Edellisessä jaksossa: raskausviikot 0–4 (poppaskonsteja ja epäuskoa).

Tällä kertaa käsittelyssä raskausviikot 5+0–8+6.

Tein viikolla 5 vielä useita raskaustestejä, ja pikku hiljaa viiva niissä alkoi tummua. Hmm, okei, ehkei tää sit olekaan kemiallinen raskaus, ajattelin, mutta olin silti tosi epäuskoinen. Minkäänlaisia oireita ei ollut (joka on siis tietääkseni ihan tavallista, mutta mulla oli edellisessä raskaudessa jo ensimmäisistä päivistä asti niin selkeät oireet että mun oli vaikea hyväksyä niiden räikeää poissaoloa) – kunnes jossain vaiheessa viikolla 5 huomasin hengitystiheyteni nousseen ja viikolla 6 että nännit olivat arat. Mutta vain jos niitä nipisteli. Ja minähän nipistelin!

Viikolla 6 me käytiin Tukholman-risteilyllä, ja mua harmitti, kun en voinut syödä laivan buffasta niitä asioita mitä olisin halunnut. Mutta muuten risteily oli ihana! Niinku lapselle, ainakin, heh. Se oli tosi riemuissaan kaikesta ja me vaan aika väsyneitä. Tässä vaiheessa olin myös kipeänä ja aivan loppu kaikkeen ihan muutenkin.

Viikkojen 6 ja 7 vaihteessa alkoi pahoinvointi: ensin pari päivää pientä etomista, ja sitten iski niin kauhea olo että halusin ryömiä johonkin koloon. Aloin oksennella aamuisin, ja vaikka siitä tuli hetkeksi parempi olo, voin koko päivän niin huonosti että se alkoi toden teolla vaikuttaa mun mielialaan. Saatoin nukuttaa meidän taaperoa pimeässä huoneessa oksennusta vastaan taistellen, vellova pahoinvointi kehoa ja mieltä vavisuttaen, ja ajattelin koko ajan, että voi saatana, ei musta ole tähän. En pysty enää olemaan raskaana. En pysty olemaan kahden lapsen äiti. Meidän parisuhde ei kestä tätä. Meidän talous ei kestä tätä. En henkisesti, fyysisesti, enkä varsinkaan rahallisesti kerta kaikkiaan kykene tähän. Näitä keloja seurasi tietenkin pohjattoman huono omatunto, koska miten voin ajatella näin ihanasta ja toivotusta asiasta tällä tavalla, ja mitä jos lapsi saisi joskus tietää, etten pahassa olossani halunnutkaan sitä. Mutta sitten seuraavana päivänä mulla oli heti syömisen jälkeen niin hyvä olo, että kaikki huolet kaikkosivat ja ajattelin vaan, miten ihana juttu on, että meillä on kuin onkin mahdollisuus vielä kasvattaa meidän perhettä. Mutta siis sanon vaan että raskauspahoinvointi on no joke. Se vie elämänhalun. Ajattelen aina odottajia, jotka ovat kärsineet hyperemeesistä, ja ihan aidosti ihmettelen ja ihailen että he ovat vielä täällä.

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Sanoin tätä samaa silloin viimeksi, mutta on niin vitun ristiriitaista haluta koko ajan että paha olo loppuu, mutta toisaalta haluta että se jatkuu, koska se on edes jonkinlainen merkki siitä että raskaus etenee. Huohhhh

Mutta. Jos tää lapsi syntyy, haluan Siggin juomapullon ja oikean vaippalaukun.

Nyttemmin arvon Siggin, Stanleyn, Hydroflaskin, Camelbakin ja Yetin välillä. Mutta kunnollinen termospillipullo on saatava.

Aika kului minusta nopeammin kuin edellisen raskauden kohdalla. Arvelen sen johtuvan siitä, että kun on jo lapsi, sitä ei ehdi samalla tavalla keskittyä raskauteen ja omaan vointiin kuin silloin kun odottaa ensimmäistä. Silloin tarkkailin itseäni ja vointiani lakkaamatta, ja olin supertietoinen siitä, mitä kullakin hetkellä tapahtui. Tämä tuntuu minusta kivalta myös tulevaa vauva-aikaa ajatellen: ehkä en ole tällä kerta yhtä neuroottinen, vaan osaan nauttia hiukan enemmän.

Kerroin mun läheisimmille ystäville. Istuttiin kahvilla tosi pitkään, ja kerroin vasta, kun muut olivat saaneet asiansa sanottua. Puhuttiin kalevalaisesta jäsenkorjaajasta, jolla oltiin kaikki käyty, ja sanoin jotain että haluaisin mennä uusiksi, mutten voi koska hän ei vielä hoida raskaana olevia. Tykkään sniikata nää uutiset tällä lailla.

Olin iloinen, että oli vesimelonisesonki, koska sain vesimelonia syödäkseni joka aamu. Ajattelin, että se oli loistava aamusnäkki, kylmä ja raikas, ja siinä on sokeria, mutta luonnostaan eikä lisättynä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, se oli helppo puklattava. Noooh sitten myöhemmin, viikolla 9, neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, ettei sellainen snäkki ole hyvä, mikä nostaa verensokerin ja sitten laskee sen yhtä nopeasti. Että kannattaisi syödä jotain proteiinipitoista mieluummin. En ollut tullut ajatelleeksikaan tällaista, vaikka tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mulla on raskauspahoinvointia. Olin ajatellut vaan, että verensokeri ylös hinnalla millä hyvänsä. Mutta tämä proteiinihommeli oli jonkinlainen game changer: aloin syödä Alpron proteiinijugurttia joka aamu, ja musta tuntui että se auttoi (hiukan. Oksentelin silti, mutta heti kun aloin syödä proteiinipitoisempia välipaloja, hyvä olo säilyi kauemmin). Siinä on toki lisäaineita ja lisättyä sokeria, mutta olkoon, en minä mitään täydellistä ruokavaliota noudata muutenkaan. Plus: mikä tahansa, mikä auttaa pahoinvointiin, on wörttiä. Mut siis varmaan joku maustamaton maitorahka (yök) tai raejuusto (yök yök) olis paras.

Viikolla 7 kerroin äidille. Kirjoitin mun muistiinpanoihin näin:

Tänä aamuna ei oo oikein ollut pahoinvointia. Olin ulkona myöhään Kipsukan synttäreillä ja söin myös tosi myöhään, en tiä voisko sillä olla vaikutusta. Mutta tietty taas huolettaa että ollaanko siellä vielä matkassa. Nännit on arat ja kipeät kyllä. Kerroin tänään äitille. Se kysyi viestillä mitä lapselle synttärilahjaksi ja vastasin että ”no vaikka joku minusta tulee isoveli -kirja”. Odotin piiiiitkän vartin että se näkis sen viestin ja sit se laittoi vaan rivin emojeita 😄 soitin perään ettei se vaan oikeesti ostais sellasta kirjaa! Toppuuttelin että otetaan ihan iisisti, että mitä vaan saattaa vielä tapahtua, ja että ihan alussa ollaan.

Sanoinhan että tykkään sniikata :D

Viikon 8 lopulla olin varhaisultrassa (luulin itse silloin tosin että olin viikon 8 alussa tai korkeintaan puolessavälissä) Kauniissa odotuksessa. Ultra oli aamupäivällä, ja meillä oli samana iltapäivänä kaksivuotiaan synttärijuhlat, ja olin jo valmiiksi miettinyt, että voi perkele, jos uutiset onkin huonoja niin kiva pitää sit kulisseja yllä synttäreillä. Mutta onneksi uutiset olivat hyviä.

Siellä oli yksi vauvan alku, kädet alkoi jo muodostua, oikeassa paikassa ja oikean kokoinen. Oon kyllä ollut aika varma että siellä ollaan edelleen matkassa kun oireet on ollu niin jumalattoman hirveitä. Mutta mikä ihaninta, kätilö kertoi että on tullut jotain uusia raskauspahoinvointilääkkeitä! Pyydän ens viikolla neuvolasta niitä tai sitten soitan jo huomenna maanantaina terveysasemalle. Ahhh jos niistä sais avun ni se ois kyllä aivan best. Kerroin mun siskolle lapsen 2-v juhlissa. Ihasteltiin pojan kiharaa tukkaa ja sanoin vaan että tuleekohan seuraavalle samanlainen.

Olin aivan pöllämystynyt, että kerta kaikkiaan kehitys on kehittynyt edellisestä raskaudestani niin paljon, että nykyään on olemassa lääkkeitä raskauspahoinvointiin (tai siis: toki niitä oli olemassa jo aiemmin, niitä ei vaan saanut Suomesta). Soitin terveysasemalle, sain ajan, menin itkemään lääkärille ja sain raskauspahoinvointilääkkeet.

Lisää seuraavassa jaksossa!

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8