessä ja neuvolassa kolmen eri terveyshuolen kanssa. Kaikki on hyvin, ja on hyvä tietää, että pikkuvauvojen terveys otetaan tosi vakavasti ja päivystykseen lähetetään melko vähäpätöiseltä tuntuvien huolten kanssa, mutta siis vitsi onneksi se alkoi nauramaan tämän saman viikon aikana, koska muuten olisin ollut nk. oikeasti pois tolaltani. Vaikkei olisi alun perin huolissaan, sairaalakäynti laittaa kyllä huolet käyntiin.

Yksitoistaviikkoisena vauva kääntyi selältä mahalleen, ja olin ensin ihan että vouuu miten upeaa, ja välittömästi sen jälkeen ihan että voivvvv tähän loppui rentoutuminen. Kääntyminen on ensimmäinen merkki siitä, että vauva alkaa liikkua itsenäisesti, eikä sitä voi enää jättää minnekään (tähän asti olemme jättäneet sitä ihan huoletta mm. rappusten yläpäähän ja huoltoasemille. NO EI NY). Nyt, jos ei ole varuillaan, se kääntyy lattialla olevalta leikkimatolta eteiseen, postiluukun kautta portaisiin ja siitä ulko-ovelle, kierähtää rotvallin yli ja jää bussin alle. Sitten se unohti koko kääntymishomman pariksi viikoksi, ja huokaisin helpotuksesta – kunnes se muutama päivä sitten alkoi taas pyörähdellä vatsalleen ja eilen jumaliste siitä vielä selälleen. Kohta se hätyyttelee sitä rotvallia ihan oikeasti!

Tässä vaiheessa minä menin fysioterapiaan, ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Voi kun tällainen palvelu olisi saatavilla ihan kaikille synnyttäneille! Fysioterapeutti katsoi sektiohaavani kunnon, koska kukaan ei ole katsonut sitä ensimmäisen viikon jälkeen (multa on neuvolassa kyllä kyselty, miten haava on parantunut tai miten arpi voi, mutta en minä a) oikein edes näe sitä tai b) tiedä miltä parantuneen sektiohaavan kuuluisi näyttää) ja tsekkasi, miten kroppa ylipäätään voi synnytyksen jälkeen. Se tuntui minusta hirveän hyvältä. Sellainen tietoisuus ja tuntemus omasta vartalosta on raskauden ja synnytyksen jälkeen aika hakusessa, ja sitä tarvitsee jonkun sanomaan että hei tämä on sinun kroppasi, se toimii näin, ja ole hyvä, saat käyttää sitä.

Sitten minä täytin neljäkymmentä, ja järjestimme ystäväni kanssa ihanat yhteissynttärit majakkalaiva Relandersgrundilla. Vauva oli juhlissa alkuillasta mukana, ja tavallaan suosittelen vauvan juhliin ottamista, koska se on ihana, mutta tavallaan en, koska se varastaa kyllä kaiken huomion. Ihmiset toivat lahjoja vauvalle eivätkä minulle, luoja paratkoon!

No ei vais, ei se haittaa (paljoa). On ihanaa, että vauva otetaan huomioon! Juhlissa oli kivaa ja ihanan keski-ikäistä: lähdin kotiin joskus yhdentoista kieppeillä, ja luulin että olisin ekojen lähtijöiden joukossa, mutta juhlissa oli siinä vaiheessa enää kourallinen ihmisiä jäljellä. Meillä oli tarjolla juustokakkua ja sipsejä, ja sama soittolista kuin yhteissynttäreillämme on ollut niin kauan kuin Spotify on ollut olemassa. Harmittelin etukäteen, ettei meillä ollut hienoa cateringia tai yllätysesiintyjää, niin kuin muiden nelikymppisissä, koska olisin halunnut että juhlat olisivat jotenkin yhtä ilotulitusta, mutta meillä oli tosi kivaa, enkä ainakaan stressannut järjestelyistä kuten yleensä.

Loppuun vielä recap.

Kolmekuukautinen vauva

• elää jo vähän säännöllisemmässä rytmissä, muttei ole vieläkään kovin ennustettava kaveri

• syö nyrkkiään lakkaamatta ja kuolaa kuin bernhardilainen

• on löytänyt varpaansa ja on maailman suloisin kun se tarraa niihin ja työntää niitä suuhun

• onnistuu välillä jo tarttumaan johonkin leluun, vaikka se taitaakin olla joka kerta vahinko

• tuijottelee mielellään omaa naamaansa (kukapa meistä ei)

• tuntuu koko ajan enemmän oikealta lapselta, esimerkiksi siksi että se on saanut nimen, joka eilen vihdoin päivittyi kaikkiin järjestelmiin – esim Maisassa lukee nykyään lapsen nimi eikä enää Poika Rantanen! Outoa mutta ihanaa

• on päivä päivältä ihanampi ja rakkaampi, minkä en uskonut olevan mahdollista

Minä

• olen taas löytänyt elämänilon! Ekat pari kuukautta se oli vahvasti kadoksissa

• olen täyttänyt neljäkymmentä ja kokenut sellaista väkevää vau-minä-olen-kyllä-saanut-kaiken -tunnetta

• olen miettinyt että olisipa hauskaa, jos aikuisia tervehdittäisi samalla tavalla kuin vauvoja: niitä napattaisiin jalasta kiinni, rapsutettaisiin mahasta ja silitettäisiin poskesta tai päälaelta. Lisäksi sanottaisiin sellaisia asioita kuin “voi miten ihanasti sä hymyilet mulle” tai että “oletpas sä isäsi näköinen”

• alan jo olla ahdistunut siitä, että vanhempainvapaani päättyy vuodenvaihteessa, mitä hittoa mä alan tehdä työkseni???

• olen katsonut pari kautta Australian Ensitreffit Alttarilla (löytyy Mtv Katsomosta) ja siiiiisss rakastan, tämä on täyttänyt Remontilla Rahoiksin jättämän aukon

Siinä se! Ensi kerralla: pelätään pilaako muuttuva unisykli meidän elämän, katsotaan onko vauva kierinyt postiluukusta ulos ja tehdään elämänilotsekki.

Raskausviikolla 17 aloin voida paremmin – ja tietenkin huolestuin silmittömästi sen sijaan, että olisin nauttinut hyvästä olosta. Mutta ei hyvä olokaan ollut ihan kokonaisvaltaista: minua alkoi ummetuttaa.

17+4: On niin normaali ja hyvä olo, että taas huolestuttaa. Ärsyttää etten tunne vielä liikkeitä tai minkäänlaista kuplintaa. Mutta siis IHANAA voida vihdoin hyvin! Mun tekee jopa mieli mennä ravintolaan! Virtsakokeen tulokset on mun nähdäkseni normaalit, eikä proteiinia ole eli raskausmyrkytystä ei ole. Jouduin kyllä tekemään kokeen kahdesti, kun labra ei ollutkaan enää auki kun menin palauttamaan putiloita 😅 oli hieno tunne kuljeskella pissapullot taskussa jouluostoksilla.

Ummetus on alkanut vaivata toden teolla. Pakko hakea jotain lääkettä kun en oo tottunut tällaiseen: en ymmärrä miten kukaan jaksaa istua pöntöllä ja tikistää kakkaa minuuttikaupalla. Se on nopee suoritus ja ulos. Tai siis yleensä on. Nyt ei oo, plääh.

Hain ummetukseen apteekista Pegorionia, josta oli apu. Apteekkihenkilökunta auttoi, mutta suosittelen myös HUSin teratologista tietopalvelua, joka neuvoo, millaisia lääkkeitä raskaana saa käyttää minkäkinlaisissa tilanteissa.

Jouluaattona, raskausviikolla 18, aloin luulla että tunnen vauvan hipsutuksia. Nyt myöhemmin täytyy sanoa, etten usko että ne olivat sitä, mutta silloin minua huojensi, että jotakin tapahtui ihon alla. (Se jokin mikä siellä tapahtui saattoi toki olla edellä mainittu ummetus, mutta silti.) Mutta koska en tuntenut liikkeitä enkä voinut huonosti, saatoin hetkittäin unohtaa, että olen raskaana. Toisaalta koko homman todellisuus alkoi tuntua konkreettiselta, kun kaikki tiesivät jo raskaudesta ja vatsa oli esillä, vaikka olikin vasta pikkuinen kumpu. Nyqvist sai jouluna lahjojakin: ruokalapun, parit pikkuruiset housut ja söpön pingviinipyyhkeen. Siskontyttöni Fanni oli neulonut sille pienenpienet lapaset! Voi minä niin itkin.

Jouluna tapasin sussuni perheen ensimmäistä kertaa (joo, olen samaa mieltä, tämän olisi pitänyt tapahtua paljon aiemmin, mutta tässä sitä nyt oltiin ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan) ja minusta oli ihanaa tavata kaikki niin, että odotan vauvaa. Ajattelin että huh, kukaan ei ainakaan voi vihata minua kun minulla on mahassa uusi yhteinen perheenjäsen. Muutenkin olin näihin aikoihin ihan holtittoman rakastunut sussuuni ja tunsin itseni hirveän onnekkaaksi, että saan olla juuri hänen kanssaan. Tällaisia oloja mulla on ollut joskus muutenkin kuin raskaana: välillä on vaikea ymmärtää, että kaiken sen vaiheilun jälkeen meistä tuli ihan oikea pari ja minä ikään kuin “sain sen mitä halusin”. Aina silloin tällöin muistan, että vau, sain oikeasti iskettyä ton kultakimpaleen, ja olen siitä aidosti tosi onnellinen. (Ja tietysti myös tiedän että minäkin olen upea kultakimpale sussulleni. Tämä on kaksisuuntainen katu I’ll have you know.)

Viikoilla 18-19 kahvi alkoi taas maistua, ja olin siitä hirveän iloinen. En siksi että olisin kaivannut kahvin juomista sinänsä, vaan siksi että pidän identiteetistäni kahvinjuojana. En osaa selittää sitä sen tarkemmin. En silti alkanut juoda kahvia hirveitä määriä (raskaana saisi muutenkin juoda vain kaksi kuppia päivässä), sillä näillä viikoilla aloin myös huomata, että hampaani näyttävät keltaisemmilta kuin ennen. Olen aina ollut tosi huolellinen hampaidenpesijä (vähän vähemmän huolellinen lankaaja, mutta teen minä sitäkin) ja ylpeä siitä, että hampaani ovat ihan kauniit ja hammasluu luonnollisesti melko hyvän värinen. Olen tykännyt käydä hammaslääkärissä ja hoitaa hampaitani. Nyt alkoi tuntua siltä että kaikki vaivannäkö on ollut ihan turhaa. Hampaiden terveydestä täytyisi raskausaikana pitää erityisen hyvää huolta, koska hampaat ymmärtääkseni reikiintyvät helpommin ja ientulehduksen riski on korkeampi. En silti ole koskaan kuullut, että hampaat voisivat kellastua. Mutta toisaalta olen oppinut, että kaikki on raskaudessa mahdollista: puolisoni tuoksu on ruvennut ällöttämään, toisen silmän ripset ovat kihartuneet, olen alkanut vihata rakastamiani Suffeli Puffeli Salty Snackseja. Hirveitä tragedioita kaikki.

Vauvan liikkeitä ei vieläkään tuntunut, mutta jos painoin mahasta lujemmin, tuntui käden alla pientä muljahtelua. Selitin itselleni että tältä se tuntuu, kun vauva liikkuu. Luin netistä, että vauva nukkuu yleensä silloin, kun olen itse liikkeessä, ja saattaa herätä ja liikuskella enemmän juuri silloin, kun olen levossa. Ja siksi vauvat tottuvat siihen, että synnyttyäänkin ne rauhoittuvat parhaiten sylissä ja liikkeessä. Se oli minusta hirveän söpöä.

Olen koko raskauden ajan nähnyt tosi vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, ja muistan ne aina aamuisin – ennen raskautta en koskaan muistanut enää aamulla mistä olin uneksinut. Näillä viikoilla toivoin niin kovasti tuntevani liikkeet, että ne tulivat uniinikin:

19+0: Näin viime yönä unta että mahassa liikkui silminnähden jotain kyynärpäitä, ja Tuomas tai joku leikkas mun mahan auki. Pidettiin vauvaa hetki sylissä (sillä oli ihan musta tukka ja hirveästi karstaa päässä) ja sit oltiin sillee että öö wait miten tää laitetaan takaisin.

Viikon 19 lopulla aloin tuntea vatsassani jotakin sellaista, joka tuntui samalta kuin se, kun vedessä ollessaan saattaa tuntea lähellä olevan ihmisen liikkeet. Ikään kuin virtauksia. Ensin liikkeet tuntuivat iltaisin nukkumaan mentäessä ja pikku hiljaa muulloinkin. Ensimmäisen päiväsaikaisen “potkun” tunsin, kun puhuin puhelimessa Tuomaksen kanssa, ja liikutuin siitä että vauva tiesi isän olevan ns. paikalla. Lol. Rakenneultra (joka on nyt se toinen niistä kahdesta ultraäänitutkimuksesta, jotka kuuluvat julkisella puolella raskauden seurantaan. Siinä katsotaan tarkemmin, onko sikiöllä joitakin rakenteellisia ongelmia: ovatko raajat ja sisäelimet paikallaan ja kehittyneet raskauden keston mukaisesti) alkoi lähestyä, enkä pelännyt, että vauvalla olisi rakennepoikkeama. Minä pelkäsin, ettei mitään vauvaa olekaan.

Päivänä 19+6 kirjoitin: Huomaan että oon ihan kauhuissani ultrasta. Mitä jos joudunkin kertomaan ihmisille, ettei vauvaa olekaan? Että tää mahakin on vaan joku placebo? Vaikka todellisuudessa suurempi riski on varmaan se että kyllä siellä on joku, mutta että sillä on joku vialla. Mutta jostain syystä pelkään että mitään vauvaa ei ollutkaan, ja että oon keksinyt koko jutun.

Viikolla 20 potkut (en tykkää itse kutsua niitä potkuiksi, koska mistä minä tiedän vaikka ne olisivat nyrkit tai peppu tai vaikka piruetti) olivat toisinaan jo melkoisia, ja Tuomas alkoi tuntea ne kädellä mahan läpi. Ihmiset olivat kuvailleet potkuja kupliksi, tai poksahtaviksi kupliksi, mutta minusta ne tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) enemmän sellaisilta elohiiren kaltaisilta lihasnytkähtelyiltä, joita saattaa joskus olla vaikka käsivarressa. Jokin kehossani nyki ei-tahdonalaisesti. Ja se jokin oli Nyqvist.

Pelkoni rakenneultrasta alkoi hälventyä. Olinhan pelännyt eniten sitä, että olisiko vauva hengissä, ja liikkeiden perusteella se selvästi oli. Ultrassa selvisi että niinhän se oli – ja sillä oli kaikki hyvin: kaikki elimet olivat paikallaan ja vauva kehittynyt hyvin. Se oli kuulemma medium miinus -kokoinen, ja mua nauratti, koska ajattelin, että kypsyysaste on varmaan about sama. Naurattamisen lisäksi mua kyllä myös ärsytti:

Ultraaja lässytti. ”Siellä näkyy pikku lalka ja ihanat pienet lalpaat” jne. Jotenkin mua ärsyttää aina kun ultraaja sanoo että reipas lapsi tai jotain (plus poikasikiöitä sanotaan varmaan reippaiksi siinä missä tyttösikiöitä kauniiksi), kun ne kaikki on varmaan tollasia samanlaisia. Tai niinku että mitä sää siinä kehut, että luut on paikoillaan jne. Hyvä tarkoitus niillä varmaan on, ja jotenkin huomaamattahan sitä tekee noin. Ja siis kivempi tietty että ovat tollasia ku ihan mulkkuja, mutta jotenkin kamoon. Oon aikuinen ihminen. Voi myös sanoa vaan että täällä on kaikki paikallaan ja kaikki hyvin.

Nyt mua naurattaa toi ärsytys, koska lässytän tietenkin mahalle itsekin koko ajan. En tosin vieläkään kaipaa lässytystä terveydenhuollossa.

Rakastin, rakastin, rrrrakastin sitä, että tunsin viimein Nyqvistin liikkeet. Outoa oli, että liikkeet tuntuivat erityisesti silloin kun makasin selälläni. Sitähän luulisi että vauva valahtaa silloin ikään kuin selkää kohti. Outoa oli myöskin ajatella, että tämä ei olisi ihmeellisintä tässä koko hommassa, ja että vauva tulee sieltä jonakin päivänä vielä uloskin, ja kaikki mahan läpi tuntuvat potkut unohtuvat – ja sittenhän kaikki vasta alkaa. Ultran jälkeen aloin kirjoittaa vauvakirjaa, koska olin luvannut itselleni että vasta sitten saa innostua. Kovasti odottamani vauvakirjan täyttäminen oli pienoinen pettymys, koska eihän siihen ollut paljon mitään mitä täyttää! Se on vauvakirja eikä mikään mahakirja – ei sinne mitään raskausoireita raportoida, vaan vauvan kasvua sitten kun se on syntynyt. Kirjoitin muistiinpanoihini että oon kyllä ihan pihalla lol.

20+4: Yleisesti ottaen nyt tuntuu että Nyqvist hengaa koko ajan mun virtsarakon päällä kun pissattaa niin tolkuttoman usein. Tällä viikolla oli sellainen odottavien äitien etäfysioterapia, ja siellä sanottiin että pissalla pitäis käydä kolmen tunnin välein. Eilen illalla kävin kolme kertaa kahdenkymmenen minuutin sisällä. (Siellä sai kysyä kysymyksiä, ja muut odottajat kyseli jotain että paljonko saa nostaa penkistä ja voiko vielä juosta niin ja niin monta kilometriä päivässä ja mä ajattelin että oon joutunut vahingossa johonkin fitness-mammojen ryhmään. Ite en uskaltanut kysyä mitään ku ainoa suoritus mitä teen liian usein on pissaaminen.)