Viimeksi: raskausviikot 25–28 (kaaduin rähmälleni, sain rautalisää ja kävin pelkopolilla).

Tällä kertaa viikot 29+0–32+6.

Viikolla 29 olin aamutelkkarissa puhumassa Tosirakkautta-sarjasta! Se oli hauskaa, ja oli ihanaa miten ylpeä meidän kaksivuotias oli minusta. Se saattaa vieläkin, monta kuukautta myöhemmin, yhtäkkiä sanoa että ”äiti oli siellä telkkarissa” ja jos kysyy että mistä äiti siellä puhui, se osaa vastata että ”rakkaustarinoista”. Yhyy!

Viikolla 29 mulla alkoi olla omituista ylävatsakipua. En ollut siitä mitenkään överihuolissani, koska kipu ei ollut lakkaamatonta, ei edes jokapäiväistä, ja koska tunsin edelleen vauvan liikkeet – mutta kipu oli outoa, ja no, se teki kipeää (duhh), joten kysyin neuvolasta, mitä pitäisi tehdä. Sieltä mut lähetettiin oman terveysaseman vastaanotolle, ja vaikka palvelu oli hirveän ystävällistä, niin oon kyllä aina vähän hämmästynyt miksei raskaana olevia naisia voisi hoitaa siellä missä raskaana olevia naisia osataan hoitaa: neuvolassa tai naikkarilla. Lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin muistiinpanoihini:

Kumartuminen sattuu, ja monenlainen ponnistelu, joten luulen että tää liittyy jotenkin vatsalihaksiin. Mutta se on tosi epämiellyttävää ja tietty vähän huolestuttaa. Kävin lääkärissä, mut ohjattiin omalle terveysasemalle jossa oli tosi kiva lääkäri ja silleen hyvä meno, mutta kyllä mä aina ihmettelen että raskaana olevia ohjataan omalle terveysasemalle (tai kerran olin myös esikoisen kanssa ja lääkäri sanoi ettei se osaa hoitaa niin pieniä) kun mulle sanottiin että koko rakennuksessa on yks doppler ja sekin on tällä hetkellä lainassa OULUSSA. Et niinku eiks mua vois joku kattoo neuvolassa tai jossain josta löytyy laitteet jota mun hoitoon tarvitaan??

Verikokeissakaan ei löytynyt mitään outoa, joten tuntemuksia jäätiin seurailemaan. Mulla sattui olemaan siitä viikon päästä neuvola, jossa juteltiin taas asiasta ja terkkari antoi mulle lähetteen fysioterapiaan.

Näihin aikoihin – tai no, pakko kai se on myöntää, että tämä piti paikkansa ihan koko raskauden alusta loppuun – olin tosi itkuherkkä. Itkin onnesta joka kerta kun meidän taapero, joka ei ole kauhean hellyydenkipeä tai halaileva, nojasi muhun tai pyysi syliin tai antoi suukon. Päivänä 29+4 kirjoitin muistiinpanoihini:

Ajoin tänään autolla, kun mun piti heittää Tuomas korjaamolle hakemaan oma autonsa. Kun ajoin sieltä pois (porukoiden autolla joka on ollut meillä lainassa), auton radiosta alkoi soida Karri Koiran “Lähe mun kaa” ja olin aluks aivan fiiliksissä, mutta sit se biisi alkoi VÄLITTÖMÄSTI itkettää mua aivan sellaiseen maailmanlopun märisemiseen asti. Jotenkin kun niissä sanoissa puhutaan siitä että mennään treffeille ja nauttimaan ja bailaamaan ihastuksen tai rakastetun kanssa ja mulle tuli semmonen kaamea ikävä sitä että sit ku me Tuomaksen kanssa voitais taas sille treffailla ni me ollaan jo ihan vanhoja (vaikka siis sellanen yhdessä bailaaminen ei koskaan oo ollu meidän juttu enkä tiedä miks nyt kaipaisin sitä mitenkään). Tai jotenki niinku aloin kaivata jotain sellaista kahdenkeskistä romantiikkaa ja APUA NYT ALAN ITKEÄ MYÖS KUN KIRJOITAN TÄTÄ TÄHÄN. Mut se oli jotenkin niin huvittavaa ku ajoin vaan Länsiväylää hyvän biisin soidessa ja itkin ihan valtoimenaan ja huusin säkeistöjen välissä että MIKÄ MUA VAIVAA. Lol oon kyllä sellanen raskaushormoniklisee.

Viikon 30 tienoilla huomasin taas (muistan tämän jo mun edellisestä raskaudesta), että mun nännit alkoivat tummua niin että ne muuttuivat melkein mustiksi. Huomasin yhtäkkiä myös luomien kasvaneen ja tummuneen hurjasti. Ajattelin näin jo viimeksi ja ajattelen näin edelleen: raskaus on kyllä helluva thing. Mikähän lie evolutiivinen syy luomienkin tummentumiseen (tai kasvamiseen) muka olisi. Veikkaan ettei mikään, vaan ne ovat nännien tummentumisen sivutuote – ja muistaakseni nännit tummentuvat siksi että vauva rajoittuneine näkökykyineen löytäisi ne ja pääsisi syömään (joka on kyllä tosi söpöä). Mutta sen lisäksi mulle alkoi kasvaa varsiluomia kaulalle ja siihen en keksi kyllä mitään syytä. Myöhemmin yksi niistä lähtisi irti ihan vain pyyhkäisemällä.

Edellä mainittu vanhempien auto piti palauttaa Tampereelle, ja saatiin Tuomaksen kanssa jostain päähämme että menisin sinne yksin. (Taapero nukahtaa aina autoon, mutta mun pitää pysähtyä pissalle usein, joten sen kanssa kahdestaan ajaminen olisi vaikeaa. Plus en tiennyt miten saisin tuotua turvaistuimen takaisin itsekseni junalla. Anyway, päätettiin että menen sinne yksin.) Tampereella oli IHANAA. Kävin kirppiksillä, siskontytön kanssa syömässä ja möllöttelin vaan mun vanhemmilla. Olin koko ajan vähän liikuttuneessa tilassa, koska tiedostin tosi selkeästi, etten ehkä koskaan enää voisi tehdä mitään tällaista – tai jos voisin, siihen menisi ihan hyvä tovi. Mutta ihanaa viikonloppua varjosti se, että taapero tuli kotona kipeäksi ja oli ihan raasu. Mulla oli ihan valtavan huono omatunto siitä, etten ollut a) lapsen tukena ja b) Tuomaksen apuna.

Oli isänpäivä, ja musta oli tosi hassua ajatella että ensi isänpäivänä (ja jo ensi äitienpäivänä) me ollaan nelihenkinen perhe. On erikoista, miten tällainen asia, jota on kovasti toivonut ja halunnut ja yrittänyt, ja tehnyt kaikkensa että se tapahtuisi, tuntuu silti niin hirveän omituiselta ja vieraalta. Epätodelliselta. Kuka meille kohta muuttaa asumaan? Miltä se näyttää? Millainen se on? Ja ääk miten pienen vauvan kanssa kuuluikaan toimia???

Näihin aikoihin, viikoilla 30-31, alkoi tuntua että aika menee kauhean nopeasti. Että siihen viikolle 30 saakka aika jokseenkin mateli, tai ainakin kaikki vaati hirveästi kärsivällisyyttä – mutta heti kun mentiin viikon 30 yli, oli ihan että FIUTS jaa yhtäkkiä enää 2kk jäljellä morooo! Kirjoitin muistiinpanoihini:

Neuvolassa palpoitiin mahaa ja terkkari ja harkkari tunnusteli että muten se siellä on ja minkä kokoinen. Arvioivat että ihan sopusuhtaisen kokoinen vauva, ehkä jopa vähän pieni, että ei ainakaan pelkoa siitä että se olis valtava. Sanoivat myös että sillä on aika hyvin tilaa vielä siellä liikkua ja mä olin ihan että öhhh ai on vai, itsestä tuntuu tosi ahtaalta jo. Oli kiva neuvolakäynti, mutta itkin tietysti taas sitä synnytysasiaa. Varmaan siksi koska aika vaan valuu sormien läpi ja kohta pitää oikeasti mennä synnyttämään. IHAN KOHTA.

Viikolla 31 olin fysioterapiassa, ja tuntui aivan uskomattoman ihanalta, kun joku neuvoi asentoja joissa vois vaan rentoutua. Että nyt ei tartte yhtään jännittää ees sitä lantionpohjaa tai mitään, vaan huolehtia vaan että kroppa rentoutuu. AH. Mutta siis olen tehnyt niitä harjoitteita kotona sittemmin ehkä kahdesti. Että tuota. (Niiden vatsakipujen syy ei muutenkoskaan selvinnyt, mutta kivut myös hiljalleen lakkasivat. Oletan, että kyse oli jostain lihasperäisestä tai vauvan asentoon liittyvästä, enkä ollut siitä huolissani.)

Viikolla 32 mulla oli kätilön kanssa synnytyspelkokeskustelu etänä. Aloin taas itkeä, vaikka aluksi ajattelin, etten tällä kertaa. Kätilö kyseli, oonko voinut puhua puolison kanssa synnytyksestä ja tajusin, että vaikka me ollaan puhuttu siitä, erityisesti siis esikoisen synnytyksestä ja siitä millainen kokemus se oli, meidän täytyy vielä jutella tulevasta synnytyksestä ja siihen liittyvistä tunteista paljon enemmän. Ylipäätään koko raskaus – saati sitten synnytys tai vielä enemmän traumaattiset synnytyskokemukset – muodostavat tosi vaikean yhtälön, kun itse kokee kaiken niin solullisesti ja fyysisesti ja syvästi, ja toinen ei kerta kaikkiaan voi yhtään ymmärtää mistä on kyse. Synnytykseen – ja myös imetykseen – liittyy omien vaikeiden tunteiden lisäksi paljon sellaista kulttuurista painoa (ja painetta), joka tuntuu putoavan täydellä painollaan yksin mun hartioille, vaikka tiedostaisinkin ettei mun tarvitse toteuttaa mitään ikiaikaista perinnettä.

Ensi kerralla: baby showerit, lypsämistä ja jumalauta vesivahinko.

Viime kerralla: ihastumista ja vauvakamoja (viikot 21–24).

Tällä kertaa käsittelyssä viikot 25+0–28+6.

Tuottamani podcast julkaistiin, ja lähetin kirjan viimeiset tekstit eteenpäin. Olin aivan loppu, ja huomasin, että kirjaurakan jälkeen hanskat tippuivat täysin: en olisi jaksanut enkä halunnut tehdä enää yhtään mitään, en mitään pieniäkään juttuja. Olisin halunnut vain maata.

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Viime viikonloppuna, kun kirja oli ”valmis”, oli ekaa kertaa pitkään aikaan viikonloppu joka tuntui viikonlopulta. Silitin lakanoita ja niinku ei mulla oo kuukausiin ollut aikaa mihinkään sellaseen. Hattu potkii aivan kauheasti, etenkin iltaisin, ja senon ihanaa. Aiemmin tällä viikolla 25+2 kaaduin rähmälleni katuun ja säikähdin ihan helvetisti että vauva kärsii siitä jotenkin. En oo ehkä koskaan tuntenut sellaista hätää? On ollut samanlaisia kun esikoinen on satuttanut itsensä, mutta se osaa itkeä ja mä näen sen haavat – tonne nahan alle en näe mitenkään.

Kaaduin ratikkaan kirppiskassit käsissäni juostessani, ja se oli ihan kamalaa. Mua hävetti, että oon tällainen krooninen myöhästelijä, ja että edes yritän juosta johonkin ratikkaan mahan kanssa. Hävetti, että kaikki kamat levisivät pitkin katua, ja hävetti myös että paikalla oli jotain katutöitä tekeviä työmiehiä ja muita ohikulkijoita eikä kukaan kysynyt että hei pärjääksää. Teki mieli huutaa että mää oon raskaana auttakaa nyt – mutta se vasta oliskin hävettänyt. Jäin odottamaan seuraavaa ratikkaa, ja olin ihan ok – kunnes nousin siihen. Sitten mut valtasi jokin älytön hysteria ja aloin itkeä ihan hallitsemattomasti. Jatkoin matkaa kirppikselle välillä itkuun purskahdellen kun en keksinyt tehdä muutakaan. Polvia kolotti ja niiden nahkaan sattui. Tekstasin ystävälle ja Tuomakselle ja ne kehottivat mua soittamaan varmuuden vuoksi jonnekin. Selasin yksityisten ultrien sivuja, mutta aikoja ei ollut. Kokeilin vakuutusyhtiön terveyspalvelua, mutta se oli ihan tyhjä arpa (saisin käydä tsekkauttamassa polvet, mutta pitäisi olla jokin raskausvakuutus erikseen, että ne katsoisivat onko vauvalla kaikki hyvin. Ihan kuin raskaus olisi minusta erillinen asia). Naikkarin päivystyksessä mulle vastasi aivan ihana ihminen, joka vakuutti että kaikki on varmasti hyvin ja pyysi olemaan uudelleen yhteydessä, jos vauva lakkaisi liikkumasta tai tulee jotain vuotoa tms. Kuvailemieni tapahtumien perusteella olin ottanut kaatumisen käsillä ja polvilla vastaan, eikä maha ollut edes ottanut osumaa. Itse en ollut yhtään varma, kun kaikki kävi niin äkkiä, ja meinasin lyödä myös naamani katuun. Ajattelin että pakko sen mahankin oli siinä litistyä. Mutten tuntenut vatsan alueella kipua ja vauva liikkui tavallisen tuntuisesti, joten oikeaa hätää ei varmastikaan ollut. Oma hätääntymiseni oli kyllä hurja, ja säikähdin varmaan sitä enemmän kuin itse kaatumista. Outoa miten sitä reagoi uusiin tilanteisiin.

Päivänä 26+4 kirjoitin muistiinpanoihini:

Sain tällä viikolla suosituksen rautalisään. Tukehdun kohta noihin patletteihin, niitä on aivan hirveästi: aamuisin raskausvitamiini, kalsium, D-vitamiini, magnesium – iltaisin verenohennuslääke, 2 x magnesium, kalsium (ja perkeleesti renniee aina ku närästää eli öö koko ajan). Mut ehkä se selittää miks oon ollut niin väsyny (hemoglobiini on laskussa, mut ei vielä mitenkään megamatala). Mulla on jotenki hirveesti töitä ja kauhean vähän aikaa. Eikä silti oikein tuu rahaa mistään. Maha on jumankekka huuuuge, kattelin viime raskauden kuvia ja viimeksi maha tässä vaiheessa vielä ihan cute ja pikkuinen. No eipä enää! Kävin naapurissa osteopatiassa ja se oli ihanaa. Taapero puhuu pikkusiskosta lähes päivittäin ja se vasta onkin cute.

Rautalisä tuntui hiukan auttavan väsymykseen. Söin sitä epäsäännöllisesti (mulle suositeltiin että joka toinen päivä, mutten koskaan muistanut että otinko rautaa eilen vai tänään, joten otin sitä aivan miten sattuu. On aika helppo muistaa tehdä jokin asia joka päivä, mutta joka toinen? Yllättävän vaikeaa). Aina jos magnesium jäi jostain syystä iltaisin ottamatta, kärsin öisin suonenvedosta. Se on karsea vaiva, yäk. Raskausdiabeteksen liittyvät verensokerimittaukset raivostuttivat mua edelleen, ja niiden tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta: olin aina hakemassa lasta päiväkodista tai jossakin keskellä katua menossa tuulispäänä paikasta toiseen, kun olisi pitänyt joko syödä tai mittailla sokereita. Tämä ei saanut mua pitämään radista yhtään enempää kuin aiemmin.

Mun vanhemmat juhlivat 55-vuotishääpäiväänsä Tampereella ja järjestivät pienet juhlat Finlaysonin palatsissa. Se oli tosi suloista, mutta huomasin etten enää oikein jaksanut tissuttelua ja bailaamista, ja olin vähän pinna kireällä, kun kaikki muut olivat juhlatuulella ja itse en (vaikka voinkin ihan hyvin).

Elämää ihastutti ja helpotti se, että taapero alkoi mennä itsenäisesti nukkumaan. Se meni sänkyyn ja sanoi että haluaa olla yksin, ja naps vaan nukahti vartissa. (Tiedostin jo silloin ettei tämä välttämättä kestä ikuisesti, ja eihän se kestänyt, mutta daaaaaaaamn it was nice while it lasted.) Taapero on ollut aika hyvä, tai ainakin sellainen yhtäjaksoinen nukkuja lähes koko elämänsä ajan – ei ole juuri heräillyt öisin – mutta meillä haasteena ovat olleet tosi aikaiset aamut. Nyt tuntui että nekin alkoivat vähän talttua (toki myöhemmin tajusimme että sekin oli vain väliaikaista). Yhtenä yönä taapero heräsi itkemään, mitä se ei yleensä tee, ja nousin pitämään sitä sylissä. Sen nenä oli tukossa, ja me niistettiin ja syliteltiin hetki, ja aika nopeasti se rauhottui. Mutta kun palasin omaan huoneeseen, huomasin että mun tissit olivat alkaneet vuotaa. Sitä ei oo kyllä tapahtunut piiiitkään aikaan! Otan tämän hyvänä merkkinä tulevaa imetystaivalta ajatellen.

Viikolla 28 mulla oli ensimmäinen synnytyspelkopolivastaanotto etänä. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Lääkäri oli tosi kiva ja tapaamisesta jäi hyvä mieli. Itkin jotenkin vielä enemmän ku edellisillä kerroilla vaikka luulis että helpottais ajan myötä – mut ehkä lähestyvä synnytys nostaa uusia tunteita pintaan. Nyt pitäis miettiä ja tutkia synnytystapoja vielä ja päättää että missä haluan synnyttää. Kallistun vähän Hyvinkääseen kyllä.

En vielä tässäkään vaiheessa oikein saanut kiinni siitä, mikä mua edellisessä synnytyksessä niin pahasti järkytti, mutta pian tajuaisin lopullisesti, ettei mun pelko liity synnytykseen vaan kohteluun synnytyssairaalassa (with a twist of järkytystä siitä että jouduin tunneiksi heräämöön vauvasta eroon. Ymmärrän tämän järjellä, mutta olin alitajuisesti odottanut vastasyntyneen kiireetöntä rinnalla pitelyä aivan valtavasti, ja kun se jäi puuttumaan, se horjutti mun uskoa mun ja vauvan väliseen suhteeseen ja siis ehkä jopa johonkin perusturvallisuuden tunteeseen. En tiedä miksi mutta se sai mut aivan pois tolaltani kuukausien ajaksi). Mutta ehkä siksi, etten pelännyt tiettyä synnytystapaa, musta alkoi tuntua ihan mahdottomalta että mun pitäisi itse osata päättää millä tavalla haluaisin synnyttää. Sektio oli tuntunut tähän asti turvallisimmalta, koska se on ainoa mistä mulla on kokemusta, mutta suunniteltu sektio ei anna tilaa sille, että oma kroppa (tai vauva for that matter) saisi luonnollisesti valmistautua synnytykseen. Synnytyksen käynnistyminen tai sen käynnistäminen valmistaisi meitä molempia, ja helpottaisi ehkä toipumista ja imetystä ja kaikkea. Alatiesynnytys pelottaa mua, mutta sellaisella ”tavallisella” tavalla. Sektio tuntuu tutummalta. Mutta molempia ei voi saada: käynnistymistä ja sektiota (ellei käy niin kuin viimeksi, että käynnistely epäonnistuu). Aaaarrggghhh. On ärsyttävää, ettei kukaan kerro mulle mitä pitäisi tehdä – ja jos joku kertoisi, olisin varmaan ihan että sinähän et minun puolestani päätä. Heh.

Viikolla 28 kävin lukemassa äänikirjan valmiiksi ja palkitsin itseni urakasta käynnillä The Hotel Marian Spassa (se vaihtoi juuri silloin nimeään ja on nyt Waldorf Astoria). Otettiin mun ystävän kanssa sellainen parihoito, jossa meitä hemmoteltiin samassa huoneessa. Hän sai kasvohoidon ja minä hieronnan, ja VOI HYVÄ LUOJA se oli paras raskaushieronta koskaan. Waldorf Astoria span Noriko on taikuri käsistään. Hieronta oli kokovartalohommeli ja ihanan napakka: täydellinen yhdistelmä rentoutumista ja lihasten jytyyttämistä. Ah. Plus paikka oli juuri niin instagrammable ja upea kuin kuvista näkyy – ja palvelu aivan ensiluokkaista. Kallistahan se oli, mutta jos pystyy kerran törsäämään, suosittelen (tai oikeastaan en koska haluaisin mennä nyt eksklusiivisesti koko loppuelämäni ajan Norikolle hierottavaksi eikä mulla ole varaa sellaiseen).

Viikon 28 viimeisenä päivänä esiinnyin Helsingin kirjamessuilla! Se oli tosi kivaa. Mun vanhemmat tuli Tampereelta asti käymään, yleisössä oli ystäviä ja puoliso ja taaperokin olivat mukana. Nauratti, että tuolit alkoivat täyttyä mun esiintymisen loppupuolella: samalla lavalla oli seuraavaksi jokin spicy romantasiapaneeli, joka kiinnosti selvästi enemmän kuin minun kesy, tositapahtumiin perustuva romcom-kirjasarjani. Osaisinpa kirjoittaa spicya romantasiaa! (Vitsailen. Olen tosi ylpeä saavutuksestani ja iloinen että yleisössä oli ylipäätään ihmisiä. Tai siis en kyllä vitsaile siitä että osaisinpa kirjoittaa romantasiaa! Mutta en minä osaa yhyyyyy.)

No niin! Se siitä. Ensi kerralla omituista vatsakipua ja lääkärikäyntejä.

Viime kerralla: viikot 17–20: olenko keksinyt koko jutun?

Tällä kerralla viikot 21+0–24+6.

Viikolla 21 aloin vihata kaikkia vaatteitani. Ostin Vintedistä joltakulta satsin raskausleggingsejä ja -pyöräilysortseja, jotta mulla olisi EDES JOTAIN päällepantavaa. Niissä on reikiä ja ne ovat liian isot, enkä mielellään esim menisi töihin ne jalassa, mutta ainakin mulla olisi kotona ja treeneissä ja lasta päiväkodista hakiessa jotakin jalassa (toki vähemmän niitä sortseja enää syssymmällä kodin ulkopuolella, mutta silti). Mulla on edellisestä raskaudesta tasan yhdet leggingsit, ja ne tippuvat jalasta. Jotenkin lörpähtänyt se vyötärö. Toki käytän niitä silti, koska ei ole perkele mitään muutakaan (ne ovat mulla jalassa nytkin kun viimeistelen tätä tekstiä raskausviikolla 36. Tosin “jalassa” on pieni overstatement, roikkuvat tuossa reisien kohdalla).

Raskaussukkikset olivat viime raskaudessa mun lempivaate, mutten tiedä mitä nyt tapahtui – ostinko liian pienet tai liian paksut, vai vahingossa jotkut shapewear-sukkikset, mutta ne ovat niin tiukat, että verisuoni puhkeaa niitä pukiessa, eikä mun tee yhtään mieli pukeutua niihin. Viime raskaudessa en halunnut muuta pitääkään kuin raskaussukkiksia. Ja sitten sisäinen ekologini ja ekonomini on silleen että nyt et jumalauta osta mitään toisia sukkiksia kahdeksi kuukaudeksi, enkä haluakaan, mutta olen katsellut niitä myös Vintedistä, moni myy ihan käyttämättömiäkin, mutta sitten ajattelen että se postituskin on kyllä kallista ja epäekologista ja sitten käy niin että mietin koko asiaa niin pitkään että vauva ehtii syntyä ja sitten vasta myöhäistä onkin. ARGH. Ärsyttävää. (Update: ostin pari viikkoa myöhemmin superpehmeät ja mukavat ja lämpimät raskaussukkahousut ihan H&M:stä.)

Ärsyttävintä raskauspukeutumisessa on se, ettei voi pukea sellaista, mistä tyylillisesti pitää, vaan sellaista mikä mahtuu päälle. Viimeksi vatsani kasvoi kesää kohti ja kaikki oli helpompaa, mutta nyt tilanne on se että mitä isompi olen, sitä lämpimämmin minun täytyy pukeutua. VAIKEETA ON.

Kotivaatteet best!

Näillä viikoilla aloin olla tosi ihastunut meidän kaksivuotiaaseen. Alkoi tuntua siltä, että haluan imeä kaiken irti sen kanssa kahdestaan vietettävästä ajasta, koska pian meitä on neljä ja se joutuu luopumaan tästä one on one -huomiosta – eikä se raasu edes oikein tajua sitä vielä. Tutkiskelin hirveästi kaikkia somepostauksia ja neuvokkijuttuja siitä, miten transitio ainoasta lapsesta isosisarukseksi tehdään mahdollisimman lempeästi, miten vauva esitellään isoveljelle ensimmäistä kertaa ja miten pidetään arjessa huoli siitä ettei esikoinen tunne jäävänsä paitsioon. Vielä kun mulla olisi muutama aivosolu jotka pystyisivät muistamaan nämä hyvät neuvot sitten kun vauva syntyy.

Kaksivuotias (tai kaksi ja puolivuotias) on kerta kaikkiaan mahtava epeli. Sillä alkaa olla jo vähän järkeä päässä eikä se ole yhtään niin hasardi kuin ennen. Lisäksi sillä on pilkettä silmäkulmassa, ja superhauskat jutut. Se rakentelee duploista ruuvinvääntimiä ja sanoo olevansa aikuinen ja työmies. Kun vauva syntyy, se aikoo lainata sille moottorisahaa (tiedoksi että lapsellamme ei ole moottorisahaa, leikkikäsisaha vain, mutta se muuttuu moottorisahaksi jos sitä käyttäessä vähän murisee). Jos siltä kysyy, mikä vauvan nimi on, se sanoo ”Merja” joka kerta, järkähtämättä (Merja on Tuomaksen äidin nimi). Se on niin suloisen vilpitön juttujaan sepustaessaan! Rakastan sitä aivan poskettoman paljon.

Lapsi kummitädin kirjahyllyllä.

Näihin aikoihin aloin heräillä ja valvoa öisin ilman mitään syytä. Tosi ärsyttävää. Päivänä 21+6 kirjoitin:

Kello on 4.24 yöllä ja mä en saa unta. Tää on nyt jokaöinen juttu, että herään yöllä pissalle enkä saa sen jälkeen unta. Oon ihan pirteä. Täähän ei haittais yhtään jos sais aamuisin nukkua, mut ku ei saa.

Viikolla 22 Hattu-vauva (en muista kerroinko jo: naapurin kaksivuotias ehdotti että vauvan nimeksi voisi tulla Hattu ja se tarttui. Kuin huomaamattamme olemme alkaneet kutsua sitä Hattu-vauvaksi) alkoi rymytä kohdussa niin pirusti. Nyt sen tuntee jo hyvin ihon läpi. Se rymyää erityisesti iltaisin kun oon menossa nukkumaan, ihan niinku aina sanotaan – että sitten ku ite lepää, alkaa vauva möbleerata. Tuntui että tekisi jotain isompaakin purkuremonttia siellä. Alettiin puhua vauvasta vielä enemmän ja isommin kotona, ja saatiin päiväkodista raporttia että kaksivuotias juttelee sielläkin vauvasta ja pikkusiskosta kovasti. ”Mulle tulee pikkusisko”, se sanoo, enkä kerta kaikkiaan kestä.

Olen molempien raskauksien aikana syönyt runsaasti magnesiumia suonenvetojen estoon (ja magnesiumtankkaus voi kuulemma auttaa myös nännikipuihin, joita mulle tulee raskaana etenkin silloin kun on vähänkin kylmä), mutta magnesium laittaa vatsani sekaisin, joten en voi syödä sitä mitenkään aivan valtavia määriä. Päivänä 23+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Mulle tuli viime yönä niiiiiiinnn väkivaltainen suonenveto että luulin kuolevani siihen. Mulla loppui just magnesium ja oon joutunut olemaan ilman sitä pari päivää, voikohan tää johtua siitä jo näin nopeesti? Hyi helvetti. Ihan kauheeta. Pohje on vieläkin aivan arka ja jäykkä.

Viikon 23 tienoilla huomasin, että reidessäni olevat tatuoinnit alkoivat kutista ja kohoilla. Ostin hydrocortisonia mutten uskaltanut käyttää sitä kovin pitkään (raskaana sitä tulisi käyttää mahdollisimman mietona, mahdollisimman pienellä alueella ja mahdollisimman lyhyen aikaa), ja tuntui että se kutina vaan aina siirtyi sivummas voideltavasta kohdasta. Esikoisen synnytyksessä mulle selvisi, että olin allerginen leikkausteipeille, ja se ilmeni synnytyksen jälkeen vatsan alueen ja etenkin reiden tatuointien kohoiluna ja raivostuttavana kutinana. Sitä kesti viikkoja ja se oli aivan kauheaa, raavin itseni ihan verille. En ollut tajunnut, että tissiteipeissä on samaa matskua, ja onnistuin niitä käyttämällä aiheuttamaan itselleni kauheat ihottumat omissa häissäni viime vuonna. Oli ihana herätä ekaa kertaa rouvana kutisevia rantuja tisseissä kannellen. Tässä raskaudessa mulla ei ollut ollut tietääkseni mitään altistusta teipeille, mutta yhdistän kutinan silti jotenkin raskauteen. Tällä kertaa kutina oli lievempää ja rasvailin vaan perusvoiteella tatskoja ahkerasti. Siitä tuntui olevan vain laiha hyöty, mutta jossain vaiheessa viikkoja myöhemmin kutina onneksi talttuisi.

Tuottaja toimistolla.

Olin aloittanut työt uuden podcastin freelance-tuottajana Podimolla, ja se oli ihanaa (olin hakenut Podimolle aiemmin töihin, ja vaikken saanut paikkaa jota silloin hain, mut oli pidetty mielessä sitä varten että sopivampi rooli tulee eteen – ja nyt kävi niin. Parasta!). Sain alkaa tehdä töitä ihailemieni ihmisten kanssa takuulla hauskan podcastin parissa, ja siis minäpoika se vaan rakastan podcasteja. Oon aivan valtavan iloinen että saan tehdä niiden parissa töitä oikeastaan missä hyvänsä roolissa. Uuden työn aloittaminen raskauden puolivälissä on tietysti vähän hassua aikataulullisesti, ja kieltämättä se aiheutti vähän miettimistä, mutta minusta se kertoo paljon Podimosta työnantajana, ettei raskautta koeta esteenä työsuhteen (tai no minun tapauksessa freelancer-toimeksiantosuhteen) aloittamiselle. Päivänä 24+2 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon taas unohtanut ihan seurata vauvan kokoa. (Tarkistin: kookospähkinä tai lanttu.) Se heiluu ja tanssii ja potkii aivan hirveästi, etenkin iltaisin, mutta myös nyt aamulla (klo on 7 ja makaan sängyssä. Ois mun vuoro nukkua mutta heräsin 6.11 kun lapsi heräs enkä oo saanut sen jälkeen unta. Makoilen vaan sängyssä ja sometan eli etsin lastenvaatteita internetistä). On ollu tosi rajut viikot kirjan viimeistelyn suhteen ja odotan vaan aivan hirveesti että saisin sen pois mun käsistä. Se stressaa mua aivan saatanasti. Mun tuottama Podimo-podcast alkaa parin viikon päästä ja se on kivaa mutta myös hermostuttavaa. Ois ihana päästä jo vähän lepäämään, laittamaan kotia ja tavaroita ja valmistautumaan vauvan tuloon – vaikka tiiän kyllä että siihen on vielä ihan hyvin aikaa.

Sittemmin podcast on jo alkanut ja koko ensimmäinen kausi julkaistu, ja sen tekeminen on ollut tosi hauskaa! Niina Lahtisen ja Paula Norosen podcast Joko saa luovuttaa? on kuunneltavissa eksklusiivisesti Podimossa. Produced proudly by yours truly!

Minä ja pötsi Wauvakaupassa.

Viikon 24 lopulla aloin tehdä hankintoja uutta vauvaa varten. Osa tärkeistä ja isoista jutuista meillä on vielä tallella, kuten turvaistuin, vaunut ja pinnasänky (haluaisin tosin hiotuttaa ja maalauttaa sen vielä ennen käyttäänottoa, mutten ole vielä päättänyt onko siinä mitään järkeä. Tai siis ei siinä ole, koska ei ole väliä miltä se näyttää, mutta siiiiiiiissss kunnnn minä niin haluaisin että se olisi söpö!), mutta osan olen jo laittanut kiertoon, kuten rintapumppu, sitteri ja kantokoppa/unipesä.

Teen näistä vielä omat sisällöt, koska teen tälläkin kertaa yhteistyötä Wauvakaupan kanssa, mutta lyhyesti kerron että hankittiin esikoiselle juniorisänky ja pari pientä kivaa isompien lasten juttua isovelilahjaksi, uusi rintapumppu (langaton ja kädetön!!) ja siihen sopivia tarvikkeita, imetystyyny (vaikka mulla on jo yksi – mutta rakastan sitä ja käytän sitä itse jatkuvasti), lämpöpussi vaunuihin, tutteja ja pari kapalopussia.

Sitterin sain ystävältä, halusin tällä kertaa ehdottomasti sellaisen johon saisi lelukaaren kiinni (saatiin upea vanha retroruskea Baby Björn), ja lelukaaren siihen sain ostettua toiselta kaverilta. Täydellistä!

Hoitoalusta meillä vielä on, ja hoitopöytäkin on varastossa, mutta sitä ei aiota pystyttää. Vaipanvaihtopiste tulee pesukoneen päälle kylppäriin. Vaatteita olen ostanut ja saanut hirveästi käytettyinä, ja niitä on varmaan ihan liikaa – mutta laitan nekin sitten heti takaisin kiertoon kun mahdollista. Harsoja on myös hyvin jäljellä.

Vielä puuttuu se kantokoppa/unipesä – ja tällä kertaa aiotaan hankkia itkuhälytin. Viimeksi asuttiin niin pienessä asunnossa ettei koettu sitä tarpeelliseksi. Olen jo vähän iskenyt silmäni yhteen aivan liian kalliiseen (joita onneksi kyllä näyttää olevan ihan hyvin käytettyinä myynnissä), mutta otan suosituksia vastaan!

Ensi kerralla: viikot 25–28: synnytyspelkovastaanotolla.

Edellisellä kerralla: pesänrakennusvietti on huijaus.

Tällä kerralla: viikot 17+0–20+6.

Viikolla 17 olin aivan raato, ja musta tuntui etten jaksanut oikein edes seistä paikallani. Jalat tuntuivat painavan tonnin, ja sellainen ihan mahdoton uupumus oli koko ajan läsnä. Onneksi näihin samoihin aikoihin esikoinen palasi kesälomilta päiväkotiin, jotta sain päivän aikana vähän levätä tehdä töitä ja stressata millä kasvavan perheen elättäisi.

Suloinen, pyöreä maha.

Olin lukenut jostain, että jos kyseessä ei ole ensimmäinen raskaus, voisi vauvan liikkeitä alkaa tuntea jo viikoilla 16–18, ja vaikka tiesin että niin ei välttämättä käy, aloin odotella niitä kuin heikkopäinen. Tässä kohtaa on nimittäin se hassu vaihe raskautta, jolloin pahoinvointi loppuu, mutta liikkeet (tai muut krempat) eivät vielä oikein tunnu, ja olo on jonkin aikaa yllättävän normaali. Silloin sitä alkaa epäillä itseään ja olla ihan että ööö olenkohan minä keksinyt koko raskauden, että ei siellä mitään vauvaa olekaan. Onneksi muistin tämän vaiheen edellisestä raskaudesta, enkä ollut mitenkään erityisen hysteerinen. Mutta vaikka olin kokenut tämän ennenkin, oli silti ihan hassua olla tämän tästä oikeasti aika vakuuttunut, että koko vauva on ihan keksitty juttu. En siis edes epäillyt, että vauvalla olisi jokin hätä, vaan että sitä ei kerta kaikkiaan ole koskaan ollutkaan.

Viikolla 17 ajattelin tuntevani sellaisia pieniä lihasnykäisyn kaltaisia napautuksia vatsanseudulla, mutten osannut tulkita olivatko ne vain kuvitelmaa. Näin unia potkuista ja toivoin kovasti tuntevani jotakin. Kirjoitin kirjaa, joka julkaistaisiin ihan pian, ja huomasin että keskittymiskykyni oli hiukan parempi kuin pari viikkoa sitten. Tai sitten se johtui vaan siitä, että mulla oli ylipäätään aikaa kirjoittaa kun lapsi oli palannut päiväkotiin ja puoliso töihin lomien jälkeen.

Viikolla 18 olin sokerirasitustestissä, ja sain neuvolasta pyyhkeitä siitä, että siellä olisi pitänyt käydä aiemmin (muistaakseni viimeistään viikolla 16). Mutta en pystynyt, koska voin niin huonosti. Odotustilassa kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon sokerirasitustestissä, ja siis miten ihanaa!! Hoitaja joka tekee noita sokerirasituksia, tulee aina välillä tarkistamaan että nojatuoleilla istuu vain sokerirasituksessa olevat, ja pyytää ihmisiä siirtymään jotta sokerirasitusasiakkaat pääsee istumaan nojatuoleille – suurin osa meistä on raskaana ja istutaan täällä kaks tuntia. Toivon ihan vitusti ettei mulla olis radi, mutta kyllä mulla varmaan on ku oli viimeksikin. Blääh.

Tietenkin sain taas radidiagnoosin, mutta teeskentelin varsin onnistuneesti että sitä ei olisikaan kunnes jaksaisin ryhtyä mittausrumbaan ja osallistua etäohjauksella. Siihen menisi vielä muutama viikko. Viikon 18 lopulla olin Katri Helenan keikalla ja vihasin ihmisiä.

Maha painaa ihan sikana ehkä rakkoo tai jotain, tonne alas. Ei musta viimeks ollu tällasta. Tuntuispa jo liikkeet. Vauva on mangon tai auringonkukan kokoinen! Oltiin eilen Katri Helenan keikalla ja vaikka keikka oli upee ni vittu mä kyllä vihaan ihmisiä. Ne ei voi väistää _yhtään_ vaikka selkeästi näkee että ihminen yrittää päästä pois eikä halua tulla seisomaan sun eteen. Ainoa ihminen joka väisti, väisti vasta kun näki että oon raskaana. Eikä niinku se oo syy väistää ihmistä, ihmistä pitäis väistää ihan vaan siksi että se yrittää mennä jonnekin.

Päivänä 19+2 tunsin vihdoin aivan selviä naputuksia kohdussa! Tarkistin viime raskauden aikaiset muistiinpanoni, ja niiden perusteella tunsin ensimmäiset selvät liikkeet täsmälleen samoihin aikoihin. Vatsa alkoi muutenkin tuntua painavalta, sellaiselta että jotakin siellä on, ja että siellä muljuaa jokin joka painaa rakkoa tämän tästä. Liikkeet tuntuivat edelleen harvoin, ja minua harmitti, koska olisin halunnut tuntea ne koko ajan.

Sain ystävältäni Lola&Lykken tukivyön lainaan (lainasin sitä häneltä myös viime raskaudessa, kiitos Iiris 😘) ja vaikka käytän sitä harvemmin kuin mun pitäisi, RAKASTAN sitä. Suosittelen raskausajan tukivyötä ihan kaikille. Tai siis en kaikille mutta niille ketkä ovat raskaana. Ha.

Viikolla 20 liikkeitä ei enää oikein tuntunutkaan, ja olin aivan huolesta mykkyrällä. Olin niin huolissani, että yritin varmuuden vuoksi jo tehdä luopumistyötä. Mutta yhtenä iltana nukkumaan mennessä vauva alkoi rummuttaa kuin sillä olisi ollut jokin show menossa – siis niin että se tuntui myös ulospäin ja Tuomaskin tunsi sen – ja tajusin että olen vaan taas liian kärsimätön.

20+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Eilen unohdin syödä ja tuli ihan kaamea romahdus. Tänään oli se radi-ryhmäohjaus ja vihasin taas joka hetkeä. Sitä taantuu ihan lapseksi ja on silleen että vittu sinä rupee mulle kertomaan mitä saan tehdä ja mitä en. Raskauden paras puoli ja ainoa ilo on syöminen ja vihaan vihaan VIHAAN ku sitä suitsitaan. Tänään myös kuulin että mun jotain rahakommenttia oli ruodittu jodelissa ja että olen tyhmä ku valitan rahasta ja asun kantakaupungissa. Siitä tuli ihan vitun paha mieli. ”Myy kotisi” on yhtä hyvä säästöneuvo kuin ”älä osta take away -kahveja”.

(En ole ollut Jodelissa vuosiin enkä aio mennäkään, eikä mulle tarvii kertoa jos siellä puhutaan minusta jotain tyhmää. Me oltiin mun puolison kanssa ekan hääpäivän ja mun synttärin kunniaksi hotellissa ja ravintolassa, ja mainitsin somessa jotain että tällaiseen ei ole varmaan järkevää laittaa rahaa tällaisessa epävarmassa taloustilanteessa, mutta haluttiin jotenkin juhlistaa. Siksi ilmeisesti mun pitäis nyt siis muuttaa jollekin halvemmalla asuinalueelle. Pettämätöntä logiikkaa.)

Hääpäivän juhlintaan lähdössä.

Radiraivo valtasi tässä vaiheessa mun koko elämän ja olemassaolon. Vitutti (ja vituttaa edelleen) se radi ihan suunnattomasti, enkä osaa suhtautua siihen ollenkaan kypsästi. Se saa mussa jonkun aivan alkukantaisen reaktion aikaan. Verensokerimittarista loppui patterit heti mittausten alkupäivinä ja olin ihan että THANK GOD, mutta vaihdoin ne ja jatkoin hammasta purren.

Muutamakin ihminen vinkkasi mulle Glucose Goddess -kirjasta ja kirjoittajasta, ja se kiinnosti mua, en vaan mitenkään ehtinyt syventyä siihen. Mutta glukoosikuningattaren nettisivuilta poimin elämääni vinkin, jonka mukaan aterioilla kannattaisi syödä vihannekset ensin, proteiini sitten ja loppuun sokerit ja tärkkelykset. Oon joskus muinoin tallentanut Hesaristakin jonkun ravitsemusterapeutin haastattelun, jossa sanottiin että ruuanlaittoporkkana on hyvä. Että ennen ruokaa snäckää vähän jotain vihannesta. Ja myös että parinkin minuutin kävely ruuan jälkeen auttaa verensokeriin (se ei kyllä ollut glukoosikuningattaren vinkki vaan jostain NY Timesin jutusta josta luin tietenkin vaan otsikon). Aloin ottaa tavaksi, etenkin aamupalalla, että pilkoin lautaselle porkkanaa, paprikaa, kurkkua, joskus omenaa ja mustikoita, ja napsittiin niitä aamupalalla koko perhe. Yritin myös pysyä liikkeessä aina syömisen jälkeen. Tuntui että siitä saattoi saada jotakin hyötyä elämään, vaikken osannut vetää suoria syy-seuraussuhteita sokeriarvoihin (ne pysyvät mulla melko hyvin kurissa ihan tavallisella ruualla). Mutta kyllä se radi silti vitutti, kaksneljäseittemän.

Viikolla 20 järjestettiin Storytelin syksyn uutuuksien pressi ja samalla julkistettiin mun kirjoittama Tosirakkautta-kirjasarja. Oli hauskaa ja jännittävää! Pressissä kaikki kirjailijat pitivät muutaman minuutin puheenvuoron, ja kaikki muut osasivat puhua ihan päästä, mutta minä pelkäsin niin paljon että vauva vie multa muistin, että luin puheen muistiinpanoista. Kohtuvauva se on sellainen mielennylkijä, nyysii kaikki ajatukset.

Glukoosikuningattaren vihannekset aamupalalautasella.

Ja sitten, vihdoin, viikon 20 lopulla meillä oli rakenneultra. Kirjoitin sen jälkeen muistiinpanoihini:

Tänään oli rakenneultra. Pelkäsin jotenkin ihan hirveesti että vauvalla on joku pahanlaatuinen rakenteellinen ongelma eikä se selviä loppuun asti. Mutta siellä oli kaikki hyvin! Se riehui siellä aivan vimmatusti. Ja kätilö oli MEGAIHANA. Lempeä ja kannustava ja rauhallinen, ja onnellinen meidän puolesta, muttei yhtään liian lässyttävä. Ja arvaa mitä: vauva on tyttö.

(En muuten tiedä kenelle noissa muistiinpanoissani puhun – tai että kenen tässä olisi muka pitänyt arvata että mitä. Varmaan mun puhelimen muistiinpanosovelluksen?)

Ensi kerralla: vauvakamojen hankintaa ja esikoiseen ihastumista.

Viime kerralla: seulontaultra ja ankeaa menoa.

Tässä postauksessa: viikot 13+0–16+6.

Muiden kehojen tarkkaileminen on ihan perseestä, mutta rehellisyyden nimissä mun on myönnettävä että katselin muiden odottavien äitien mahoja, kun velloin omassa ikävässä olossani ja vieraan tuntuisessa kropassani. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Maha on jotenki aivan valtava. Isompi kun naapurilla, jolla on 2kk synnytykseen. En voi olla miettimättä olisko mun maha tämmönen ihan ilman raskauttakin. En muista enää millanen mun keho oli ennen tätä.

Viikolla 13 mulla oli toinen neuvola, ja ekaa kertaa sain ajan miespuoliselle terveydenhoitajalle. Mua jännitti etukäteen aivan hirveästi että osaako hän kohdata mut empatialla, koska hän on mies, luoja paratkoon, mutta onneksi selvisi että olin vain ennakkoluuloinen ja jännitin aivan turhaan. Itkin siellä reilun tunnin, kun puhuin synnytyksestä, ja keskusteltiin synnytysvaihtoehdoista. Kaikki tuntui tässä vaiheessa vielä tosi kaukaiselta, enkä osannut vielä tehdä mitään päätöksiä asiasta. Rauhoitti kuitenkin, että multa kyseltiin neuvolassa niin paljon asiasta. Tuntui että mua kuunneltiin.

Viikon 13 lopussa kerroin raskaudesta julkisesti, ja aloin välittömästi huolehtia teinkö sen liian aikaisin. Että nyt kirosin ja tuomitsin koko homman, ja raskaus menee varmana kesken, kun menin tällä tavalla julistelemaan asioita jo tässä vaiheessa. Järki sanoo, ettei keskenmenoa voi omalla toiminnalla aiheuttaa (tai no – varmaan on jotakin sellaista toimintaa joka sitä voi edesauttaa, mutta somepostaaminen ei uskoakseni kuulu siihen kategoriaan), mutta mieli ei kuuntele järkeä.

Olen saanut keskenmenon muutama vuosi sitten. Se istutti muhun aika syviä pelkoja. Meinasin linkata tähän tekstin, jossa kerron siitä, mutta enpäs olekaan kirjoittanut sellaista (blogiin. Instaan olen). Mutta tässä vaiheessa, kun tapahtuneesta on kulunut aikaa ja odotan toista lastani, ehkä riittää tieto että muunkinlaista on ollut.

Viikkojen 14 ja 15 taitteessa olin kaksivuotiaan kanssa mun vanhempien mökillä Pohjois-Karjalassa viitisen päivää. Matkat olivat pahemman luokan infernoa, kun lapsi ei nukkunut silmäystäkään (ei kumpaankaan suuntaan, vaikka olin ajoittanut matkat niin että se nukkuisi ainakin ensimmäisen tunnin, ehkä jopa kaksi), muttei myöskään viihtynyt paikoillaan, minulla oli jumalattoman paha olo ja lapsi keksi mennä johonkin älyttömään riiviömoodiin, jossa se käyttäytyi huonosti paitsi muita lapsia, myös minua kohtaan. Itkimme kilpaa junan käytävillä ja vannoin etten koskaan enää lähde minnekään (lol). Asiaa ei helpottanut se, että paluujuna oli täynnä Ilosaaresta palaavia matkustavia, jotka eivät tietenkään tule ajatelleeksi että väsyneelle äidille ja taaperolle voisi antaa ravintolavaunusta vartiksi paikan jotta he saisivat pullan ja pillimehun verran olla paikoillaan. (En siis syytä heitä, en tajuaisi itsekään, jos olisin Ilosaaresta palaava matkustaja, enkä edes uskaltanut kysyä.) Oman kivan pikku kerroksensa tällaisiin tilanteisiin tuo aina se, että alkaa jännittää että joku näkee ja kirjoittaa jonnekin jodeliin että terveisiä Joutsenosta, täällä on junassa vaikuttajanplanttu joka on aivan törkeän huono äiti.

Mutta itse mökillä oli IHANAA. Oli lämmintä ja kaunista ja lapsi eli aivan parasta elämäänsä. Mukana oli myös mun sisko perheineen, joten lapsella oli paljon seuraa. Suosikiksi nousi siskoni puoliso, joka teki mökillä jotain nikkarointihommia ja otti lapsen mukaan. Siitä lähtien lapsi on ollut sitä mieltä että jokaisen maailman ruuvin on ruuvannut Pasi – enkä minä korjannut häntä (mistäs minä tiedän kuka ne on ruuvaillut?). Alettiin harjoitella vaipattomuutta (lapsen, ei Pasin kanssa), joka oli tosi helppoa, kun mökillä pystyi olemaan koko ajan ilman housuja. Lapsi kävi uimassa monta kertaa, touhusi aikuisten kanssa, leikki siskon lasten kanssa ja oli kertakaikkisen onnesta soikeana koko ajan. Se teki niistä hirveistä matkoistakin (lähes) sen arvoisia.

Matkan jälkeen lapsella oli kaksivuotisneuvola, jossa pyysin että voitaisiin kuunnella myös vauvan sydänäänet. Halusin varmistua siitä että siellä ollaan vielä matkassa. Ja äänet onneksi kuuluivat hyvin! Kirjoitin muistiinpanoihini:

On ollut sen verran hyvä olo että pitäis varmaan varata sokerirasitus ja koklata olla ilman pahoinvointilääkkeitä. En kuitenkaan uskalla tehdä kumpaakaan vielä.

Mutta aina kun mulla oli hyvä olo, se kostautui kaksin verroin. Päivää tai kahta myöhemmin olin taas aivan vuoteenomana ja halailin pönttöä. Samoin tälläkin kertaa – seuraavana päivänä kirjoitin:

Aivan vitun hirveä päänsärky. Sattuu takaraivoon ja oksettaa. Luin just pari päivää sitten että jollain oli ollut hirveä migreeni raskausoireena ja siis mä kuolen jos mulle käy niin. Edit: oksensin illalla. ILLALLA. Voisko tää jo loppua??

Näihin aikoihin mulla oli erikoinen olo: yhtä aikaa väsynyt, mutta silti hirveän energinen. Mun teki ihan poskettoman paljon mieli siivota, muttei mitään pölyjen pyyhintää tai imurointia, vaan sellaista syväjynssäystä nelinkontin syövyttävillä myrkyillä. Mietin, että onko tämä nyt jo sitä ”energistä keskiraskautta”, mitä mulla ei viimeksi ollut ollenkaan. Mutta mieliteoista huolimatta en saanut yhtään mitään aikaan, heh. Muistan yhdetkin lapsen päikkärit, joiden aikana ajattelin, että nyt voisin käyttää tämän ajan ja energian kirjoittamiseen – mutten sitten kuitenkaan käyttänyt. Selasin puhelinta ja söin. Hyvää ajankäyttöä!

Päivänä 15+6 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon huomannut jo ehkä viikon ajan jonkinlaista pesänrakennusviettiä. Tekee hirveästi mieli hankkia vauvalle tavaroita ja tarvikkeita, syväpuhdistaa jääkaappi ja inventoida esikoisen vanhat vaatteet. En kuitenkaan siis saa mitään tehtyä, lol, mutta mieli tekee. Haluisin itse asiassa käydä läpi kaikki kaapit ja laatikot ja tavarat kotona, järjestellä kaiken ja heivata turhat pois.

On tosi hölmöä, että pesänrakennusviettiin ei kuulu myös aikaansaaminen. Mikä se sellainen vietti on, joka herättää vain mieliteot muttei saa ihmistä toimimaan? Kylppärin saumojen hinkkaaminen oli minusta ihana ajatus, muttei se silti saanut mua tekemään sitä. Ihan paska vietti, sanon minä.

Oon muutenkin kautta linjan ollut aina vähän pettynyt raskausoireisiin, heh (paitsi pahoinvointiin, sen olen saanut ihan tuplana tuoppiin, kiitos vaan). Mulla ei ole kertaakaan ollut mitään outoja mielihaluja, kuten betonin tai hiuksien tai liitujen syöminen, vaan mun on tehnyt mieli raikkaita ja kylmiä ja terveellisiä asioita kuten appelsiinit ja vesimelonit ja rapsakat porkkanat. Olisi paljon vitsikkäämpää, jos haluaisi järsiä vaikka huonekaluja kuin hedelmiä ja vihanneksia, saakeli sentään.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: viikolla 16 mulla alkoi olla yökkäilyn suhteen pikku hiljaa parempi olo ja lakkasin syömästä niitä pahoinvointilääkkeitä. Tulevaisuudessa tulisi vielä muutama puklu, mutta ei mitään niin säännöllistä enää. (Kunnolla pääsisin eroon pahoinvoinnista raskausviikolla 18.)

Ensi kerralla: rakenneultra ja ensimmäiset liikkeet (viikot 17–20).

Viime postauksessa: viikot 5–8, pahoinvointia ja proteiinia.

Tässä postauksessa käsittelyssä viikot 9+0–12+6.

Sain raskauspahoinvointilääkkeet terveyskeskuksesta. Ne olivat kuin jokin jumalallinen lahja. Mulla oli niin uskomattoman paha olo koko ajan. Kultaisen pilven saastainen pölyreunus oli sitten se, että nehän eivät auttaneetkaan ihan täysin. Niiden avulla olo oli hiukan parempi, muttei silti hyvä. Lääkkeitä on tarkoitus syödä yksi iltaisin, ja jos se ei auta, voi alkaa ottaa lääkkeen myös aamuisin, mutta 20 pillerin pakkaus maksaa 53 euroa eikä siitä saa Kela-korvausta – joten maksimiannostuksella menisi kuukaudessa yli 150 euroa. En ala siihen hommaan, ajattelin, enkä suostunut alkaa syödä maksimiannostusta. Kokeilin sitä jonkin aikaa, koska olo oli todella todella huono, mutta sekään ei auttanut täysin (en oksentanut enää ihan joka aamu, vain joka toinen tai kolmas), joten ajattelin, että säästän ja syön lääkkeitä vain yhden päivässä. (Oon sittemmin kuullut, että toisen merkkinen lääke saattaisi auttaa enemmän. En tiedä millä perusteella merkki valitaan, mutta mulla kävi selkeästi huonompi säkä.)

Musta otettiin kesäkuussa kirjailijakuvat. Jouduin tunnustamaan kuvaajalle ja meikkaajalle että olen raskaana, koska pelkäsin että oksennan kesken kuvausten.

Viikolla 9 mulla oli ensimmäinen neuvola. Se pidetiin etänä, ja mulle jäi siitä ikävä fiilis. Kirjoitin muistiinpanoihini:

"Oon niin vanha ja lihava synnyttäjä että sain jotain verisuonten tukkeutumisen estolääkettä ja lähetteen sokerirasitukseen. Huohhhh. Mieli on mennyt tosi synkkiin paikkoihin ajatellessani mun kroppaa ja sitä mitä tää tekee mulle. Oon vanha, raihnainen menopausaalinen möykky, eikä mulla oo enää mitään toivoa. Tää on nöyryyttävää.”

Mulle tulee tosi surullinen olo kun luen tota tekstiä nyt (tätä kirjoittaessani oon raskausviikolla 24). Mulla on kyllä edelleen samat huolet ja samanlainen olo, mutta oon nyt ehkä hiukan armollisempi itseäni kohtaan. Ja koen, kuten viime raskaudessakin, että näkyvästi raskaana olevaa kehoa on tosi helppo rakastaa, kun se maha on jotenkin niin suloinen ja siellä kasvaa niin toivottu ja haluttu vauva. (Ajattelen myös, että on tosi ankeaa, että rakastan kehoani eniten silloin kun se on raskaana – toivoisin että voisin rakastaa sitä yhtä paljon muulloinkin, mutta tähän asti se ei ole onnistunut. Toisaalta uskon että on liikaa vaadittu, että itseä pitäisi koko ajan rakastaa. Minkäänlaiset vaatimukset eivät oikein toimi, kun kyse on kehonkuvasta, edes ne, joilla on näennäisesti hyvä tarkoitus.)

Tällä viikolla kävin siskonpoikani kanssa ravintolassa. Olen kertonut tästä ennenkin, mutta annan siskon lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen ravintolaillallisen heidän itsensä päättämässä raflassa. Se on ihanaa, koska se on harvinaista herkkua meille molemmille, ja koska siskon mukeloiden kanssa tulee harvoin vietettyä aikaa ihan kahdestaan (yleensä mukana on muutakin perhettä). No – siskonpoika oli valinnut sellaisen korealaisen bbq-paikan, jossa pöytään tuodaan kaikkea raakaa, joka pitää grillata itse. Voin kertoa ettei se ole paras valinta silloin kun a) voi tuhottoman pahoin ja b) ei saisi syödä mitään raakaa. Pöydässä hetki hetkeltä harmaammaksi muuttuva raaka materiaali ei varsinaisesti herättänyt ruokahalua. Muuten kyllä ihan kiva kokemus! Ja oli hauska hengata siskonpojan kaa, niin kuin aina.

Yhtenä päivänä löysin kenkäkaapista grogilasin, enkä tiedä oliko se joutunut sinne minun vai taaperon toimien seurauksena.

Kokeilin välillä olla kokonaan ilman pahoinvointilääkettä, mutta silloin aloin oksennella myös iltaisin – whooptidoo. Tää voi olla vähän tmi, mutta puklailu oli niin rajua, että mulla tuli usein samalla myös pissat housuun. Se jos mikä oli nöyryyttävää. Mutta olin aina silloin kotona, joten pahemminkin olisi voinut kai olla? Heh. Mutta se oli minusta aivan mahdotonta kurjuuden maksimointia, ihan kuin oksentaminen ei riittäisi saamaan oloani tarpeeksi ikäväksi. Ja silloin, kun olo oli hetkittäin hyvä, pelkäsin että raskaus menisi kesken. Toivoin ihan erityisen paljon ettei niin kävisi, koska tiesin etten pystyisi tähän enää. Yrittäminen saisi jäädä. Olo oli niin kamala, etten kerta kaikkiaan voisi käydä uutta raskautta läpi enää uudelleen.

Sitten kirsikaksi tämän ryönäkakun päälle lapsi sairastui ja minä voin edelleen tosi pahoin ja olin ihan viimeiseen pisaraan asti loppu, ja ajattelin, että mitäs sitten kun tällaista tapahtuu ja meillä on vauva (terveellä järjellä tiedän että kaikesta sellaisestakin selviää, mutta pahoinvoinnin kourissa kaikki tuntui vielä hirveämmältä)? Ajattelin että sellaisesta on yksinkertaisesti mahdotonta selvitä hengissä, ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä että ajattelen näin, vaikka Gazassa odottavat äidit tekevät tätä samaa kansanmurhan keskellä. Että mitä oikeutta mulla on edes surra ja valittaa mitään tällaista. Seuraavaksi minäkin tulin kipeäksi, ja samalla oli tietysti tosi paljon kaikkea tekemistä ja kirjoittamista, ja oli aivan tuskaisen hankalaa saada mitään aikaiseksi. Summa summarum: tämä oli kyllä tosi ankea alkukesä.

Tässä olin juuri menossa seulontaultraan. Jännitti niin pirusti!

Mutta sitten mulla oli seulontaultra ja siellä oli hurjasti käsiään vispaava vauvan alku. Muistan, että esikoisen seulontaultrassa se potki vimmatusti jaloillaan, mutta tämä oli tällainen kädellisempi tapaus. Purskahdin tietysti itse itkuun jo tutkimuspöydälle käydessäni, koska samassa paikassa mulla todettiin keskenmeno muutama vuosi sitten. Ja sitten itkin uudelleen, kun kätilö laittoi sykkeen soimaan. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Muistan että esikoisen seulontaultrassa näkyi tosi selvästi se nenänpää, ja se oli musta ihana. Nyt sitä ei näkynyt, mutta se johtui vissiin siitä että vauvan pää oli koko ajan väärässä suunnassa. Hän kainosteli!

Aina kun mulla oli hyvä olo, aloin epäillä, että jokin on huonosti – mutta seulontaultra rauhoitti mieltä hiukan, koska siellä oli ollut kaikki niin hienosti. (Tää on kyllä ihan perseestä: on joko paha olo tai sitten epäilyttävän hyvä olo. Alkuraskaus on todella ahdistavaa aikaa. Pisteenä iin päällä on se, että raskaus on vielä salaisuus, eikä mistään voi vielä kauheasti puhua kenellekään. Yksin kärsiminen not best.)

Mökkihalaus.

Seulontaultraviikon viikonloppuna olin parhaiden ystävieni kanssa mökillä, ja olin etukäteen ollut tosi huolissani siitä että minne siellä oksentelen, mutten puklannut kertaakaan. Join jopa hiukan kahvia! Se oli ihanaa. Silloin keksin, että kahvi maistuu mulle aika hyvin, mutta vain jos mun ei tarvitse keittää sitä itse. Hyvin yläluokkainen raskausoire! Harmi ettei kukaan keittele mulle arjessa kahvia (puoliso ei juo kahvia ollenkaan), joten join take away -jääkahvia silloin tällöin, mutta kotona en. Hyvien olojen hetkinä yritin tunnustella mahanahkan läpi vauvan sykettä, ja pari kertaa luulin tunteneeni sen – vaikka todennäköisimmin se oli mun ihan oma pulssi. Mutta se rauhoitti mua vähän, joten lasketaan se plussaksi.

Seulontaultran jälkeen uskalsin pikku hiljaa alkaa jutella esikoiselle siitä, että äidillä on mahassa vauva. Se hyväksyi sen ihan mukisematta! Ei tietenkään vielä ymmärtänyt että mitä se tarkoittaa, ja olin ihan että o-ou, mitähän tapahtuu sitten kun se tajuaa, että meille muuttaa jokin käärö, joka vie puolet sen saamasta huomiosta ja elintilasta ja kaikesta. Mutta ajattelin, että aloitetaan tästä ja käsitellään sitä isoveljeyttä sitten myöhemmin. Sen esikoinen oli jo alkanut ymmärtää, että äidillä on vähän väliä paha olo. Aina, jos menin jonnekin istumaan tai huokaisin syvään, hän sanoi “äitillä paha olo”. Se oli minusta yhtä aikaa tosi suloista ja tosi surkeaa – suloista, että lapsi panee sen merkille, mutta surullista, että pahoinvointi on se asia, minkä hän panee äidistään merkille. Onneksi onnistuin aina puklailemaan lapselta salassa.

Ensi kerralla: pesänrakennusvietin herääminen (viikot 13–16).

No niin! Raskausviikot 0-4, eli ne hetket jolloin en vielä tiennyt olevani raskaana (ja ekaan kahteen viikkoon en ollutkaan). Kirjoitin viime raskaudessa niin hyvän raskausviikkoselostuksen, että kopioin sen pääpiirteet tähän:

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä, kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi ne lasketaan niin: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

Me oltiin siis yritetty saada toista lasta jo ihan hyvä tovi (sektion vuoksi virallisesti sai alkaa yrittää vuosi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta me otettiin varaslähtö, koska arveltiin että hommassa saattaa kestää), ja vuoden jälkeen mua alkoi sylettää toden teolla, ettei hommasta tuntunut tulevan mitään. Olin asettanut itselleni takarajaksi sen, kun täytän elokuussa 42 vuotta, koska ajattelin, etten vaan siis jaksa tätä yrittämistä loputtomiin. Se on tosi kuluttavaa ja mielelle raskasta (vaikka meilläkin oli yritystä takana ”vasta” vuosi. Monet yrittää vuosia. Ootte mun idoleita). Yritin yhtä aikaa ajatella, että on ihan tosi ok jos lapsiluku jää yhteen, sehän oli jo enemmän kuin osasin toivoa, mutta halusin silti käyttää vielä joitakin oljenkorsia (sellaisia joihin minulla on varaa. Lapsettomuushoidot eivät kuulu sellaisiin). Sisimmässäni en ehkä uskonut että mikään auttaisi, mutta halusin silti kokeilla. Varasin siis ajan Bulevardin shamaanille.

Bulevardin shamaani – en tiedä mistä tuo nimitys tulee, mutta sillä voi jopa googlata kenestä on kyse – eli Marko Korg on tietääkseni virallisesti hieroja tai jäsenkorjaaja tai jokin sellainen, mutta jos käy hänellä hoidettavana, saattaa hoidosta saada fyysisen avun lisäksi myös henkistä apua. Olen käynyt hänellä ensimmäisen kerran ehkä kymmenen vuotta sitten (tarkistin, kyllä, joulukuussa 2015), ja muistan että hän silloin arvasi oikein mun sukujuuret luideni perusteella tai jotain, ja sanoi että mun sisällä on kysymys, että mitä tekisin (ja hän oli aivan oikeassa). Viimeksi kun olin raskaana, kävin hänen siskollaan, ja hän saattoi sanoa kesken hoidon, että nielen paljon pahaa mieltä, tai että mussa on jokin suru, josta mun pitää päästää irti (ja oli taas oikeassa). Sen lisäksi hoidossa painellaan tietysti kehon kaikki paikat ja katsotaan lantion asennot ja kehotetaan liikkumaan tietyllä tavoin tai välttämään joitakin asentoja (Marko sanoi joskus aikoja sitten, ehkä mulle tai mun ystävälle, en enää muista, ettei saisi istua jalat ristissä, siis sillä tavalla kun tuolilla usein istutaan, jalka toisen päällä, ja ajattelen aina kun teen niin, että mitäköhän Marko sanoisi. Teen siis silti niin, lol). Paikka tarjoaa siis sellaista kokonaisvaltaista kehon hoitoa with a spiritual hörhöily-twist. Olin kuullut, että hoidosta voisi olla apua raskaaksi tulemiseen, joten varasin ajan.

Kysyin etukäteen, missä vaiheessa kiertoa olisi paras tulla, jos haluaa tulla raskaaksi, ja Marko vastasi jotenkin että kierron ekoina päivinä on helpointa muuttaa. En tiennyt, mihin hän oli minua muuttamassa, mutta uskoin – tosin ajan varaaminen oli mulle vaikeaa, koska mun kuukautiset on tosi epäsäännölliset. Onneksi Marko pystyi ottamaan mut vastaan lyhyellä varoitusajalla, kun kuukautiset alkoivatkin aiemmin kun olin arvioinut. Hän paineli ja hutkutteli mun kehoa, ja sanoi ettei ole huolissaan mun tilanteesta. Kierto pitäisi saada alkamaan uuden kuun tai täysikuun aikaan – muutenkin voi hyvin onnistua, mutta se olisi parasta, jos haluaa tulla raskaaksi. Miksi? En tiedä. Mutta kuu saa vedetkin liikkeelle, ties mihin kaikkeen se pystyy. Kysyin, pitäisikö mun tulla uusiksi, ja Marko kertoi, että joillekin yksi hoitokerta riittäisi, toiset tarvitsivat useamman. Hän antoi ohjeeksi, että mun piti painaa kohdun akupisteitä nilkoista joka päivä, puolison nyppäistä mua selkärangasta (eli ikään kuin kohdusta) joka ilta, ja meidän molempien piti syödä pellavansiemenöljyä ja sinkkiä iltaisin, ja minun folaattitippoja aamuisin. Suhtauduin tähän kaikkeen skeptisesti, mutta noudatin ohjeita, koska eipä minulla mitään menetettävääkään ollut.

Side note: en tietenkään itse voi suositella tällaisia ohjeita kenellekään, koska en tiedä miten yksilöllisiä ne ovat – kerron vaan, mitä mulle sanottiin. Mutta suosittelen kyllä Helsingin Cherokeessa hoidossa käymistä oikeastaan lähes mihin tahansa kehon vaivoihin. Markolle on surullisenkuuluisan vaikea saada aikoja, joten jos haluaa varata, kannattaa olla ajoissa liikkeellä (Markon lisäksi paikalla on muitakin hoitajia, joita hän kyllä suosittelee jos on varattu). Ite varasin Whatsappilla. Hoito maksoi 90 euroa.

Noin kuukausi hoidon jälkeen panin merkille, että kuukautiseni olivat myöhässä. Kuukalenterin mukaan täysikuu oli tulossa, joten ajattelin että ohoh, ehkä hoito oli onnistunut ja siksi menkkoja ei vielä kuulunut. Että ne vain odottelivat täysikuuta. Olin tehnyt rutiininomaisesti raskaustestin sinä päivänä, kun kuukautisten piti alkaa, ja se oli negatiivinen (tai niin minä luulin, en jäänyt etsimään haamuviivoja), mutta pari päivää myöhemmin, kun ne olivat vielä enemmän myöhässä, tein varmuuden vuoksi toisen. Meinasin ensin heittää testin roskiin, koska en nähnyt siinä mitään, mutta kun asetin sen hetkeksi pöydälle, huomasin ikkunassa jotakin, jota luulin ensin varjoksi, mutta joka olikin haalea positiivinen viiva. MITÄ HELVETTIÄ. Tai siis “miiiit viiiit???”, niin kuin kirjoitin silloin muistiinpanoihini, ja jatkoin: “En siis mitenkään voi uskoa tätä.”

Olin silloin raskaana viikolla 4+2, vaikken toki tiennyt sitä vielä. Seuraavina päivinä tein testejä tosi ahkerasti, ja epäilin koko hommaa paitsi siksi, että se oli saanut tällaisista epäilyttävistä menoista alkunsa (tai ainakin apua), myös siksi, että viivat olivat testi testin jälkeen tosi haaleita. Olin varma, että tämä olisi kemiallinen raskaus ja menkat alkaisivat ihan pian. Lisäksi, edellisessä raskaudessa mulla oli ihan selkeästi tunnistettavia oireita (hengästyminen, närästys, kipeät nännit) vain muutama päivä oletetun hedelmöittymisen jälkeen, ja nyt ei tuntunut missään. Ouran näyttämä kehon lämpötilan nousu, jota olin pitänyt takuuvarmana merkkinä, ei sekään ollut mitenkään johdonmukainen. Miiiit viiiit -tunne sen sijaan oli pysyvä. Kaikki tuntui huijaukselta, koska olin ns. hakenut apua.

Kirjoitin myös muistiinpanoihini näin: “Tätä just mä oon halunnut. Miks eka ajatus on tämmönen että eeeeeiii ei tää voi olla mahdollista? Oon viime aikoina kyllä ajatusmanifestoinut, että vauva saa tulla milloin vaan jos on tullakseen, vaikka aiemmin toivoin kovasti tiettyä vuodenaikaa. Ja oon muutenkin puhunut ihmisille avoimemmin lapsitoiveesta. Tuntuu että se on auttanut, avannut universumissa jotain. Mutta nyt jarrusukat jalkaan, koska ei tää vielä tarkoita oikein mitään.”

Äitienpäivän aattona tein Clearbluen digitestin, joka oli positiivinen ja sanoi, että hedelmöittymisestä on 2–3 viikkoa. Ja äitienpäivänä tein ensimmäisen sellaisen testin, jossa oli ihan selkeä viiva – haalea sekin, mutta selkeä. (Okei tämän postauksen piti kertoa viikoista 0+0–4+6, mutta äitienpäivänä numerot olivat 5+0, antakaa anteeksi, mutta tähän on minusta dramaattisempi ja suloisempi lopettaa.) Ensi kerralla viikot 5–8!

Kyllä! Näin se on! Pitkän tiimityöskentelyn ja ahkeran painamisen (lol) tuloksena olemme vihdoin päässeet siihen pisteeseen, että meistä on tulossa nelihenkinen perhe.

Muistan, että aloin haluta toista lasta jo ennen kuin ensimmäinen oli syntynyt, mutten oikein tiedä miksi. Ehkä sisimmässäni rummutti jokin sellainen keskivertoperheen kuvapankkikuva, joka rytmikkäästi sanoi että tähän sinun pitää pyrkimän. Tai sitten olin vaan hyvin tietoinen siitä, ettei mulla ole iän puolesta aikaa miettiä kovin pitkään, haluaisinko enemmän lapsia vai en. (Puhuttiin keväällä muuten yhdessä ystäväporukassa siitä, että yksilapsisia perheitä pidetään jollain tavalla keskeneräisinä. Että ihmiset kokevat asiakseen kommentoida että kyllä tekisi hyvää tuollekin mukelolle sisarus tms. Tai että yhden lapsen vanhemmat eivät oikein ymmärtäisi mitään vanhemmuudesta. Se keskustelu sai mut haluamaan heiluttaa isoa lippua yksilapsisten perheiden puolesta, vaikka samalla toivoin kyllä olevani raskaana. En ollut: mulla alkoi menkat kesken illanvieton. Mutta ne jäivätkin sitten viimeisiksi. Mutta siis, toivoisin, ettei minkäänlaisia perheitä syrjittäisi.)

Myönnän, että minulta alkoi usko loppua. Yrittäminen oli viimeksikin vaikeaa, ja tällä kertaa se oli vielä vaikeampaa. Perhearki ei ole omiaan herättämään romantiikkaa, eikä se yrittäminen (kuten olen ennenkin kirjoittanut) ole yhtään niin hauskaa kuin saattaisi kuvitella, testeineen ja aikatauluineen. Mutta sinnikkään jaksamisen ja muutamien poppaskonstien (kerron niistä lisää myöhemmin) – tai kenties onnen – avulla vihdoin tärppäsi.

Olin asettanut itselleni takarajaksi elokuun, koska täytän silloin neljäkymmentäkaksi, ja ajattelin, etten tieten tahtoen enää sen jälkeen halua laittaa mieltäni ja kroppaani tähän rääkkiin (ja rääkillä tarkoitan siis yrittämistä, en raskaana olemista, vaikka on kyllä pakko sanoa, että alati kasvava ikä tuntuu etenkin raskaana olevassa kropassa melko voimallisesti).

Mun on vieläkin vähän vaikea uskoa, että tämä on totta. Meni niin kauan, ettei onnistunut, että aloin jo valmistella itseäni siihen ettei meidän perhe enää voi kasvaa. Tai siis rehellisesti sanottuna yritin ajatella niin ihan alusta saakka: pelkäsin niin paljon etten voisi enää tulla raskaaksi, että yritin ajatella että on kaikkein todennäköisintä, että meitä on jatkossakin vain kolme. Pelkäsin ajatella, että haluan toisen lapsen, koska en uskonut niin käyvän. Siksi ehkä mun on niin vaikea kääntää päässä jokin vipu siihen asentoon että perkele, vauva on kuin onkin tulossa (siis tietenkin jos kaikki menee hyvin).

Olen nyt raskausviikolla 14, joten matkaa on vielä. Mutta aion alkaa julkaista taas raskausviikkopostauksia! Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat lukeneet niitä mun edellisestä raskaudesta, ja musta on ollut ihana itsekin palata niihin toisinaan. Mutta tärkein syy niiden julkaisemiseen on se, mikä ennenkin: en muista mitään ilman niitä.

Kiva jos oot mukana!

Viikko 36 vaihtui seuraavaan, enkä vieläkään parantunut vatsataudistani. Hetkittäin näytti siltä, että kaikki oli hyvin – sain syötyä ja lähdettyä jopa asioille – mutta sitten huono olo palasi. Vauva kuitenkin liikuskeli normaalisti, jopa enemmän kuin normaalisti, joten kun soitin Naistenklinikalle, sain tylyn vastaanoton. Jos tuntuisi siltä, etten jaksa, pitäisi mennä jonottamaan päivystykseen, tai odottaa arkiaamua, jolloin voisin hakeutua omalle terveysasemalle. Houkuttelevia ajatuksia kumpikin, etenkin silloin kun on oksennellut kuusi päivää. Ymmärrän, että Naistenklinikka auttaa vain silloin kun huoli on vauvasta, mutta vitutti silti. Vauva ja minähän olemme käytännössä kuitenkin yhtä.

Kultareunuksena kaikessa oli kuitenkin se, että samana päivänä kun olimme muuttaneet takaisin kotiin väliaikaiskodistamme, saimme suihkun. Suihkun! Ihka oikean suihkun, josta tulee vettä ja jonka alla voi peseytyä. Se oli sanalla sanoen ihanaa.

Kylppärin hartsipinnoite oli siis valmis ja näytti tosi hyvältä. Valitsimme vaaleanvihreän, Tikkurilan sävy Y381. Mutta toistaiseksi tilassa oli siis vain se suihku. Meillä ei ollut rättipatteria, käsienpesuhanaa, lavuaaria, pesukonetta, peilikaappia tai edes naulakkoa. Ne voitaisiin asentaa vasta sitten, kun mittatilauksena tehdyt kalusteet saapuisivat. Niiden kaikkien piti tulla kerralla: kylppäri, keittiö ja olkkari. Niitä piti nyt sitten vielä odotella puolisentoista viikkoa.

Mutta oikeasti en ollut edes huolissani. Olin vain huolissani siitä että miksi voin päiväkaupalla näin hirveän huonosti.

Mutta seitsemäntenä päivänä alkoi vihdoin helpottaa, pysyvästi, ja kahdeksantena päivänä olin taas kunnossa. Monen päivän syömättömyys ja armoton lepääminen tuntui kyllä kehossa monta päivää. Aloin kaivata raskauspilatesta (kävin kahdella Wario Mamasin raskauspilateskurssilla, à 5krt, viikoilla 19–24 ja 26–31), vaikka minulla oli siihen varsin haasteellinen viha-rakkaussuhde silloin kun sitä harrastin. (Minulla taitaa olla viha-rakkaussuhde kaikkeen liikuntaan: vihaan kroppaani koska se ei pysty kaikkeen, ja kipu ja väsymys ärsyttävät minua helposti, mutta kun saan suoritettua jonkin urheilusuorituksen, oloni on kuin maailman valloittajalla. Tai ei, hyi, olisi hirveää olla maailman valloittaja. Oloni on kuin olisin saanut suoritettua jonkin raskaan tehtävän joka ei riistä ketään eli tosi hyvä.) Mutta olin sairastelusta vaan niin lopen väsynyt etten pystynyt mihinkään urheiluun. Ihanaa oli se, että saimme vihdoin asua kotona ja kodin uudistuminen tuntui etenevän.

37+5: Keittiö on nyt maalattu! Näin tänään videopuhelussa myös kaappien rungot ja osan peitelevyistä eli siis AAAHH JOSSAIN VAIHEESSA NE KAMAT TULEE JA ASENNETAAN. Niiiiiiin ihanaa. En voi uskoo että mua ei ärsytä tän enempää tää keskeneräinen elo. Jotenkin sitä on varmaan silleen turtunut tähän höpöhöpöhommaan niin ettei jaksa enää välittää. On niinku turha stressata ku ei voi millekään mitään.

Mutta siis sain tänään kahdeksan tonnin mätkyt… huohheli huoh. Maksoin tällä viikolla myös monta tonnia siitä hartsipinnoitteesta. Mun kaikki vaivalla äikkäriä varten keräämät rahat loppuu jo ennenku vauva ees syntyy.

Viikolla 38 jalkojani alkoi turvottaa ihan vietävästi. Se on normaali raskausoire, ja etenkin raskauden loppuvaiheessa varsin yleistä, mutta minä säikähdin, koska mulla ei ollut ollut juuri lainkaan turvotusta aiemmin. Kauniit nilkkani peittyivät kivuliaan pinkeän ihon alle. Mutta turvotus yksin ei olisi vielä huolestuttanut: mulla oli lisäksi ollut valkuaista virtsassa neuvolan liuskatesteissä, ja verenpaine, joka mulla on normaalisti matalanpuoleinen, pompsahti korkeaksi. Nämä kaikki asiat yhdessä voivat kieliä raskausmyrkytyksestä, joka voi pahimmillaan olla hengenvaarallinen sekä vauvalle että äidille. Olin parin päivän matkalla Tampereella ja mun vanhemmilla oli onneksi verenpainemittari. Mittailin paineita ja tietysti olin niin paniikissa että ne vain nousivat ja nousivat. Turvotus oli rajua, ja tiedättekö kun sanotaan, että jalkojen nostaminen ylös helpottaa turvotusta? No kukaan ei ole ainakaan mulle sanonut, että jalkojen nostaminen ylös on tosi vaikeaa silloin kun on raskaana, eikä oikein olisi hyvä olla hirveästi selällään. Jalkojen nostaminen sitten taas kylkiasennossa vaatii aika paljon apuvälineitä, eikä auta yhtä nopeasti. Lisäksi mua närästi niin vietävästi, että mun piti nukkua puolittaisessa istuma-asennossa. Jos olisin vielä nostanut jalat ylös, olisin ollut kuin linkkuveitsi. Tai harppi. Yhdeksänkymmenen asteen kulma ei ole kaikkein mukavin tai rentouttavin asento I’ll have you know.

Olin saanut kohonneiden liuska-arvojen vuoksi lähetteen virtsatesteihin, ja kävin niissä heti kun pääsin kotiin Tampereelta. Tulokset olivat negatiiviset ja verenpainekin laski heti, kun sain ne. Ei siis myrkytystä, huh.

Viikon 38 lopussa meillä piti olla kaikkien kalusteiden asennus – eli remontin piti valmistua. Aikataulu oli kunnianhimoinen, mutta toivoin silti, että se saataisiin pitämään. No, toisin kävi.

38+6: Oltiin viime yö hotellissa koska asentajien piti tulla tänään kukonlaulun aikaan. Nooo ne tuli puoleltapäivin. Meidän olis pitänyt mennä sinne hotelliin vasta tänään, koska kello on nyt seitsemän illalla ja me hengataan Kymppikerroksen terassilla ku ei me mahduta sinne kotiin. On helatorstai joten kaikki kaupat ja kahvilat ja useat ravintolatkin on kiinni. Tää on kans kyllä mun listalla niitä asioita joita en olis uskonut tekeväni viikkoa ennen laskettua aikaa! Mutta tärkeintä on se että siellä kotona asiat etenee ja toivottavasti voidaan mennä jo tunnin päästä kotiin ja ahhh. Paitsi siis: tietenkin putkari perui tänpäiväisen tulonsa, joten vaikka meillä on siellä kaikki paikallaan, ei vettä tuu mistään muualta kun suihkusta (jossa ei ole siis hanaa ollenkaan, vain kaksi erilaista suihkupäätä). 🥲🥲🥲

Mutta: siitä kämpästä tulee kyllä IHAN SAATANAN HIENO. Kyllä Nykäsen kelpaa sitte.

Samana päivänä kun kalusteitamme asennettiin, julkaistiin Mysteeripodcastin vika jakso, ja se itketti mua hirveesti. Ei se jakso itsessään, vaikka se olikin minusta tosi hyvä, vaan se mitä se symboloi: en tiedä millaisiin töihin palaan sitten joskus vanhempainvapaalta. En tiedä onko mulla tulevaisuudessa mitään töitä. En tiedä sitä koskaan muulloinkaan, koska kaikki mitä teen, on projektiluontoista, mutta nyt, kun tulee pidettyä taukoa, se konkretisoituu suuremmin. Konkretiaa vahvistaa myös se, että remonttiin upposi valtava osa mun säästöistä, asuntolainan korot nousevat radikaalisti, sain isoimmat mätkyt koskaan, ja nyt piti olla varaa olla vauvan kanssa kotona. Jännittää jo etukäteen, miten käy.

Ja tietenkin kävi niin, että kaikkia kalusteita ei saatu asennettua. Jotkut niistä, jotka saatiin, piti irroittaa, koska putket eivät mahtuneet tai sähkötyöt puuttuivat vielä. Vaikka olin jo omaksunut pienen hälläväliä-asenteen, vitutti ihan vietävästi. Meillä ei sussun kanssa ollut enää kuin yhdet puhtaat alusvaatteet, ja olimme odottaneet, että pääsisimme pesemään pyykkiä ihan hittona (oltiin oltu ilman pesukonetta nyt koko se aika kun oltiin saatu asua kotona). Hampaiden pesu vessanpöntön tai suihkun viemärin päällä oli uusin inhokkijuttuni, jota en toivoisi kenellekään vihamiehelleni. Kärsivällisyys alkoi toden teolla olla koetuksella – ja vauvan laskettuun aikaan oli enää tosiaan se viikko.

Onneksi putkari pääsi tulemaan kaksi päivää myöhemmin, joten raskausviikolla 39 vettä tuli vihdoin sekä keittiön että kylppärin hanasta, ja saimme alkaa pestä pyykkiä. Sähkäri ei ollut vielä käynyt, joten pyykinpesukonetta varten piti tehdä todella hasardi jatkojohtojen ketjutusviritelmä, mutta onneksemme se toimi, ja pärjäsimme sen muutaman päivän kunnes sähkärikin kävi tekemässä ”viimeiset hommat”. (Jos jotain olen oppinut, on se se ettei ole mitään viimeisiä hommia. Joka jumalan ikinen asentaja on käynyt täällä ”viimeistä kertaa” ainakin neljästi. Aina, aina aina on vielä jotain pikkuhommaa.)

Mutta nyt kun vettä tuli, ajattelin että vauvakin saa tulla, ja aloitin rintojen lypsyharjoittelun. (Mua oli kehoitettu neuvolassa aloittamaan lypsäminen jo viikolla 37, koska mulla on raskausdiabetes. Radi voi hankaloittaa maidon nousemista ja imetystä, ja jos rintoja lypsää jo ennen synnytystä, on ainakin tekniikka hallussa sitten kun vauva tulee. En aiemmin uskaltanut aloittaa lypsämistä, koska se voisi käynnistää synnytyksen, enkä halunnut tieten tahtoen tehdä mitään, mikä edistäisi käynnistymistä silloin, kun meillä ei vielä ollut vettä asunnossa.) Rutistelin rintoja kymmenen minuuttia ja petyin heti, kun maitoa ei alkanut herua ekalla lypsykerralla – vaikkei niin tarvitsisi vielä edes käydä. Ei maidon tarvitse herua ennen synnytystä. Ärsytti silti, koska lypsämisen koko tarkoitus vähän niin kuin jäi toteutumatta, ja koska äitiys on vissiin epäonnistumisen tunteiden jahtaamista ja päätin saada sellaisen jo tässä vaiheessa satimeen. Mutta kolmannella lypsämisellä nännit jo kostuivat! VOITONRIEMU.

39+4: Puhuin tänään iskän ja äidin kaa videopuhelimessa ja näytin niille peilistä mahaa. Ne huudahti heti että no NYT se maha on laskeutunut! En oo ite huomannut mitään sellaista lol. Tosin närästys on kyllä alkanut vähän helpottaa. Heräilen aamuisin liian aikaisin, vaikka sais nukkua, ja oon päivällä sit tosi väsynyt. Ärsyttävää, nyt kun sais levätä.

Meillä oli eilen neuvola ja terveydenhoitaja kysyi että ollaanko käyty läpi synnytyksen vaiheita. Valehtelin että ollaan vaikka siis viimeks puhuttiin niistä ohimennen joskus monta viikkoa sitten. Varsinkin ne varhaiset merkit pitäis nyt ottaa haltuun että Tuomas osaa sit olla avuksi ja ettei hätäillä turhaan sairaalaan lähdön kanssa. Luettiin tänään vähän niitä muistiinpanoja ja alkoi ärsyttää että kaiken tän tiedon opetteleminen on pääasiassa mun vastuulla. Oon jo nyt silleen vähän vihainen kaikesta siitä taakasta ja metatyöstä jonka pelkään kasautuvan mulle, niinku siinä usein käy. On ihan tyhmää vihoitella siitä jo niinku etukäteen. Mut en voi itelleni mitään!

Päivää ennen laskettua aikaa loput kalusteet asennettiin vihdoin. Riemua hommasta oli vaikea repiä, kun vitutti, ettei saanut olla rauhassa kotona kirjaimellisesti viimeisillään raskaana. En voinut oikein lähteä karkuun, kun en kärsinyt olla pitkiä aikoja jaloillani, mutta remonttimetelissä ja -pölyssä makoilu ei sekään ollut lempijuttuni. Asentajien jälkeen tulisivat vielä (taas yhden) viimeisen kerran putkari ja sähkäri.

Laskettu päivä tuli ja meni, ja vaikka olin toki tosi tietoinen siitä, ettei se ole mikään tarkka ennustus lapsen syntymäajasta, odotin kovasti, että jotain alkaisi tapahtua. Olimme pitäneet laskettua aikaa vahvana maalipäivämääränä tietenkin ensinnäkin koko raskauden, mutta myös koko remontin ajan. Sillä lailla että ”no sitten saa huokaista”, ja sillä ajatuksella että kun viimein huokaisee, vauva varmaan syntyy. (Lol naurattaa ajatus siitä että synnyttäminen olisi yksi iso huokaisu.)

Mutta Nyqvist oli hyvin tyytyväinen paikallaan. Joku oli aiemmin neuvonut, että kannattaa tehdä joitakin suunnitelmia myös lasketun ajan jälkeiselle ajalle – kivoja juttuja, jotka eivät kuitenkaan olisi katastrofi toteutumatta jäädessään – ja minä potkin itseäni sääreen, kun en ollut noudattanut tätä neuvoa. Viikolla 40 aika alkoi nimittäin kulkea hitaammin kuin koskaan ennen. Olin jättänyt ilmoittautumatta kivoihin tapahtumiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan pääse. Mua ei myöskään kutsuttu enää oikein minnekään, koska kaikki muutkin ajattelivat, etten kuitenkaan pääse. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia eikä mitään tekemistä, ja sussu oli töissä kaikki päivät. Mulla oli hirveän tylsää ja yksinäistä, mutten silti jaksanut oikein tehdä mitään ja väsyin tosi pienestä. Yhtenä päivänä sain tietää kaverin synttärijuhlista, joihin mua ei oltu kutsuttu, ja mulle tuli ihan suunnattoman paha mieli.

40+2: Lähdin vaivalloisesti ratikalla kaupungille vain huomatakseni että sitä kauppaa johon olin menossa, ei enää oo. Jengiä oli joka paikassa ihan vitusti eikä kukaan väistänyt tai tehnyt tietä. Sporassa paluumatkalla aloin itkeä eikä sille tullut loppua. En jaksa olla koko ajan yksin ja missata kaikkea. Tuomas tuli kotiin ja säikähti että jotain pahaa on tapahtunut, kun itkin niin lohduttomasti.

Ihmiset on kaikki ulkona nauttimassa kesäpäivistä. Mä missasin kirsikankukat ja kohta missaan omenankukat ja tuomet ja syreenitkin. Mut en vaan mitenkään jaksa lähteä mihinkään. En jaksa sitä että aina pitäis päästä vessaan tai istumaan eikä kukaan tee tilaa. Kaikki asennot on vaikeita ja sattuu. Mitkään kengät ei mahdu jalkaan ja sattuu. Ihmiset ei oo yhteyksissä koska ne ei halua koko ajan kuumottaa että joko nyt joko nyt, joten kukaan ei oo yhteyksissä ja tunnen itseni vielä enemmän yksinäiseksi.

Maha on pinkeä, tunnoton ja kutisee (miten se voi yhtä aikaa kutista ja olla tunnoton??) ja se roikkuu kohta polvissa. Räikeät raskausarvet vituttaa, vaikka pitäis olla kiitollinen omalle keholle että se pystyy tällaiseen läpä läpä. En jaksa.

Lisäksi vitutti, että remontin suhteen asiat olivat vieläkin kesken. Mutta onnekseni olin saanut yhden kutsun: grillaamaan Natan luokse, ja sain itsestäni irti sen verran energiaa, että jaksoin lähteä (asiaa auttoi se että sain sussulta kyydin ovelle ja takaisin. Hän on ihana). Vaikka jalkoja turvotti ja koko ajan oli vähän epämukava olo, sain aurinkoisesta iltapäivästä kauniissa puutarhassa ihan valtavasti elinvoimaa.

Viikon 40 lopulla aloin ajatella että ei se Nykänen vaan koskaan synny. Että tämä on nyt vallitseva tilanne, joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja minulla on vauva mahassa täältä ikuisuuteen. Jaksoin hirveän huonosti tehdä mitään, mutta samalla harmitti, etten jaksanut tehdä mitään, enkä osannut nauttia löllimisestä. Aika ma-te-li.

40+6: Siis mä luulin että aika kulki hitaasti silloin alkuraskaudessa, mutta that shit ain’t got nothing on this. Vannon, että jokainen päivä kestää ainakin kolme viikkoa. Huomenna meillä on viikon 41 neuvola. Oon ajatellut koko ajan että se perutaan, että en mää enää silloin oo raskaana. Huomenna ois tarkoitus käsittääkseni myös varata aika synnytyksen käynnistymiseen. Ainakin siis jos yöllä ei ala tapahtua…

Katsotaan alkaako.

Viikolla 33 tuli täyteen seitsemän viikkoa suihkutonta elämää. Nyt oli aika etsiä jokin pysyvä tukikohta, jossa saisimme käydä suihkussa.

33+5: En oo käynyt neljään päivään suihkussa ja alan kasvattaa kohta sammalta taipeisiin. Kylppärirempan tekijä soitti tänään ja sanoi että alkaa kalenteri täyttyä, että nyt pitäis saada tietää tehdäänkö remppa vai ei. Eikä hyväksyntää remppasuunnitelmille oo vieläkään kuulunu, vaikka ne lupas käsitellä ne nopeesti. Oon ihan riekaleina (ja likainen).

Viikkojen 33 ja 34 vaihteessa muutimme väliaikaiseen, kalustettuun kotiin Hiisi Homesiin, enkä tiennyt että voisin koskaan olla niin onnellinen päästessäni suihkuun. (Full disclosure: maksoin asumisemme itse, mutta tein erikseen yhteistyön Hiisin kanssa. Se on nähtävillä mun Instagramissa.) Pesin ensimmäisenä iltana joka ikisen millin ihostani ainakin kolmesti, ja nautin joka hetkestä. Se oli ihan helvetin ihanaa.

33+6: EI VITTU TÄNÄÄN PÄÄSEE SUIHKUUN!!!! Muutetaan nyt ainakin kahdeksi viikoksi Hiisi Homesin asuntoon Pohjois-Haagaan ja aijjumalauta aion peseytyä niin perkeleesti. Valvoja hyväksyi eilen vihdoin remonttisuunnitelmat injektointeineen päivineen joten nyt päästään hommiin. AHHH ETENEEEEEE

Näihin aikoihin vatsanahkani muuttui puutuneeksi navan ympäriltä. Aloin ajatella, että nyt iho varmaan kohta repeää. Nyqvist liikuskeli niin, että näytti siltä kuin se yrittäisi puskea napani läpi ulos, ihan niin kuin aikoinaan Gladiaattoreissa ne juoksivat sen paperin läpi maaliin (olisin aina ihan hirveästi halunnut tehdä niin. Vitsi että voikin olla hassuja unelmia ihmisellä: paperia päin juokseminen). Näihin aikoihin Nyqvist alkoi potkia niin lujasti, että se tuntui jo vähän epämiellyttävältä. Minusta oli ihanaa, että se siellä riehui, mutta päivä päivältä alkoi olla epämukavampi olo. Ei silti tuntunut siltä, että synnytys olisi vielä mitenkään lähellä – eikä se toki vielä välttämättä olekaan viikkokausiin – ja googlailin tämän tästä, miltä supistus tuntuu, mulla kun ei ole ollut mitään sellaisia tuntemuksia.

Tuomas oli aiemmin kertonut, että se odottaa eniten sitä, että pääsee Nyqvistin kanssa vaunulenkeille, muttei oikein tiedä miksi se odottaa sitä niin paljon. Se oli minusta itkettävän suloista. Kun juttelin tästä muille, tajusin, että vaunujen (eli vauvan) kanssa kulkeminen on ensimmäinen kerta, kun Tuomaksesta näkee ulospäin, että se on isä. Minusta äitiyden on nähnyt jo monta kuukautta, ja ihmiset (vain jotkut tosin) osaavat ottaa sen esimerkiksi julkisissa huomioon. Tuomas raukka joutuu odottamaan siihen asti, että vauva syntyy, jotta se voi kulkea se sylissä (tai vaunuissa) ja olla ylpeästi iskä. Sitten mua itketti vielä enemmän.

34+6: Tultiin aamulla Töölöön päästämään laattojen injektoija sisälle. Sain kauheen hermoromahduksen kun näin että putkarin eilen irrottamat kamat on kaikki levällään kylppärin lattialla. Siis niinku tietty ne on, niiden hävityksestä ei sovittu, eikä ollu sen duuni viedä niitä pois. Mutta tuli sellanen epätoivo että tästä ei tuu mitään, että on niin vitun pitkä matka maaliin vielä. Täällä kämpässä on nyt keittiön kaapit ja mikrot ja pesukoneet ja lavuaarit ja vanhat putket ja kaikki ihan levällään, ja musta tuntuu että tää ei valmistu koskaan. Haluisin järjestellä Nykäsen vaatteita ja levätä ja nauttia mutta kaiken keskeneräisyys vaan jyskyttää takaraivossa koko ajan.

Kun laattojen injektoija (eli ihminen, joka kiinnitti ne kopolaatat paikoilleen ennen kuin hartsipinnoite voitaisiin laittaa) tuli ovelle, se näki mun itkusta laikukkaan naaman ja sanoi, että nyt kun päästään töihin niin tämä valmistuu nopeammin kuin uskotkaan. Oli ihanaa, että hän oli niin empaattinen. Mä todella toivoin että hän oli oikeassa.

Seuraavana päivänä valvoja kävi tarkistamassa injektoinnin, ja totesi että kaikki oli kunnossa (asia jonka olisin voinut toki todeta itsekin, mutta minä en olekaan valvoja vaan tavan tallaaja, joten minun mielipiteelläni ei ole mitään väliä). Laitoin välittömästi hartsipinnoitefirmalle viestin, että nyt hommiin.

Viikolla 35 lähdin kahden parhaan ystäväni kanssa juhlimaan epävirallisia baby showereita Haikon kartanoon. Ajelimme ensin Porvooseen, ja oli niin kaunis päivä, että söimme lounaan paitahihasillamme terassilla. Kun pääsimme hotelliin, sain hieronnan, ja kun valmistauduimme kylpylään lähtöön, saimme kolmannelta parhaalta ystävältämme rapakon takaa viestin, että hänen vauvansa oli syntynyt! Oli ihanaa ottaa uutinen vastaan yhdessä. Kun olimme soittaneet vauvalle videopuhelun, lähdimme kylpylään, jonka altaassa yllättäen odottivatkin minun äitini ja siskoni – ja minä sain ihan levottoman itkukohtauksen, kun olin niin onnellinen. Kuten sanoin jo aiemmin, en halunnut mitään isoja baby showereita, mutta olin alkanut vähän katua päätöstäni koska pelkäsin, etten ehtisi edes nähdä perheenjäseniäni ennen synnytystä. Meillä oli niin ihanaa! Me kylvettiin ja saunottiin ja istuttiin monta tuntia kartanoravintolassa illallisella.

Ja mikä parasta: tämän viikonlopun jälkeen kylppärimme hartsipinnoitus alkoi.

Viikolla 35 mulla oli ylimääräinen synnytysvalmennus, joka varattiin mulle neuvolassa, kun pelkäsin etten osaa orientoitua synnytykseen ilman. Se oli siksi kiva, että siellä oli vain neljä osallistujaa, joten sai kysyä paljon kysymyksiä, mutta siksi tyhmä, ettei siellä tullut mitään uutta (tiesin jo kaiken, vaikka luulin etten tiedä mitään). En tiedä, jotenkin olin odottanut että edes jokin etävalmennus olisi sellainen jossa hengitellään sylikkäin tukihenkilön kanssa niin kuin kaikissa telkkariohjelmissa tehdään. Mutta ei, niissä vain katsotaan powerpointeja ja puhutaan. Synnytykseen pitää osata valmistautua ihan itse. Mutta minä kyllä luotan alan ammattilaisiin niin paljon, että vaikka minusta on ihan hyvä valmistautua, uskon että voisin mennä synnyttämään ihan ummikkona ja pärjäisin silti.

Samalla viikolla kävimme myös viimeisessä neuvolalääkärissä. Lääkäri ultrasi mahan, ja näimme, että Nyqvist oli jo kääntynyt oikeaan asentoon synnytystä varten. Vaikken halunnut, että se syntyisi vielä, minua rauhoitti että se on niin päin kuin kuuluukin – että ainakaan sitä ei tarvitse väkivaltaisesti käännellä tai kiskoa jaloista ulos. (Ei sellaista varmaan oikeasti tehdä kenellekään.) Hyvä Nysse!

36+0: Soitin aamulla mikroremonttiurakoitsijalle ja se sanoi että saattais olla jo tänään valmista!! (Edit: ei ollut.) Mutta jos ei tänään niin tiistaina. AHH IHANAA. Käytiin ostamassa suihku, rättipatteri ja vessan ja keittiön hanat. Tonnikuussataa siihen niin. Mutta eniten ärsytti että piti ostaa suihkua varten peitelaipat, jotka maksais kromisena 3,50 ja mustana 48,95! Mää niinku ymmärrän että putkimieheen ja mittatilaustyökalusteeseen menee silleen useita tonneja. Mutta parin euron laippa mustana KYMPPEJÄ!???? Huohhh. Tärkeintä kuitenkin on että ekaa kertaa tuntuu oikeesti siltä että asiat etenee. Ens viikolla päästään muuttamaan kotiin, ja vaikkei meillä oo siellä kylppärissä silloin pyykinpesukonetta tai lavuaaria tai rättipatteria ni suihku on. Oon niinku Mel Gibson Braveheartissa mutta huutelen FREEDOMin sijaan SUIHKUUUUUU.

Olin huomannut jo aiemmin, että mun luomet kasvoivat ja tummuivat ja niitä tuli lisää läpi raskauden. Olin lukenut jostain, että se kuuluu asiaan, ja jotkut niistä lähtee pois sitten raskauden jälkeen. Mutta Tuomas ei vissiin tiennyt sitä: kun oltiin Netraudassa, se nyppäisi multa yhden luomen kaulasta melkein irti, kun se luuli että se oli joku nukka! Lol.

Viikkojen 35 ja 36 vaihteessa muutimme Hiisi Homesin Kallion toimipisteeseen, ja se oli ihanaa! Haagassakin oli tosi kiva kämppä, mutta minua rauhoitti olla lähempänä kotia. Lisäksi tässä asunnossa oli parveke. (Tuomas kutsui sitä terassiksi ja otti tavaksi istua siellä iltaisin juomassa oluen tai vissyn. Se oli minusta söpöä.) Mutta alku ei sujunut ihan mutkitta:

36+1 :Muutettiin eilen Hiisi Homes Kallioon ja tää kämppä on aivan ihana! Meillä on sisäpihaparveke ja tää tuntuu jotenkin tosi kodikkaalta. Ainoo ongelma on arvaa mikä: no suihku lol. Me ei osata käyttää sitä ja jouduttiin molemmat käymään aamulla suihkussa niinku istualleen sen sekoittimen hanan alla. Me ei saada vettä tulemaan siitä käsisuihkusta tai ees kattosadettimesta vaikka mitä namiskoita väänneltäis 🤣 tää meidän suihkukarma on ihan mahdotonta. Edit: googlasin suihkun ohjeet ja keksin miten se toimii. VITTU HUH

Muistatteko kun sanoin joskus viikolla 27, että pelkään eniten sitä, että sairastumme johonkin kamalaan flunssaan tai noroon, koska se tästä enää puuttuisi? No viikolla 36 sain maailmanlopun vatsataudin, joka kesti päiviä. Vatsataudit ovat aina ennen menneet vuorokaudessa ohi, mutta tämäpä kesti neljä päivää. Tykkään poikkeuksellisista jutuista, mutta tämä oli kyllä liikaa. Neuvolasta neuvottiin (pun intended) että vauva pärjää kyllä, mutta että on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että se jatkaisi liikkumista normaalisti. Minä sanoin, että se muljuaa siellä nyt minusta paljon enemmän kuin normaalisti. Terveydenhoitaja sanoi puhelimessa että joo, se varmaan huomaa että äidillä on hätä, ja minä aloin itkeä. Olin niin hirveän pahoillani itseni ja vauvan puolesta, että nyt kun meillä piti olla mahan kanssa rauhallista ja kivaa loppuraskaudessa, ja että ehtisin laulella vatsalle ja valmistautua vauvan tuloon, kaikki aika menikin pöntöllä ja sohvalla ja voiden tosi huonosti.

Mutta tästä kai on matka vain ylöspäin? Pliis? (Edit: on – meille asennettiin tänään kotiin suihku. Tosin ei makeaa mahan täydeltä: ne viidenkympin laipat oli vääränlaiset trololoooo.)

Yksi raskauden selkeimpiä muutoksia (pahoinvoinnin, pullistuvan mahan, jatkuvan närästyksen, lamauttavien selkäkipujen, turvotuksen jne lisäksi) on ehdottomasti itkeminen. Mitä ihmeellisemmät asiat itkettävät minua nykyisin. Olen muutenkin aika herkkä liikuttumaan, mutta tämä on ihan next level shittiä: saatan itkeä pikkuruisille AAA-paristoille, kun ne ovat niin söpöjä, sille, että sukka on lattialla, tai sille, että mummeli sauvakävelee jalkakäytävällä. Mutta onneksi en ole asian kanssa yksin! Kyselin instassa, millaiset asiat muita herkkiksiä, raskaanaolevia tai imettäviä ihmisiä itkettävät. Pillityssynninpäästö, täältä se tulee:

(Ihanat mahakuvat otti Eino Nurmisto.)

Lapset

Yhtenä päivänä olin tekemässä töitä kahvilassa, kun ikkunan ohi meni pienten lasten päiväkotiryhmä niissä suloisissa pikkuruisissa huomioliiveissään. Ne liivit liikuttivat mua niin kauheasti, että tuli itku. Vauvat ja lapset (ja koirat) itkettävät muitakin:

• Kun päiväkotiryhmä menee tien yli

• Vilkuttavat lapset

• Pienet virpojat

• Se että koira tulee olemaan isompi kuin vastasyntynyt vauva

• Se että kun koira joskus kuolee, lapsi tulee suremaan sitä

• Se että vauva kasvaa joskus isoksi. Vauva oli 2pv vanha

Popkulttuurituotteet

Yhtenä päivänä aloin itkeä aivan holtittomasti, kun katsoin Mist sä tuut -räppidokumenttia, ja saamelaisräppärin keikalla oli niin paljon saamenpukuun pukeutunutta yleisöä. Muita itkettivät mm. seuraavat popkulttuuriaiheet:

• Se että Elton Johnilla on niin hyvä ääni

• Se että Spaissarit ja girl power -meininki oli niin upeeta 90-luvulla

• Stigin biisi Märkylii

• Kun Teemu Selänne lopetti

• Aquamanin ensimmäinen taistelukohtaus

• Miten Breaking Bad loppui (olin katsonut sen yli vuosi aikaisemmin)

• Kun telkkarista näytettiin Sarajevon olympialaisia ja Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultaa. En edes tykkää hiihdosta

Ruoka

Olin yhtenä aamuna noussut tosi aikaisin ja päätin hakea ylläriksi aamupalaa mulle ja sussulle kaupasta. Se ei juo kahvia, mutta tykkää energiajuomista, joten halusin ostaa sille sellaisen – mutten löytänyt niitä mistään. Siellä mä tuhersin itkua Alepan juomahyllyllä kun en nähnyt niitä energiajuomia vaikka ne oli siinä mun edessä. Ruoka-aiheisia itkuja tuli paljon:

• En jaksanu syödä kaikkea risottoa. Se risotto oli maailman parasta

• Kun kuorin perunoita ja yksi oli paljon muita pienempi raasu kuin ne isot kovisperunat

• Tein nakkikeittoa eikä kaikki nakit mahtunu

• Sipuli loppui just kun olisin halunnut syödä ruisleipää mansikkahillolla ja paistetulla sipulilla

• Kun avokado oli niin hyvää

• Perunamuusi

• Kun jääkaapissa oli vain yksi maitopurkki. Ajattelin sen olevan yksinäinen

• Oli nälkä, mutten keksinyt mitä syödä

• Kun tajusin etten oo koskaan syöny kalapuikkoja (kala-allergia)

• En saanut leikattua tasaisia leipäviipaleita. Jokainen pala oli eri paksuinen

• Oltiin porukoilla syömässä ja mun hampparipihvi oli jääny mediumiks. Itketti vähän lisää kun iskä paisto sen läpikypsäks

• Tomaatti tippui varpaille

• Parsakaali oli mennyt huonoksi ja se piti heittää pois

• Salaattipussissa luki “säilytä minua jääkaapissa” ja aloin itkeä, koska salaatti halusi että pidän siitä huolta

Puoliso

Mua on itkettänyt se, miten paljon rakastan mun puolisoa. Viimeksi viime viikolla itkin, kun näin kuvan siitä. Se on musta vaan niin ihana! Muitakin on puoliso itkettänyt, muun muassa tällaisissa tilanteissa:

• Puoliso heitti ison lumikökkäreen rinteessä alas ennen kuin ehdin ottaa sen videolle

• Puoliso viikkasi pyyhkeet oikein

• Puoliso auttoi siivoamaan kun jugurtti läikkyi lattialle

• Puoliso laittoi pakastepitsan uuniin

• Söin puolison vikan karkin ja kun se leikillään suuttui, aloin itkeä kun olin niin pahoillani

• Puoliso osti berliininmunkin ja tulin siitä onnelliseksi

Mainokset

Tosi moni kertoi itkeneensä mainoksille. Itseä on itkettänyt lähinnä se, että mulla soi etenkin öisin aina päässä jokin mainosrenkutus. Joulun aikaan se oli Coca-Colan “Holidays are coming” -biisi, nyt viime päivinä jokin “Go Easy” -balladi, olisiko se ehkä Kinder Buenon mainos? Muita ovat itkettäneet muun muassa nämä:

• Keskustan vaalimainokset

• Vessapaperimainokset

• Postin mainokset

• Mäkkärin mainokset

• Vakuutusmainokset

• Mainokset

• Hallituksen tiedotustilaisuudet (no okei nämä eivät ole mainoksia, mutta menevät liikuttavuusasteeltaan minusta samaan kategoriaan)

Autot jne

Näin viime viikonloppuna hotellin ikkunasta jonkun omakotitalon rakennustyömaan, ja siinä pihalla oli ihan pikkuruinen traktori. tai siis kauhakuormaaja, tai joku sellainen. Se oli niin pieni että se näytti ihan kauko-ohjattavalta lelulta, ja se oli riemukkaan kirkkaanvihreä. Se liikutti mut kyyneliin. Liikennevälineet ja senkaltaiset ovat itkettäneet muitakin kuin minua:

• Miehen siskon perheen uusi auto

• Höyryveturi Leppävaaran asemalla

• Kun bussikuski odotti pysäkille juoksevaa ihmistä

• Lumiaura

• Abirekat

• Vanhasta autosta luopuminen, kun hankittiin uusi auto

• Alepan kuljetusrobotti, koska se on niin reipas

Luonto

Alkuraskaudessa mua itketti, kun pahoinvointikohtaukset olivat niin rajuja, että mulla tuli oksentaessa vähän pissat housuun. Talvella itkin, kun satoi lunta, ja se oli minusta niin ihanaa. Molemmat liikutukset liittyvät minusta luontoon, ja muillakin oli vastaavia kokemuksia:

• Katsoin norppaliveä ja mietin että se norppa on ihan yksin siellä kivellä ja vesi on vielä kylmää

• Metsäkauris, kun oli kovat pakkaset ja aloin miettiä onko sillä kylmä. Sit alkoi itkettää kaikki kylmettyvät metsäneläimet

• Sille kun aurinko paistoi. Sille kun aurinko ei paistanut

• Aivastin kaupassa ja housuun lirahti vähän pissaa

Ihan mikä vaan

Kaikkia itkuja en osannut koota minkään selkeästi raamitettavan kategorian alle. Niitä ovat muun muassa se, kun itkin sitä, että keittiösuunnittelija teki meille keittiösuunnitelman (eli teki työnsä) ja se, että itkin, kun olin mun vanhemmilla yötä ja tajusin, että kohta mulla on vauva enkä enää voi samalla tavalla tulla mun vanhemmille yöksi ilman että olen äiti. Sitten itkin kun äiti tuli keittiöön ja huolestui kun näki mun itkevän. Muita uncategorised-itkuja:

• Kaikkein isoimmat itkut aikanaan esikoista odottaessani tuli siitä, kun uutta grilliä kootessa yksi pieni prikka putosi terassilautojen välistä terassin alle. Mua rupesi kamalasti surettamaan, että kuinka pelottavaa ja surullista sillä pienellä prikalla on yksin siellä pimeässä

• Mä yritin raskaana päästä kotiin sisään salikortilla. Ja sit tuli itku kun se ei toiminut. Isompi itku tuli kun tajusin miten sekasin olin

• Liikutuin synnytyssairaalassa sairaalan esitteestä, jossa kerrottiin että siellä on kahvio. Siis että ihan meitä potilaita varten

• Mä oon tällä viikolla itkenyt, kun mun miehen mielestä mun maha ei näyttänyt keski-ikäisen kaljamahaisen miehen mahalta ja mun mielestä näytti

• Kun Ylen englanninkieliset uutiset lopetettiin

• Ettei äiti enää rakasta mua vaan vauva menee edelle

• Yksin syövät papat

• Pikaruokapaikkojen reippaat työntekijät

• Kun netti ei toiminut

• Yksi emoji oli niin surkean näköinen

• TPS:n pelin alkushow (en edes kannata tepsiä)

• Jouluvalot

• Baby Yoda

• Kun mietin miten iso numero miljoona on

• Kierrätys

Kiitos vertaistuesta.

Tässä vaiheessa raskaus alkoi toden teolla tuntua sillä lailla pysyvältä tilalta, etten enää seurannut sen etenemistä niin neuroottisesti kuin ennen. Kerroin viimeksikin, että aiemmin olimme tarkistaneet aina torstain ja perjantain välisenä yönä, miksi hedelmäksi tai vihannekseksi Nyqvistin koko muuttuisi uudella viikolla – mutta näillä viikoilla se unohtui tyystin. Sitä alkoi jotenkin luottaa siihen, että siellä se kasvaa ja kypsyy ja vesselöityy, eikä sillä tuntunut enää olevan juuri väliä, oliko se tällä viikolla salaatinkerän vai kurpitsan kokoinen. Mutta kyllä minua nauratti, kun viikon 25 alussa yksi sovelluksista kertoi vauvan koon. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Clue sanoo että VAUVA ON MUN PÄÄN KOKOINEN ja mulla lähtee järki 🤣🤣🤣 mit AKT vit lol.

Raskausviikolla 25 mulla todettiin raskausdiabetes, ja olin siitä aivan raivoissani. En ollut huolissani – se ei ole vaarallinen tila, ja sen hoito on melko yksinkertaista. Olin raivoissani, koska minua vituttaa se, että pitää rajoittaa syömisiä. Olen hyvin periaatteellisesti sitä vastaan, ja vaikka teen tietenkin mitä hyvänsä vauvan hyvinvoinnin eteen, minua ärsyttää ihan suunnattomasti se, että koska yksi sokeriarvo oli pikkuruisen koholla, mua aletaan holhota kuin jotain pientä lasta ja opetella jotain helvetin ruokaympyrää.

25+3: Voiiiii vittu mulla on raskausdiabetes. Raja-arvoista vain yksi on koholla ja vain tosi vähän mutta se perkele riittää. Vituttaa ihan vitusti. Tiedän että tää on yleistä (joka viides) eikä silleen hirveän vakavaa, mutta ärsyttää vaan niin helvetisti. Syömisten tarkkailu ei oo yhtään mun lempijuttu. Lisäksi mukana tulee tietty riski sairastua kakkostyypin diabetekseen sit tulevaisuudessa. Eikä sekään tietenkään oo maailmanloppu mutta kamooonnnn. On the bright side: mulla ei oo raskaushepatoosia. Jee.

Olin pyytänyt neuvolasta, että multa tsekattaisiin raskaushepatoosi, koska ihoni kutisi niin vietävästi. Olin kuullut terveydenhoitajan vastaanotolla, että etenkin käsien ja jalkojen kutina voisi olla merkki siitä, mutta minulla kutisivat pääasiassa nivuset, vatsa ja rinnat. Tuttuni kuitenkin suositteli mulle hepatoositestiä varmuuden vuoksi, ja olen iloinen, että se tarkistettiin, simppelillä verikokeella.

25+4: Tänään huomattiin että Nyqvistin potkut näkyy jo ulospäin! Ihan outoo. Voi tietty olla että ne on näkynyt jo aiemminkin, mutta me ollaan keskitytty vaan niiden tuntemiseen eikä katsomiseen. Se on niinku oikeesti olemassa kun se liikuttaa mun mahanahkaa ihan ulospäin! Tuomas tökki sitä tänään ja katteli potkuja ja hoki vaan: ”ihmeellistä”. On kyllä niin ihmeellistä kaikki. En ymmärrä miten ihmiset vaan elää elämäänsä ja jotain tällaista tapahtuu. Tajuuttekste tää on IHMEELLISTÄ!?!

Viikon 25 lopulla kävin Tampereella teatterissa (Anastasia oli upea, Nyqvist potki kuin viimeistä päivää, ja tekstasin sussulle, että fyikkelis, meidän lapsi on aloittanut kickboxingin) ja juhlimassa siskoni lasten syntymäpäiviä, ja kaikki oli ihanaa. Olin sopinut pitkälle viikonlopulle hirveästi tekemistä, joten tapasin suunnilleen kaikki sukulaiseni, kävin useissa ravintoloissa ja nautin elämästä.

Mutta koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, viikolla 26 mut valtasi kaikennielevä, kaamea stressi. Aloin vihdoin tajuta, että vauva syntyy jo melko pian, minulla on hirveästi töitä ennen sitä, ja monia asioita pitäisi saada valmiiksi (no, pakko ei tietenkään ole: vauva voi syntyä, vaikkei kuivakaappia ole järjestetty, mutta olisi hyvä että olisi joku hylly edes ajateltuna ennen kuin täytyisi keksiä, minne tuttipullot, potkuhousut, korvikkeet ja systeemit säilötään). Tämä oli nyt varmaan sitä, mitä kutsutaan pesänrakennusvietiksi, aikaa, jolloin tekee mieli valmistella kotia vauva varten. Harmi vaan, että minun kohdallani se meinasi sitä, että valvoin öisin miettimässä, mihin vauvan vaatteet ja vaipat laitetaan, enkä kuitenkaan saanut mitään tehtyä asian eteen. Aloin suunnitella pientä kylpyhuonefreesausta, jotta ihan hyvä, mutta vähän hankala kylpyhuone saataisiin toimivammaksi ennen vauvan tuloa. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että koko kylppäri”remppa” on pelkkä pipe dream eikä se tulisi koskaan toteutumaan. Olen huono tarttumaan toimeen, etenkin kun kyse on asioista joiden kanssa olen epämukavuusalueellani: peruuttamattomat esteettiset ja käytännölliset muutokset, jotka nielevät paljon rahaa.

26+0: Jossain mun sovelluksista sanottiin että nyt kannattaa laittaa sairaalakassi valmiiksi ja mulla loppui sydämenlyönnit. Niinku öö ei kai ny vielä? Siinä sanottiin myös että nyt kannattaa ostaa ja asentaa autoistuin ja tehdä synnytyssuunnitelma ja että nänneistä saattaa vuotaa maitoa – tai jotakin sen kaltaista. Ja mää olin ihan että noniiiii hold your horses otetaas vähän takapakkia nytte hei. Siellä myös sanottiin että raskauden kolmas kolmannes alkaa kohta ja musta siihen on vielä ihan hyvä tovi.

Edit: tilasin äitiyspakkauksen.

Raskausviikolla 27 kylpyhuoneestamme löytyi kosteutta. Tai siis: olimme freesaamassa kylpyhuonetta, koska olin tullut siihen tulokseen, ettei remontti kerta kaikkiaan ole tällä hetkellä mahdollinen. Silikonien vaihdon yhteydessä huomasimme, että kylppärin nurkassa oleva rikkinäinen laatta näyttää huolestuttavalta, ja kutsuimme huoltomiehen tarkistamaan asian. Hän pudisteli päätään ja sanoi, että huonolta näyttää. Ajattelin, että voi vittu varo mitä toivot: minähän olin halunnut “vähän freesata” kylppäriä. Nyt näytti siltä, että olisi pakko. Huoltoyhtiö teki isännöitsijälle raportin, ja isännöitsijä halusi teettää virallisen kosteusmittauksen. Minusta oli tietenkin tosi hyvä, että kylppärin tila tarkistetaan, mutta olin huolissani, koska kuka on koskaan kuullut nopeasti ja vaivattomasti toteutetusta kylpyhuoneremontista? Niinpä. Ei kukaan.

Toivoin, että stressin aiheet liittyisivät vauvaan eivätkä töihin, ja pidin sormet ristissä, etten sairastuisi johonkin maailmanlopun flunssaan tai oksennustautiin, jonka kourissa kaikki muut tuntuivat nyt kamppailevan. Puolisoni alkoi taas kutsua mua Röyhy-Roopeksi, koska mua röyhtäytti koko ajan niin paljon.

28+0: Mut ei siinä vielä kaikki: sain eilen meilin että meillä on joku ilmanvaihtohormi keittiön kaappien takana määräysten vastaisesti. Kaapit pitää poistaa kun hormi tullaan puhdistamaan ens kuussa, ja hormin pitää olla näkyvillä myös siitä eteenpäin eli pitää ottaa kaikki keittiön kaapit vittuun. Se venttiili on tietenkin siinä sillain keskellä seinää. Ja kaikki tämä, mukaanlukien huollon ylimääräinen käynti, pitää maksaa ite. Jos oikein hyvä säkä käy ni tässä tulee sit sekä kylppäri- että keittiöremontit. Ja rahaahan on – NOT. Tuomas on lomautettuna. Vittuuuuuughhhhhh.

Olin jo muutosta asti haaveillut myös pienestä keittiöremontista, koska asuntomme keittiö on pieni eikä kovin toimiva. Se on kuitenkin remontoitu vasta seitsemän vuotta sitten, joten sitä olisi typerä alkaa repimään alas. ihmiset aina puhuvat manifestoinnin puolesta, mutta tämä oli ihan next level shittiä: olin salaa pikkuisen toivonut että jossakin vaiheessa olisi varaa ja aikaa freesata kylppäriä ja keittiötä, mutta nyt näytti siltä että kumpikin pitäisi laittaa kokonaan uusiksi pika-aikataululla. (Tai no, pakkohan ei ole tehdä mitään – keittiön kaapit olisi voinut vaan irrottaa ja elää niin, mutta sitten keittiössä ei olisi YHTÄÄN säilytystilaa. Jokin ratkaisu olisi keksittävä, ja jos osa keittiöstä pitää laittaa uusiksi, samalla sitä laittaisi koko homman. Jos vaan ehtii.) Ajoitus oli naurettava: mulla oli elämäni kiireisimmät työviikot, vauva mahassa ja suihku pois käytöstä. Sussu oli lomautettuna, minä tiesin että mätkyt on tulossa, ja lisäksi tällä viikolla joku tuntematon tyyppi kävi puolisoni kimppuun täysin varoittamatta. Rikosilmoitus, lisähuoli ja -stressi ei ollut varsinaisesti se mitä kaipasimme.

Kävin suihkussa Yrjönkadun uimahallissa ja toisinaan kavereilla. Uimahallissa oli kivoin käydä, vaikka siitä pitikin maksaa: sai mennä silloin kun halusi, eikä tarvinnut sopia aikaa kenenkään kanssa. Uimahallissa suihkuttelu oli myöskin nopeinta (vaikka siinäkin kesti aina tunti), kun ei tarvinnut jäädä kohteliaisuuskahville. Sekä kavereilla että uimahallissa käyminen olisi ihan kivaa, jos elämässä ei olisi kauhea kiire. Ehtisi kahvitella ja vaikka saunoa (en käynyt kertaakaan uima-altaassa, vaikka kävin kolme kertaa viikossa uimahallissa, koska halusin vain nopeasti puhtaaksi ja kotiin jatkamaan töitä). Mutta nyt oli koko ajan vaan kauhea kiire ja tuska ja stressi.

Kaiken keskellä yritin ottaa rauhallisesti, jottei vauva kärsisi. Se oli kuitenkin kaikkein tärkein.

28+5: Tuomaksella on tapana etenkin iltaisin ja joskus muutenkin rutistella ja painella mahaa. Se tunnustelee missä vauva on ja juttelee sille niitä näitä, ja se on musta hirveän söpöä. Nyqvist potkii ja mekastaa tosi kovasti ja nyt potkut tekee välillä jo rajummin kipeetä. Nytkin just se valssaa mun virtsarakon päällä ja aisssss. On tosi outoa ajatella että tulee aika kun en enää tunne sen liikkeitä mun mahan sisällä. Ei mikään ihme että äidit kuulemma tuntee haamupotkuja synnytyksen jälkeen. Janita sanoi että se oli sairaalassa ollut synnytyksen ihan että öö jäikö teillä sinne joku.

Raskausviikolla 21 oloni oli tosi hyvä: pahoinvointi oli tyystin kadonnut, mutta tunsin jo vauvan liikkeet, joten en ollut jatkuvasti huolissani siitä, että onko kohdussa elämää (siis toki olin huolissani useinkin, en vaan osaa koko ajan uskoa, että kaikki menisi hyvin – mutta ne kaikkein pakokauhuisimmat huolet väistyivät tässä vaiheessa). Edelleen minun oli kuitenkin vaikea nähdä tulevaisuuteen. Minusta tuntui, että tässä se nyt on, koko prosessin ihmeellisin aika, kun maha on söpö ja pullea, ja vauvalla on ultrallisesti todistettuna kaikki hyvin, ja tunnen kun se potkii. Oli vaikea ajatella, että raskaus ei jatku tällaisena, ja että koko homman pointtihan on se, että vauva syntyy, ja sitten se kaikki ihmeellinen vasta alkaa.

No, ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: kropan kremppailu alkoi. Selkä kipeytyi helposti, ja lantio jäykistyi, jos makoili hetkenkin. Ummetus vaivasi, ja maha tuntui välillä niin hirveän täydeltä, että olo oli epämukava. Mikään ei kuitenkaan ollut (eikä ole) niin hirveää kuin se alun lamauttava pahoinvointi. Pärjäsin näiden olojen kanssa ihan hyvin. (Ja ummetukseen on onneksi lääkkeet.)

21+2: On vähän sellaisia epämukavia oloja. Maha on pinkeä ja tuntuu usein täydeltä ja pikkusen kipeältä. Ihoa kutittaa, varsinkin ylävatsasta ja rintojen alta, ja lantion seutu on jäykkä ku mikä. Erityisesti kaulan alueelle on kasvanut pieniä luomia. Tänään kävin katsomassa (siskontyttäreni) Nooran viikon vanhaa Tuike-vauvaa. Se oli niin ihana ja pieni että mää vaan itkin koko ajan 🥹♥️ se ei painanut paljon mitään, ja musta tuntui ihan älyttömältä että sellainen meilläkin on sitten touko-kesäkuussa.

Musta alkoi tuntua, että vauva saattaisi reagoida iiiiihan vähän ääniin. Kun olin livekeikalla, se rymisteli mahassa, vaikkei se yleensä juuri liikkunut, jos olin seisaallani (toim. huom. nyt myöhemmin se remuaa ja mellastaa kyllä ihan kaikissa asennoissa). Mutta ajattelin näistä tuntemuksista, niin kuin kaikista muistakin, että kaikki voi olla kuvitelmaa. En osannut yhtään tulkita vauvan rutiineja, elleivät ne olleet tosi selkeitä, kuten se, että iltaisin, kun makasin sängyssä, se liikkui eniten. Olin kateellinen äideille, joilla tuntui olevan jotenkin selkeämpi yhteys kohtuvauvoihinsa, ja jotka tunnistivat, että vauva reagoi tiettyihin asioihin tai tilanteisiin. Samalla kyllä ajattelin, että ihailemani vauvayhteys voi hyvin olla ihan sama juttu kuin se että syödessäni vaikka jätskiä saatoin sanoa, että joo Nyqvist selvästi tykkää jätskistä, vaikka mistä minä mitään tiesin.

Nyt, kun maha kasvoi ihan selvästi, huomasin että napani alkoi kasvaa umpeen, lol. Mulla on aina ollut sellainen aika syvä kuoppanapa, enkä ole oikein ikinä nähnyt miltä napani näyttää, kun se on ollut vain sellainen täydellisen pyöreä pikku kraatteri keskellä mahaa. Nyt se oli alkanut venyä ja vanua ja muuttua vähän sellaiseksi surumieliseksi suuksi, ja aloin pelätä, että se kasvaa kohta umpeen. (Sillähän ei siis ole mitään väliä. Mitä jollain navalla tekee? Ei mitään. Paitsi minä olen joskus kylvyssä vitsaillut että se on pikkuruinen uima-allas. Mutta voin kyllä elää ilman tätä vitsailua.) Ja sitten ystäväni kysyi, että ”onko sun napa jo pullahtanut”, ja olin ihan että jaa niinkö siinä käy. Kropan muuttuminen toisenlaiseksi konkretisoitui jotenkin tämän napa-asian myötä – vaikka edelleen, en tiennyt olleeni mitenkään kiintynyt omaan napaani. En ajatellut vartaloni muita muutoksia, mutta olin hirveän huolissani navastani. Mitä jos se ei koskaan palaudu ennalleen? Siis mikäänhän ei enää koskaan palaa ennalleen, meille tulee jumalauta vauva. MUTTA ENTÄS MINUN NAPANI??

(Oma napa on jotenkin niin ihanan ironinen ja symbolinen huolen aihe, että melkein ei edes naurata.)

Mutta katsoin minä näillä viikoilla oman navan lisäksi tulevaisuuteenkin. Aloin peruuttaa sähköpostiini tulevien uutiskirjeiden tilauksia, koska ajattelin, etten halua, että sähköposti tukkeutuu niistä äitiyslomalla. En ollut koskaan aiemmin tajunnut miten järkyttävän paljon saan täysin turhia uutiskirjeitä. Osan olen toki itse tilannut, mutta osa tulee sähköpostilistoilta, joihin minut on lisätty, koska olen toimittaja. Saan sähköpostin aina, kun jokin tietokonevalmistaja lanseeraa uuden hiiren, kun jokin kylpyhuonekalustefirma tekee mainosartikkelin siitä, kuinka sinäkin olet aina peseytynyt väärin, ja kun jokin pohjoispohjanmaalainen harrastelijateatteri aloittaa uuden näytelmän esittämisen. Siis ihan harmittomia juttuja, mutta en minä kirjoita näistä uutisia, joten en tee tiedolla mitään. Silti, kun klikkasin kerta toisensa jälkeen unsubscribe, ja sitten vielä kyllä, olen varma, ja luin ruudulta sanat “we’re sad to see you go” tms, olin joka kerta ihan että eisss ehkä minä haluankin ne IDO:n vessanpönttöuutiskirjeet??

22+3: Nyt oon alkanut ekaa kertaa miettiä, mitä aion ekana syödä sen jälkeen kun Nyqvist on syntynyt. Ehkä siksi että mun on alkanut tehdä mieli sushia. Tuomas kysyi yksi päivä, mikä on eka alkoholijuoma jonka haluan juoda – ENKÄ KEKSINYT MITÄÄN. Mitä mulle on tapahtumassa?? Oon alkanut myös miettiä mitä kaikkee vauva tarvii ja oon AIVAN SEKAISIN. Mistä mun pitäis tietää mitä tarvitaan!?? Onneks mitään ei tarvita vielä melko pitkään aikaan, eli hyvin ehtii miettiä (lue: panikoida). Sama mun vaatteissa: kuinka paksut äitiyssukkikset nun kannattaa ostaa? Entä se masutuubi, tarviinko mä sen oikeesti? Haluaisin myös jonkun ihanan äitiysvaatteen mutta tiedostan miten turhia ne on mutta oon kyllästynyt kulkemaan koko ajan samoissa mutta ei kannata ostaa jotain vaan pariks kuukaudeks mutta enkö mäkin ansaitsis jotain kaunista mutta äh miks kaikki äitiysvaatteet on rumia tai kalliita. Plus en thod jaksa sovitella MITÄÄN.

Tein pari hankintaa. Ostin äitiyssukkikset (btw mikä tää juttu on että äitiysvaatteita on kyllä monen kaupan valikoimassa, mutta niitä ei saa juuri mistään livenä? Online exclusive my ass) ja ne olivat minusta IHANIN VAATE EVER. Ne olivat niiiiin mukavat ja pehmeät, ja mahakin näytti minusta niissä ihastuttavalta. Luumustin kotona kaiket päivät pelkät sukkikset jalassa, koska ne olivat minusta niin ihanat ihanat ihanat. Lisäksi sain ystävältäni lainaan tukivyön, jota olisi hyvä käyttää, koska selkä oli alkanut kipeytyä kävellessä jo parin korttelin matkalla. Mutta päivänä 22+5 kirjoitin tukivyöstä:

Voi vittu EN IKINÄ MUISTA LAITTAA SITÄ. Oon jo monen korttelin päässä kotoa kun muistan että ai niin. Plus: se ois paras varmaan jos ois seisomatyössä tai kävis paljon kävelyillä, mutta se tuntuu musta hölmöltä laittaa se siksi aikaa ku kävelen kahvilaan, ottaa siellä sit pois, laittaa taas ku lähtee kotiin, paitsi jos meneekin sporalla ja aikoo istua siellä. Tai ehkä se ei oo yhtään hölmöä ja mä vaan kuvittelen, enhän mä tiedä! Koska en tosiaan oo kertaakaan muistanut ottaa sitä ees mukaan trolololoooo.

Viikolla 23 meillä oli neuvolakäynti, ja minusta oli aivan ihanaa istua siellä ja sanoa täydestä sydämestä, että voin tosi hyvin. Kaikki oli niin hyvin, että tilanteeseen alkoi oudosti tottua: me aina aiemmin odotettiin Tuomaksen kanssa innostuneina torstain ja perjantain välistä yötä, jolloin sovelluksiin vaihtuu se vihannes tai hedelmä, minkä kokoinen vauva on sillä viikolla. Mutta tällä viikolla me muistettiin katsoa se vasta lauantaina (kaali, papaija, maissintähkä). Hävetti, että ollaanko me nyt unohdettu meidän vauva. Mutta aika jotenkin vaan kului.

23+5 Mulla ei hirveesti oo ollut ehkä mitään pesänrakennusviettiä. Tai ainakaan en oo saanu täällä kotona mitään aikaiseksi, vaikka nurkkia pitäis siivoilla ja paikkoja laittaa valmiiksi. On hirveen vaikea miettiä tavaroita vauvalle. Tai ei ees tavaroita vaan tätä kämppää. Haluisin ehkä hoitopöydän, mut tarvittais itselle myös se vaatekaappi. Ja onkohan hoitopöytä ihan turha ku vaipan voi vaihtaa pesukoneen päälläkin? Mutta jonnekin pitäis saada vaipat ja rasvat ja vaatteet. Tilattiin Lastentarvikkeesta vauvaboksi ja Liberolta liberolaukku, niissä pitäis olla kans kaikkee kampetta. Vissiin äitiyspakkauskin pitäis hankkia jo kohta. Ja hakea ne kaikki tuet. Lol tarkistin just että äitiyspakkausta voi hakea kun raskaus on kestänyt vähintään 154 päivää ja se on (ainakin Natural Cyclesin mukaan) just tänään 🤣.

Toim. huom.: ostimme Torista Ikean hoitopöydän ja netistä vaatekaapin viikkoa myöhemmin.

Valitin somessa herkkiä, palelevia nännejäni, ja sain paljon neuvoja, kuten villahuivin kietominen rintojen ympäri ja merinovillaiset rinnanlämmittimet. Harmi että mulla oli nämä kaikki vinkit jo käytössä, eikä niistä ollut mitään apua. (Plus: villahuivi rintojen ympäri ei minusta ole mikään neuvo, vaan kömpelö hätäratkaisu. Ei kukaan voi elää normaalia elämää villahuivi tisseissä koko ajan.) Sitten tuttu kätilö ja neuvolayrittäjä suositteli mulle nännikipuihin magnesiumtankkausta. Rintojen kylmyysherkkyys voi kuulemma olla Raynaudin oire, ja se voi ilmetä myöhemmin myös imetyskipuna. Magnesiumin tankkauksesta voisi olla siihen apu. Magnesium auttaa myös suonenvetoihin (vaikken niistä ollut kärsinytkään) ja levottomiin jalkoihin, ja se voisi vissiin ehkäistä rintatulehduksiakin, joten en nähnyt siinä haittaa, vaikka nännikipujakin oli vain harvoin. Harvoin, mutta ne olivat ihan karmeita. Magnesiumtankkauksessa magnesiumia vedetään iltaisin nostaen annosta joka ilta: ekana iltana kolme tablettia, tokana neljä, sitten viisi, kuusi, seitsemän ja niin edelleen, kunnes pitää käydä vessassa. Se on merkki siitä että magnesiumkatto on saavutettu. (Huom en ole kätilö, mutta jotenkin näin se meni. Kysykää joltain ammattilaiselta, jos haluatte tästä lisätietoa.) Mulla meni kuitenkin maha magnesiumista niin sekaisin niin nopeasti, etten pystynyt tekemään tankkausta oikein.

24+5: Magnesiumtankkaus on päällä ja oon oppinu esim sellasen kivan asian että mg aiheuttaa ilmavaivoja ja löysää vatsaa. Note to self: seuraavan kerran ku ummettaa ni magnesiumia vaan saatana. Eilen keksin nukkumaan mennessä että vitsi haluaisin olla mahallani. Sit se alkoi harmittaa ku en pystynyt, ja ärsytti että olin ikinä ees saanut koko ajatuksen päähäni. Sanoin siitä Tuomakselle ja se sanoi välittömästi: ”mahallaan on ihan perseestä” ja mua alkoi naurattaa niin paljon ettei enää harmittanut koko juttu. En kuulemma jää mistään paitsi vaikken voi olla mahallani.

(Syön edelleen magnesiumia iltaisin maltillisen määrän, eikä nännikipuja ole sittemmin ollut kuin ehkä kerran, joten ehkä siitä on kuin onkin ollut apua, vaikken oikeaoppista tankkausta pystynytkään tekemään. Mene ja tiedä.)

Sittemmin olen alkanut ajatella, että söin ja join mitä hyvänsä ensimmäisenä lapsen syntymän jälkeen, haluan tehdä sen mahallani ja testata, olenko jäänyt mistään paitsi.

Ensi kerralla: viikot 25–28 ja raskausdiabetesdiagnoosi.

Raskausviikolla 17 aloin voida paremmin – ja tietenkin huolestuin silmittömästi sen sijaan, että olisin nauttinut hyvästä olosta. Mutta ei hyvä olokaan ollut ihan kokonaisvaltaista: minua alkoi ummetuttaa.

17+4: On niin normaali ja hyvä olo, että taas huolestuttaa. Ärsyttää etten tunne vielä liikkeitä tai minkäänlaista kuplintaa. Mutta siis IHANAA voida vihdoin hyvin! Mun tekee jopa mieli mennä ravintolaan! Virtsakokeen tulokset on mun nähdäkseni normaalit, eikä proteiinia ole eli raskausmyrkytystä ei ole. Jouduin kyllä tekemään kokeen kahdesti, kun labra ei ollutkaan enää auki kun menin palauttamaan putiloita 😅 oli hieno tunne kuljeskella pissapullot taskussa jouluostoksilla.

Ummetus on alkanut vaivata toden teolla. Pakko hakea jotain lääkettä kun en oo tottunut tällaiseen: en ymmärrä miten kukaan jaksaa istua pöntöllä ja tikistää kakkaa minuuttikaupalla. Se on nopee suoritus ja ulos. Tai siis yleensä on. Nyt ei oo, plääh.

Hain ummetukseen apteekista Pegorionia, josta oli apu. Apteekkihenkilökunta auttoi, mutta suosittelen myös HUSin teratologista tietopalvelua, joka neuvoo, millaisia lääkkeitä raskaana saa käyttää minkäkinlaisissa tilanteissa.

Jouluaattona, raskausviikolla 18, aloin luulla että tunnen vauvan hipsutuksia. Nyt myöhemmin täytyy sanoa, etten usko että ne olivat sitä, mutta silloin minua huojensi, että jotakin tapahtui ihon alla. (Se jokin mikä siellä tapahtui saattoi toki olla edellä mainittu ummetus, mutta silti.) Mutta koska en tuntenut liikkeitä enkä voinut huonosti, saatoin hetkittäin unohtaa, että olen raskaana. Toisaalta koko homman todellisuus alkoi tuntua konkreettiselta, kun kaikki tiesivät jo raskaudesta ja vatsa oli esillä, vaikka olikin vasta pikkuinen kumpu. Nyqvist sai jouluna lahjojakin: ruokalapun, parit pikkuruiset housut ja söpön pingviinipyyhkeen. Siskontyttöni Fanni oli neulonut sille pienenpienet lapaset! Voi minä niin itkin.

Jouluna tapasin sussuni perheen ensimmäistä kertaa (joo, olen samaa mieltä, tämän olisi pitänyt tapahtua paljon aiemmin, mutta tässä sitä nyt oltiin ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan) ja minusta oli ihanaa tavata kaikki niin, että odotan vauvaa. Ajattelin että huh, kukaan ei ainakaan voi vihata minua kun minulla on mahassa uusi yhteinen perheenjäsen. Muutenkin olin näihin aikoihin ihan holtittoman rakastunut sussuuni ja tunsin itseni hirveän onnekkaaksi, että saan olla juuri hänen kanssaan. Tällaisia oloja mulla on ollut joskus muutenkin kuin raskaana: välillä on vaikea ymmärtää, että kaiken sen vaiheilun jälkeen meistä tuli ihan oikea pari ja minä ikään kuin “sain sen mitä halusin”. Aina silloin tällöin muistan, että vau, sain oikeasti iskettyä ton kultakimpaleen, ja olen siitä aidosti tosi onnellinen. (Ja tietysti myös tiedän että minäkin olen upea kultakimpale sussulleni. Tämä on kaksisuuntainen katu I’ll have you know.)

Viikoilla 18-19 kahvi alkoi taas maistua, ja olin siitä hirveän iloinen. En siksi että olisin kaivannut kahvin juomista sinänsä, vaan siksi että pidän identiteetistäni kahvinjuojana. En osaa selittää sitä sen tarkemmin. En silti alkanut juoda kahvia hirveitä määriä (raskaana saisi muutenkin juoda vain kaksi kuppia päivässä), sillä näillä viikoilla aloin myös huomata, että hampaani näyttävät keltaisemmilta kuin ennen. Olen aina ollut tosi huolellinen hampaidenpesijä (vähän vähemmän huolellinen lankaaja, mutta teen minä sitäkin) ja ylpeä siitä, että hampaani ovat ihan kauniit ja hammasluu luonnollisesti melko hyvän värinen. Olen tykännyt käydä hammaslääkärissä ja hoitaa hampaitani. Nyt alkoi tuntua siltä että kaikki vaivannäkö on ollut ihan turhaa. Hampaiden terveydestä täytyisi raskausaikana pitää erityisen hyvää huolta, koska hampaat ymmärtääkseni reikiintyvät helpommin ja ientulehduksen riski on korkeampi. En silti ole koskaan kuullut, että hampaat voisivat kellastua. Mutta toisaalta olen oppinut, että kaikki on raskaudessa mahdollista: puolisoni tuoksu on ruvennut ällöttämään, toisen silmän ripset ovat kihartuneet, olen alkanut vihata rakastamiani Suffeli Puffeli Salty Snackseja. Hirveitä tragedioita kaikki.

Vauvan liikkeitä ei vieläkään tuntunut, mutta jos painoin mahasta lujemmin, tuntui käden alla pientä muljahtelua. Selitin itselleni että tältä se tuntuu, kun vauva liikkuu. Luin netistä, että vauva nukkuu yleensä silloin, kun olen itse liikkeessä, ja saattaa herätä ja liikuskella enemmän juuri silloin, kun olen levossa. Ja siksi vauvat tottuvat siihen, että synnyttyäänkin ne rauhoittuvat parhaiten sylissä ja liikkeessä. Se oli minusta hirveän söpöä.

Olen koko raskauden ajan nähnyt tosi vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, ja muistan ne aina aamuisin – ennen raskautta en koskaan muistanut enää aamulla mistä olin uneksinut. Näillä viikoilla toivoin niin kovasti tuntevani liikkeet, että ne tulivat uniinikin:

19+0: Näin viime yönä unta että mahassa liikkui silminnähden jotain kyynärpäitä, ja Tuomas tai joku leikkas mun mahan auki. Pidettiin vauvaa hetki sylissä (sillä oli ihan musta tukka ja hirveästi karstaa päässä) ja sit oltiin sillee että öö wait miten tää laitetaan takaisin.

Viikon 19 lopulla aloin tuntea vatsassani jotakin sellaista, joka tuntui samalta kuin se, kun vedessä ollessaan saattaa tuntea lähellä olevan ihmisen liikkeet. Ikään kuin virtauksia. Ensin liikkeet tuntuivat iltaisin nukkumaan mentäessä ja pikku hiljaa muulloinkin. Ensimmäisen päiväsaikaisen “potkun” tunsin, kun puhuin puhelimessa Tuomaksen kanssa, ja liikutuin siitä että vauva tiesi isän olevan ns. paikalla. Lol. Rakenneultra (joka on nyt se toinen niistä kahdesta ultraäänitutkimuksesta, jotka kuuluvat julkisella puolella raskauden seurantaan. Siinä katsotaan tarkemmin, onko sikiöllä joitakin rakenteellisia ongelmia: ovatko raajat ja sisäelimet paikallaan ja kehittyneet raskauden keston mukaisesti) alkoi lähestyä, enkä pelännyt, että vauvalla olisi rakennepoikkeama. Minä pelkäsin, ettei mitään vauvaa olekaan.

Päivänä 19+6 kirjoitin: Huomaan että oon ihan kauhuissani ultrasta. Mitä jos joudunkin kertomaan ihmisille, ettei vauvaa olekaan? Että tää mahakin on vaan joku placebo? Vaikka todellisuudessa suurempi riski on varmaan se että kyllä siellä on joku, mutta että sillä on joku vialla. Mutta jostain syystä pelkään että mitään vauvaa ei ollutkaan, ja että oon keksinyt koko jutun.

Viikolla 20 potkut (en tykkää itse kutsua niitä potkuiksi, koska mistä minä tiedän vaikka ne olisivat nyrkit tai peppu tai vaikka piruetti) olivat toisinaan jo melkoisia, ja Tuomas alkoi tuntea ne kädellä mahan läpi. Ihmiset olivat kuvailleet potkuja kupliksi, tai poksahtaviksi kupliksi, mutta minusta ne tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) enemmän sellaisilta elohiiren kaltaisilta lihasnytkähtelyiltä, joita saattaa joskus olla vaikka käsivarressa. Jokin kehossani nyki ei-tahdonalaisesti. Ja se jokin oli Nyqvist.

Pelkoni rakenneultrasta alkoi hälventyä. Olinhan pelännyt eniten sitä, että olisiko vauva hengissä, ja liikkeiden perusteella se selvästi oli. Ultrassa selvisi että niinhän se oli – ja sillä oli kaikki hyvin: kaikki elimet olivat paikallaan ja vauva kehittynyt hyvin. Se oli kuulemma medium miinus -kokoinen, ja mua nauratti, koska ajattelin, että kypsyysaste on varmaan about sama. Naurattamisen lisäksi mua kyllä myös ärsytti:

Ultraaja lässytti. ”Siellä näkyy pikku lalka ja ihanat pienet lalpaat” jne. Jotenkin mua ärsyttää aina kun ultraaja sanoo että reipas lapsi tai jotain (plus poikasikiöitä sanotaan varmaan reippaiksi siinä missä tyttösikiöitä kauniiksi), kun ne kaikki on varmaan tollasia samanlaisia. Tai niinku että mitä sää siinä kehut, että luut on paikoillaan jne. Hyvä tarkoitus niillä varmaan on, ja jotenkin huomaamattahan sitä tekee noin. Ja siis kivempi tietty että ovat tollasia ku ihan mulkkuja, mutta jotenkin kamoon. Oon aikuinen ihminen. Voi myös sanoa vaan että täällä on kaikki paikallaan ja kaikki hyvin.

Nyt mua naurattaa toi ärsytys, koska lässytän tietenkin mahalle itsekin koko ajan. En tosin vieläkään kaipaa lässytystä terveydenhuollossa.

Rakastin, rakastin, rrrrakastin sitä, että tunsin viimein Nyqvistin liikkeet. Outoa oli, että liikkeet tuntuivat erityisesti silloin kun makasin selälläni. Sitähän luulisi että vauva valahtaa silloin ikään kuin selkää kohti. Outoa oli myöskin ajatella, että tämä ei olisi ihmeellisintä tässä koko hommassa, ja että vauva tulee sieltä jonakin päivänä vielä uloskin, ja kaikki mahan läpi tuntuvat potkut unohtuvat – ja sittenhän kaikki vasta alkaa. Ultran jälkeen aloin kirjoittaa vauvakirjaa, koska olin luvannut itselleni että vasta sitten saa innostua. Kovasti odottamani vauvakirjan täyttäminen oli pienoinen pettymys, koska eihän siihen ollut paljon mitään mitä täyttää! Se on vauvakirja eikä mikään mahakirja – ei sinne mitään raskausoireita raportoida, vaan vauvan kasvua sitten kun se on syntynyt. Kirjoitin muistiinpanoihini että oon kyllä ihan pihalla lol.

20+4: Yleisesti ottaen nyt tuntuu että Nyqvist hengaa koko ajan mun virtsarakon päällä kun pissattaa niin tolkuttoman usein. Tällä viikolla oli sellainen odottavien äitien etäfysioterapia, ja siellä sanottiin että pissalla pitäis käydä kolmen tunnin välein. Eilen illalla kävin kolme kertaa kahdenkymmenen minuutin sisällä. (Siellä sai kysyä kysymyksiä, ja muut odottajat kyseli jotain että paljonko saa nostaa penkistä ja voiko vielä juosta niin ja niin monta kilometriä päivässä ja mä ajattelin että oon joutunut vahingossa johonkin fitness-mammojen ryhmään. Ite en uskaltanut kysyä mitään ku ainoa suoritus mitä teen liian usein on pissaaminen.)

Viikon 13 alussa liikkuminen ja kaikenlainen aktiivisuus alkoi tuntua lonkissa tai lantiossa tai joissakin sellaisissa paikoissa joita en ollut aiemmin joutunut juuri ajattelemaan. Seisominen kivisti, käveleminen kivisti, paikallaan oleminen kivisti. Ja yhtä aikaa laiskotti koko ajan niin paljon, ettei olisi huvittanut tehdä mitään. Mutta tietenkin sekin kivisti.

Odotimme tosi kärsimättöminä tuloksia kokeesta, jonka tarkoitus oli selvittää, onko meidän vauvallamme jokin kromosomipoikkeavuus. Aika mateli ja ryömi, ja tuntui että kärsimättömyyteen voisi kuolla, mutta viikko (maailman pisin viikko) kokeen jälkeen sain Naistenklinikalta puhelun. Koska kokeessa katsotaan vauvan kromosomit, samalla saa tietää sukupuolen (jolla ei tietenkään ole mitään väliä, mutta halusimme silti tietää. Jotenkin tuntui, että se konkretisoisi tätä muuten hyvin abstraktilta tuntuvaa asiaa).

Päivänä 13+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Tänään sain puhelun Naistenklinikalta: tulokset oli normaalit eli ei jatkotutkimuksia! Kätilö toivotti puhelimessa onnellista loppuraskautta. Olisin saanut tietää sukupuolen siinä heti, mutta halusin odottaa että kuullaan se Tuomaksen kanssa yhtä aikaa ja se oli töissä. Tulokset tulee myös kirjeitse joten avataan se sit yhdessä. On ollut taas tosi huono olo, ja aamulla tuli oksennus. Ei tee mitään ruokaa mieli ja jotenkin vituttaa vaan. Kävin tänään korona- ja influenssarokotuksessa. Perjantaina on neuvola ja vaikka ärsyttää mennä sinne aamulla ja huonovointisena niin tuntuu ihanalta ajatus että pääsee pitkästä aikaa juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa kaikesta.

Korona- ja influenssarokotuscocktail laittoi kroppani ihan sekaisin (joka oli mulle aivan uutta, en ole koskaan aiemmin saanut mistään rokotuksesta oikeastaan minkäänlaisia oireita), ja seuraavana aamuna oksentelu ei ottanut loppuakseen. Melko pian kävi selväksi että kyse on jostakin muusta kuin raskausoireista. Kirjoitin muistiinpanoihini seuraavasti: (P.S. Anteeksi että kiroilen näissä muistiinpanoissa niin paljon. En ollut ajatellut julkaisevani niitä mihinkään. En myöskään halua sensuroida niitä, koska ne ovat niin raa’an rehellisiä.)

Vittu elämäni yks hirveimmästä päivistä. Oon oksentanut aamusta asti koko päivän, ja vasta nyt yhdeltä yöllä sain syötyä jotain. Tähän asti kaikki on tullut ylös vettä myöten. Vissiin joku rokotuksen sivuvaikutus. Kaamee hedari, hirvee väsymys ja todella heikko ja kuivunut olo. Oon nukkunu koko päivän. Toivottavasti Nyqvistillä on kaikki hyvin.

Ja tietenkin vauvalla oli kaikki hyvin. Kohtuvauvat eivät pikku vatsataudista hätkähdä, ne ovat sitkeitä. Tuntui silti ihan hirveältä, ettei saanut syötyä tai juotua mitään vuorokauteen. Aloin olla toden teolla kärsimätön vauvan sukupuolitiedon suhteen, vaikken ollut ajatellut että se olisi mulle tärkeää, enkä halua määritellä lapseni sukupuolta tai sukupuolettomuutta hänen puolestaan. Mutta jotenkin se, että kromosomit on tsekannut joku, ja tiedon olisi voinut kuulla jo puhelimessa mutta itse päätti odottaa kirjettä, sai jotkut todella vilkkaat kärsimättömyyssolut kehostani liikkeelle. Nyt alkoi olla jo kaksi viikkoa kokeen ottamisesta, eikä kirjettä ollut vieläkään tullut, vaikka tieto oli jo olemassa. Kirjauduin Maisaan ja Omakantaan ja Omapostiin ja K-kauppaan ja kaikkialle minne keksin monta kertaa päivässä vain pettyäkseni.

Päivänä 14+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Maisan mukaan vauva on sitruunan kokoinen. Clue sanoo kanelitanko ja Natural Cycles persikka (Maisassa oli persikka jo viime viikolla, Jenkeissä kaikki on suurempaa). Sukupuolitietoa ei oo vieläkään tullut, vaikka odotellaan sitä aivan kärsimättöminä. (Toim. huom. Clue on jo vuosia käyttämäni kuukautisseurantasovellus ja Natural Cyclesin otin käyttöön kun raskaus alkoi. Kummallakin voi seurata sekä kuukautisia että raskautta. Mulla on molemmista maksulliset versiot.)

Edit: meillä loppui kärsivällisyys kun tänäänkään ei tullut kirjettä Naistenklinikalta. Tuomas valtuutti mut soittamaan sinne, vaikka oltiin koko ajan ajateltu että halutaan saada se selville yhdessä. Soitin 28 kertaa ja varattua tuuttas koko ajan. Olin ihan varma että siellä on kätilöt laittanu luurin pöydälle jotta pääsis pikkuhiljaa lasketteleen viikonloppuun, mutta 29. kerta tärppäs. Me saadaan pieni poika!

Nyqvist on siis poika – ainakin jos kromosomeihin katsoo. Olin ehkä jo vauvalle työnimeä antaessani jotenkin maagisesti aistinut sen kromosomit, koska Nyqvist (tai varmaan mikä tahansa sukunimi) kuulostaa kieltämättä vähän sellaiselta pukuhuoneessa huudeltavalta nimeltä, jonka yhdistän maskuliinisuuteen ja sporttituoksuun. “Hei Nyqvist, onko sulla Menneniä? Omani on loppu” ja niin edelleen.

Olin ajatellut, että tieto vauvan sukupuolesta auttaisi jotenkin sen ajattelemisessa, että millainen tyyppi kohdussa majailee tai että millaista elämästä tulee, mutta menin siitä vielä enemmän sekaisin: nyt tiesin sukupuolen ja siksi yritin koko ajan olla kovasti ajattelematta sitä. Koska eihän sen tietämisen pidä vaikuttaa mihinkään. Lapsi mikä lapsi. Jotakin kuitenkin tapahtui samoihin aikoihin, kun saimme tietää sukupuolen – tai siis kromosomit. Aloin hetki hetkeltä uskoa enemmän, että kaikki saattaisikin sujua ihan hyvin.

En muista, missä vaiheessa huomasin, että kroppani alkoi kutista, mutta tässä vaiheessa minulle selvisi, että sekin on raskausoire. Etenkin rintoja, rintojen alusia, vatsaa, nivusia ja kainaloita kutitti koko ajan aivan vietävästi. Ymmärrän että iho venyy, ainakin rinnoista ja vatsasta, ja saattaa siksi kutista, mutta KAINALOT? Raskausoireet ovat kyllä hetkittäin ihan täysi mysteeri. Ai niin, tämäkin vielä: oikean silmäni ripset taittuvat yhtäkkiä itsestään kauniisti ylöspäin, vaikka minulla on surullisenkuuluisasti täysin piikkisuorat ripset. Kamoon Nyqvist, molemmat tai ei mitään, pliis.

Viikon 14 lopulla meillä oli neuvola-aika, jossa saimme kuulla vauvan sydänäänet. Se oli IHANAA. Ihanaa ei ollut se, että päätäni alkoi särkeä väkivaltaisesti. En tiennyt sitä silloin, mutta onneksi sitä kesti vain pari viikkoa. Pahoinvointi alkoi olla satunnaisempaa, mutta se ei lohduttanut, kun päähän sattui niin paljon ettei pystynyt nousemaan sängystä. Aloin opiskella imetyksestä, kuten neuvolassa kehotettiin, ja katsoin netistä videon vauvasta, joka ikään kuin ryömi tissille heti synnytyksen jälkeen (btw en thod tiennyt että vauva voisi osata tehdä niin) ja itkin niin paljon etten nähnyt mitään. Yhtenä päivänä aloin itkeä spontaanisti sohvalla vain siksi, että ajattelin ohimennen sitä, miten paljon rakastan puolisoani.

Viikkojen vaihteessa saimme vihdoin sen odottamamme kirjeen. Siinä luki lakonisesti vain: “sikiö on poika”, ja jotenkin arvostin sen asiallisuutta.

Päivänä 15+4 kirjoitin: Tänään on tuntunut ekaa kertaa siltä että vatsassa on jotain. Ei liikkeitä mut niinku että siellä on jotain mitä siellä ei oo ennen ollut. Outo tunne.

Viikolla 16 tapahtui paljon: aloin tuntea kipeitä vihlaisuja vatsassani yskiessä tai nauraessa, ja siskoni kertoi, että niitä kutsutaan repimiskivuiksi. Harvoin olen kuullut yhtä kuvaavaa nimeä millekään asialle, koska siltä se juuri tuntui. Sillä viikolla aloimme myös miettiä nimiä. Koen sen (edelleen) hirveän vaikeaksi ja otan mielelläni ehdotuksia vastaan. Halusin epätoivoisesti tuntea Nyqvistin liikkeet, mutten tuntenut mitään, mistä olisin voinut olla varma (kirjoitin muistiinpanoihini että tunsin varmasti jotain, mutta mistä sen tietää oliko se Nyqvist vai aiemmin syömäni hamppari). Kävin ystäväni synttäri-illallisella ravintola Pleinissä, ja siellä otettiin raskausruokavalio aivan IHANASTI huomioon. Suosittelen lämpimästi. Kävin sokerirasitustestissä (minulla ei ollut raskausdiabetesta), lääkärintarkastuksessa (kaikki oli hyvin) ja ylimääräisessä ultrassa (koska en tiennyt, että lääkärissäkin ultrattaisiin) ja kerroimme raskaudesta julkisesti.

16+6 kirjoitin: No nyt on sitten kerrottu maailmalle. Oon aivan tuhannen liikuttunut siitä, miten vilpittömästi ihmiset onnittelee ja on onnellisia meidän puolesta. Niinku ei me olla ansaittu sellasta! Lol. Tänään aamulla vasta aamupalan jälkeen jouduin nieleskelemään puklua vartin. Mutta se ei tullut ulos joten jee! Ois ollu hirveetä jos ois tullu: olin syönyt paahtoleipää enkä pureskellut mitenkään erityisen huolellisesti.

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8

Kun viides raskausviikko pyörähti käyntiin, tein raskaustestin vielä muutamana päivänä. Viiva oli joka kerta edellistä tummempi, ja aloin uskoa, että olen kuin olenkin oikeasti raskaana.

Päivänä 5+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Okei nyt alkoi se nännikipu. Nännit on TODELLA herkät kylmälle ja tuntuu raastimella hierotuilta kun on ulkona (ihan vaatteet ja ulkovaatteet päällä, mind you). Arrgggghhhh sattuu ihan vitusti. Tein tänään aamulla muuten taas testin: viiva tuli heti ja vahvaksi. Nyt lopetan ehkä niiden tekemisen. Oon tehny niitä yli viikon. (toim. huom. en lopettanut testien tekemistä.)

Luin neuroottisesti muistiinpanojani aiemman raskauden ajalta ja yritin vertailla oireitani sen aikaisiin määrittääkseni, olenko paremmin tai huonommin raskaana kuin silloin, lol. Nainen voi olla monta kertaa raskaana ja raskaus voi olla joka kerta erilainen, joten mitään oirevihkosta on turha tuijotella. Tiesin sen, toki, mutten silti voinut itselleni mitään.

Aika, jolloin tietää jo olevansa raskaana, muttei vielä uskalla kertoa kenellekään, on hirveää ja ihanaa. Aika kuluu uskomattoman hitaasti, mutta tuntuu tosi erityiseltä: meillä on salaisuus, jota kukaan muu ei vielä tiedä. Koko ajan pitää myös huolehtia siitä, että raskaus menee kesken. Aiemman keskenmenoni jälkeen suuri pelkoni oli se, että kannan kauhua mukanani mahdollisessa uudessa raskaudessa. Se toteutui. Mietin joka ikinen minuutti sitä, että kaikki tämä voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Toisaalta tunsin oloni rauhallisemmaksi: tiesin, että jotakin pahaa voi tapahtua, ja todennäköisesti pystyn silti selviämään siitä.

Raskausviikon kuusi puolessavälissä lähdimme sussun kanssa ensimmäiselle yhteiselle lomamatkallemme Prahaan. Aloin olla huonovointinen, hengästyin ihan pienestä ja tarvitsin jatkuvasti vettä ja välipalaa. Mutta samalla olin ihan megarakastunut puolisooni. Meillä oli ihanaa yhdessä, oli se salaisuus, olimme lomalla, ja hän oli hirveän huolehtivainen eikä hermostunut yhtään, vaikken ollut energisintä matkaseuraa.

Prahassa alkoi aamuoksentelu. Päivänä 7+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Vauva on tänään mustikan kokoinen ja mua oksettaa ihan hirveästi. Jaaaaa oksensin heti kun olin kirjoittanut ton. Oksentamisesta tuli parempi olo, mutta voin silti huonosti koko päivän. On vaikea syödä, mutta kun syö, on ehkä kaks minuuttia hyvä olo. -- Vituttaa ihan helvetisti matkustaa tällä ololla. Jos ois laskenu tän päivän hyvän olon minuutit yhteen, ois niistä tullu ehkä puoli tuntia yhteensä. Jee.

Seuraavana päivänä en oksentanut aamulla, ja helpottuneisuuden sijaan tunsin huolestuneisuutta. Raskaus on niiiin outoa!! Sitä ei mitään muuta haluaisi kuin voida hyvin, mutta heti kun voi hyvin, kauhu valtaa mielen ja sielun ja kehon jokaisen solun, ja sitä antaisi mitä vaan siitä että tulisi pikku puklu. Kauaa sitäkään ei kyllä tarvinnut odotella: huono olo palasi nopeasti ja aamuisesta oksentelusta tuli pian tapa. Oksentaminen itsessäänkin on tarpeeksi hirveää, mutta koska mikään ei riitä, sain siitä lisäksi hirveät kokovartalokouristukset, jotka aiheuttivat sen että saatoin pissata oksentaessani välillä pikkuisen housuun. Kyllä ei ihminen voi tuntea itseään kovin paljon ihanammaksi kuin pissat housussa yökkäillessään, let me tell you.

Viikon 7 viimeisenä päivänä kävimme hartaasti odotetussa ja pelätyssä varhaisultrassa. Kirjoitin muistiinpanoihini: Varhaisultrassa kaikki hyvin. Alkio on 7+2 – 7+3 -kokoinen (oon ite laskenut että nyt ois 7+5) ja sydämen lyönnit näytti kätilön mukaan vahvoilta. Mua jännitti niin paljon että sen jälkeen tuli heti kauhea nälkä. Pelottaa tietenkin edelleen hirveästi että jotain tapahtuu, mutta kuten kätilö sanoi, on hyvä olla silti onnellinen siitä että nyt on kaikki hyvin. Ja että surra kannattaa vasta sit kun on jotain surun aihetta.

Vanhempani tulivat käymään Helsingissä sattumalta juuri varhaisultran jälkeen, ja kun olimme yhdessä lounaalla, kerroin olevani raskaana. Minulla oli tosi huono olo, ja olin tilannut lohisalaatin, jossa oli inkivääriä. Siirtelin inkiväärinlämpäreitä lautaseltani sivuun, kun äitini kysyi, mitä se on, mitä salaatista poimin. “Se on inkivääriä, mä en saa kato syödä sitä ku oon raskaana”, sanoin. Äiti huusi: “Ootko! Ootko oikeesti! Noku mä en oo uskaltanut kysyä!” Herkistyimme kaikki hiukan, vanhempani, sussuni ja minä. Ja kun sanon “hiukan”, tarkoitan että itkin ja nauroin ja oli siinä räkääkin.

Kerroin läheisimmille ystävilleni samana viikonloppuna, kun kahdeksas raskausviikko oli alkanut. Tuntui aikaiselta paljastaa uutinen, mutta olin niin huonovointinen, etten voinut olla kertomatta. Lisäksi ajattelin, että nämä ovat ihmisiä, kenelle kertoisin myös huonot uutiset, joten kerrotaan nyt hyvätkin, kun niitä on. Yksi parhaista ystävistäni on myös raskaana ja neljä viikkoa minua edellä, joten on kiva voida vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Ja siis that’s the dream: olla yhtä aikaa raskaana bestiksen kanssa. Siinä dreamissa bestis ei vaan asu toisella puolella maailmaa. Mutta mennään näillä mitä on!

Myöhemmin samalla viikolla myös siskoni oli perheineen käymässä Helsingissä, joten kerroin raskaudessa myös siskolle ja hänen puolisolleen. Lähinnä siksi, että pelkäsin, että laatta lentää kesken keskustelun, mutta silti. Sanoin Joe and the juicen kassalla jotain että “mulla on niin vitun paha olo että mun on pakko kertoo että oon raskaana, jos oksennan niin se johtuu sitten siitä”. Sisko puolisoineen oli vähän että öö anteeks mitä sä sanoit. Jouduin toistamaan uutisen pariin otteeseen, mutta ainakaan laatta ei lentänyt kesken keskustelun.

Kun olin moikkaamassa siskon perhettä, toinen lapsista tarjosi mulle huikan kokiksestaan. Mulla oli heikko olo ja toivoin, että sokeri auttaisi, joten otin huikan, vaikken tykkää kokiksesta yhtään. Se oli jumalauta herkullisinta jumalten nektaria mitä olen koskaan suuhuni työntänyt. Oirevihkoseen merkittäköön ensimmäinen raskaushimo: kokis, perkele.

Ihan aluksi: suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä (minä itse en vielä tämän vuoden tammikuussa tiennyt), kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

No – sitten itse asiaan. Mehän yritettiin tätä vauvaa ihan tosissamme, joten olin koko ajan tosi tietoinen mun kierron vaiheista. Aina, kun oli suunnilleen ovulaation aika, pissasin ovulaatiotestitikkuun aamuisin, ja sitten yritettiin lemmiskellä sen mukaisesti, mitä se näytti (aikataulun mukaan lemmiskeleminen ei muuten ole lempipuuhaani. Kaikki sympatiani ovat ihmisten puolella, jotka “yrittävät vauvaa”. Se kuulostaa kivalta, siltä että paneksitaan vaan paljon ja ollaan iloisen toiveikkaita, mutta oikeasti se on tikkuun pissimistä ja stressaamista siitä, että ehtiikö tänään sekstailla, vaikkei tekisi yhtään mieli). Syyskuussa, noin neljä päivää testin varmentaman ovulaation jälkeen aloin tuntea arkuutta nänneissäni, ja kaksi päivää myöhemmin, kun arkuus jatkui, aloin epäillä, että nyt voisi olla tosi kyseessä. En usko henkimaailman hommiin, ainakaan ihan täysin, mutta toden teolla aloin epäillä raskautta sinä päivänä, kun olisi ollut meidän aiemman, kesken menneen raskauden laskettu aika. Se oli minusta jotenkin lohdullista ja runollista.

Mulle yksi tärkeä indikaattori raskaaksi tulemisessa on ollut mun Oura-älysormus. Viimeksi kun olin raskaana, aloin epäillä raskautta siksi, että Ouran data näytti mun kehon lämpötilan olleen reilusti koholla monta yötä putkeen, eikä niin ollut käynyt koskaan aiemmin. Tällä kertaa oli sama. Kuusi päivää ovulaation jälkeen Oura näytti, että kehoni lämpötila oli ollut kolmena yönä koholla. Näin oli käynyt vain kaksi kertaa aiemmin: silloin kun olin raskaana ja silloin kun minulla oli korona (se oli muuten thouds perseestä: luulin olevani raskaana, ja sitten ne kaksi viivaa piirtyivätkin ihan toisenlaiseen, hirveään testiin. Not cool).

Koska olin ollut jo kerran aiemmin raskaana muutamia viikkoja, osasin tunnistaa samankaltaisia merkkejä. Nännit tuntuivat siltä kuin joku olisi hieronut niitä raastimella, etenkin kun oli kylmä, ja pienikin ylämäki alkoi huohotuttaa. Minua alkoi närästää, ihan vähän, ja väsytti tolkuttomasti. Odotin reilun viikon, siihen päivään asti, kun kuukautisteni olisi pitänyt alkaa, ja tein testin vasta silloin. En tiennyt sitä silloin, mutta olin silloin 4 viikkoa ja 4 päivää raskaana (eli 4+4, kuten preggo lingolla sanotaan). Testiviiva oli haalea, ja mietin, kannattaako siihen luottaa. Kirjoitin muistiinpanoihini testin tekemispäivänä näin:

Se on positiivinen!! VOI HYVÄ LUOJA. Nukuin ihan paskasti kun stressasin tätä, ja aamulla Oura näytti että kehon lämpötila on laskenut. Olin sillee että noni se oli siinä. Olin varma että en oo raskaana. Nipistelin aamulla nännejä ja yritin miettiä että sattuuko niihin lol. Sattui vähän. Oon tosi innoissani mutta ihan vitun varovainen. Silloin viimeksi soitin heti lääkäriin ja jotenkin sekosin vaan siihen onneen. Nyt oon sillee että öö hmm kattellaan.

Kaksi päivää ensimmäisen testin tekemisen jälkeen oli puolisoni syntymäpäivä. Tein sinä aamuna kolme eri raskaustestiä, ja ne kaikki näyttivät positiivista, mutten uskaltanut luottaa niihin täysin rinnoin. Minusta testiviivat olivat hirveän vaaleita. Menimme sussun synttärin kunniaksi saariravintola Lonnaan syömään, ja vihasin kaikkea, koska en uskaltanut vielä kertoa henkilökunnalle, että minulla on raskausajan ruokavalio, mutten voinut tietenkään syödä tavallisen ruokavalioni mukaisesti. Ravintoloissa syöminen on rakas harrastukseni, ja anteeksi nyt vaan, mutta se on raskaana minusta ihan täyttä paskaa. Hyvä ruoka, jolle on paritettu oikea viini, ei tule oikeuksiinsa, jos siitä pitää poistaa elementtejä (omasta tahdosta riippumattomista syistä) ja nauttia se vissyn kanssa.

En uskaltanut vielä juhlia raskautta, mutta aloin olla varovaisen toiveikas, että ainakin se on aluillaan. Olimme yrittäneet tuloksetta hyvän tovin, ja olin alkanut jo olla epätoivoinen. Julkisen terveydenhuollon puolella on mahdollista päästä lapsettomuustutkimuksiin, mutta naisen 40-vuotissyntymäpäivään täytyy olla vähintään puoli vuotta aikaa silloin, kun lähetteet tutkimuksiin kirjoitetaan. Näin ainakin Helsingissä. Olin varannut ajan lapsettomuustutkimuksiin, koska 40-vuotissynttäriini oli vuosi. Jo aikaa varatessani toivoin salaa, että aika jouduttaisiin peruuttamaan siksi, että olenkin raskaana, enkä voinut uskoa että toiveeni kävi toteen. Kun soitin terveydenhuoltoon peruakseni ajan, puhelimeen vastannut kätilö henkäisi: “ai kauhee, mulle tuli oikein kylmät väreet”, ja minä aloin itkeä (tietenkin. Olen muutenkin herkkä liikuttumaan, mutta nyt minusta on tullut ihan next level märisijä).

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Olin eilen ihan varma, että tää on kemiallinen raskaus ja mulla alkaa menkat kohta. Että viivat vaan haalistuu haalistumistaan ja vuoto alkaa. Tissit ei oo ollut tänään oikeastaan ollenkaan kipeät. Mutta positiivista noi edelleen näyttää, eikä vuoto oo alkanut. Ehkä tässä voi kohta tuudittautua siihen että kyllä siellä jotain kehittyy. Toivottavasti loppuun asti.

Tein uuden testin joka päivä viikon ajan, ja pikku hiljaa viiva alkoi tummua.

…meille syntyy kesän kynnyksellä vauva. Me ollaan niin epäuskoisen onnellisia, että sielua kivistää. Vauva! Meille!

Nyqvist jouluasussa.

Kuten asiaan kuluu, vieri vieressä onnen rinnalla sielua kivistää tietenkin myös huoli. Saimme keskenmenon viime talvena, ja se istutti meihin niin paljon pelkoa, huolta ja epävarmuutta, että uudesta raskaudesta riemuitseminen on ollut melko vaikeaa. Olemme kivuliaan tietoisia koko ajan siitä, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä huonosti, eikä sille voi mitään. En ole tässä raskaudessa kuvannut läheisten reaktioita raskausuutisiin tai dokumentoinut matkaa muutenkaan kovin paljoa, koska tiedän, miten kipeitä videoista ja kuvista väistämättä tulee, jos pahin tapahtuukin.

Lisäksi ainakin tähän asti raskaus on ollut aika vaikea. Olen voinut tosi huonosti (puolisoni mukaan oksenteluni on toiminut aamuisin hyvänä herätyskellona, heh), sairastellut enemmän kuin tavallisesti, ja sikiöseulonnassa paljastunut kohonnut riski kromosomipoikkeavuuteen on aiheuttanut stressiä ja huolta. (Kävimme seulonnan jälkeen NIPT-verikokeessa, ja sen tulos osoitti, ettei kohonnutta riskiä ole. Mutta vannon, että verikokeiden tai tulosten odotteluaika ei voisi mennä hitaammin vaikka lankuttaisi koko ajan.)

Sanoista “jos kaikki menee hyvin” on tullut eräänlainen hokema, joka tulee liitettyä lähes jokaisen puheenvuoron kylkeen. Ensin se lohdutti, koska sai luvan sanoa mitä tahansa ja iloita niin paljon kuin sielu sieti, jos vain muisti lisätä loppuun nuo sanat. Mutta sitten se alkoi vituttaa: mistä sitä ikinä tietää, meneekö kaikki hyvin? Oli raskaana tai ei? Menen tänään palaveriin, jos kaikki menee hyvin. Jos kaikki menee hyvin, katson illalla ainakin neljä jaksoa Australian Bacheloria. Puolisoni saa huomenna herätä johonkin muuhun kuin oksentamisen ääneen, jos kaikki menee hyvin.

Mutta: juuri nyt kaikki on hyvin, ja sitä minä yritän ajatella. Että saa olla onnellinen myös, vaikka jotain kävisikin (jostain syystä onni alkaa aina hävettää, jos sen syy myöhemmin lipsuukin käsistä). Että juuri nyt vauvalla on kaikki hyvin, ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan kaikki myös menee hyvin.

Yritän repiä riemua myös siitä, että olen tällainen kliseinen muija: blogini on ollut määrittelemättömällä tauolla jo varmaan vuosia, mutta nyt kun on tällaisia klassisia blogiuutisia, alkaa runosuoni taas maagisesti sykkiä. Toinen mahdollinen syy blogin uudelleensyntymään voisi olla talonrakennus- tai remonttiprojekti. Tai häät!

Iloa olen lisäksi saanut kaikista saamistani onnitteluista, kiitos loputtomasti niistä. Itkin eilen ihan solkenaan niitä lukiessani (ilosta ja liikutuksesta). Etenkin kun tiedän, että monet niistä tulivat ihmisiltä, joilla on itselläänkin ollut keskenmenoja tai lapsettomuushaasteita. Tiedän myös, että tällaiset uutiset eivät ole helppoa tai mukavaa kuultavaa kaikille ja haluan vain sanoa, että olen hirvittävän pahoillani. Ymmärrän tosi hyvin, jos tämän vuoksi minua ei halua enää seurata tai tekstejäni lukea. You do you.

Olen kirjoitellut ajatuksia ja tuntemuksia ylös ihan alusta saakka (tai oikeastaan jo ennen sitä, koska onhan tässä yritetty), joten julkaisen jonkinlaiset raskausviikkopostaukset myös täällä. Toivon että keksin myös muuta kirjoitettavaa, ettei tämä muutu pelkäksi äitiysblogiksi. Ehkä aloitan remontin, heh. (NOT.)

Mutta ehkä kaikki menee ihan hyvin!