Viime kerralla: seulontaultra ja ankeaa menoa.

Tässä postauksessa: viikot 13+0–16+6.

Muiden kehojen tarkkaileminen on ihan perseestä, mutta rehellisyyden nimissä mun on myönnettävä että katselin muiden odottavien äitien mahoja, kun velloin omassa ikävässä olossani ja vieraan tuntuisessa kropassani. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Maha on jotenki aivan valtava. Isompi kun naapurilla, jolla on 2kk synnytykseen. En voi olla miettimättä olisko mun maha tämmönen ihan ilman raskauttakin. En muista enää millanen mun keho oli ennen tätä.

Viikolla 13 mulla oli toinen neuvola, ja ekaa kertaa sain ajan miespuoliselle terveydenhoitajalle. Mua jännitti etukäteen aivan hirveästi että osaako hän kohdata mut empatialla, koska hän on mies, luoja paratkoon, mutta onneksi selvisi että olin vain ennakkoluuloinen ja jännitin aivan turhaan. Itkin siellä reilun tunnin, kun puhuin synnytyksestä, ja keskusteltiin synnytysvaihtoehdoista. Kaikki tuntui tässä vaiheessa vielä tosi kaukaiselta, enkä osannut vielä tehdä mitään päätöksiä asiasta. Rauhoitti kuitenkin, että multa kyseltiin neuvolassa niin paljon asiasta. Tuntui että mua kuunneltiin.

Viikon 13 lopussa kerroin raskaudesta julkisesti, ja aloin välittömästi huolehtia teinkö sen liian aikaisin. Että nyt kirosin ja tuomitsin koko homman, ja raskaus menee varmana kesken, kun menin tällä tavalla julistelemaan asioita jo tässä vaiheessa. Järki sanoo, ettei keskenmenoa voi omalla toiminnalla aiheuttaa (tai no – varmaan on jotakin sellaista toimintaa joka sitä voi edesauttaa, mutta somepostaaminen ei uskoakseni kuulu siihen kategoriaan), mutta mieli ei kuuntele järkeä.

Olen saanut keskenmenon muutama vuosi sitten. Se istutti muhun aika syviä pelkoja. Meinasin linkata tähän tekstin, jossa kerron siitä, mutta enpäs olekaan kirjoittanut sellaista (blogiin. Instaan olen). Mutta tässä vaiheessa, kun tapahtuneesta on kulunut aikaa ja odotan toista lastani, ehkä riittää tieto että muunkinlaista on ollut.

Viikkojen 14 ja 15 taitteessa olin kaksivuotiaan kanssa mun vanhempien mökillä Pohjois-Karjalassa viitisen päivää. Matkat olivat pahemman luokan infernoa, kun lapsi ei nukkunut silmäystäkään (ei kumpaankaan suuntaan, vaikka olin ajoittanut matkat niin että se nukkuisi ainakin ensimmäisen tunnin, ehkä jopa kaksi), muttei myöskään viihtynyt paikoillaan, minulla oli jumalattoman paha olo ja lapsi keksi mennä johonkin älyttömään riiviömoodiin, jossa se käyttäytyi huonosti paitsi muita lapsia, myös minua kohtaan. Itkimme kilpaa junan käytävillä ja vannoin etten koskaan enää lähde minnekään (lol). Asiaa ei helpottanut se, että paluujuna oli täynnä Ilosaaresta palaavia matkustavia, jotka eivät tietenkään tule ajatelleeksi että väsyneelle äidille ja taaperolle voisi antaa ravintolavaunusta vartiksi paikan jotta he saisivat pullan ja pillimehun verran olla paikoillaan. (En siis syytä heitä, en tajuaisi itsekään, jos olisin Ilosaaresta palaava matkustaja, enkä edes uskaltanut kysyä.) Oman kivan pikku kerroksensa tällaisiin tilanteisiin tuo aina se, että alkaa jännittää että joku näkee ja kirjoittaa jonnekin jodeliin että terveisiä Joutsenosta, täällä on junassa vaikuttajanplanttu joka on aivan törkeän huono äiti.

Mutta itse mökillä oli IHANAA. Oli lämmintä ja kaunista ja lapsi eli aivan parasta elämäänsä. Mukana oli myös mun sisko perheineen, joten lapsella oli paljon seuraa. Suosikiksi nousi siskoni puoliso, joka teki mökillä jotain nikkarointihommia ja otti lapsen mukaan. Siitä lähtien lapsi on ollut sitä mieltä että jokaisen maailman ruuvin on ruuvannut Pasi – enkä minä korjannut häntä (mistäs minä tiedän kuka ne on ruuvaillut?). Alettiin harjoitella vaipattomuutta (lapsen, ei Pasin kanssa), joka oli tosi helppoa, kun mökillä pystyi olemaan koko ajan ilman housuja. Lapsi kävi uimassa monta kertaa, touhusi aikuisten kanssa, leikki siskon lasten kanssa ja oli kertakaikkisen onnesta soikeana koko ajan. Se teki niistä hirveistä matkoistakin (lähes) sen arvoisia.

Matkan jälkeen lapsella oli kaksivuotisneuvola, jossa pyysin että voitaisiin kuunnella myös vauvan sydänäänet. Halusin varmistua siitä että siellä ollaan vielä matkassa. Ja äänet onneksi kuuluivat hyvin! Kirjoitin muistiinpanoihini:

On ollut sen verran hyvä olo että pitäis varmaan varata sokerirasitus ja koklata olla ilman pahoinvointilääkkeitä. En kuitenkaan uskalla tehdä kumpaakaan vielä.

Mutta aina kun mulla oli hyvä olo, se kostautui kaksin verroin. Päivää tai kahta myöhemmin olin taas aivan vuoteenomana ja halailin pönttöä. Samoin tälläkin kertaa – seuraavana päivänä kirjoitin:

Aivan vitun hirveä päänsärky. Sattuu takaraivoon ja oksettaa. Luin just pari päivää sitten että jollain oli ollut hirveä migreeni raskausoireena ja siis mä kuolen jos mulle käy niin. Edit: oksensin illalla. ILLALLA. Voisko tää jo loppua??

Näihin aikoihin mulla oli erikoinen olo: yhtä aikaa väsynyt, mutta silti hirveän energinen. Mun teki ihan poskettoman paljon mieli siivota, muttei mitään pölyjen pyyhintää tai imurointia, vaan sellaista syväjynssäystä nelinkontin syövyttävillä myrkyillä. Mietin, että onko tämä nyt jo sitä ”energistä keskiraskautta”, mitä mulla ei viimeksi ollut ollenkaan. Mutta mieliteoista huolimatta en saanut yhtään mitään aikaan, heh. Muistan yhdetkin lapsen päikkärit, joiden aikana ajattelin, että nyt voisin käyttää tämän ajan ja energian kirjoittamiseen – mutten sitten kuitenkaan käyttänyt. Selasin puhelinta ja söin. Hyvää ajankäyttöä!

Päivänä 15+6 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon huomannut jo ehkä viikon ajan jonkinlaista pesänrakennusviettiä. Tekee hirveästi mieli hankkia vauvalle tavaroita ja tarvikkeita, syväpuhdistaa jääkaappi ja inventoida esikoisen vanhat vaatteet. En kuitenkaan siis saa mitään tehtyä, lol, mutta mieli tekee. Haluisin itse asiassa käydä läpi kaikki kaapit ja laatikot ja tavarat kotona, järjestellä kaiken ja heivata turhat pois.

On tosi hölmöä, että pesänrakennusviettiin ei kuulu myös aikaansaaminen. Mikä se sellainen vietti on, joka herättää vain mieliteot muttei saa ihmistä toimimaan? Kylppärin saumojen hinkkaaminen oli minusta ihana ajatus, muttei se silti saanut mua tekemään sitä. Ihan paska vietti, sanon minä.

Oon muutenkin kautta linjan ollut aina vähän pettynyt raskausoireisiin, heh (paitsi pahoinvointiin, sen olen saanut ihan tuplana tuoppiin, kiitos vaan). Mulla ei ole kertaakaan ollut mitään outoja mielihaluja, kuten betonin tai hiuksien tai liitujen syöminen, vaan mun on tehnyt mieli raikkaita ja kylmiä ja terveellisiä asioita kuten appelsiinit ja vesimelonit ja rapsakat porkkanat. Olisi paljon vitsikkäämpää, jos haluaisi järsiä vaikka huonekaluja kuin hedelmiä ja vihanneksia, saakeli sentään.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: viikolla 16 mulla alkoi olla yökkäilyn suhteen pikku hiljaa parempi olo ja lakkasin syömästä niitä pahoinvointilääkkeitä. Tulevaisuudessa tulisi vielä muutama puklu, mutta ei mitään niin säännöllistä enää. (Kunnolla pääsisin eroon pahoinvoinnista raskausviikolla 18.)

Ensi kerralla: rakenneultra ja ensimmäiset liikkeet (viikot 17–20).

Lue myös: