Viimeksi viikot 29–32: vatsakipuja, itkuherkkyyttä ja tummuvat nännit.

Tällä kertaa viikot 33+0–36+6.

Viikolla 33 alkoi tuntua siltä että maha oli jo tosi suuri, tai jos ei suuri niin ainakin täynnä ja pinkeä (tosin nyt kun viimeistelen tätä tekstiä viikolla 39 oon ihan että girl……. ai sullako muka suuri ja pinkeä maha??). Kirjoitin muistiinpanoihini:

On myös vähän sellaista ummetuksen kaltaista, ja muistin yhtäkkiä että joku sanoi edellisen raskauden lopussa, että se että lapsi alkaa tulla tuntuu siltä että on kakkahätä, ja oon ollut ihan paskana ku mulla on ollut koko päivän vähän vessahätä (huom tiedän kyllä ettei se ole sama asia, mutta silti). Ajattelen myös sitä yhtä tiktok-videoo missä se nainen on synnyttämässä eikä ne saa kirjattua sitä sisään sinne sairaalaan ja se vaan huutaa että IT’S IN MY ASS!! En halua että lapsi tulee vielä mutta oon niinku aivan tosi kypsä jo.

(Pakko sanoa tähänkin kohtaan tässä viikolla 39 että giiiiiiirl sä et kyllä tiedä mitä kypsyys on.)

Olin ajatellut jo raskauden alkumetreiltä että haluaisin leikata polkkatukan. Silloin kun odotin esikoista, olin leikannut polkan juuri ennen kuin sain tietää olevani raskaana, ja tukka kasvoi jotenkin ihan täydelliseeen pituuteen raskauden aikana. Halusin tehdä saman tempun, olin nyt vaan jotain 30 viikkoa myöhässä, heh. Mutta leikkasin tukan (tai siis Hanna Huhmarniemi leikkasi sen kampaamo Skandissa) ja se oli kyllä paras juttu mitä ikinä keksin tehdä. Mega fresh! Ei tartu tukka enää minnekään ärsyttävästi kiinni. Mun tukka oli niin pitkä, että päätin lahjoittaa ylijääneet suortuvat, mutta tällä aikaansaamisella ne kököttävät vielä viikkojenkin jälkeen pussissa ja odottavat sitä että jaksaisin viedä ne postiin. Mutta teen sen kyllä!

Seuraavalla viikolla leikattiin myös meidän lapsen tukka. Ensimmäinen parturikäynti oli elämys ja ihan suksee! Pelkäsin että joudutaan palaamaan kotiin ilman että mitään saadaan tehtyä, mutta pikkumies oli tosi reipas (ja aivan fiiliksissä autosta, jossa sai istua).

Mahassa alkoi toden teolla tuntua ahtaalta. Pystyin tuntemaan, miten iho antoi pikku hiljaa periksi, ja se teki oudosti kipeää. Iho oli kosketusherkkä. Lapsi myös pyöri kohdussa tosi kivuliaan tuntuisesti. Päivänä 34+0 kirjoitin muistiinpanoihini:

Tänään on selvästi tapahtunut jotain. Vauva ehkä kääntyy ympäri tms? En tiiä mut siis muljuaa niin vitusti että se tuntuu jo vähän pahalta. Tuntuu että se kaivaa mun rakkoa jotenkin. Niinku aika epämiellyttävää I’ll have you know. Lisäks tuntuu että mahanahka vaan repeää. Ihan älyttömiä tunteita, en muista että esikoisen kaa ois ollu tällaista.

Joulukuu alkoi ja päätin, että meillä aletaan jouluttaa. Joulu on minusta aina mennyt hölmön nopeasti ohi, ja oon tajunnut vasta viime vuosina, että jos fiilistelyn aloittaa ajoissa, sitä voi pitkittää. En kyllä ole aiemmin ollut mikään jouluihminen – mutta tällaisia asioita äitiys mielestäni teettää ihmisessä. Juhlat, joista ei ennen ole juuri välittänyt, tuntuvat lapsen kautta paljon hauskemmilta ja niistä haluaa ottaa kaiken irti (tai sitten sitä yrittää suorittaa taas vaan joitakin äitiyden vaatimuksia ja tarjota lapselle elämyksiä joita hän ei edes muista, koska on niin pieni, ja onnistuu selittämään sen itselleen että no minusta nyt vaan tuli tällainen). Siksi koko joulukuu saa nykyään olla yhtä tähtitorttua ja piparia! Vielä haluaisin keksiä, miten kotona voisi juhlia halloweenia paremmin. Ehkä pitäisi järjestää jotkut kurpitsajuhlat? Tänä vuonna minusta ei kyllä ollut siihen. Liekö koskaan. Mutta paineet aion asiasta silti ottaa, heh.

Viikon 35 ensimmäisenä päivänä mulla oli baby showerit! Ehdin jo luulla ettei niitä olisi ollenkaan, ja olin hormonipäissäni kriiseillyt asiasta (ja siitä että tällainen on toisen lapsen risti, että kukaan ei ole vauvasta yhtään kiinnostunut) niin paljon että ystäväni joutuivat tunnustamaan mulle että juhlat on kyllä tulossa. Sitten mua hävetti että olin pilannut yllätyksen. Jotain jäi kuitenkin arvailujen varaan: juhlien ajankohta. Mut haettiin sunnuntaiaamuna kotoa vauvan muotoisen ilmapallon kanssa ja vietiin brunssille Sunniin.

Edellisellä kerralla en halunnut perinteisiä baby showereita. Tein eri kaveriporukoiden kanssa erilaisia asioita, vietettiin kivaa aikaa yhdessä ennen vauvan tuloa, ja se oli silloin ihan täydellistä. (Plus mulla oli aikaa sellaiseen – nyt ei olisi.) Yhden kaveriporukan kanssa käytiin heittämässä kirvestä ja syömässä, toisen kanssa vietettiin yö kylpylähotellissa, jonne yllärinä tulivat mun äiti ja siskot. Mutta silloin mainitsin, että mua jäi vähän harmittamaan, että jos tämä olisikin mun ainoa vauva, ettei ole sellaisia perinteisiä baby showereita, mitä se nyt ikinä meinasikaan. Kaverit muistivat tämän ja laittoivat nyt oikein perinteisen kaavan kautta! Paikalla oli ystäviä ja perhettä, ja me yritettiin keksiä vauvalle nimeä ja kaikki veikkasivat milloin se syntyy. Sain vaippakakunkin! Se oli ihana. Rakastan mun ystäviä.

Sain vauvasuihkulahjaksi lahjakortin hierontaan Waldorf Astoria Spahan, koska olin puhunut siitä niin ylistävästi. Hauskinta oli, että olin juuri juhlien aamuna varannut itselleni sen saman hieronnan seuraavaksi päiväksi! Pääsin siis heti käyttämään lahjakortin. (Suosittelen edelleen Norikon raskaushierontaa Waldorf Astoriassa. Se on paras paras paras hieronta missä olen ikinä ollut. Vannon että Norikolla on jotain crackia sormissa. Se hieroo sitä jotenkin maagisesti suoraan mun kudoksiin ja nyt olen ihan koukussa.)

Ennen hierontaa otin sormukset pois, enkä laittanut niitä enää takaisin. Sormet alkoivat olla niin turvoksissa etten enää uskaltanut laittaa niitä sormiin. Olen ekaa kertaa ilman kihla- ja vihkisormuksia sitten kihlautumisen ja vihkiytymisen! Ourasta jouduin luopumaan jo monta viikkoa sitten, kun se ei enää lähtenyt kunnolla sormesta.

Viikkojen 35 ja 36 aikana muhun iski aivan megalomaaninen uupumus. Taapero luopui yhtäkkiä tutista, ja vaikka se meni ekaa yötä lukuunottamatta yllättävän hyvin, alkoivat sen yöunet lyhentyä ja jouduttiin koko perhe liittymään taas vastahakoisesti 5am clubiin. Vauva remusi ja sekoili mahassa etenkin öisin, ja olin tuntevinani kuinka sillä oli alati vähemmän tilaa liikkua eli muljuaminen alkoi tehdä ilkeää. En saanut unta iltaisin ja heräsin aikaisin aamuisin, ja jalkoja pakotti niin etten pystynyt nukkumaan. Lisäksi sain jonkin flunssantapaisen: kurkku oli erityisen kipeä juuri öisin, nenä oli tukossa ja vaikea hengittää. Nukkumisesta tuli aidosti vaikeaa ja ahdistavaa. Väsytti ns. ihan vitusti.

Näihin aikoihin huomasin lisäksi että mahanahkani alkoi revetä myös navan yläpuolelta. Edellisessä raskaudessa niin ei käynyt.

Päivänä 36+2 olin synnytystapa-arviossa Hyvinkään sairaalassa, ja kirjoitin muistiinpanoihini:

Aloin itkeä heti ku lääkäri kysyi että ”sulla oli traumaattinen synnytys?” 🥲 juteltiin vaihtoehdoista ja jäätiin vähän siihen ajatukseen että aletaan käynnistellä sitten lasketun ajan tienoilla. Maisassa lukee taas että ”suuntautuu alatiesynnytykseen” vaikka sanoin että haluaisin käynnistellä ja mennä siitä matalalla kynnyksellä sektioon. Sanoin että alatiesynnytys ei oo pahinta mitä vois tapahtua mutta mulla ei oo hinkua synnyttää alateitse.

Vauva ultrattiin ja se oli niin viuhake että oli vaikea saada mittoja! Ihan kökkö se ultra, en saanu siitä ite mitään selvää. Mutta siis. Sen vatsanympärys on tosi suuri joka on tyypillistä radivauvoille. Siinä on ongelmana se että sit ku se syntyy niin sen sokerit voi mennä tosi matalalle kun se ei enää saa insuliinia napanuoran kautta. Ni nyt mun pitäis viikon ajan tehdä tehoseurantaa sokerien suhteen, toimittaa ne tulokset tonne ja sit aloittaa lääkitys jos ne ei pysy kurissa.

Viikolla 36 aloin löyhästi harjoitella rintojen lypsämistä. Haluaisin, että imetys onnistuisi tällä kertaa vähän paremmin (viimeksi mun oma maito ei oikein riittänyt, ja kun tein kaikkeni maidontuotantoa lisätäkseni, oli jo liian myöhäistä), mutten halunnut lypsää liian ahkerasti, ettei synnytys käynnistyisi etuajassa. En kyllä tiedä onko se mikään realistinen pelko: synnytysvalmennuksessa kun kätilöiltä kysyttiin tätä, ne vähän naureskelivat ja sanoivat että noh aika ahkerasti saa lypsää että niin kävisi. Mutta mä muistelen lukeneeni jostain että lypsäminen voi edesauttaa käynnistymistä. (Ja siis se että muistelen hämärästi lukeneeni ”jostain” on takuulla luotettavampaa kuin se mitä koulutetut kätilöt sanovat heh.)

Viikon 36 lopussa, neljä päivää ennen joulua, käytiin aamupäivällä jossain asioilla, ja kun tultiin kotiin, ihmeteltiin että jostain tulee paha haju. Hetken päästä Tuomas avasi meidän vaatehuoneen oven ja sanoi jotain että ”mitäs helvettiä täällä tapahtuu”. Vaatehuoneen kattovalaisimen läpi valui vettä lattialle ja kaikkien vaatehuoneessa olevien tavaroiden (se oli tietenkin ihan täyteen ammuttu mm. vauvan tavaroita ja kasaamista odottavia huonekaluja) päälle. Vesi oli ruskeaa ja ällöttävää – mutta ainakin meille selvisi mistä se paha haju tuli.

Kävi ilmi, että meidän yläpuolella olevassa asunnossa tulvi keittiössä, ja vesi valui jotain rakenteita pitkin meille saakka. Vaatehuone pitäisi repiä auki ja ainakin katto ja lattia uusia. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Uskomatonta mikä ajoitus. Mut ajattelen koko ajan että pahemminkin vois olla. Mut silti silleen voi ny vittu. Kultareunus tässäkin onneks on: tää saa mut toimimaan, on pakko jotenkin lajitella noita kamoja tuolta vaatehuoneesta. Mutta iso osa on kyllä pilalla ja menee roskiin.

Never forget se kun olin viimeksi raskaana ja meidän piti teettää sekä kylppäri- että keittiöremontti ennen laskettua aikaa. Muistatteko sen? Oltiin jotain yksitoista viikkoa ilman suihkumahdollisuutta, ja kävin peseytymässä Yrjönkadun uimahallissa – kunnes sekin meni remonttiin samasta syystä kuin meidän kylppäri. Oi niitä aikoja, mä vaan sanon. Sanoinkin sukulaisille ja ystäville, että onneksi meidän lapsiluku on tämän vauvan myötä täynnä. Ties mitä yllätysremppoja perheenlisäykset vielä toisivat mukanaan!

Ensi kerralla: viimeiset viikot.

Viimeksi: raskausviikot 25–28 (kaaduin rähmälleni, sain rautalisää ja kävin pelkopolilla).

Tällä kertaa viikot 29+0–32+6.

Viikolla 29 olin aamutelkkarissa puhumassa Tosirakkautta-sarjasta! Se oli hauskaa, ja oli ihanaa miten ylpeä meidän kaksivuotias oli minusta. Se saattaa vieläkin, monta kuukautta myöhemmin, yhtäkkiä sanoa että ”äiti oli siellä telkkarissa” ja jos kysyy että mistä äiti siellä puhui, se osaa vastata että ”rakkaustarinoista”. Yhyy!

Viikolla 29 mulla alkoi olla omituista ylävatsakipua. En ollut siitä mitenkään överihuolissani, koska kipu ei ollut lakkaamatonta, ei edes jokapäiväistä, ja koska tunsin edelleen vauvan liikkeet – mutta kipu oli outoa, ja no, se teki kipeää (duhh), joten kysyin neuvolasta, mitä pitäisi tehdä. Sieltä mut lähetettiin oman terveysaseman vastaanotolle, ja vaikka palvelu oli hirveän ystävällistä, niin oon kyllä aina vähän hämmästynyt miksei raskaana olevia naisia voisi hoitaa siellä missä raskaana olevia naisia osataan hoitaa: neuvolassa tai naikkarilla. Lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin muistiinpanoihini:

Kumartuminen sattuu, ja monenlainen ponnistelu, joten luulen että tää liittyy jotenkin vatsalihaksiin. Mutta se on tosi epämiellyttävää ja tietty vähän huolestuttaa. Kävin lääkärissä, mut ohjattiin omalle terveysasemalle jossa oli tosi kiva lääkäri ja silleen hyvä meno, mutta kyllä mä aina ihmettelen että raskaana olevia ohjataan omalle terveysasemalle (tai kerran olin myös esikoisen kanssa ja lääkäri sanoi ettei se osaa hoitaa niin pieniä) kun mulle sanottiin että koko rakennuksessa on yks doppler ja sekin on tällä hetkellä lainassa OULUSSA. Et niinku eiks mua vois joku kattoo neuvolassa tai jossain josta löytyy laitteet jota mun hoitoon tarvitaan??

Verikokeissakaan ei löytynyt mitään outoa, joten tuntemuksia jäätiin seurailemaan. Mulla sattui olemaan siitä viikon päästä neuvola, jossa juteltiin taas asiasta ja terkkari antoi mulle lähetteen fysioterapiaan.

Näihin aikoihin – tai no, pakko kai se on myöntää, että tämä piti paikkansa ihan koko raskauden alusta loppuun – olin tosi itkuherkkä. Itkin onnesta joka kerta kun meidän taapero, joka ei ole kauhean hellyydenkipeä tai halaileva, nojasi muhun tai pyysi syliin tai antoi suukon. Päivänä 29+4 kirjoitin muistiinpanoihini:

Ajoin tänään autolla, kun mun piti heittää Tuomas korjaamolle hakemaan oma autonsa. Kun ajoin sieltä pois (porukoiden autolla joka on ollut meillä lainassa), auton radiosta alkoi soida Karri Koiran “Lähe mun kaa” ja olin aluks aivan fiiliksissä, mutta sit se biisi alkoi VÄLITTÖMÄSTI itkettää mua aivan sellaiseen maailmanlopun märisemiseen asti. Jotenkin kun niissä sanoissa puhutaan siitä että mennään treffeille ja nauttimaan ja bailaamaan ihastuksen tai rakastetun kanssa ja mulle tuli semmonen kaamea ikävä sitä että sit ku me Tuomaksen kanssa voitais taas sille treffailla ni me ollaan jo ihan vanhoja (vaikka siis sellanen yhdessä bailaaminen ei koskaan oo ollu meidän juttu enkä tiedä miks nyt kaipaisin sitä mitenkään). Tai jotenki niinku aloin kaivata jotain sellaista kahdenkeskistä romantiikkaa ja APUA NYT ALAN ITKEÄ MYÖS KUN KIRJOITAN TÄTÄ TÄHÄN. Mut se oli jotenkin niin huvittavaa ku ajoin vaan Länsiväylää hyvän biisin soidessa ja itkin ihan valtoimenaan ja huusin säkeistöjen välissä että MIKÄ MUA VAIVAA. Lol oon kyllä sellanen raskaushormoniklisee.

Viikon 30 tienoilla huomasin taas (muistan tämän jo mun edellisestä raskaudesta), että mun nännit alkoivat tummua niin että ne muuttuivat melkein mustiksi. Huomasin yhtäkkiä myös luomien kasvaneen ja tummuneen hurjasti. Ajattelin näin jo viimeksi ja ajattelen näin edelleen: raskaus on kyllä helluva thing. Mikähän lie evolutiivinen syy luomienkin tummentumiseen (tai kasvamiseen) muka olisi. Veikkaan ettei mikään, vaan ne ovat nännien tummentumisen sivutuote – ja muistaakseni nännit tummentuvat siksi että vauva rajoittuneine näkökykyineen löytäisi ne ja pääsisi syömään (joka on kyllä tosi söpöä). Mutta sen lisäksi mulle alkoi kasvaa varsiluomia kaulalle ja siihen en keksi kyllä mitään syytä. Myöhemmin yksi niistä lähtisi irti ihan vain pyyhkäisemällä.

Edellä mainittu vanhempien auto piti palauttaa Tampereelle, ja saatiin Tuomaksen kanssa jostain päähämme että menisin sinne yksin. (Taapero nukahtaa aina autoon, mutta mun pitää pysähtyä pissalle usein, joten sen kanssa kahdestaan ajaminen olisi vaikeaa. Plus en tiennyt miten saisin tuotua turvaistuimen takaisin itsekseni junalla. Anyway, päätettiin että menen sinne yksin.) Tampereella oli IHANAA. Kävin kirppiksillä, siskontytön kanssa syömässä ja möllöttelin vaan mun vanhemmilla. Olin koko ajan vähän liikuttuneessa tilassa, koska tiedostin tosi selkeästi, etten ehkä koskaan enää voisi tehdä mitään tällaista – tai jos voisin, siihen menisi ihan hyvä tovi. Mutta ihanaa viikonloppua varjosti se, että taapero tuli kotona kipeäksi ja oli ihan raasu. Mulla oli ihan valtavan huono omatunto siitä, etten ollut a) lapsen tukena ja b) Tuomaksen apuna.

Oli isänpäivä, ja musta oli tosi hassua ajatella että ensi isänpäivänä (ja jo ensi äitienpäivänä) me ollaan nelihenkinen perhe. On erikoista, miten tällainen asia, jota on kovasti toivonut ja halunnut ja yrittänyt, ja tehnyt kaikkensa että se tapahtuisi, tuntuu silti niin hirveän omituiselta ja vieraalta. Epätodelliselta. Kuka meille kohta muuttaa asumaan? Miltä se näyttää? Millainen se on? Ja ääk miten pienen vauvan kanssa kuuluikaan toimia???

Näihin aikoihin, viikoilla 30-31, alkoi tuntua että aika menee kauhean nopeasti. Että siihen viikolle 30 saakka aika jokseenkin mateli, tai ainakin kaikki vaati hirveästi kärsivällisyyttä – mutta heti kun mentiin viikon 30 yli, oli ihan että FIUTS jaa yhtäkkiä enää 2kk jäljellä morooo! Kirjoitin muistiinpanoihini:

Neuvolassa palpoitiin mahaa ja terkkari ja harkkari tunnusteli että muten se siellä on ja minkä kokoinen. Arvioivat että ihan sopusuhtaisen kokoinen vauva, ehkä jopa vähän pieni, että ei ainakaan pelkoa siitä että se olis valtava. Sanoivat myös että sillä on aika hyvin tilaa vielä siellä liikkua ja mä olin ihan että öhhh ai on vai, itsestä tuntuu tosi ahtaalta jo. Oli kiva neuvolakäynti, mutta itkin tietysti taas sitä synnytysasiaa. Varmaan siksi koska aika vaan valuu sormien läpi ja kohta pitää oikeasti mennä synnyttämään. IHAN KOHTA.

Viikolla 31 olin fysioterapiassa, ja tuntui aivan uskomattoman ihanalta, kun joku neuvoi asentoja joissa vois vaan rentoutua. Että nyt ei tartte yhtään jännittää ees sitä lantionpohjaa tai mitään, vaan huolehtia vaan että kroppa rentoutuu. AH. Mutta siis olen tehnyt niitä harjoitteita kotona sittemmin ehkä kahdesti. Että tuota. (Niiden vatsakipujen syy ei muutenkoskaan selvinnyt, mutta kivut myös hiljalleen lakkasivat. Oletan, että kyse oli jostain lihasperäisestä tai vauvan asentoon liittyvästä, enkä ollut siitä huolissani.)

Viikolla 32 mulla oli kätilön kanssa synnytyspelkokeskustelu etänä. Aloin taas itkeä, vaikka aluksi ajattelin, etten tällä kertaa. Kätilö kyseli, oonko voinut puhua puolison kanssa synnytyksestä ja tajusin, että vaikka me ollaan puhuttu siitä, erityisesti siis esikoisen synnytyksestä ja siitä millainen kokemus se oli, meidän täytyy vielä jutella tulevasta synnytyksestä ja siihen liittyvistä tunteista paljon enemmän. Ylipäätään koko raskaus – saati sitten synnytys tai vielä enemmän traumaattiset synnytyskokemukset – muodostavat tosi vaikean yhtälön, kun itse kokee kaiken niin solullisesti ja fyysisesti ja syvästi, ja toinen ei kerta kaikkiaan voi yhtään ymmärtää mistä on kyse. Synnytykseen – ja myös imetykseen – liittyy omien vaikeiden tunteiden lisäksi paljon sellaista kulttuurista painoa (ja painetta), joka tuntuu putoavan täydellä painollaan yksin mun hartioille, vaikka tiedostaisinkin ettei mun tarvitse toteuttaa mitään ikiaikaista perinnettä.

Ensi kerralla: baby showerit, lypsämistä ja jumalauta vesivahinko.

Viime kerralla: ihastumista ja vauvakamoja (viikot 21–24).

Tällä kertaa käsittelyssä viikot 25+0–28+6.

Tuottamani podcast julkaistiin, ja lähetin kirjan viimeiset tekstit eteenpäin. Olin aivan loppu, ja huomasin, että kirjaurakan jälkeen hanskat tippuivat täysin: en olisi jaksanut enkä halunnut tehdä enää yhtään mitään, en mitään pieniäkään juttuja. Olisin halunnut vain maata.

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Viime viikonloppuna, kun kirja oli ”valmis”, oli ekaa kertaa pitkään aikaan viikonloppu joka tuntui viikonlopulta. Silitin lakanoita ja niinku ei mulla oo kuukausiin ollut aikaa mihinkään sellaseen. Hattu potkii aivan kauheasti, etenkin iltaisin, ja senon ihanaa. Aiemmin tällä viikolla 25+2 kaaduin rähmälleni katuun ja säikähdin ihan helvetisti että vauva kärsii siitä jotenkin. En oo ehkä koskaan tuntenut sellaista hätää? On ollut samanlaisia kun esikoinen on satuttanut itsensä, mutta se osaa itkeä ja mä näen sen haavat – tonne nahan alle en näe mitenkään.

Kaaduin ratikkaan kirppiskassit käsissäni juostessani, ja se oli ihan kamalaa. Mua hävetti, että oon tällainen krooninen myöhästelijä, ja että edes yritän juosta johonkin ratikkaan mahan kanssa. Hävetti, että kaikki kamat levisivät pitkin katua, ja hävetti myös että paikalla oli jotain katutöitä tekeviä työmiehiä ja muita ohikulkijoita eikä kukaan kysynyt että hei pärjääksää. Teki mieli huutaa että mää oon raskaana auttakaa nyt – mutta se vasta oliskin hävettänyt. Jäin odottamaan seuraavaa ratikkaa, ja olin ihan ok – kunnes nousin siihen. Sitten mut valtasi jokin älytön hysteria ja aloin itkeä ihan hallitsemattomasti. Jatkoin matkaa kirppikselle välillä itkuun purskahdellen kun en keksinyt tehdä muutakaan. Polvia kolotti ja niiden nahkaan sattui. Tekstasin ystävälle ja Tuomakselle ja ne kehottivat mua soittamaan varmuuden vuoksi jonnekin. Selasin yksityisten ultrien sivuja, mutta aikoja ei ollut. Kokeilin vakuutusyhtiön terveyspalvelua, mutta se oli ihan tyhjä arpa (saisin käydä tsekkauttamassa polvet, mutta pitäisi olla jokin raskausvakuutus erikseen, että ne katsoisivat onko vauvalla kaikki hyvin. Ihan kuin raskaus olisi minusta erillinen asia). Naikkarin päivystyksessä mulle vastasi aivan ihana ihminen, joka vakuutti että kaikki on varmasti hyvin ja pyysi olemaan uudelleen yhteydessä, jos vauva lakkaisi liikkumasta tai tulee jotain vuotoa tms. Kuvailemieni tapahtumien perusteella olin ottanut kaatumisen käsillä ja polvilla vastaan, eikä maha ollut edes ottanut osumaa. Itse en ollut yhtään varma, kun kaikki kävi niin äkkiä, ja meinasin lyödä myös naamani katuun. Ajattelin että pakko sen mahankin oli siinä litistyä. Mutten tuntenut vatsan alueella kipua ja vauva liikkui tavallisen tuntuisesti, joten oikeaa hätää ei varmastikaan ollut. Oma hätääntymiseni oli kyllä hurja, ja säikähdin varmaan sitä enemmän kuin itse kaatumista. Outoa miten sitä reagoi uusiin tilanteisiin.

Päivänä 26+4 kirjoitin muistiinpanoihini:

Sain tällä viikolla suosituksen rautalisään. Tukehdun kohta noihin patletteihin, niitä on aivan hirveästi: aamuisin raskausvitamiini, kalsium, D-vitamiini, magnesium – iltaisin verenohennuslääke, 2 x magnesium, kalsium (ja perkeleesti renniee aina ku närästää eli öö koko ajan). Mut ehkä se selittää miks oon ollut niin väsyny (hemoglobiini on laskussa, mut ei vielä mitenkään megamatala). Mulla on jotenki hirveesti töitä ja kauhean vähän aikaa. Eikä silti oikein tuu rahaa mistään. Maha on jumankekka huuuuge, kattelin viime raskauden kuvia ja viimeksi maha tässä vaiheessa vielä ihan cute ja pikkuinen. No eipä enää! Kävin naapurissa osteopatiassa ja se oli ihanaa. Taapero puhuu pikkusiskosta lähes päivittäin ja se vasta onkin cute.

Rautalisä tuntui hiukan auttavan väsymykseen. Söin sitä epäsäännöllisesti (mulle suositeltiin että joka toinen päivä, mutten koskaan muistanut että otinko rautaa eilen vai tänään, joten otin sitä aivan miten sattuu. On aika helppo muistaa tehdä jokin asia joka päivä, mutta joka toinen? Yllättävän vaikeaa). Aina jos magnesium jäi jostain syystä iltaisin ottamatta, kärsin öisin suonenvedosta. Se on karsea vaiva, yäk. Raskausdiabeteksen liittyvät verensokerimittaukset raivostuttivat mua edelleen, ja niiden tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta: olin aina hakemassa lasta päiväkodista tai jossakin keskellä katua menossa tuulispäänä paikasta toiseen, kun olisi pitänyt joko syödä tai mittailla sokereita. Tämä ei saanut mua pitämään radista yhtään enempää kuin aiemmin.

Mun vanhemmat juhlivat 55-vuotishääpäiväänsä Tampereella ja järjestivät pienet juhlat Finlaysonin palatsissa. Se oli tosi suloista, mutta huomasin etten enää oikein jaksanut tissuttelua ja bailaamista, ja olin vähän pinna kireällä, kun kaikki muut olivat juhlatuulella ja itse en (vaikka voinkin ihan hyvin).

Elämää ihastutti ja helpotti se, että taapero alkoi mennä itsenäisesti nukkumaan. Se meni sänkyyn ja sanoi että haluaa olla yksin, ja naps vaan nukahti vartissa. (Tiedostin jo silloin ettei tämä välttämättä kestä ikuisesti, ja eihän se kestänyt, mutta daaaaaaaamn it was nice while it lasted.) Taapero on ollut aika hyvä, tai ainakin sellainen yhtäjaksoinen nukkuja lähes koko elämänsä ajan – ei ole juuri heräillyt öisin – mutta meillä haasteena ovat olleet tosi aikaiset aamut. Nyt tuntui että nekin alkoivat vähän talttua (toki myöhemmin tajusimme että sekin oli vain väliaikaista). Yhtenä yönä taapero heräsi itkemään, mitä se ei yleensä tee, ja nousin pitämään sitä sylissä. Sen nenä oli tukossa, ja me niistettiin ja syliteltiin hetki, ja aika nopeasti se rauhottui. Mutta kun palasin omaan huoneeseen, huomasin että mun tissit olivat alkaneet vuotaa. Sitä ei oo kyllä tapahtunut piiiitkään aikaan! Otan tämän hyvänä merkkinä tulevaa imetystaivalta ajatellen.

Viikolla 28 mulla oli ensimmäinen synnytyspelkopolivastaanotto etänä. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Lääkäri oli tosi kiva ja tapaamisesta jäi hyvä mieli. Itkin jotenkin vielä enemmän ku edellisillä kerroilla vaikka luulis että helpottais ajan myötä – mut ehkä lähestyvä synnytys nostaa uusia tunteita pintaan. Nyt pitäis miettiä ja tutkia synnytystapoja vielä ja päättää että missä haluan synnyttää. Kallistun vähän Hyvinkääseen kyllä.

En vielä tässäkään vaiheessa oikein saanut kiinni siitä, mikä mua edellisessä synnytyksessä niin pahasti järkytti, mutta pian tajuaisin lopullisesti, ettei mun pelko liity synnytykseen vaan kohteluun synnytyssairaalassa (with a twist of järkytystä siitä että jouduin tunneiksi heräämöön vauvasta eroon. Ymmärrän tämän järjellä, mutta olin alitajuisesti odottanut vastasyntyneen kiireetöntä rinnalla pitelyä aivan valtavasti, ja kun se jäi puuttumaan, se horjutti mun uskoa mun ja vauvan väliseen suhteeseen ja siis ehkä jopa johonkin perusturvallisuuden tunteeseen. En tiedä miksi mutta se sai mut aivan pois tolaltani kuukausien ajaksi). Mutta ehkä siksi, etten pelännyt tiettyä synnytystapaa, musta alkoi tuntua ihan mahdottomalta että mun pitäisi itse osata päättää millä tavalla haluaisin synnyttää. Sektio oli tuntunut tähän asti turvallisimmalta, koska se on ainoa mistä mulla on kokemusta, mutta suunniteltu sektio ei anna tilaa sille, että oma kroppa (tai vauva for that matter) saisi luonnollisesti valmistautua synnytykseen. Synnytyksen käynnistyminen tai sen käynnistäminen valmistaisi meitä molempia, ja helpottaisi ehkä toipumista ja imetystä ja kaikkea. Alatiesynnytys pelottaa mua, mutta sellaisella ”tavallisella” tavalla. Sektio tuntuu tutummalta. Mutta molempia ei voi saada: käynnistymistä ja sektiota (ellei käy niin kuin viimeksi, että käynnistely epäonnistuu). Aaaarrggghhh. On ärsyttävää, ettei kukaan kerro mulle mitä pitäisi tehdä – ja jos joku kertoisi, olisin varmaan ihan että sinähän et minun puolestani päätä. Heh.

Viikolla 28 kävin lukemassa äänikirjan valmiiksi ja palkitsin itseni urakasta käynnillä The Hotel Marian Spassa (se vaihtoi juuri silloin nimeään ja on nyt Waldorf Astoria). Otettiin mun ystävän kanssa sellainen parihoito, jossa meitä hemmoteltiin samassa huoneessa. Hän sai kasvohoidon ja minä hieronnan, ja VOI HYVÄ LUOJA se oli paras raskaushieronta koskaan. Waldorf Astoria span Noriko on taikuri käsistään. Hieronta oli kokovartalohommeli ja ihanan napakka: täydellinen yhdistelmä rentoutumista ja lihasten jytyyttämistä. Ah. Plus paikka oli juuri niin instagrammable ja upea kuin kuvista näkyy – ja palvelu aivan ensiluokkaista. Kallistahan se oli, mutta jos pystyy kerran törsäämään, suosittelen (tai oikeastaan en koska haluaisin mennä nyt eksklusiivisesti koko loppuelämäni ajan Norikolle hierottavaksi eikä mulla ole varaa sellaiseen).

Viikon 28 viimeisenä päivänä esiinnyin Helsingin kirjamessuilla! Se oli tosi kivaa. Mun vanhemmat tuli Tampereelta asti käymään, yleisössä oli ystäviä ja puoliso ja taaperokin olivat mukana. Nauratti, että tuolit alkoivat täyttyä mun esiintymisen loppupuolella: samalla lavalla oli seuraavaksi jokin spicy romantasiapaneeli, joka kiinnosti selvästi enemmän kuin minun kesy, tositapahtumiin perustuva romcom-kirjasarjani. Osaisinpa kirjoittaa spicya romantasiaa! (Vitsailen. Olen tosi ylpeä saavutuksestani ja iloinen että yleisössä oli ylipäätään ihmisiä. Tai siis en kyllä vitsaile siitä että osaisinpa kirjoittaa romantasiaa! Mutta en minä osaa yhyyyyy.)

No niin! Se siitä. Ensi kerralla omituista vatsakipua ja lääkärikäyntejä.

Viime kerralla: viikot 17–20: olenko keksinyt koko jutun?

Tällä kerralla viikot 21+0–24+6.

Viikolla 21 aloin vihata kaikkia vaatteitani. Ostin Vintedistä joltakulta satsin raskausleggingsejä ja -pyöräilysortseja, jotta mulla olisi EDES JOTAIN päällepantavaa. Niissä on reikiä ja ne ovat liian isot, enkä mielellään esim menisi töihin ne jalassa, mutta ainakin mulla olisi kotona ja treeneissä ja lasta päiväkodista hakiessa jotakin jalassa (toki vähemmän niitä sortseja enää syssymmällä kodin ulkopuolella, mutta silti). Mulla on edellisestä raskaudesta tasan yhdet leggingsit, ja ne tippuvat jalasta. Jotenkin lörpähtänyt se vyötärö. Toki käytän niitä silti, koska ei ole perkele mitään muutakaan (ne ovat mulla jalassa nytkin kun viimeistelen tätä tekstiä raskausviikolla 36. Tosin “jalassa” on pieni overstatement, roikkuvat tuossa reisien kohdalla).

Raskaussukkikset olivat viime raskaudessa mun lempivaate, mutten tiedä mitä nyt tapahtui – ostinko liian pienet tai liian paksut, vai vahingossa jotkut shapewear-sukkikset, mutta ne ovat niin tiukat, että verisuoni puhkeaa niitä pukiessa, eikä mun tee yhtään mieli pukeutua niihin. Viime raskaudessa en halunnut muuta pitääkään kuin raskaussukkiksia. Ja sitten sisäinen ekologini ja ekonomini on silleen että nyt et jumalauta osta mitään toisia sukkiksia kahdeksi kuukaudeksi, enkä haluakaan, mutta olen katsellut niitä myös Vintedistä, moni myy ihan käyttämättömiäkin, mutta sitten ajattelen että se postituskin on kyllä kallista ja epäekologista ja sitten käy niin että mietin koko asiaa niin pitkään että vauva ehtii syntyä ja sitten vasta myöhäistä onkin. ARGH. Ärsyttävää. (Update: ostin pari viikkoa myöhemmin superpehmeät ja mukavat ja lämpimät raskaussukkahousut ihan H&M:stä.)

Ärsyttävintä raskauspukeutumisessa on se, ettei voi pukea sellaista, mistä tyylillisesti pitää, vaan sellaista mikä mahtuu päälle. Viimeksi vatsani kasvoi kesää kohti ja kaikki oli helpompaa, mutta nyt tilanne on se että mitä isompi olen, sitä lämpimämmin minun täytyy pukeutua. VAIKEETA ON.

Kotivaatteet best!

Näillä viikoilla aloin olla tosi ihastunut meidän kaksivuotiaaseen. Alkoi tuntua siltä, että haluan imeä kaiken irti sen kanssa kahdestaan vietettävästä ajasta, koska pian meitä on neljä ja se joutuu luopumaan tästä one on one -huomiosta – eikä se raasu edes oikein tajua sitä vielä. Tutkiskelin hirveästi kaikkia somepostauksia ja neuvokkijuttuja siitä, miten transitio ainoasta lapsesta isosisarukseksi tehdään mahdollisimman lempeästi, miten vauva esitellään isoveljelle ensimmäistä kertaa ja miten pidetään arjessa huoli siitä ettei esikoinen tunne jäävänsä paitsioon. Vielä kun mulla olisi muutama aivosolu jotka pystyisivät muistamaan nämä hyvät neuvot sitten kun vauva syntyy.

Kaksivuotias (tai kaksi ja puolivuotias) on kerta kaikkiaan mahtava epeli. Sillä alkaa olla jo vähän järkeä päässä eikä se ole yhtään niin hasardi kuin ennen. Lisäksi sillä on pilkettä silmäkulmassa, ja superhauskat jutut. Se rakentelee duploista ruuvinvääntimiä ja sanoo olevansa aikuinen ja työmies. Kun vauva syntyy, se aikoo lainata sille moottorisahaa (tiedoksi että lapsellamme ei ole moottorisahaa, leikkikäsisaha vain, mutta se muuttuu moottorisahaksi jos sitä käyttäessä vähän murisee). Jos siltä kysyy, mikä vauvan nimi on, se sanoo ”Merja” joka kerta, järkähtämättä (Merja on Tuomaksen äidin nimi). Se on niin suloisen vilpitön juttujaan sepustaessaan! Rakastan sitä aivan poskettoman paljon.

Lapsi kummitädin kirjahyllyllä.

Näihin aikoihin aloin heräillä ja valvoa öisin ilman mitään syytä. Tosi ärsyttävää. Päivänä 21+6 kirjoitin:

Kello on 4.24 yöllä ja mä en saa unta. Tää on nyt jokaöinen juttu, että herään yöllä pissalle enkä saa sen jälkeen unta. Oon ihan pirteä. Täähän ei haittais yhtään jos sais aamuisin nukkua, mut ku ei saa.

Viikolla 22 Hattu-vauva (en muista kerroinko jo: naapurin kaksivuotias ehdotti että vauvan nimeksi voisi tulla Hattu ja se tarttui. Kuin huomaamattamme olemme alkaneet kutsua sitä Hattu-vauvaksi) alkoi rymytä kohdussa niin pirusti. Nyt sen tuntee jo hyvin ihon läpi. Se rymyää erityisesti iltaisin kun oon menossa nukkumaan, ihan niinku aina sanotaan – että sitten ku ite lepää, alkaa vauva möbleerata. Tuntui että tekisi jotain isompaakin purkuremonttia siellä. Alettiin puhua vauvasta vielä enemmän ja isommin kotona, ja saatiin päiväkodista raporttia että kaksivuotias juttelee sielläkin vauvasta ja pikkusiskosta kovasti. ”Mulle tulee pikkusisko”, se sanoo, enkä kerta kaikkiaan kestä.

Olen molempien raskauksien aikana syönyt runsaasti magnesiumia suonenvetojen estoon (ja magnesiumtankkaus voi kuulemma auttaa myös nännikipuihin, joita mulle tulee raskaana etenkin silloin kun on vähänkin kylmä), mutta magnesium laittaa vatsani sekaisin, joten en voi syödä sitä mitenkään aivan valtavia määriä. Päivänä 23+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Mulle tuli viime yönä niiiiiiinnn väkivaltainen suonenveto että luulin kuolevani siihen. Mulla loppui just magnesium ja oon joutunut olemaan ilman sitä pari päivää, voikohan tää johtua siitä jo näin nopeesti? Hyi helvetti. Ihan kauheeta. Pohje on vieläkin aivan arka ja jäykkä.

Viikon 23 tienoilla huomasin, että reidessäni olevat tatuoinnit alkoivat kutista ja kohoilla. Ostin hydrocortisonia mutten uskaltanut käyttää sitä kovin pitkään (raskaana sitä tulisi käyttää mahdollisimman mietona, mahdollisimman pienellä alueella ja mahdollisimman lyhyen aikaa), ja tuntui että se kutina vaan aina siirtyi sivummas voideltavasta kohdasta. Esikoisen synnytyksessä mulle selvisi, että olin allerginen leikkausteipeille, ja se ilmeni synnytyksen jälkeen vatsan alueen ja etenkin reiden tatuointien kohoiluna ja raivostuttavana kutinana. Sitä kesti viikkoja ja se oli aivan kauheaa, raavin itseni ihan verille. En ollut tajunnut, että tissiteipeissä on samaa matskua, ja onnistuin niitä käyttämällä aiheuttamaan itselleni kauheat ihottumat omissa häissäni viime vuonna. Oli ihana herätä ekaa kertaa rouvana kutisevia rantuja tisseissä kannellen. Tässä raskaudessa mulla ei ollut ollut tietääkseni mitään altistusta teipeille, mutta yhdistän kutinan silti jotenkin raskauteen. Tällä kertaa kutina oli lievempää ja rasvailin vaan perusvoiteella tatskoja ahkerasti. Siitä tuntui olevan vain laiha hyöty, mutta jossain vaiheessa viikkoja myöhemmin kutina onneksi talttuisi.

Tuottaja toimistolla.

Olin aloittanut työt uuden podcastin freelance-tuottajana Podimolla, ja se oli ihanaa (olin hakenut Podimolle aiemmin töihin, ja vaikken saanut paikkaa jota silloin hain, mut oli pidetty mielessä sitä varten että sopivampi rooli tulee eteen – ja nyt kävi niin. Parasta!). Sain alkaa tehdä töitä ihailemieni ihmisten kanssa takuulla hauskan podcastin parissa, ja siis minäpoika se vaan rakastan podcasteja. Oon aivan valtavan iloinen että saan tehdä niiden parissa töitä oikeastaan missä hyvänsä roolissa. Uuden työn aloittaminen raskauden puolivälissä on tietysti vähän hassua aikataulullisesti, ja kieltämättä se aiheutti vähän miettimistä, mutta minusta se kertoo paljon Podimosta työnantajana, ettei raskautta koeta esteenä työsuhteen (tai no minun tapauksessa freelancer-toimeksiantosuhteen) aloittamiselle. Päivänä 24+2 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon taas unohtanut ihan seurata vauvan kokoa. (Tarkistin: kookospähkinä tai lanttu.) Se heiluu ja tanssii ja potkii aivan hirveästi, etenkin iltaisin, mutta myös nyt aamulla (klo on 7 ja makaan sängyssä. Ois mun vuoro nukkua mutta heräsin 6.11 kun lapsi heräs enkä oo saanut sen jälkeen unta. Makoilen vaan sängyssä ja sometan eli etsin lastenvaatteita internetistä). On ollu tosi rajut viikot kirjan viimeistelyn suhteen ja odotan vaan aivan hirveesti että saisin sen pois mun käsistä. Se stressaa mua aivan saatanasti. Mun tuottama Podimo-podcast alkaa parin viikon päästä ja se on kivaa mutta myös hermostuttavaa. Ois ihana päästä jo vähän lepäämään, laittamaan kotia ja tavaroita ja valmistautumaan vauvan tuloon – vaikka tiiän kyllä että siihen on vielä ihan hyvin aikaa.

Sittemmin podcast on jo alkanut ja koko ensimmäinen kausi julkaistu, ja sen tekeminen on ollut tosi hauskaa! Niina Lahtisen ja Paula Norosen podcast Joko saa luovuttaa? on kuunneltavissa eksklusiivisesti Podimossa. Produced proudly by yours truly!

Minä ja pötsi Wauvakaupassa.

Viikon 24 lopulla aloin tehdä hankintoja uutta vauvaa varten. Osa tärkeistä ja isoista jutuista meillä on vielä tallella, kuten turvaistuin, vaunut ja pinnasänky (haluaisin tosin hiotuttaa ja maalauttaa sen vielä ennen käyttäänottoa, mutten ole vielä päättänyt onko siinä mitään järkeä. Tai siis ei siinä ole, koska ei ole väliä miltä se näyttää, mutta siiiiiiiissss kunnnn minä niin haluaisin että se olisi söpö!), mutta osan olen jo laittanut kiertoon, kuten rintapumppu, sitteri ja kantokoppa/unipesä.

Teen näistä vielä omat sisällöt, koska teen tälläkin kertaa yhteistyötä Wauvakaupan kanssa, mutta lyhyesti kerron että hankittiin esikoiselle juniorisänky ja pari pientä kivaa isompien lasten juttua isovelilahjaksi, uusi rintapumppu (langaton ja kädetön!!) ja siihen sopivia tarvikkeita, imetystyyny (vaikka mulla on jo yksi – mutta rakastan sitä ja käytän sitä itse jatkuvasti), lämpöpussi vaunuihin, tutteja ja pari kapalopussia.

Sitterin sain ystävältä, halusin tällä kertaa ehdottomasti sellaisen johon saisi lelukaaren kiinni (saatiin upea vanha retroruskea Baby Björn), ja lelukaaren siihen sain ostettua toiselta kaverilta. Täydellistä!

Hoitoalusta meillä vielä on, ja hoitopöytäkin on varastossa, mutta sitä ei aiota pystyttää. Vaipanvaihtopiste tulee pesukoneen päälle kylppäriin. Vaatteita olen ostanut ja saanut hirveästi käytettyinä, ja niitä on varmaan ihan liikaa – mutta laitan nekin sitten heti takaisin kiertoon kun mahdollista. Harsoja on myös hyvin jäljellä.

Vielä puuttuu se kantokoppa/unipesä – ja tällä kertaa aiotaan hankkia itkuhälytin. Viimeksi asuttiin niin pienessä asunnossa ettei koettu sitä tarpeelliseksi. Olen jo vähän iskenyt silmäni yhteen aivan liian kalliiseen (joita onneksi kyllä näyttää olevan ihan hyvin käytettyinä myynnissä), mutta otan suosituksia vastaan!

Ensi kerralla: viikot 25–28: synnytyspelkovastaanotolla.

No niin! Raskausviikot 0-4, eli ne hetket jolloin en vielä tiennyt olevani raskaana (ja ekaan kahteen viikkoon en ollutkaan). Kirjoitin viime raskaudessa niin hyvän raskausviikkoselostuksen, että kopioin sen pääpiirteet tähän:

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä, kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi ne lasketaan niin: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

Me oltiin siis yritetty saada toista lasta jo ihan hyvä tovi (sektion vuoksi virallisesti sai alkaa yrittää vuosi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta me otettiin varaslähtö, koska arveltiin että hommassa saattaa kestää), ja vuoden jälkeen mua alkoi sylettää toden teolla, ettei hommasta tuntunut tulevan mitään. Olin asettanut itselleni takarajaksi sen, kun täytän elokuussa 42 vuotta, koska ajattelin, etten vaan siis jaksa tätä yrittämistä loputtomiin. Se on tosi kuluttavaa ja mielelle raskasta (vaikka meilläkin oli yritystä takana ”vasta” vuosi. Monet yrittää vuosia. Ootte mun idoleita). Yritin yhtä aikaa ajatella, että on ihan tosi ok jos lapsiluku jää yhteen, sehän oli jo enemmän kuin osasin toivoa, mutta halusin silti käyttää vielä joitakin oljenkorsia (sellaisia joihin minulla on varaa. Lapsettomuushoidot eivät kuulu sellaisiin). Sisimmässäni en ehkä uskonut että mikään auttaisi, mutta halusin silti kokeilla. Varasin siis ajan Bulevardin shamaanille.

Bulevardin shamaani – en tiedä mistä tuo nimitys tulee, mutta sillä voi jopa googlata kenestä on kyse – eli Marko Korg on tietääkseni virallisesti hieroja tai jäsenkorjaaja tai jokin sellainen, mutta jos käy hänellä hoidettavana, saattaa hoidosta saada fyysisen avun lisäksi myös henkistä apua. Olen käynyt hänellä ensimmäisen kerran ehkä kymmenen vuotta sitten (tarkistin, kyllä, joulukuussa 2015), ja muistan että hän silloin arvasi oikein mun sukujuuret luideni perusteella tai jotain, ja sanoi että mun sisällä on kysymys, että mitä tekisin (ja hän oli aivan oikeassa). Viimeksi kun olin raskaana, kävin hänen siskollaan, ja hän saattoi sanoa kesken hoidon, että nielen paljon pahaa mieltä, tai että mussa on jokin suru, josta mun pitää päästää irti (ja oli taas oikeassa). Sen lisäksi hoidossa painellaan tietysti kehon kaikki paikat ja katsotaan lantion asennot ja kehotetaan liikkumaan tietyllä tavoin tai välttämään joitakin asentoja (Marko sanoi joskus aikoja sitten, ehkä mulle tai mun ystävälle, en enää muista, ettei saisi istua jalat ristissä, siis sillä tavalla kun tuolilla usein istutaan, jalka toisen päällä, ja ajattelen aina kun teen niin, että mitäköhän Marko sanoisi. Teen siis silti niin, lol). Paikka tarjoaa siis sellaista kokonaisvaltaista kehon hoitoa with a spiritual hörhöily-twist. Olin kuullut, että hoidosta voisi olla apua raskaaksi tulemiseen, joten varasin ajan.

Kysyin etukäteen, missä vaiheessa kiertoa olisi paras tulla, jos haluaa tulla raskaaksi, ja Marko vastasi jotenkin että kierron ekoina päivinä on helpointa muuttaa. En tiennyt, mihin hän oli minua muuttamassa, mutta uskoin – tosin ajan varaaminen oli mulle vaikeaa, koska mun kuukautiset on tosi epäsäännölliset. Onneksi Marko pystyi ottamaan mut vastaan lyhyellä varoitusajalla, kun kuukautiset alkoivatkin aiemmin kun olin arvioinut. Hän paineli ja hutkutteli mun kehoa, ja sanoi ettei ole huolissaan mun tilanteesta. Kierto pitäisi saada alkamaan uuden kuun tai täysikuun aikaan – muutenkin voi hyvin onnistua, mutta se olisi parasta, jos haluaa tulla raskaaksi. Miksi? En tiedä. Mutta kuu saa vedetkin liikkeelle, ties mihin kaikkeen se pystyy. Kysyin, pitäisikö mun tulla uusiksi, ja Marko kertoi, että joillekin yksi hoitokerta riittäisi, toiset tarvitsivat useamman. Hän antoi ohjeeksi, että mun piti painaa kohdun akupisteitä nilkoista joka päivä, puolison nyppäistä mua selkärangasta (eli ikään kuin kohdusta) joka ilta, ja meidän molempien piti syödä pellavansiemenöljyä ja sinkkiä iltaisin, ja minun folaattitippoja aamuisin. Suhtauduin tähän kaikkeen skeptisesti, mutta noudatin ohjeita, koska eipä minulla mitään menetettävääkään ollut.

Side note: en tietenkään itse voi suositella tällaisia ohjeita kenellekään, koska en tiedä miten yksilöllisiä ne ovat – kerron vaan, mitä mulle sanottiin. Mutta suosittelen kyllä Helsingin Cherokeessa hoidossa käymistä oikeastaan lähes mihin tahansa kehon vaivoihin. Markolle on surullisenkuuluisan vaikea saada aikoja, joten jos haluaa varata, kannattaa olla ajoissa liikkeellä (Markon lisäksi paikalla on muitakin hoitajia, joita hän kyllä suosittelee jos on varattu). Ite varasin Whatsappilla. Hoito maksoi 90 euroa.

Noin kuukausi hoidon jälkeen panin merkille, että kuukautiseni olivat myöhässä. Kuukalenterin mukaan täysikuu oli tulossa, joten ajattelin että ohoh, ehkä hoito oli onnistunut ja siksi menkkoja ei vielä kuulunut. Että ne vain odottelivat täysikuuta. Olin tehnyt rutiininomaisesti raskaustestin sinä päivänä, kun kuukautisten piti alkaa, ja se oli negatiivinen (tai niin minä luulin, en jäänyt etsimään haamuviivoja), mutta pari päivää myöhemmin, kun ne olivat vielä enemmän myöhässä, tein varmuuden vuoksi toisen. Meinasin ensin heittää testin roskiin, koska en nähnyt siinä mitään, mutta kun asetin sen hetkeksi pöydälle, huomasin ikkunassa jotakin, jota luulin ensin varjoksi, mutta joka olikin haalea positiivinen viiva. MITÄ HELVETTIÄ. Tai siis “miiiit viiiit???”, niin kuin kirjoitin silloin muistiinpanoihini, ja jatkoin: “En siis mitenkään voi uskoa tätä.”

Olin silloin raskaana viikolla 4+2, vaikken toki tiennyt sitä vielä. Seuraavina päivinä tein testejä tosi ahkerasti, ja epäilin koko hommaa paitsi siksi, että se oli saanut tällaisista epäilyttävistä menoista alkunsa (tai ainakin apua), myös siksi, että viivat olivat testi testin jälkeen tosi haaleita. Olin varma, että tämä olisi kemiallinen raskaus ja menkat alkaisivat ihan pian. Lisäksi, edellisessä raskaudessa mulla oli ihan selkeästi tunnistettavia oireita (hengästyminen, närästys, kipeät nännit) vain muutama päivä oletetun hedelmöittymisen jälkeen, ja nyt ei tuntunut missään. Ouran näyttämä kehon lämpötilan nousu, jota olin pitänyt takuuvarmana merkkinä, ei sekään ollut mitenkään johdonmukainen. Miiiit viiiit -tunne sen sijaan oli pysyvä. Kaikki tuntui huijaukselta, koska olin ns. hakenut apua.

Kirjoitin myös muistiinpanoihini näin: “Tätä just mä oon halunnut. Miks eka ajatus on tämmönen että eeeeeiii ei tää voi olla mahdollista? Oon viime aikoina kyllä ajatusmanifestoinut, että vauva saa tulla milloin vaan jos on tullakseen, vaikka aiemmin toivoin kovasti tiettyä vuodenaikaa. Ja oon muutenkin puhunut ihmisille avoimemmin lapsitoiveesta. Tuntuu että se on auttanut, avannut universumissa jotain. Mutta nyt jarrusukat jalkaan, koska ei tää vielä tarkoita oikein mitään.”

Äitienpäivän aattona tein Clearbluen digitestin, joka oli positiivinen ja sanoi, että hedelmöittymisestä on 2–3 viikkoa. Ja äitienpäivänä tein ensimmäisen sellaisen testin, jossa oli ihan selkeä viiva – haalea sekin, mutta selkeä. (Okei tämän postauksen piti kertoa viikoista 0+0–4+6, mutta äitienpäivänä numerot olivat 5+0, antakaa anteeksi, mutta tähän on minusta dramaattisempi ja suloisempi lopettaa.) Ensi kerralla viikot 5–8!