Raskausviikolla 21 oloni oli tosi hyvä: pahoinvointi oli tyystin kadonnut, mutta tunsin jo vauvan liikkeet, joten en ollut jatkuvasti huolissani siitä, että onko kohdussa elämää (siis toki olin huolissani useinkin, en vaan osaa koko ajan uskoa, että kaikki menisi hyvin – mutta ne kaikkein pakokauhuisimmat huolet väistyivät tässä vaiheessa). Edelleen minun oli kuitenkin vaikea nähdä tulevaisuuteen. Minusta tuntui, että tässä se nyt on, koko prosessin ihmeellisin aika, kun maha on söpö ja pullea, ja vauvalla on ultrallisesti todistettuna kaikki hyvin, ja tunnen kun se potkii. Oli vaikea ajatella, että raskaus ei jatku tällaisena, ja että koko homman pointtihan on se, että vauva syntyy, ja sitten se kaikki ihmeellinen vasta alkaa.

No, ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: kropan kremppailu alkoi. Selkä kipeytyi helposti, ja lantio jäykistyi, jos makoili hetkenkin. Ummetus vaivasi, ja maha tuntui välillä niin hirveän täydeltä, että olo oli epämukava. Mikään ei kuitenkaan ollut (eikä ole) niin hirveää kuin se alun lamauttava pahoinvointi. Pärjäsin näiden olojen kanssa ihan hyvin. (Ja ummetukseen on onneksi lääkkeet.)

21+2: On vähän sellaisia epämukavia oloja. Maha on pinkeä ja tuntuu usein täydeltä ja pikkusen kipeältä. Ihoa kutittaa, varsinkin ylävatsasta ja rintojen alta, ja lantion seutu on jäykkä ku mikä. Erityisesti kaulan alueelle on kasvanut pieniä luomia. Tänään kävin katsomassa (siskontyttäreni) Nooran viikon vanhaa Tuike-vauvaa. Se oli niin ihana ja pieni että mää vaan itkin koko ajan 🥹♥️ se ei painanut paljon mitään, ja musta tuntui ihan älyttömältä että sellainen meilläkin on sitten touko-kesäkuussa.

Musta alkoi tuntua, että vauva saattaisi reagoida iiiiihan vähän ääniin. Kun olin livekeikalla, se rymisteli mahassa, vaikkei se yleensä juuri liikkunut, jos olin seisaallani (toim. huom. nyt myöhemmin se remuaa ja mellastaa kyllä ihan kaikissa asennoissa). Mutta ajattelin näistä tuntemuksista, niin kuin kaikista muistakin, että kaikki voi olla kuvitelmaa. En osannut yhtään tulkita vauvan rutiineja, elleivät ne olleet tosi selkeitä, kuten se, että iltaisin, kun makasin sängyssä, se liikkui eniten. Olin kateellinen äideille, joilla tuntui olevan jotenkin selkeämpi yhteys kohtuvauvoihinsa, ja jotka tunnistivat, että vauva reagoi tiettyihin asioihin tai tilanteisiin. Samalla kyllä ajattelin, että ihailemani vauvayhteys voi hyvin olla ihan sama juttu kuin se että syödessäni vaikka jätskiä saatoin sanoa, että joo Nyqvist selvästi tykkää jätskistä, vaikka mistä minä mitään tiesin.

Nyt, kun maha kasvoi ihan selvästi, huomasin että napani alkoi kasvaa umpeen, lol. Mulla on aina ollut sellainen aika syvä kuoppanapa, enkä ole oikein ikinä nähnyt miltä napani näyttää, kun se on ollut vain sellainen täydellisen pyöreä pikku kraatteri keskellä mahaa. Nyt se oli alkanut venyä ja vanua ja muuttua vähän sellaiseksi surumieliseksi suuksi, ja aloin pelätä, että se kasvaa kohta umpeen. (Sillähän ei siis ole mitään väliä. Mitä jollain navalla tekee? Ei mitään. Paitsi minä olen joskus kylvyssä vitsaillut että se on pikkuruinen uima-allas. Mutta voin kyllä elää ilman tätä vitsailua.) Ja sitten ystäväni kysyi, että ”onko sun napa jo pullahtanut”, ja olin ihan että jaa niinkö siinä käy. Kropan muuttuminen toisenlaiseksi konkretisoitui jotenkin tämän napa-asian myötä – vaikka edelleen, en tiennyt olleeni mitenkään kiintynyt omaan napaani. En ajatellut vartaloni muita muutoksia, mutta olin hirveän huolissani navastani. Mitä jos se ei koskaan palaudu ennalleen? Siis mikäänhän ei enää koskaan palaa ennalleen, meille tulee jumalauta vauva. MUTTA ENTÄS MINUN NAPANI??

(Oma napa on jotenkin niin ihanan ironinen ja symbolinen huolen aihe, että melkein ei edes naurata.)

Mutta katsoin minä näillä viikoilla oman navan lisäksi tulevaisuuteenkin. Aloin peruuttaa sähköpostiini tulevien uutiskirjeiden tilauksia, koska ajattelin, etten halua, että sähköposti tukkeutuu niistä äitiyslomalla. En ollut koskaan aiemmin tajunnut miten järkyttävän paljon saan täysin turhia uutiskirjeitä. Osan olen toki itse tilannut, mutta osa tulee sähköpostilistoilta, joihin minut on lisätty, koska olen toimittaja. Saan sähköpostin aina, kun jokin tietokonevalmistaja lanseeraa uuden hiiren, kun jokin kylpyhuonekalustefirma tekee mainosartikkelin siitä, kuinka sinäkin olet aina peseytynyt väärin, ja kun jokin pohjoispohjanmaalainen harrastelijateatteri aloittaa uuden näytelmän esittämisen. Siis ihan harmittomia juttuja, mutta en minä kirjoita näistä uutisia, joten en tee tiedolla mitään. Silti, kun klikkasin kerta toisensa jälkeen unsubscribe, ja sitten vielä kyllä, olen varma, ja luin ruudulta sanat “we’re sad to see you go” tms, olin joka kerta ihan että eisss ehkä minä haluankin ne IDO:n vessanpönttöuutiskirjeet??

22+3: Nyt oon alkanut ekaa kertaa miettiä, mitä aion ekana syödä sen jälkeen kun Nyqvist on syntynyt. Ehkä siksi että mun on alkanut tehdä mieli sushia. Tuomas kysyi yksi päivä, mikä on eka alkoholijuoma jonka haluan juoda – ENKÄ KEKSINYT MITÄÄN. Mitä mulle on tapahtumassa?? Oon alkanut myös miettiä mitä kaikkee vauva tarvii ja oon AIVAN SEKAISIN. Mistä mun pitäis tietää mitä tarvitaan!?? Onneks mitään ei tarvita vielä melko pitkään aikaan, eli hyvin ehtii miettiä (lue: panikoida). Sama mun vaatteissa: kuinka paksut äitiyssukkikset nun kannattaa ostaa? Entä se masutuubi, tarviinko mä sen oikeesti? Haluaisin myös jonkun ihanan äitiysvaatteen mutta tiedostan miten turhia ne on mutta oon kyllästynyt kulkemaan koko ajan samoissa mutta ei kannata ostaa jotain vaan pariks kuukaudeks mutta enkö mäkin ansaitsis jotain kaunista mutta äh miks kaikki äitiysvaatteet on rumia tai kalliita. Plus en thod jaksa sovitella MITÄÄN.

Tein pari hankintaa. Ostin äitiyssukkikset (btw mikä tää juttu on että äitiysvaatteita on kyllä monen kaupan valikoimassa, mutta niitä ei saa juuri mistään livenä? Online exclusive my ass) ja ne olivat minusta IHANIN VAATE EVER. Ne olivat niiiiin mukavat ja pehmeät, ja mahakin näytti minusta niissä ihastuttavalta. Luumustin kotona kaiket päivät pelkät sukkikset jalassa, koska ne olivat minusta niin ihanat ihanat ihanat. Lisäksi sain ystävältäni lainaan tukivyön, jota olisi hyvä käyttää, koska selkä oli alkanut kipeytyä kävellessä jo parin korttelin matkalla. Mutta päivänä 22+5 kirjoitin tukivyöstä:

Voi vittu EN IKINÄ MUISTA LAITTAA SITÄ. Oon jo monen korttelin päässä kotoa kun muistan että ai niin. Plus: se ois paras varmaan jos ois seisomatyössä tai kävis paljon kävelyillä, mutta se tuntuu musta hölmöltä laittaa se siksi aikaa ku kävelen kahvilaan, ottaa siellä sit pois, laittaa taas ku lähtee kotiin, paitsi jos meneekin sporalla ja aikoo istua siellä. Tai ehkä se ei oo yhtään hölmöä ja mä vaan kuvittelen, enhän mä tiedä! Koska en tosiaan oo kertaakaan muistanut ottaa sitä ees mukaan trolololoooo.

Viikolla 23 meillä oli neuvolakäynti, ja minusta oli aivan ihanaa istua siellä ja sanoa täydestä sydämestä, että voin tosi hyvin. Kaikki oli niin hyvin, että tilanteeseen alkoi oudosti tottua: me aina aiemmin odotettiin Tuomaksen kanssa innostuneina torstain ja perjantain välistä yötä, jolloin sovelluksiin vaihtuu se vihannes tai hedelmä, minkä kokoinen vauva on sillä viikolla. Mutta tällä viikolla me muistettiin katsoa se vasta lauantaina (kaali, papaija, maissintähkä). Hävetti, että ollaanko me nyt unohdettu meidän vauva. Mutta aika jotenkin vaan kului.

23+5 Mulla ei hirveesti oo ollut ehkä mitään pesänrakennusviettiä. Tai ainakaan en oo saanu täällä kotona mitään aikaiseksi, vaikka nurkkia pitäis siivoilla ja paikkoja laittaa valmiiksi. On hirveen vaikea miettiä tavaroita vauvalle. Tai ei ees tavaroita vaan tätä kämppää. Haluisin ehkä hoitopöydän, mut tarvittais itselle myös se vaatekaappi. Ja onkohan hoitopöytä ihan turha ku vaipan voi vaihtaa pesukoneen päälläkin? Mutta jonnekin pitäis saada vaipat ja rasvat ja vaatteet. Tilattiin Lastentarvikkeesta vauvaboksi ja Liberolta liberolaukku, niissä pitäis olla kans kaikkee kampetta. Vissiin äitiyspakkauskin pitäis hankkia jo kohta. Ja hakea ne kaikki tuet. Lol tarkistin just että äitiyspakkausta voi hakea kun raskaus on kestänyt vähintään 154 päivää ja se on (ainakin Natural Cyclesin mukaan) just tänään 🤣.

Toim. huom.: ostimme Torista Ikean hoitopöydän ja netistä vaatekaapin viikkoa myöhemmin.

Valitin somessa herkkiä, palelevia nännejäni, ja sain paljon neuvoja, kuten villahuivin kietominen rintojen ympäri ja merinovillaiset rinnanlämmittimet. Harmi että mulla oli nämä kaikki vinkit jo käytössä, eikä niistä ollut mitään apua. (Plus: villahuivi rintojen ympäri ei minusta ole mikään neuvo, vaan kömpelö hätäratkaisu. Ei kukaan voi elää normaalia elämää villahuivi tisseissä koko ajan.) Sitten tuttu kätilö ja neuvolayrittäjä suositteli mulle nännikipuihin magnesiumtankkausta. Rintojen kylmyysherkkyys voi kuulemma olla Raynaudin oire, ja se voi ilmetä myöhemmin myös imetyskipuna. Magnesiumin tankkauksesta voisi olla siihen apu. Magnesium auttaa myös suonenvetoihin (vaikken niistä ollut kärsinytkään) ja levottomiin jalkoihin, ja se voisi vissiin ehkäistä rintatulehduksiakin, joten en nähnyt siinä haittaa, vaikka nännikipujakin oli vain harvoin. Harvoin, mutta ne olivat ihan karmeita. Magnesiumtankkauksessa magnesiumia vedetään iltaisin nostaen annosta joka ilta: ekana iltana kolme tablettia, tokana neljä, sitten viisi, kuusi, seitsemän ja niin edelleen, kunnes pitää käydä vessassa. Se on merkki siitä että magnesiumkatto on saavutettu. (Huom en ole kätilö, mutta jotenkin näin se meni. Kysykää joltain ammattilaiselta, jos haluatte tästä lisätietoa.) Mulla meni kuitenkin maha magnesiumista niin sekaisin niin nopeasti, etten pystynyt tekemään tankkausta oikein.

24+5: Magnesiumtankkaus on päällä ja oon oppinu esim sellasen kivan asian että mg aiheuttaa ilmavaivoja ja löysää vatsaa. Note to self: seuraavan kerran ku ummettaa ni magnesiumia vaan saatana. Eilen keksin nukkumaan mennessä että vitsi haluaisin olla mahallani. Sit se alkoi harmittaa ku en pystynyt, ja ärsytti että olin ikinä ees saanut koko ajatuksen päähäni. Sanoin siitä Tuomakselle ja se sanoi välittömästi: ”mahallaan on ihan perseestä” ja mua alkoi naurattaa niin paljon ettei enää harmittanut koko juttu. En kuulemma jää mistään paitsi vaikken voi olla mahallani.

(Syön edelleen magnesiumia iltaisin maltillisen määrän, eikä nännikipuja ole sittemmin ollut kuin ehkä kerran, joten ehkä siitä on kuin onkin ollut apua, vaikken oikeaoppista tankkausta pystynytkään tekemään. Mene ja tiedä.)

Sittemmin olen alkanut ajatella, että söin ja join mitä hyvänsä ensimmäisenä lapsen syntymän jälkeen, haluan tehdä sen mahallani ja testata, olenko jäänyt mistään paitsi.

Ensi kerralla: viikot 25–28 ja raskausdiabetesdiagnoosi.

Ehkä haluat lukea myös nämä: