No niin! Raskausviikot 0-4, eli ne hetket jolloin en vielä tiennyt olevani raskaana (ja ekaan kahteen viikkoon en ollutkaan). Kirjoitin viime raskaudessa niin hyvän raskausviikkoselostuksen, että kopioin sen pääpiirteet tähän:

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä, kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi ne lasketaan niin: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

Me oltiin siis yritetty saada toista lasta jo ihan hyvä tovi (sektion vuoksi virallisesti sai alkaa yrittää vuosi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta me otettiin varaslähtö, koska arveltiin että hommassa saattaa kestää), ja vuoden jälkeen mua alkoi sylettää toden teolla, ettei hommasta tuntunut tulevan mitään. Olin asettanut itselleni takarajaksi sen, kun täytän elokuussa 42 vuotta, koska ajattelin, etten vaan siis jaksa tätä yrittämistä loputtomiin. Se on tosi kuluttavaa ja mielelle raskasta (vaikka meilläkin oli yritystä takana ”vasta” vuosi. Monet yrittää vuosia. Ootte mun idoleita). Yritin yhtä aikaa ajatella, että on ihan tosi ok jos lapsiluku jää yhteen, sehän oli jo enemmän kuin osasin toivoa, mutta halusin silti käyttää vielä joitakin oljenkorsia (sellaisia joihin minulla on varaa. Lapsettomuushoidot eivät kuulu sellaisiin). Sisimmässäni en ehkä uskonut että mikään auttaisi, mutta halusin silti kokeilla. Varasin siis ajan Bulevardin shamaanille.

Bulevardin shamaani – en tiedä mistä tuo nimitys tulee, mutta sillä voi jopa googlata kenestä on kyse – eli Marko Korg on tietääkseni virallisesti hieroja tai jäsenkorjaaja tai jokin sellainen, mutta jos käy hänellä hoidettavana, saattaa hoidosta saada fyysisen avun lisäksi myös henkistä apua. Olen käynyt hänellä ensimmäisen kerran ehkä kymmenen vuotta sitten (tarkistin, kyllä, joulukuussa 2015), ja muistan että hän silloin arvasi oikein mun sukujuuret luideni perusteella tai jotain, ja sanoi että mun sisällä on kysymys, että mitä tekisin (ja hän oli aivan oikeassa). Viimeksi kun olin raskaana, kävin hänen siskollaan, ja hän saattoi sanoa kesken hoidon, että nielen paljon pahaa mieltä, tai että mussa on jokin suru, josta mun pitää päästää irti (ja oli taas oikeassa). Sen lisäksi hoidossa painellaan tietysti kehon kaikki paikat ja katsotaan lantion asennot ja kehotetaan liikkumaan tietyllä tavoin tai välttämään joitakin asentoja (Marko sanoi joskus aikoja sitten, ehkä mulle tai mun ystävälle, en enää muista, ettei saisi istua jalat ristissä, siis sillä tavalla kun tuolilla usein istutaan, jalka toisen päällä, ja ajattelen aina kun teen niin, että mitäköhän Marko sanoisi. Teen siis silti niin, lol). Paikka tarjoaa siis sellaista kokonaisvaltaista kehon hoitoa with a spiritual hörhöily-twist. Olin kuullut, että hoidosta voisi olla apua raskaaksi tulemiseen, joten varasin ajan.

Kysyin etukäteen, missä vaiheessa kiertoa olisi paras tulla, jos haluaa tulla raskaaksi, ja Marko vastasi jotenkin että kierron ekoina päivinä on helpointa muuttaa. En tiennyt, mihin hän oli minua muuttamassa, mutta uskoin – tosin ajan varaaminen oli mulle vaikeaa, koska mun kuukautiset on tosi epäsäännölliset. Onneksi Marko pystyi ottamaan mut vastaan lyhyellä varoitusajalla, kun kuukautiset alkoivatkin aiemmin kun olin arvioinut. Hän paineli ja hutkutteli mun kehoa, ja sanoi ettei ole huolissaan mun tilanteesta. Kierto pitäisi saada alkamaan uuden kuun tai täysikuun aikaan – muutenkin voi hyvin onnistua, mutta se olisi parasta, jos haluaa tulla raskaaksi. Miksi? En tiedä. Mutta kuu saa vedetkin liikkeelle, ties mihin kaikkeen se pystyy. Kysyin, pitäisikö mun tulla uusiksi, ja Marko kertoi, että joillekin yksi hoitokerta riittäisi, toiset tarvitsivat useamman. Hän antoi ohjeeksi, että mun piti painaa kohdun akupisteitä nilkoista joka päivä, puolison nyppäistä mua selkärangasta (eli ikään kuin kohdusta) joka ilta, ja meidän molempien piti syödä pellavansiemenöljyä ja sinkkiä iltaisin, ja minun folaattitippoja aamuisin. Suhtauduin tähän kaikkeen skeptisesti, mutta noudatin ohjeita, koska eipä minulla mitään menetettävääkään ollut.

Side note: en tietenkään itse voi suositella tällaisia ohjeita kenellekään, koska en tiedä miten yksilöllisiä ne ovat – kerron vaan, mitä mulle sanottiin. Mutta suosittelen kyllä Helsingin Cherokeessa hoidossa käymistä oikeastaan lähes mihin tahansa kehon vaivoihin. Markolle on surullisenkuuluisan vaikea saada aikoja, joten jos haluaa varata, kannattaa olla ajoissa liikkeellä (Markon lisäksi paikalla on muitakin hoitajia, joita hän kyllä suosittelee jos on varattu). Ite varasin Whatsappilla. Hoito maksoi 90 euroa.

Noin kuukausi hoidon jälkeen panin merkille, että kuukautiseni olivat myöhässä. Kuukalenterin mukaan täysikuu oli tulossa, joten ajattelin että ohoh, ehkä hoito oli onnistunut ja siksi menkkoja ei vielä kuulunut. Että ne vain odottelivat täysikuuta. Olin tehnyt rutiininomaisesti raskaustestin sinä päivänä, kun kuukautisten piti alkaa, ja se oli negatiivinen (tai niin minä luulin, en jäänyt etsimään haamuviivoja), mutta pari päivää myöhemmin, kun ne olivat vielä enemmän myöhässä, tein varmuuden vuoksi toisen. Meinasin ensin heittää testin roskiin, koska en nähnyt siinä mitään, mutta kun asetin sen hetkeksi pöydälle, huomasin ikkunassa jotakin, jota luulin ensin varjoksi, mutta joka olikin haalea positiivinen viiva. MITÄ HELVETTIÄ. Tai siis “miiiit viiiit???”, niin kuin kirjoitin silloin muistiinpanoihini, ja jatkoin: “En siis mitenkään voi uskoa tätä.”

Olin silloin raskaana viikolla 4+2, vaikken toki tiennyt sitä vielä. Seuraavina päivinä tein testejä tosi ahkerasti, ja epäilin koko hommaa paitsi siksi, että se oli saanut tällaisista epäilyttävistä menoista alkunsa (tai ainakin apua), myös siksi, että viivat olivat testi testin jälkeen tosi haaleita. Olin varma, että tämä olisi kemiallinen raskaus ja menkat alkaisivat ihan pian. Lisäksi, edellisessä raskaudessa mulla oli ihan selkeästi tunnistettavia oireita (hengästyminen, närästys, kipeät nännit) vain muutama päivä oletetun hedelmöittymisen jälkeen, ja nyt ei tuntunut missään. Ouran näyttämä kehon lämpötilan nousu, jota olin pitänyt takuuvarmana merkkinä, ei sekään ollut mitenkään johdonmukainen. Miiiit viiiit -tunne sen sijaan oli pysyvä. Kaikki tuntui huijaukselta, koska olin ns. hakenut apua.

Kirjoitin myös muistiinpanoihini näin: “Tätä just mä oon halunnut. Miks eka ajatus on tämmönen että eeeeeiii ei tää voi olla mahdollista? Oon viime aikoina kyllä ajatusmanifestoinut, että vauva saa tulla milloin vaan jos on tullakseen, vaikka aiemmin toivoin kovasti tiettyä vuodenaikaa. Ja oon muutenkin puhunut ihmisille avoimemmin lapsitoiveesta. Tuntuu että se on auttanut, avannut universumissa jotain. Mutta nyt jarrusukat jalkaan, koska ei tää vielä tarkoita oikein mitään.”

Äitienpäivän aattona tein Clearbluen digitestin, joka oli positiivinen ja sanoi, että hedelmöittymisestä on 2–3 viikkoa. Ja äitienpäivänä tein ensimmäisen sellaisen testin, jossa oli ihan selkeä viiva – haalea sekin, mutta selkeä. (Okei tämän postauksen piti kertoa viikoista 0+0–4+6, mutta äitienpäivänä numerot olivat 5+0, antakaa anteeksi, mutta tähän on minusta dramaattisempi ja suloisempi lopettaa.) Ensi kerralla viikot 5–8!

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8