Viimeksi viikot 29–32: vatsakipuja, itkuherkkyyttä ja tummuvat nännit.

Tällä kertaa viikot 33+0–36+6.

Viikolla 33 alkoi tuntua siltä että maha oli jo tosi suuri, tai jos ei suuri niin ainakin täynnä ja pinkeä (tosin nyt kun viimeistelen tätä tekstiä viikolla 39 oon ihan että girl……. ai sullako muka suuri ja pinkeä maha??). Kirjoitin muistiinpanoihini:

On myös vähän sellaista ummetuksen kaltaista, ja muistin yhtäkkiä että joku sanoi edellisen raskauden lopussa, että se että lapsi alkaa tulla tuntuu siltä että on kakkahätä, ja oon ollut ihan paskana ku mulla on ollut koko päivän vähän vessahätä (huom tiedän kyllä ettei se ole sama asia, mutta silti). Ajattelen myös sitä yhtä tiktok-videoo missä se nainen on synnyttämässä eikä ne saa kirjattua sitä sisään sinne sairaalaan ja se vaan huutaa että IT’S IN MY ASS!! En halua että lapsi tulee vielä mutta oon niinku aivan tosi kypsä jo.

(Pakko sanoa tähänkin kohtaan tässä viikolla 39 että giiiiiiirl sä et kyllä tiedä mitä kypsyys on.)

Olin ajatellut jo raskauden alkumetreiltä että haluaisin leikata polkkatukan. Silloin kun odotin esikoista, olin leikannut polkan juuri ennen kuin sain tietää olevani raskaana, ja tukka kasvoi jotenkin ihan täydelliseeen pituuteen raskauden aikana. Halusin tehdä saman tempun, olin nyt vaan jotain 30 viikkoa myöhässä, heh. Mutta leikkasin tukan (tai siis Hanna Huhmarniemi leikkasi sen kampaamo Skandissa) ja se oli kyllä paras juttu mitä ikinä keksin tehdä. Mega fresh! Ei tartu tukka enää minnekään ärsyttävästi kiinni. Mun tukka oli niin pitkä, että päätin lahjoittaa ylijääneet suortuvat, mutta tällä aikaansaamisella ne kököttävät vielä viikkojenkin jälkeen pussissa ja odottavat sitä että jaksaisin viedä ne postiin. Mutta teen sen kyllä!

Seuraavalla viikolla leikattiin myös meidän lapsen tukka. Ensimmäinen parturikäynti oli elämys ja ihan suksee! Pelkäsin että joudutaan palaamaan kotiin ilman että mitään saadaan tehtyä, mutta pikkumies oli tosi reipas (ja aivan fiiliksissä autosta, jossa sai istua).

Mahassa alkoi toden teolla tuntua ahtaalta. Pystyin tuntemaan, miten iho antoi pikku hiljaa periksi, ja se teki oudosti kipeää. Iho oli kosketusherkkä. Lapsi myös pyöri kohdussa tosi kivuliaan tuntuisesti. Päivänä 34+0 kirjoitin muistiinpanoihini:

Tänään on selvästi tapahtunut jotain. Vauva ehkä kääntyy ympäri tms? En tiiä mut siis muljuaa niin vitusti että se tuntuu jo vähän pahalta. Tuntuu että se kaivaa mun rakkoa jotenkin. Niinku aika epämiellyttävää I’ll have you know. Lisäks tuntuu että mahanahka vaan repeää. Ihan älyttömiä tunteita, en muista että esikoisen kaa ois ollu tällaista.

Joulukuu alkoi ja päätin, että meillä aletaan jouluttaa. Joulu on minusta aina mennyt hölmön nopeasti ohi, ja oon tajunnut vasta viime vuosina, että jos fiilistelyn aloittaa ajoissa, sitä voi pitkittää. En kyllä ole aiemmin ollut mikään jouluihminen – mutta tällaisia asioita äitiys mielestäni teettää ihmisessä. Juhlat, joista ei ennen ole juuri välittänyt, tuntuvat lapsen kautta paljon hauskemmilta ja niistä haluaa ottaa kaiken irti (tai sitten sitä yrittää suorittaa taas vaan joitakin äitiyden vaatimuksia ja tarjota lapselle elämyksiä joita hän ei edes muista, koska on niin pieni, ja onnistuu selittämään sen itselleen että no minusta nyt vaan tuli tällainen). Siksi koko joulukuu saa nykyään olla yhtä tähtitorttua ja piparia! Vielä haluaisin keksiä, miten kotona voisi juhlia halloweenia paremmin. Ehkä pitäisi järjestää jotkut kurpitsajuhlat? Tänä vuonna minusta ei kyllä ollut siihen. Liekö koskaan. Mutta paineet aion asiasta silti ottaa, heh.

Viikon 35 ensimmäisenä päivänä mulla oli baby showerit! Ehdin jo luulla ettei niitä olisi ollenkaan, ja olin hormonipäissäni kriiseillyt asiasta (ja siitä että tällainen on toisen lapsen risti, että kukaan ei ole vauvasta yhtään kiinnostunut) niin paljon että ystäväni joutuivat tunnustamaan mulle että juhlat on kyllä tulossa. Sitten mua hävetti että olin pilannut yllätyksen. Jotain jäi kuitenkin arvailujen varaan: juhlien ajankohta. Mut haettiin sunnuntaiaamuna kotoa vauvan muotoisen ilmapallon kanssa ja vietiin brunssille Sunniin.

Edellisellä kerralla en halunnut perinteisiä baby showereita. Tein eri kaveriporukoiden kanssa erilaisia asioita, vietettiin kivaa aikaa yhdessä ennen vauvan tuloa, ja se oli silloin ihan täydellistä. (Plus mulla oli aikaa sellaiseen – nyt ei olisi.) Yhden kaveriporukan kanssa käytiin heittämässä kirvestä ja syömässä, toisen kanssa vietettiin yö kylpylähotellissa, jonne yllärinä tulivat mun äiti ja siskot. Mutta silloin mainitsin, että mua jäi vähän harmittamaan, että jos tämä olisikin mun ainoa vauva, ettei ole sellaisia perinteisiä baby showereita, mitä se nyt ikinä meinasikaan. Kaverit muistivat tämän ja laittoivat nyt oikein perinteisen kaavan kautta! Paikalla oli ystäviä ja perhettä, ja me yritettiin keksiä vauvalle nimeä ja kaikki veikkasivat milloin se syntyy. Sain vaippakakunkin! Se oli ihana. Rakastan mun ystäviä.

Sain vauvasuihkulahjaksi lahjakortin hierontaan Waldorf Astoria Spahan, koska olin puhunut siitä niin ylistävästi. Hauskinta oli, että olin juuri juhlien aamuna varannut itselleni sen saman hieronnan seuraavaksi päiväksi! Pääsin siis heti käyttämään lahjakortin. (Suosittelen edelleen Norikon raskaushierontaa Waldorf Astoriassa. Se on paras paras paras hieronta missä olen ikinä ollut. Vannon että Norikolla on jotain crackia sormissa. Se hieroo sitä jotenkin maagisesti suoraan mun kudoksiin ja nyt olen ihan koukussa.)

Ennen hierontaa otin sormukset pois, enkä laittanut niitä enää takaisin. Sormet alkoivat olla niin turvoksissa etten enää uskaltanut laittaa niitä sormiin. Olen ekaa kertaa ilman kihla- ja vihkisormuksia sitten kihlautumisen ja vihkiytymisen! Ourasta jouduin luopumaan jo monta viikkoa sitten, kun se ei enää lähtenyt kunnolla sormesta.

Viikkojen 35 ja 36 aikana muhun iski aivan megalomaaninen uupumus. Taapero luopui yhtäkkiä tutista, ja vaikka se meni ekaa yötä lukuunottamatta yllättävän hyvin, alkoivat sen yöunet lyhentyä ja jouduttiin koko perhe liittymään taas vastahakoisesti 5am clubiin. Vauva remusi ja sekoili mahassa etenkin öisin, ja olin tuntevinani kuinka sillä oli alati vähemmän tilaa liikkua eli muljuaminen alkoi tehdä ilkeää. En saanut unta iltaisin ja heräsin aikaisin aamuisin, ja jalkoja pakotti niin etten pystynyt nukkumaan. Lisäksi sain jonkin flunssantapaisen: kurkku oli erityisen kipeä juuri öisin, nenä oli tukossa ja vaikea hengittää. Nukkumisesta tuli aidosti vaikeaa ja ahdistavaa. Väsytti ns. ihan vitusti.

Näihin aikoihin huomasin lisäksi että mahanahkani alkoi revetä myös navan yläpuolelta. Edellisessä raskaudessa niin ei käynyt.

Päivänä 36+2 olin synnytystapa-arviossa Hyvinkään sairaalassa, ja kirjoitin muistiinpanoihini:

Aloin itkeä heti ku lääkäri kysyi että ”sulla oli traumaattinen synnytys?” 🥲 juteltiin vaihtoehdoista ja jäätiin vähän siihen ajatukseen että aletaan käynnistellä sitten lasketun ajan tienoilla. Maisassa lukee taas että ”suuntautuu alatiesynnytykseen” vaikka sanoin että haluaisin käynnistellä ja mennä siitä matalalla kynnyksellä sektioon. Sanoin että alatiesynnytys ei oo pahinta mitä vois tapahtua mutta mulla ei oo hinkua synnyttää alateitse.

Vauva ultrattiin ja se oli niin viuhake että oli vaikea saada mittoja! Ihan kökkö se ultra, en saanu siitä ite mitään selvää. Mutta siis. Sen vatsanympärys on tosi suuri joka on tyypillistä radivauvoille. Siinä on ongelmana se että sit ku se syntyy niin sen sokerit voi mennä tosi matalalle kun se ei enää saa insuliinia napanuoran kautta. Ni nyt mun pitäis viikon ajan tehdä tehoseurantaa sokerien suhteen, toimittaa ne tulokset tonne ja sit aloittaa lääkitys jos ne ei pysy kurissa.

Viikolla 36 aloin löyhästi harjoitella rintojen lypsämistä. Haluaisin, että imetys onnistuisi tällä kertaa vähän paremmin (viimeksi mun oma maito ei oikein riittänyt, ja kun tein kaikkeni maidontuotantoa lisätäkseni, oli jo liian myöhäistä), mutten halunnut lypsää liian ahkerasti, ettei synnytys käynnistyisi etuajassa. En kyllä tiedä onko se mikään realistinen pelko: synnytysvalmennuksessa kun kätilöiltä kysyttiin tätä, ne vähän naureskelivat ja sanoivat että noh aika ahkerasti saa lypsää että niin kävisi. Mutta mä muistelen lukeneeni jostain että lypsäminen voi edesauttaa käynnistymistä. (Ja siis se että muistelen hämärästi lukeneeni ”jostain” on takuulla luotettavampaa kuin se mitä koulutetut kätilöt sanovat heh.)

Viikon 36 lopussa, neljä päivää ennen joulua, käytiin aamupäivällä jossain asioilla, ja kun tultiin kotiin, ihmeteltiin että jostain tulee paha haju. Hetken päästä Tuomas avasi meidän vaatehuoneen oven ja sanoi jotain että ”mitäs helvettiä täällä tapahtuu”. Vaatehuoneen kattovalaisimen läpi valui vettä lattialle ja kaikkien vaatehuoneessa olevien tavaroiden (se oli tietenkin ihan täyteen ammuttu mm. vauvan tavaroita ja kasaamista odottavia huonekaluja) päälle. Vesi oli ruskeaa ja ällöttävää – mutta ainakin meille selvisi mistä se paha haju tuli.

Kävi ilmi, että meidän yläpuolella olevassa asunnossa tulvi keittiössä, ja vesi valui jotain rakenteita pitkin meille saakka. Vaatehuone pitäisi repiä auki ja ainakin katto ja lattia uusia. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Uskomatonta mikä ajoitus. Mut ajattelen koko ajan että pahemminkin vois olla. Mut silti silleen voi ny vittu. Kultareunus tässäkin onneks on: tää saa mut toimimaan, on pakko jotenkin lajitella noita kamoja tuolta vaatehuoneesta. Mutta iso osa on kyllä pilalla ja menee roskiin.

Never forget se kun olin viimeksi raskaana ja meidän piti teettää sekä kylppäri- että keittiöremontti ennen laskettua aikaa. Muistatteko sen? Oltiin jotain yksitoista viikkoa ilman suihkumahdollisuutta, ja kävin peseytymässä Yrjönkadun uimahallissa – kunnes sekin meni remonttiin samasta syystä kuin meidän kylppäri. Oi niitä aikoja, mä vaan sanon. Sanoinkin sukulaisille ja ystäville, että onneksi meidän lapsiluku on tämän vauvan myötä täynnä. Ties mitä yllätysremppoja perheenlisäykset vielä toisivat mukanaan!

Ensi kerralla: viimeiset viikot.