Viimeksi – raskausviikot 33–36: vauvajuhlat ja vesivahinko

Tänään: viikot 37+0–39+6 (tai siis 39+4, koska pidemmälle ei päästy).

Viikolla 37 olin ollut jo yli viikon hassusti kipeänä niin, että kurkkuun sattui ja nenä oli tukossa öisin, mutta päivisin olin kunnossa. Se oli ärsyttävää, koska se hankaloitti jo ennestään vajavaista nukkumista, muttei ollut tarpeeksi että olisi saanut mut lepäämään. Mutta vauva ilmoitteli itsestään mahanahkan läpi, ja se oli minusta huvittavaa.

Maha on selvästi vasemmalle kallellaan. Kun katon alaspäin mun napaa ni se on vähän oikealla. On ollut koko päivän! Vauva on siis tossa vasemmalla.

Olin aloittanut vanhempainvapaan viikkoa aiemmin, ja tajusin yhtäkkiä, että tuleva joulu rikkoo sen rauhan. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Tajusin tänään että jaa niin joo toi yksi viikko oli mun ainoa semmonen vanhempainvapaaviikko ku oisin voinu tehdä omia asioita. Lapsella alkoi nyt joululoma ja Tuomas on tipotellen töissä joten mää en thod pääse jalkahoitoon ja lepäilemään. On niin paljon näitä pyhiä. Ja sit jos vauva pysyy loppuun asti mahassa ni on muutama hassu päivä ”lomaa” siellä tammikuussa sitte 🥲 ärsyttävää etten tajunnu tätä aiemmin.

Ei sillä että vanhempainvapaan täytyisi olla mulle mikään luksusloma. Mutta olin toivonut, että saisin olla päivät kotona yksin järjestelemässä asioita tai käydä vielä vikat kerrat jalkahoidossa tai jossakin. Harmitti myös, että mun olisi nyt pitänyt olla tarkempi raskausdiabeteksen kanssa ja seurailla arvoja tiheästi, mutta mulle oli sanottu että kipeänä ne saattavat heitellä. Mutta olinko kipeä? En oikein tiennyt. Hankalalta tuntui kaikki. Plääh.

Maha oli valtava, sen nahka pinkeä ja kutiseva ja kipeä. Musta tuntui että vatsani repeää minä hetkenä hyvänsä. Olin aivan mahdottoman epämukavissani ja väsynyt aivan koko ajan, enkä olisi jaksanut enää mitään tai ketään. Jouluaatonaattona jouduin päivystykseen, kun neuvolakäynnillä huomattiin, että vauva oli mennyt poikkitilaan. Jos vauvaa yritetään kääntää eikä se onnistu, on olemassa mahdollisuus, että kääntämisyritys johtaa synnytykseen. Jos taas kääntäminen onnistuisi, saattaisi olla järkevää käynnistää synnytys ennen kuin vauva kääntyy takaisin väärään asentoon. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Hetken kelasin että joudutaanko nyt synnyttämään sitte. Mutta se kääntyikin itsestään takaisin saakelin rontti, mut ei toki ennen kuin meidän Tampereelle lähtöaikataulut oli menny ihan plörinäks ja minä ollut päivystyksessä pari tuntia. Soitin päivystykseen myös joulupäivän iltana kun verenpaine oli niin koholla. Alkaa olla sellainen fiilis että tää vauva voi todella syntyä minä hetkenä hyvänsä. Ajattelin aiemmin että ei se synny ennen laskettua, että ehkä vähän sen jälkeen, mutta nyt on niin kypsä olo että tuntuu että se saattaa tullakin jo ennen vuodenvaihdetta (toivon että ei).

Oltiin jouluaatto Tampereella, ja koko joulu meni muita vähän ohi. Mulla oli niin ankean epämukava olo, ettei mistään voinut oikein nauttia. Olisin halunnut vaan maata yksin jossain pehmeässä enkä istua juhlamekossa pöydän ääressä, vaikka nautinkin tosi paljon mun perheen seurasta. Ja siis lapsen jouluriemun seuraaminen oli aivan ihanaa! Se on niin suloisen vilpitön kaikissa jutuissaan. Se oli kuukausikaupalla toivonut yhtä ihan tiettyä Lidlin kippiautoa, ja sain hankittua sille viimeisen. Kävi ilmi että siitä tulee aivan karsea meteli, joten jouluaaton jälkeen sitä ei ole näkynyt, heh. Kaivellaan sitten joskus keväämmällä esiin, kun sillä voi ajella ulkona. Mutta olin siis vaan tosi loppu. Esiteini-ikäinen siskonpoika jäi jouluaattona mun vanhemmille yöksi, ja jotenkin siinä keksittiin että esikoinen voisi jäädä myös. Saatiin siis yöpyä Tuomaksen kanssa kahdestaan hotellissa siinä toivossa että saataisiin vähän levätä. Noooo melko huonostihan me nukuttiin, mutta oli silti superkiva että meillä oli tällainen mahdollisuus.

Uudenvuodenaattona mulla oli kontrolli Hyvinkään sairaalassa, ja kappas: vauva oli taas kääntynyt poikkitilaan. Mulla oli ollut sellainen fiilis, etten välttämättä palaa tältä lääkärikäynniltä kotiin (ainakaan ilman vauvaa), ja nyt se alkoi konkretisoitua. Mulle annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko yritettäisiin kääntää vauva päätilaan ja otettaisiin huomioon, että se sisältää riskejä (kääntäminen ei välttämättä onnistu, voi tulla napanuorakomplikaatioita, vauva saattaa reagoida manipulointiin huonosti jolloin pitää tehdä sektio, ja jos kääntäminen onnistuu voisi olla järkevää käynnistää synnytys, jottei vauva ehtisi kääntyä enää uudelleen poikkitilaan) – tai varattaisiin aika suunniteltuun sektioon viikolle 39.

Vihaan, että mulle annetaan valta tehdä päätöksiä kahden täysin erilaisen mutta samanarvoisen asian kohdalla. Yritin kysellä lääkäriltä, voisiko hän kuitenkin suositella mulle jotain, vaikka tiesin ettei hän voisi. Soitin puolisolleni, joka kallistui heti suunniteltuun sektioon. Olin itse ensin hiukan sen kannalla, että kokeiltaisiin kääntämistä – mutta halusin että vauva syntyisi ensi vuoden puolella, jos mahdollista, ja oltiin juuri ajeltu tunti Hyvinkäälle eikä mulla ollut sairaalakassia tai mitään mukana. Päätettiin siis valita suunniteltu sektio seuraavalle viikolle. Palaisin kuin palaisinkin tältä käynniltä kotiin. Ha!

Hyvinkäällä tehdään sektioita kahtena päivänä viikosta ja siellä oli jo täyttä, mutta tilanteet saattavat aina muuttua, joten sektio varattiin ja mulle selostettiin että on mahdollista, että päädyn synnyttämään muualla kuin Hyvinkäällä. Huomasin olevani yllättävän rauhallinen tän vaihtoehdon edessä. Aiemmin en missään tapauksessa halunnut Naikkarille, mutta nyt kun h-hetki alkoi lähestyä, musta alkoi tuntua että on se ja sama missä vauva syntyy, kunhan kaikki menee hyvin. Tiesin etten olisi jonon kärjessä Hyvinkäälle, koska ei asuta siellä vaan Helsingissä. Se oli minusta ihan järkevää. Olisi kamalaa, jos joku hyvinkääläinen ei mahtuisi synnyttämään meikämamaliciouksen vuoksi. Kirjoitin muistiinpanoihini:

En halunnu suunniteltua sektioo, mutta tässä sitä nyt ollaan. Oikeesti vähän helpottavaa jopa. On jo niin törkysen epämukava olo, että tuntuu kivalta saada tää maaliin. Mutta kyllä musta joku pieni osa miettii ja toivoo että voi kun se vähän vaikka käynnistyis, niin kroppa ja vauva oltais molemmat vähän valmiimpia koko hommaan.

Olin jatkuvasti tuhottoman väsynyt ja ärsyyntynyt, ja jo valmiiksi lyhyt pinnani kutistui olemattomaksi. Joululoman aiheuttama rauhattomuus ja yksinolon puute ajoivat mut aivan reunalle. Viikon 38 lopulla puolisoni tokaisi (rakkaudella, mutta selvästi hieman valitukseeni kyllästyneenä) että ”mitä jos menisit vaikka hotelliin” – ja niinhän minä tein. Suosittelen tätä tosi paljon kaikille samassa tilanteessa oleville, jos se on vaan mitenkään mahdollista. Varasin huoneen Triplasta, ostin kassillisen herkkuja, kävin kylvyssä ja vuorasin itseni sheet maskeilla. Menin nukkumaan aivan liian myöhään, mutta nautin olostani AIVAN VALTAVASTI. Oli ihan mahdottoman ihanaa saada olla vain yksin.

Sektioviikon maanantaina mulle soitettiin, että Hyvinkäällä on täyttä, joten synnytys tulisi tapahtumaan Naistenklinikalla. Myönnän, että meinasin purskahtaa itkuun, mutten surusta tai järkytyksestä vaan konkretiasta. Kaikki muuttui hetki hetkeltä todellisemmaksi. Kävin sillä viikolla labrassa, ja sektiota edeltävänä päivänä mulle soitettiin tarkemmasta aikataulusta. Sairaalaan pitäisi saapua aamuyhdeksältä.

Sektiota edeltävänä päivänä 39+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Hain pikkuisen päiväkodista ja kaikki tuntui tosi sentimentaaliselta. Oli ihana, runsasluminen talvipäivä, aurinko oli paistanut ja hain mukelon viimeistä kertaa ainoana lapsena päiväkodista. Se halus pysähtyä hyppimään jokaiseen puhtaan lumen länttiin, ja annoin sen tehdä niin, vaikka normaalisti hoputtelen sitä vähän kotiin, jottei mun selkä kipeydy liikaa. Suorastaan kannustin sitä kiipeilemään lumikasoissa. Pysähdyttiin matkalla ihastelemaan lumiauran työtä. Oli katkeransuloista.

Illemmalla Tuomaksen vanhemmat tulivat hakemaan esikoisen ja purskahdin aivan lohduttomaan itkuun kun se oli lähtenyt. Sinne se meni, pieni ukkeli, ja kun se palaisi, se olisi isoveli.

Se ilta me ”rentouduttiin ja katsottiin telkkaria” eli järjesteltiin kotia (vaatehuoneen vesivahingon vuoksi meillä oli kaikki vaatehuoneessa säilytetyt kamat pitkin poikin asuntoa), pestiin vähän pyykkiä, minä tamppasin eestaas hermostuksissani, tarkistuspakkasin sairaalalaukun miljoona kertaa ja niin edelleen. Yritin jotenkin viikata mieleni asentoon, jossa palaisimme pian kotiin vauvan kanssa, mutta se tuntui ihan mahdottomalta. Viime hetkille saakka toivoin, että kuulisin lapsiveden menon napsahduksen tai tuntisin alkavat supistukset – mutta ei.

Seuraavana aamuna me lähdettiin naistenklinikalle ja oltaisiin vielä samana päivänä kahden lapsen vanhempia.

…tai niin me luultiin. Ensi kerralla: synnytyskertomus.