Viime kerralla: seulontaultra ja ankeaa menoa.

Tässä postauksessa: viikot 13+0–16+6.

Muiden kehojen tarkkaileminen on ihan perseestä, mutta rehellisyyden nimissä mun on myönnettävä että katselin muiden odottavien äitien mahoja, kun velloin omassa ikävässä olossani ja vieraan tuntuisessa kropassani. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Maha on jotenki aivan valtava. Isompi kun naapurilla, jolla on 2kk synnytykseen. En voi olla miettimättä olisko mun maha tämmönen ihan ilman raskauttakin. En muista enää millanen mun keho oli ennen tätä.

Viikolla 13 mulla oli toinen neuvola, ja ekaa kertaa sain ajan miespuoliselle terveydenhoitajalle. Mua jännitti etukäteen aivan hirveästi että osaako hän kohdata mut empatialla, koska hän on mies, luoja paratkoon, mutta onneksi selvisi että olin vain ennakkoluuloinen ja jännitin aivan turhaan. Itkin siellä reilun tunnin, kun puhuin synnytyksestä, ja keskusteltiin synnytysvaihtoehdoista. Kaikki tuntui tässä vaiheessa vielä tosi kaukaiselta, enkä osannut vielä tehdä mitään päätöksiä asiasta. Rauhoitti kuitenkin, että multa kyseltiin neuvolassa niin paljon asiasta. Tuntui että mua kuunneltiin.

Viikon 13 lopussa kerroin raskaudesta julkisesti, ja aloin välittömästi huolehtia teinkö sen liian aikaisin. Että nyt kirosin ja tuomitsin koko homman, ja raskaus menee varmana kesken, kun menin tällä tavalla julistelemaan asioita jo tässä vaiheessa. Järki sanoo, ettei keskenmenoa voi omalla toiminnalla aiheuttaa (tai no – varmaan on jotakin sellaista toimintaa joka sitä voi edesauttaa, mutta somepostaaminen ei uskoakseni kuulu siihen kategoriaan), mutta mieli ei kuuntele järkeä.

Olen saanut keskenmenon muutama vuosi sitten. Se istutti muhun aika syviä pelkoja. Meinasin linkata tähän tekstin, jossa kerron siitä, mutta enpäs olekaan kirjoittanut sellaista (blogiin. Instaan olen). Mutta tässä vaiheessa, kun tapahtuneesta on kulunut aikaa ja odotan toista lastani, ehkä riittää tieto että muunkinlaista on ollut.

Viikkojen 14 ja 15 taitteessa olin kaksivuotiaan kanssa mun vanhempien mökillä Pohjois-Karjalassa viitisen päivää. Matkat olivat pahemman luokan infernoa, kun lapsi ei nukkunut silmäystäkään (ei kumpaankaan suuntaan, vaikka olin ajoittanut matkat niin että se nukkuisi ainakin ensimmäisen tunnin, ehkä jopa kaksi), muttei myöskään viihtynyt paikoillaan, minulla oli jumalattoman paha olo ja lapsi keksi mennä johonkin älyttömään riiviömoodiin, jossa se käyttäytyi huonosti paitsi muita lapsia, myös minua kohtaan. Itkimme kilpaa junan käytävillä ja vannoin etten koskaan enää lähde minnekään (lol). Asiaa ei helpottanut se, että paluujuna oli täynnä Ilosaaresta palaavia matkustavia, jotka eivät tietenkään tule ajatelleeksi että väsyneelle äidille ja taaperolle voisi antaa ravintolavaunusta vartiksi paikan jotta he saisivat pullan ja pillimehun verran olla paikoillaan. (En siis syytä heitä, en tajuaisi itsekään, jos olisin Ilosaaresta palaava matkustaja, enkä edes uskaltanut kysyä.) Oman kivan pikku kerroksensa tällaisiin tilanteisiin tuo aina se, että alkaa jännittää että joku näkee ja kirjoittaa jonnekin jodeliin että terveisiä Joutsenosta, täällä on junassa vaikuttajanplanttu joka on aivan törkeän huono äiti.

Mutta itse mökillä oli IHANAA. Oli lämmintä ja kaunista ja lapsi eli aivan parasta elämäänsä. Mukana oli myös mun sisko perheineen, joten lapsella oli paljon seuraa. Suosikiksi nousi siskoni puoliso, joka teki mökillä jotain nikkarointihommia ja otti lapsen mukaan. Siitä lähtien lapsi on ollut sitä mieltä että jokaisen maailman ruuvin on ruuvannut Pasi – enkä minä korjannut häntä (mistäs minä tiedän kuka ne on ruuvaillut?). Alettiin harjoitella vaipattomuutta (lapsen, ei Pasin kanssa), joka oli tosi helppoa, kun mökillä pystyi olemaan koko ajan ilman housuja. Lapsi kävi uimassa monta kertaa, touhusi aikuisten kanssa, leikki siskon lasten kanssa ja oli kertakaikkisen onnesta soikeana koko ajan. Se teki niistä hirveistä matkoistakin (lähes) sen arvoisia.

Matkan jälkeen lapsella oli kaksivuotisneuvola, jossa pyysin että voitaisiin kuunnella myös vauvan sydänäänet. Halusin varmistua siitä että siellä ollaan vielä matkassa. Ja äänet onneksi kuuluivat hyvin! Kirjoitin muistiinpanoihini:

On ollut sen verran hyvä olo että pitäis varmaan varata sokerirasitus ja koklata olla ilman pahoinvointilääkkeitä. En kuitenkaan uskalla tehdä kumpaakaan vielä.

Mutta aina kun mulla oli hyvä olo, se kostautui kaksin verroin. Päivää tai kahta myöhemmin olin taas aivan vuoteenomana ja halailin pönttöä. Samoin tälläkin kertaa – seuraavana päivänä kirjoitin:

Aivan vitun hirveä päänsärky. Sattuu takaraivoon ja oksettaa. Luin just pari päivää sitten että jollain oli ollut hirveä migreeni raskausoireena ja siis mä kuolen jos mulle käy niin. Edit: oksensin illalla. ILLALLA. Voisko tää jo loppua??

Näihin aikoihin mulla oli erikoinen olo: yhtä aikaa väsynyt, mutta silti hirveän energinen. Mun teki ihan poskettoman paljon mieli siivota, muttei mitään pölyjen pyyhintää tai imurointia, vaan sellaista syväjynssäystä nelinkontin syövyttävillä myrkyillä. Mietin, että onko tämä nyt jo sitä ”energistä keskiraskautta”, mitä mulla ei viimeksi ollut ollenkaan. Mutta mieliteoista huolimatta en saanut yhtään mitään aikaan, heh. Muistan yhdetkin lapsen päikkärit, joiden aikana ajattelin, että nyt voisin käyttää tämän ajan ja energian kirjoittamiseen – mutten sitten kuitenkaan käyttänyt. Selasin puhelinta ja söin. Hyvää ajankäyttöä!

Päivänä 15+6 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon huomannut jo ehkä viikon ajan jonkinlaista pesänrakennusviettiä. Tekee hirveästi mieli hankkia vauvalle tavaroita ja tarvikkeita, syväpuhdistaa jääkaappi ja inventoida esikoisen vanhat vaatteet. En kuitenkaan siis saa mitään tehtyä, lol, mutta mieli tekee. Haluisin itse asiassa käydä läpi kaikki kaapit ja laatikot ja tavarat kotona, järjestellä kaiken ja heivata turhat pois.

On tosi hölmöä, että pesänrakennusviettiin ei kuulu myös aikaansaaminen. Mikä se sellainen vietti on, joka herättää vain mieliteot muttei saa ihmistä toimimaan? Kylppärin saumojen hinkkaaminen oli minusta ihana ajatus, muttei se silti saanut mua tekemään sitä. Ihan paska vietti, sanon minä.

Oon muutenkin kautta linjan ollut aina vähän pettynyt raskausoireisiin, heh (paitsi pahoinvointiin, sen olen saanut ihan tuplana tuoppiin, kiitos vaan). Mulla ei ole kertaakaan ollut mitään outoja mielihaluja, kuten betonin tai hiuksien tai liitujen syöminen, vaan mun on tehnyt mieli raikkaita ja kylmiä ja terveellisiä asioita kuten appelsiinit ja vesimelonit ja rapsakat porkkanat. Olisi paljon vitsikkäämpää, jos haluaisi järsiä vaikka huonekaluja kuin hedelmiä ja vihanneksia, saakeli sentään.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: viikolla 16 mulla alkoi olla yökkäilyn suhteen pikku hiljaa parempi olo ja lakkasin syömästä niitä pahoinvointilääkkeitä. Tulevaisuudessa tulisi vielä muutama puklu, mutta ei mitään niin säännöllistä enää. (Kunnolla pääsisin eroon pahoinvoinnista raskausviikolla 18.)

Ensi kerralla: rakenneultra ja ensimmäiset liikkeet (viikot 17–20).

Edellisessä jaksossa: raskausviikot 0–4 (poppaskonsteja ja epäuskoa).

Tällä kertaa käsittelyssä raskausviikot 5+0–8+6.

Tein viikolla 5 vielä useita raskaustestejä, ja pikku hiljaa viiva niissä alkoi tummua. Hmm, okei, ehkei tää sit olekaan kemiallinen raskaus, ajattelin, mutta olin silti tosi epäuskoinen. Minkäänlaisia oireita ei ollut (joka on siis tietääkseni ihan tavallista, mutta mulla oli edellisessä raskaudessa jo ensimmäisistä päivistä asti niin selkeät oireet että mun oli vaikea hyväksyä niiden räikeää poissaoloa) – kunnes jossain vaiheessa viikolla 5 huomasin hengitystiheyteni nousseen ja viikolla 6 että nännit olivat arat. Mutta vain jos niitä nipisteli. Ja minähän nipistelin!

Viikolla 6 me käytiin Tukholman-risteilyllä, ja mua harmitti, kun en voinut syödä laivan buffasta niitä asioita mitä olisin halunnut. Mutta muuten risteily oli ihana! Niinku lapselle, ainakin, heh. Se oli tosi riemuissaan kaikesta ja me vaan aika väsyneitä. Tässä vaiheessa olin myös kipeänä ja aivan loppu kaikkeen ihan muutenkin.

Viikkojen 6 ja 7 vaihteessa alkoi pahoinvointi: ensin pari päivää pientä etomista, ja sitten iski niin kauhea olo että halusin ryömiä johonkin koloon. Aloin oksennella aamuisin, ja vaikka siitä tuli hetkeksi parempi olo, voin koko päivän niin huonosti että se alkoi toden teolla vaikuttaa mun mielialaan. Saatoin nukuttaa meidän taaperoa pimeässä huoneessa oksennusta vastaan taistellen, vellova pahoinvointi kehoa ja mieltä vavisuttaen, ja ajattelin koko ajan, että voi saatana, ei musta ole tähän. En pysty enää olemaan raskaana. En pysty olemaan kahden lapsen äiti. Meidän parisuhde ei kestä tätä. Meidän talous ei kestä tätä. En henkisesti, fyysisesti, enkä varsinkaan rahallisesti kerta kaikkiaan kykene tähän. Näitä keloja seurasi tietenkin pohjattoman huono omatunto, koska miten voin ajatella näin ihanasta ja toivotusta asiasta tällä tavalla, ja mitä jos lapsi saisi joskus tietää, etten pahassa olossani halunnutkaan sitä. Mutta sitten seuraavana päivänä mulla oli heti syömisen jälkeen niin hyvä olo, että kaikki huolet kaikkosivat ja ajattelin vaan, miten ihana juttu on, että meillä on kuin onkin mahdollisuus vielä kasvattaa meidän perhettä. Mutta siis sanon vaan että raskauspahoinvointi on no joke. Se vie elämänhalun. Ajattelen aina odottajia, jotka ovat kärsineet hyperemeesistä, ja ihan aidosti ihmettelen ja ihailen että he ovat vielä täällä.

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Sanoin tätä samaa silloin viimeksi, mutta on niin vitun ristiriitaista haluta koko ajan että paha olo loppuu, mutta toisaalta haluta että se jatkuu, koska se on edes jonkinlainen merkki siitä että raskaus etenee. Huohhhh

Mutta. Jos tää lapsi syntyy, haluan Siggin juomapullon ja oikean vaippalaukun.

Nyttemmin arvon Siggin, Stanleyn, Hydroflaskin, Camelbakin ja Yetin välillä. Mutta kunnollinen termospillipullo on saatava.

Aika kului minusta nopeammin kuin edellisen raskauden kohdalla. Arvelen sen johtuvan siitä, että kun on jo lapsi, sitä ei ehdi samalla tavalla keskittyä raskauteen ja omaan vointiin kuin silloin kun odottaa ensimmäistä. Silloin tarkkailin itseäni ja vointiani lakkaamatta, ja olin supertietoinen siitä, mitä kullakin hetkellä tapahtui. Tämä tuntuu minusta kivalta myös tulevaa vauva-aikaa ajatellen: ehkä en ole tällä kerta yhtä neuroottinen, vaan osaan nauttia hiukan enemmän.

Kerroin mun läheisimmille ystäville. Istuttiin kahvilla tosi pitkään, ja kerroin vasta, kun muut olivat saaneet asiansa sanottua. Puhuttiin kalevalaisesta jäsenkorjaajasta, jolla oltiin kaikki käyty, ja sanoin jotain että haluaisin mennä uusiksi, mutten voi koska hän ei vielä hoida raskaana olevia. Tykkään sniikata nää uutiset tällä lailla.

Olin iloinen, että oli vesimelonisesonki, koska sain vesimelonia syödäkseni joka aamu. Ajattelin, että se oli loistava aamusnäkki, kylmä ja raikas, ja siinä on sokeria, mutta luonnostaan eikä lisättynä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, se oli helppo puklattava. Noooh sitten myöhemmin, viikolla 9, neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, ettei sellainen snäkki ole hyvä, mikä nostaa verensokerin ja sitten laskee sen yhtä nopeasti. Että kannattaisi syödä jotain proteiinipitoista mieluummin. En ollut tullut ajatelleeksikaan tällaista, vaikka tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mulla on raskauspahoinvointia. Olin ajatellut vaan, että verensokeri ylös hinnalla millä hyvänsä. Mutta tämä proteiinihommeli oli jonkinlainen game changer: aloin syödä Alpron proteiinijugurttia joka aamu, ja musta tuntui että se auttoi (hiukan. Oksentelin silti, mutta heti kun aloin syödä proteiinipitoisempia välipaloja, hyvä olo säilyi kauemmin). Siinä on toki lisäaineita ja lisättyä sokeria, mutta olkoon, en minä mitään täydellistä ruokavaliota noudata muutenkaan. Plus: mikä tahansa, mikä auttaa pahoinvointiin, on wörttiä. Mut siis varmaan joku maustamaton maitorahka (yök) tai raejuusto (yök yök) olis paras.

Viikolla 7 kerroin äidille. Kirjoitin mun muistiinpanoihin näin:

Tänä aamuna ei oo oikein ollut pahoinvointia. Olin ulkona myöhään Kipsukan synttäreillä ja söin myös tosi myöhään, en tiä voisko sillä olla vaikutusta. Mutta tietty taas huolettaa että ollaanko siellä vielä matkassa. Nännit on arat ja kipeät kyllä. Kerroin tänään äitille. Se kysyi viestillä mitä lapselle synttärilahjaksi ja vastasin että ”no vaikka joku minusta tulee isoveli -kirja”. Odotin piiiiitkän vartin että se näkis sen viestin ja sit se laittoi vaan rivin emojeita 😄 soitin perään ettei se vaan oikeesti ostais sellasta kirjaa! Toppuuttelin että otetaan ihan iisisti, että mitä vaan saattaa vielä tapahtua, ja että ihan alussa ollaan.

Sanoinhan että tykkään sniikata :D

Viikon 8 lopulla olin varhaisultrassa (luulin itse silloin tosin että olin viikon 8 alussa tai korkeintaan puolessavälissä) Kauniissa odotuksessa. Ultra oli aamupäivällä, ja meillä oli samana iltapäivänä kaksivuotiaan synttärijuhlat, ja olin jo valmiiksi miettinyt, että voi perkele, jos uutiset onkin huonoja niin kiva pitää sit kulisseja yllä synttäreillä. Mutta onneksi uutiset olivat hyviä.

Siellä oli yksi vauvan alku, kädet alkoi jo muodostua, oikeassa paikassa ja oikean kokoinen. Oon kyllä ollut aika varma että siellä ollaan edelleen matkassa kun oireet on ollu niin jumalattoman hirveitä. Mutta mikä ihaninta, kätilö kertoi että on tullut jotain uusia raskauspahoinvointilääkkeitä! Pyydän ens viikolla neuvolasta niitä tai sitten soitan jo huomenna maanantaina terveysasemalle. Ahhh jos niistä sais avun ni se ois kyllä aivan best. Kerroin mun siskolle lapsen 2-v juhlissa. Ihasteltiin pojan kiharaa tukkaa ja sanoin vaan että tuleekohan seuraavalle samanlainen.

Olin aivan pöllämystynyt, että kerta kaikkiaan kehitys on kehittynyt edellisestä raskaudestani niin paljon, että nykyään on olemassa lääkkeitä raskauspahoinvointiin (tai siis: toki niitä oli olemassa jo aiemmin, niitä ei vaan saanut Suomesta). Soitin terveysasemalle, sain ajan, menin itkemään lääkärille ja sain raskauspahoinvointilääkkeet.

Lisää seuraavassa jaksossa!

Viikon 13 alussa liikkuminen ja kaikenlainen aktiivisuus alkoi tuntua lonkissa tai lantiossa tai joissakin sellaisissa paikoissa joita en ollut aiemmin joutunut juuri ajattelemaan. Seisominen kivisti, käveleminen kivisti, paikallaan oleminen kivisti. Ja yhtä aikaa laiskotti koko ajan niin paljon, ettei olisi huvittanut tehdä mitään. Mutta tietenkin sekin kivisti.

Odotimme tosi kärsimättöminä tuloksia kokeesta, jonka tarkoitus oli selvittää, onko meidän vauvallamme jokin kromosomipoikkeavuus. Aika mateli ja ryömi, ja tuntui että kärsimättömyyteen voisi kuolla, mutta viikko (maailman pisin viikko) kokeen jälkeen sain Naistenklinikalta puhelun. Koska kokeessa katsotaan vauvan kromosomit, samalla saa tietää sukupuolen (jolla ei tietenkään ole mitään väliä, mutta halusimme silti tietää. Jotenkin tuntui, että se konkretisoisi tätä muuten hyvin abstraktilta tuntuvaa asiaa).

Päivänä 13+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Tänään sain puhelun Naistenklinikalta: tulokset oli normaalit eli ei jatkotutkimuksia! Kätilö toivotti puhelimessa onnellista loppuraskautta. Olisin saanut tietää sukupuolen siinä heti, mutta halusin odottaa että kuullaan se Tuomaksen kanssa yhtä aikaa ja se oli töissä. Tulokset tulee myös kirjeitse joten avataan se sit yhdessä. On ollut taas tosi huono olo, ja aamulla tuli oksennus. Ei tee mitään ruokaa mieli ja jotenkin vituttaa vaan. Kävin tänään korona- ja influenssarokotuksessa. Perjantaina on neuvola ja vaikka ärsyttää mennä sinne aamulla ja huonovointisena niin tuntuu ihanalta ajatus että pääsee pitkästä aikaa juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa kaikesta.

Korona- ja influenssarokotuscocktail laittoi kroppani ihan sekaisin (joka oli mulle aivan uutta, en ole koskaan aiemmin saanut mistään rokotuksesta oikeastaan minkäänlaisia oireita), ja seuraavana aamuna oksentelu ei ottanut loppuakseen. Melko pian kävi selväksi että kyse on jostakin muusta kuin raskausoireista. Kirjoitin muistiinpanoihini seuraavasti: (P.S. Anteeksi että kiroilen näissä muistiinpanoissa niin paljon. En ollut ajatellut julkaisevani niitä mihinkään. En myöskään halua sensuroida niitä, koska ne ovat niin raa’an rehellisiä.)

Vittu elämäni yks hirveimmästä päivistä. Oon oksentanut aamusta asti koko päivän, ja vasta nyt yhdeltä yöllä sain syötyä jotain. Tähän asti kaikki on tullut ylös vettä myöten. Vissiin joku rokotuksen sivuvaikutus. Kaamee hedari, hirvee väsymys ja todella heikko ja kuivunut olo. Oon nukkunu koko päivän. Toivottavasti Nyqvistillä on kaikki hyvin.

Ja tietenkin vauvalla oli kaikki hyvin. Kohtuvauvat eivät pikku vatsataudista hätkähdä, ne ovat sitkeitä. Tuntui silti ihan hirveältä, ettei saanut syötyä tai juotua mitään vuorokauteen. Aloin olla toden teolla kärsimätön vauvan sukupuolitiedon suhteen, vaikken ollut ajatellut että se olisi mulle tärkeää, enkä halua määritellä lapseni sukupuolta tai sukupuolettomuutta hänen puolestaan. Mutta jotenkin se, että kromosomit on tsekannut joku, ja tiedon olisi voinut kuulla jo puhelimessa mutta itse päätti odottaa kirjettä, sai jotkut todella vilkkaat kärsimättömyyssolut kehostani liikkeelle. Nyt alkoi olla jo kaksi viikkoa kokeen ottamisesta, eikä kirjettä ollut vieläkään tullut, vaikka tieto oli jo olemassa. Kirjauduin Maisaan ja Omakantaan ja Omapostiin ja K-kauppaan ja kaikkialle minne keksin monta kertaa päivässä vain pettyäkseni.

Päivänä 14+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Maisan mukaan vauva on sitruunan kokoinen. Clue sanoo kanelitanko ja Natural Cycles persikka (Maisassa oli persikka jo viime viikolla, Jenkeissä kaikki on suurempaa). Sukupuolitietoa ei oo vieläkään tullut, vaikka odotellaan sitä aivan kärsimättöminä. (Toim. huom. Clue on jo vuosia käyttämäni kuukautisseurantasovellus ja Natural Cyclesin otin käyttöön kun raskaus alkoi. Kummallakin voi seurata sekä kuukautisia että raskautta. Mulla on molemmista maksulliset versiot.)

Edit: meillä loppui kärsivällisyys kun tänäänkään ei tullut kirjettä Naistenklinikalta. Tuomas valtuutti mut soittamaan sinne, vaikka oltiin koko ajan ajateltu että halutaan saada se selville yhdessä. Soitin 28 kertaa ja varattua tuuttas koko ajan. Olin ihan varma että siellä on kätilöt laittanu luurin pöydälle jotta pääsis pikkuhiljaa lasketteleen viikonloppuun, mutta 29. kerta tärppäs. Me saadaan pieni poika!

Nyqvist on siis poika – ainakin jos kromosomeihin katsoo. Olin ehkä jo vauvalle työnimeä antaessani jotenkin maagisesti aistinut sen kromosomit, koska Nyqvist (tai varmaan mikä tahansa sukunimi) kuulostaa kieltämättä vähän sellaiselta pukuhuoneessa huudeltavalta nimeltä, jonka yhdistän maskuliinisuuteen ja sporttituoksuun. “Hei Nyqvist, onko sulla Menneniä? Omani on loppu” ja niin edelleen.

Olin ajatellut, että tieto vauvan sukupuolesta auttaisi jotenkin sen ajattelemisessa, että millainen tyyppi kohdussa majailee tai että millaista elämästä tulee, mutta menin siitä vielä enemmän sekaisin: nyt tiesin sukupuolen ja siksi yritin koko ajan olla kovasti ajattelematta sitä. Koska eihän sen tietämisen pidä vaikuttaa mihinkään. Lapsi mikä lapsi. Jotakin kuitenkin tapahtui samoihin aikoihin, kun saimme tietää sukupuolen – tai siis kromosomit. Aloin hetki hetkeltä uskoa enemmän, että kaikki saattaisikin sujua ihan hyvin.

En muista, missä vaiheessa huomasin, että kroppani alkoi kutista, mutta tässä vaiheessa minulle selvisi, että sekin on raskausoire. Etenkin rintoja, rintojen alusia, vatsaa, nivusia ja kainaloita kutitti koko ajan aivan vietävästi. Ymmärrän että iho venyy, ainakin rinnoista ja vatsasta, ja saattaa siksi kutista, mutta KAINALOT? Raskausoireet ovat kyllä hetkittäin ihan täysi mysteeri. Ai niin, tämäkin vielä: oikean silmäni ripset taittuvat yhtäkkiä itsestään kauniisti ylöspäin, vaikka minulla on surullisenkuuluisasti täysin piikkisuorat ripset. Kamoon Nyqvist, molemmat tai ei mitään, pliis.

Viikon 14 lopulla meillä oli neuvola-aika, jossa saimme kuulla vauvan sydänäänet. Se oli IHANAA. Ihanaa ei ollut se, että päätäni alkoi särkeä väkivaltaisesti. En tiennyt sitä silloin, mutta onneksi sitä kesti vain pari viikkoa. Pahoinvointi alkoi olla satunnaisempaa, mutta se ei lohduttanut, kun päähän sattui niin paljon ettei pystynyt nousemaan sängystä. Aloin opiskella imetyksestä, kuten neuvolassa kehotettiin, ja katsoin netistä videon vauvasta, joka ikään kuin ryömi tissille heti synnytyksen jälkeen (btw en thod tiennyt että vauva voisi osata tehdä niin) ja itkin niin paljon etten nähnyt mitään. Yhtenä päivänä aloin itkeä spontaanisti sohvalla vain siksi, että ajattelin ohimennen sitä, miten paljon rakastan puolisoani.

Viikkojen vaihteessa saimme vihdoin sen odottamamme kirjeen. Siinä luki lakonisesti vain: “sikiö on poika”, ja jotenkin arvostin sen asiallisuutta.

Päivänä 15+4 kirjoitin: Tänään on tuntunut ekaa kertaa siltä että vatsassa on jotain. Ei liikkeitä mut niinku että siellä on jotain mitä siellä ei oo ennen ollut. Outo tunne.

Viikolla 16 tapahtui paljon: aloin tuntea kipeitä vihlaisuja vatsassani yskiessä tai nauraessa, ja siskoni kertoi, että niitä kutsutaan repimiskivuiksi. Harvoin olen kuullut yhtä kuvaavaa nimeä millekään asialle, koska siltä se juuri tuntui. Sillä viikolla aloimme myös miettiä nimiä. Koen sen (edelleen) hirveän vaikeaksi ja otan mielelläni ehdotuksia vastaan. Halusin epätoivoisesti tuntea Nyqvistin liikkeet, mutten tuntenut mitään, mistä olisin voinut olla varma (kirjoitin muistiinpanoihini että tunsin varmasti jotain, mutta mistä sen tietää oliko se Nyqvist vai aiemmin syömäni hamppari). Kävin ystäväni synttäri-illallisella ravintola Pleinissä, ja siellä otettiin raskausruokavalio aivan IHANASTI huomioon. Suosittelen lämpimästi. Kävin sokerirasitustestissä (minulla ei ollut raskausdiabetesta), lääkärintarkastuksessa (kaikki oli hyvin) ja ylimääräisessä ultrassa (koska en tiennyt, että lääkärissäkin ultrattaisiin) ja kerroimme raskaudesta julkisesti.

16+6 kirjoitin: No nyt on sitten kerrottu maailmalle. Oon aivan tuhannen liikuttunut siitä, miten vilpittömästi ihmiset onnittelee ja on onnellisia meidän puolesta. Niinku ei me olla ansaittu sellasta! Lol. Tänään aamulla vasta aamupalan jälkeen jouduin nieleskelemään puklua vartin. Mutta se ei tullut ulos joten jee! Ois ollu hirveetä jos ois tullu: olin syönyt paahtoleipää enkä pureskellut mitenkään erityisen huolellisesti.

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8

Kun viides raskausviikko pyörähti käyntiin, tein raskaustestin vielä muutamana päivänä. Viiva oli joka kerta edellistä tummempi, ja aloin uskoa, että olen kuin olenkin oikeasti raskaana.

Päivänä 5+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Okei nyt alkoi se nännikipu. Nännit on TODELLA herkät kylmälle ja tuntuu raastimella hierotuilta kun on ulkona (ihan vaatteet ja ulkovaatteet päällä, mind you). Arrgggghhhh sattuu ihan vitusti. Tein tänään aamulla muuten taas testin: viiva tuli heti ja vahvaksi. Nyt lopetan ehkä niiden tekemisen. Oon tehny niitä yli viikon. (toim. huom. en lopettanut testien tekemistä.)

Luin neuroottisesti muistiinpanojani aiemman raskauden ajalta ja yritin vertailla oireitani sen aikaisiin määrittääkseni, olenko paremmin tai huonommin raskaana kuin silloin, lol. Nainen voi olla monta kertaa raskaana ja raskaus voi olla joka kerta erilainen, joten mitään oirevihkosta on turha tuijotella. Tiesin sen, toki, mutten silti voinut itselleni mitään.

Aika, jolloin tietää jo olevansa raskaana, muttei vielä uskalla kertoa kenellekään, on hirveää ja ihanaa. Aika kuluu uskomattoman hitaasti, mutta tuntuu tosi erityiseltä: meillä on salaisuus, jota kukaan muu ei vielä tiedä. Koko ajan pitää myös huolehtia siitä, että raskaus menee kesken. Aiemman keskenmenoni jälkeen suuri pelkoni oli se, että kannan kauhua mukanani mahdollisessa uudessa raskaudessa. Se toteutui. Mietin joka ikinen minuutti sitä, että kaikki tämä voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Toisaalta tunsin oloni rauhallisemmaksi: tiesin, että jotakin pahaa voi tapahtua, ja todennäköisesti pystyn silti selviämään siitä.

Raskausviikon kuusi puolessavälissä lähdimme sussun kanssa ensimmäiselle yhteiselle lomamatkallemme Prahaan. Aloin olla huonovointinen, hengästyin ihan pienestä ja tarvitsin jatkuvasti vettä ja välipalaa. Mutta samalla olin ihan megarakastunut puolisooni. Meillä oli ihanaa yhdessä, oli se salaisuus, olimme lomalla, ja hän oli hirveän huolehtivainen eikä hermostunut yhtään, vaikken ollut energisintä matkaseuraa.

Prahassa alkoi aamuoksentelu. Päivänä 7+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Vauva on tänään mustikan kokoinen ja mua oksettaa ihan hirveästi. Jaaaaa oksensin heti kun olin kirjoittanut ton. Oksentamisesta tuli parempi olo, mutta voin silti huonosti koko päivän. On vaikea syödä, mutta kun syö, on ehkä kaks minuuttia hyvä olo. -- Vituttaa ihan helvetisti matkustaa tällä ololla. Jos ois laskenu tän päivän hyvän olon minuutit yhteen, ois niistä tullu ehkä puoli tuntia yhteensä. Jee.

Seuraavana päivänä en oksentanut aamulla, ja helpottuneisuuden sijaan tunsin huolestuneisuutta. Raskaus on niiiin outoa!! Sitä ei mitään muuta haluaisi kuin voida hyvin, mutta heti kun voi hyvin, kauhu valtaa mielen ja sielun ja kehon jokaisen solun, ja sitä antaisi mitä vaan siitä että tulisi pikku puklu. Kauaa sitäkään ei kyllä tarvinnut odotella: huono olo palasi nopeasti ja aamuisesta oksentelusta tuli pian tapa. Oksentaminen itsessäänkin on tarpeeksi hirveää, mutta koska mikään ei riitä, sain siitä lisäksi hirveät kokovartalokouristukset, jotka aiheuttivat sen että saatoin pissata oksentaessani välillä pikkuisen housuun. Kyllä ei ihminen voi tuntea itseään kovin paljon ihanammaksi kuin pissat housussa yökkäillessään, let me tell you.

Viikon 7 viimeisenä päivänä kävimme hartaasti odotetussa ja pelätyssä varhaisultrassa. Kirjoitin muistiinpanoihini: Varhaisultrassa kaikki hyvin. Alkio on 7+2 – 7+3 -kokoinen (oon ite laskenut että nyt ois 7+5) ja sydämen lyönnit näytti kätilön mukaan vahvoilta. Mua jännitti niin paljon että sen jälkeen tuli heti kauhea nälkä. Pelottaa tietenkin edelleen hirveästi että jotain tapahtuu, mutta kuten kätilö sanoi, on hyvä olla silti onnellinen siitä että nyt on kaikki hyvin. Ja että surra kannattaa vasta sit kun on jotain surun aihetta.

Vanhempani tulivat käymään Helsingissä sattumalta juuri varhaisultran jälkeen, ja kun olimme yhdessä lounaalla, kerroin olevani raskaana. Minulla oli tosi huono olo, ja olin tilannut lohisalaatin, jossa oli inkivääriä. Siirtelin inkiväärinlämpäreitä lautaseltani sivuun, kun äitini kysyi, mitä se on, mitä salaatista poimin. “Se on inkivääriä, mä en saa kato syödä sitä ku oon raskaana”, sanoin. Äiti huusi: “Ootko! Ootko oikeesti! Noku mä en oo uskaltanut kysyä!” Herkistyimme kaikki hiukan, vanhempani, sussuni ja minä. Ja kun sanon “hiukan”, tarkoitan että itkin ja nauroin ja oli siinä räkääkin.

Kerroin läheisimmille ystävilleni samana viikonloppuna, kun kahdeksas raskausviikko oli alkanut. Tuntui aikaiselta paljastaa uutinen, mutta olin niin huonovointinen, etten voinut olla kertomatta. Lisäksi ajattelin, että nämä ovat ihmisiä, kenelle kertoisin myös huonot uutiset, joten kerrotaan nyt hyvätkin, kun niitä on. Yksi parhaista ystävistäni on myös raskaana ja neljä viikkoa minua edellä, joten on kiva voida vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Ja siis that’s the dream: olla yhtä aikaa raskaana bestiksen kanssa. Siinä dreamissa bestis ei vaan asu toisella puolella maailmaa. Mutta mennään näillä mitä on!

Myöhemmin samalla viikolla myös siskoni oli perheineen käymässä Helsingissä, joten kerroin raskaudessa myös siskolle ja hänen puolisolleen. Lähinnä siksi, että pelkäsin, että laatta lentää kesken keskustelun, mutta silti. Sanoin Joe and the juicen kassalla jotain että “mulla on niin vitun paha olo että mun on pakko kertoo että oon raskaana, jos oksennan niin se johtuu sitten siitä”. Sisko puolisoineen oli vähän että öö anteeks mitä sä sanoit. Jouduin toistamaan uutisen pariin otteeseen, mutta ainakaan laatta ei lentänyt kesken keskustelun.

Kun olin moikkaamassa siskon perhettä, toinen lapsista tarjosi mulle huikan kokiksestaan. Mulla oli heikko olo ja toivoin, että sokeri auttaisi, joten otin huikan, vaikken tykkää kokiksesta yhtään. Se oli jumalauta herkullisinta jumalten nektaria mitä olen koskaan suuhuni työntänyt. Oirevihkoseen merkittäköön ensimmäinen raskaushimo: kokis, perkele.