Raskausviikot 9–12: ankea olo jatkuu

Viime postauksessa: viikot 5–8, pahoinvointia ja proteiinia.

Tässä postauksessa käsittelyssä viikot 9+0–12+6.

Sain raskauspahoinvointilääkkeet terveyskeskuksesta. Ne olivat kuin jokin jumalallinen lahja. Mulla oli niin uskomattoman paha olo koko ajan. Kultaisen pilven saastainen pölyreunus oli sitten se, että nehän eivät auttaneetkaan ihan täysin. Niiden avulla olo oli hiukan parempi, muttei silti hyvä. Lääkkeitä on tarkoitus syödä yksi iltaisin, ja jos se ei auta, voi alkaa ottaa lääkkeen myös aamuisin, mutta 20 pillerin pakkaus maksaa 53 euroa eikä siitä saa Kela-korvausta – joten maksimiannostuksella menisi kuukaudessa yli 150 euroa. En ala siihen hommaan, ajattelin, enkä suostunut alkaa syödä maksimiannostusta. Kokeilin sitä jonkin aikaa, koska olo oli todella todella huono, mutta sekään ei auttanut täysin (en oksentanut enää ihan joka aamu, vain joka toinen tai kolmas), joten ajattelin, että säästän ja syön lääkkeitä vain yhden päivässä. (Oon sittemmin kuullut, että toisen merkkinen lääke saattaisi auttaa enemmän. En tiedä millä perusteella merkki valitaan, mutta mulla kävi selkeästi huonompi säkä.)

Musta otettiin kesäkuussa kirjailijakuvat. Jouduin tunnustamaan kuvaajalle ja meikkaajalle että olen raskaana, koska pelkäsin että oksennan kesken kuvausten.

Viikolla 9 mulla oli ensimmäinen neuvola. Se pidetiin etänä, ja mulle jäi siitä ikävä fiilis. Kirjoitin muistiinpanoihini:

"Oon niin vanha ja lihava synnyttäjä että sain jotain verisuonten tukkeutumisen estolääkettä ja lähetteen sokerirasitukseen. Huohhhh. Mieli on mennyt tosi synkkiin paikkoihin ajatellessani mun kroppaa ja sitä mitä tää tekee mulle. Oon vanha, raihnainen menopausaalinen möykky, eikä mulla oo enää mitään toivoa. Tää on nöyryyttävää.”

Mulle tulee tosi surullinen olo kun luen tota tekstiä nyt (tätä kirjoittaessani oon raskausviikolla 24). Mulla on kyllä edelleen samat huolet ja samanlainen olo, mutta oon nyt ehkä hiukan armollisempi itseäni kohtaan. Ja koen, kuten viime raskaudessakin, että näkyvästi raskaana olevaa kehoa on tosi helppo rakastaa, kun se maha on jotenkin niin suloinen ja siellä kasvaa niin toivottu ja haluttu vauva. (Ajattelen myös, että on tosi ankeaa, että rakastan kehoani eniten silloin kun se on raskaana – toivoisin että voisin rakastaa sitä yhtä paljon muulloinkin, mutta tähän asti se ei ole onnistunut. Toisaalta uskon että on liikaa vaadittu, että itseä pitäisi koko ajan rakastaa. Minkäänlaiset vaatimukset eivät oikein toimi, kun kyse on kehonkuvasta, edes ne, joilla on näennäisesti hyvä tarkoitus.)

Tällä viikolla kävin siskonpoikani kanssa ravintolassa. Olen kertonut tästä ennenkin, mutta annan siskon lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen ravintolaillallisen heidän itsensä päättämässä raflassa. Se on ihanaa, koska se on harvinaista herkkua meille molemmille, ja koska siskon mukeloiden kanssa tulee harvoin vietettyä aikaa ihan kahdestaan (yleensä mukana on muutakin perhettä). No – siskonpoika oli valinnut sellaisen korealaisen bbq-paikan, jossa pöytään tuodaan kaikkea raakaa, joka pitää grillata itse. Voin kertoa ettei se ole paras valinta silloin kun a) voi tuhottoman pahoin ja b) ei saisi syödä mitään raakaa. Pöydässä hetki hetkeltä harmaammaksi muuttuva raaka materiaali ei varsinaisesti herättänyt ruokahalua. Muuten kyllä ihan kiva kokemus! Ja oli hauska hengata siskonpojan kaa, niin kuin aina.

Yhtenä päivänä löysin kenkäkaapista grogilasin, enkä tiedä oliko se joutunut sinne minun vai taaperon toimien seurauksena.

Kokeilin välillä olla kokonaan ilman pahoinvointilääkettä, mutta silloin aloin oksennella myös iltaisin – whooptidoo. Tää voi olla vähän tmi, mutta puklailu oli niin rajua, että mulla tuli usein samalla myös pissat housuun. Se jos mikä oli nöyryyttävää. Mutta olin aina silloin kotona, joten pahemminkin olisi voinut kai olla? Heh. Mutta se oli minusta aivan mahdotonta kurjuuden maksimointia, ihan kuin oksentaminen ei riittäisi saamaan oloani tarpeeksi ikäväksi. Ja silloin, kun olo oli hetkittäin hyvä, pelkäsin että raskaus menisi kesken. Toivoin ihan erityisen paljon ettei niin kävisi, koska tiesin etten pystyisi tähän enää. Yrittäminen saisi jäädä. Olo oli niin kamala, etten kerta kaikkiaan voisi käydä uutta raskautta läpi enää uudelleen.

Sitten kirsikaksi tämän ryönäkakun päälle lapsi sairastui ja minä voin edelleen tosi pahoin ja olin ihan viimeiseen pisaraan asti loppu, ja ajattelin, että mitäs sitten kun tällaista tapahtuu ja meillä on vauva (terveellä järjellä tiedän että kaikesta sellaisestakin selviää, mutta pahoinvoinnin kourissa kaikki tuntui vielä hirveämmältä)? Ajattelin että sellaisesta on yksinkertaisesti mahdotonta selvitä hengissä, ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä että ajattelen näin, vaikka Gazassa odottavat äidit tekevät tätä samaa kansanmurhan keskellä. Että mitä oikeutta mulla on edes surra ja valittaa mitään tällaista. Seuraavaksi minäkin tulin kipeäksi, ja samalla oli tietysti tosi paljon kaikkea tekemistä ja kirjoittamista, ja oli aivan tuskaisen hankalaa saada mitään aikaiseksi. Summa summarum: tämä oli kyllä tosi ankea alkukesä.

Tässä olin juuri menossa seulontaultraan. Jännitti niin pirusti!

Mutta sitten mulla oli seulontaultra ja siellä oli hurjasti käsiään vispaava vauvan alku. Muistan, että esikoisen seulontaultrassa se potki vimmatusti jaloillaan, mutta tämä oli tällainen kädellisempi tapaus. Purskahdin tietysti itse itkuun jo tutkimuspöydälle käydessäni, koska samassa paikassa mulla todettiin keskenmeno muutama vuosi sitten. Ja sitten itkin uudelleen, kun kätilö laittoi sykkeen soimaan. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Muistan että esikoisen seulontaultrassa näkyi tosi selvästi se nenänpää, ja se oli musta ihana. Nyt sitä ei näkynyt, mutta se johtui vissiin siitä että vauvan pää oli koko ajan väärässä suunnassa. Hän kainosteli!

Aina kun mulla oli hyvä olo, aloin epäillä, että jokin on huonosti – mutta seulontaultra rauhoitti mieltä hiukan, koska siellä oli ollut kaikki niin hienosti. (Tää on kyllä ihan perseestä: on joko paha olo tai sitten epäilyttävän hyvä olo. Alkuraskaus on todella ahdistavaa aikaa. Pisteenä iin päällä on se, että raskaus on vielä salaisuus, eikä mistään voi vielä kauheasti puhua kenellekään. Yksin kärsiminen not best.)

Mökkihalaus.

Seulontaultraviikon viikonloppuna olin parhaiden ystävieni kanssa mökillä, ja olin etukäteen ollut tosi huolissani siitä että minne siellä oksentelen, mutten puklannut kertaakaan. Join jopa hiukan kahvia! Se oli ihanaa. Silloin keksin, että kahvi maistuu mulle aika hyvin, mutta vain jos mun ei tarvitse keittää sitä itse. Hyvin yläluokkainen raskausoire! Harmi ettei kukaan keittele mulle arjessa kahvia (puoliso ei juo kahvia ollenkaan), joten join take away -jääkahvia silloin tällöin, mutta kotona en. Hyvien olojen hetkinä yritin tunnustella mahanahkan läpi vauvan sykettä, ja pari kertaa luulin tunteneeni sen – vaikka todennäköisimmin se oli mun ihan oma pulssi. Mutta se rauhoitti mua vähän, joten lasketaan se plussaksi.

Seulontaultran jälkeen uskalsin pikku hiljaa alkaa jutella esikoiselle siitä, että äidillä on mahassa vauva. Se hyväksyi sen ihan mukisematta! Ei tietenkään vielä ymmärtänyt että mitä se tarkoittaa, ja olin ihan että o-ou, mitähän tapahtuu sitten kun se tajuaa, että meille muuttaa jokin käärö, joka vie puolet sen saamasta huomiosta ja elintilasta ja kaikesta. Mutta ajattelin, että aloitetaan tästä ja käsitellään sitä isoveljeyttä sitten myöhemmin. Sen esikoinen oli jo alkanut ymmärtää, että äidillä on vähän väliä paha olo. Aina, jos menin jonnekin istumaan tai huokaisin syvään, hän sanoi “äitillä paha olo”. Se oli minusta yhtä aikaa tosi suloista ja tosi surkeaa – suloista, että lapsi panee sen merkille, mutta surullista, että pahoinvointi on se asia, minkä hän panee äidistään merkille. Onneksi onnistuin aina puklailemaan lapselta salassa.

Ensi kerralla: pesänrakennusvietin herääminen (viikot 13–16).