Vauva on jo kaksi kuukautta! Aika menee niiiiiin nopeasti. Kohta minä jo googlaan mitä sen käyttämät nuorisotermit meinaa!

Neljä päivää vanha.

Siitä on nyt kaksi kuukautta kun meistä tuli nelihenkinen perhe, ja let me tell you: ensimmäiset viikot ovat tokalla kerralla niiiiin paljon kivempia (mutta samalla tosi rankkoja). Uskon että se johtuu siitä, että se isoin muutos, muutos lapsettomasta lapselliseksi, on jo tapahtunut, uusi vauva ei tuo mukanaan niin suurta henkilökohtaista myllerrystä kuin ensimmäinen. Don’t get me wrong: kyllä sitä on tokankin kanssa aluksi ihan että mites tämä pienihminen toimii – ja etenkin ihan että mites tämä isompi perhehommeli käynnistyy – mutta nyt voi keskittyä pienihmiseen ja perheeseen, eikä siihen että MITÄ VITTUA JUST TAPAHTUI KUKA MINUSTA ON TULLUT.

Kaikki on ihan uutta, mutta sitten kuitenkin jotenkin tuttua.

Ensimmäiset päivät olivat kieltämättä aika rajuja ja menivät lähinnä esikoisen tunteiden kanssa navigointiin. Yritettiin (ja yritetään edelleen) olla toooosi tosi tarkkana siitä, että myös hän tuntee itsensä tärkeäksi, eikä kokisi jäävänsä paitsioon vauvan vuoksi. Ollaan kyllä varmasti annettu liian paljon periksi ja anteeksi ja lahjoja ja herkkuja, mutta minä en usko että lapsi menee pienellä lellimisellä ja hemmottelulla pilalle. Tilanne on hänelle vielä meitäkin ihmeellisempi ja halutaan antaa aikaa (ja tikkareita), jotta hän tottuu siihen. Ja päivä päivältä mekin opitaan paremmin miten tämä homma skulaa. (Lol mä en kyllä ikinä voisi livenä sanoa uskottavasti että joku “skulaa”.)

Pidettiin esikoinen viikon verran kotona päiväkodista, ja kun se palasi sinne, oltiin kaikki vähän helpottuneita. Sillä on siellä paljon virikkeitä ja kavereita, ja hyvät rutiinit ja järkevää ruokaa – kaikki asioita joita me ei pystytä tällä hetkellä kotona tarjoamaan (omenalohkot ja suolatikut ovat ihan ok välipala, mutta eivät mene ateriasta kovin montaa kertaa päivässä kovin montaa päivää putkeen).

Isoveli on kaiken kaikkiaan kyllä ollut tosi ihana. Se on hirveän kiinnostunut pikkusiskosta, ja haluaa aina tulla sen viereen, katsella ja paijata sitä tai ottaa sen syliin. Aamuisin se kysyy yleensä ensimmäisenä missä pikkusisko on, ja haluaa tulla sänkyyn moikkaamaan minua ja vauvaa. Se pyytää meitä koko ajan puhumaan pikkusiskolle itsestään: “äiti sano ‘mitä isoveli puuhaa’” ja “isi sano pikkusiskolle ‘isoveli on betonityömies’” ja “sano ‘isoveli syö omenaa’” ja niin edelleen. Se kujertelee vauvalle suloisella pienellä äänellä “moi pikkuinen” ja I JUST CAN’T. Se on niin söpöä että minun tekee mieli rutistaa kumpikin pieniksi atomeiksi. Lähes kaikenlainen kiukku ja kapina jäi ensimmäisiin päiviin, ja silloinkin se kohdistui enimmäkseen meihin vanhempiin eikä vauvaan. Pientä rajojen koettelua on toki ollut, mutta isossa kuvassa kaikki on mennyt hirveän hyvin. Olenkin sanonut kaikille että mua on helpottanut se, ettei isoveli ei ole vielä kertaakaan pyytänyt että hei lähetetäänkö jo toi vauva takaisin sinne mistä se on tullutkin. Ollaan siis kaikki (ehkä) ymmärretty että pikkusisko on tullut jäädäkseen!

“Sano äiti pikkusiskolle että ‘isoveli on korjaushommissa’”.

Perhetetristä lukuunottamatta olen itsekin osannut ottaa tällä kertaa tooooosi paljon rennommin. Vauvan bilirubiinia eli keltaisuutta ja painoa tarkkailtiin ekan viikon ajan niin, että käytiin joka toinen päivä verikokeissa ja Naistenklinikalla tsekkauksessa. (Spoilaan heti hyvillä uutisilla: bilirubiini lähti lopulta laskuun, joten kaikki sen suhteen ok.) Olin heti hyvin tietoinen siitä että onneksi tämä tapahtui tokan lapsen kohdalla. Jos olisin ollut ekaa kertaa äiti, olisin ollut huolesta solmussa koko ajan: näin pienen vauvan kanssa ei saisi edes vielä mennä ulos (tammikuussa oli tosi kylmä, paljon lunta ja pakkasta), ja meidät käskettiin kahden päivän välein verikokeisiin ja lääkäriin. Olisin voinut olla hämmentynyt ja vihainen ja itkuinen ja kaikkea – mutta nyt me vaan paineltiin julkisilla Naikkarille alle viikon vanhan vauvan kanssa tsip tsap tsui. Teki kyllä bussissa aivan hirveästi mieli sanoa kaikille että pliis antakaa tilaa (ja armoa), täällä on vastasyntynyt ja mua on käytännössä puukotettu vatsaan viisi päivää sitten. Mutta en tietenkään sanonut mitään. Mulkoilin vaan kaikkia rumasti, niin kuin sivistyneet ihmiset tekevät.

Mielestäni mulla on ollut toistaiseksi vaan yksi kriisi, silloin kun vauva oli viikon ikäinen. Bilirubiinitsekeissä ravatessamme huomattiin, että vauvan paino ei ollut noussut tarpeeksi (paino mitattiin kahden päivän välein, ja yhden kerran painonnousussa oli pieni dippi, mutta jos olisi katsottu koko viikkoa, se olisi noussut tosi hyvin) ja se johti siihen, että sukelsin imetyskriisiin pää edellä. Esikoisen kanssa oltiin lisämaidoilla on-off synnäriltä saakka, eikä mun oma maito kerta kaikkiaan riittänyt. Lisäksi tajusin vasta kun oli jo aika myöhäistä että meidän imetysotteet ja -asennot olivat silloin ihan päin honkia. Tällä kertaa musta tuntui alusta asti että maito nousi ja vauva imi ja kaikki sujui paremmin, mutta sitten kun paino ei ollutkaan noussut riittävästi, säikähdin. Lisäksi neuvolassa mielestäni hiukan hössötettiin asiasta, ja sitten menin niin jumiin että maidon tulo tyssäisi takuulla siihen että stressasin. Itkin pari päivää asiaa, vaikka siihen asti kaikki oli sujunut minusta oikein mallikkaasti, kunnes sain jostakin hormonien syövereistä kaivettua murusen järkeä, jonka voimin päätin että nyt vaan jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti ja yritän vaan imettää mahdollisimman paljon ja usein. Pyysin naistenklininalta imetysohjausta ja ikäväkseni siellä mut kohdattiin taas vähätellen ja käsiä väännellen, vaikka toimin vaan niin kuin mulle oli neuvottu. Onneksi neuvolassa korjattiin tilanne ja sain sieltä imetysohjausajan, joka viimeistään palautti itsevarmuuteni. (En vieläkään tuota maitoa mitään ihan mahdottomia määriä ja huomaan kokemani huonommuutta, kun muut äidit postaavat ohimennen someihinsa litratolkulla pumppaamiaan maitomääriä, enkä itse saa talteen kuin murto-osan siitä. Ei se heidän vikansa ole, ja tärkeintä on tietenkin se että maito riittää vauvalle. Mutta huokailuttaa vaan miten suuria tunteita imetys ja maidontuotanto minussa herättää, vaikka kaikki sujuu tällä kertaa ihan tolkuttoman paljon paremmin kuin viimeksi.)

Kun vauva oli kymmenen päivää, sen napa tippui ja saatiin lupa kylvettää se. Ei kuitenkaan tehty sitä vielä ekan kuukauden aikana, heh. Ei me vaan jotenkin ehditty. Itse asiassa kaikkien perheenjäsenten peseytyminen on ollut ekojen viikkojen aikana hieman heikoissa kantimissa. Onneksi vastasyntyneen vuoksi saa kaiken anteeksi! Mutta kuinka kauan…

Vaatehuoneen purku vesivahingon jäljiltä ajoi meidät muutamaksi päiväksi pois kotoa. Tämä oli jälleen kerran asia, joka olisi varmaan sysännyt mut yli laidan esikoisen kohdalla, mutta nyt minusta oli oikeasti tosi hauskaa larpata elämää uudenlaisessa asunnossa pari päivää. Oltiin airbnb-asunnossa esikoisen päiväkodin naapurissa. Asunnossa oli kaksi kerrosta ja sauna, ja niissä riitti puuhaa ja ihmeteltävää runsaasti. Mutta yllätyin kyllä taas siitä miten hirveät määrät tavaraa pieni vauva tarvitsee. Itse vauva ei vie yhtään tilaa, mutta turvaistuimia ja vaunukoppia ja kantokoppia ja hoitoalustoja ja systeemejä saa kyllä kantaa selkä vääränä (joo joo, tiedän että tarvittaessa ilmankin pärjää, mutta nämä helpottavat eloa huomattavasti).

Kolmen viikon jälkeen Tuomas palasi töihin, ja mua jännitti hirveästi että miten me haetaan esikoinen päiväkodista vauvan kanssa. Ihan turhaan. Kaikki meni tosi hyvin! Kehitin systeemin, jonka mukaan jäädään heti päiväkodista ulkoilemaan (kiipeilemään lumikasoihin tai tutkimaan puistoja, ja okei joskus kahvilaan pullalle), jotta mun ei tarvitsisi erikseen enää pukea kaikkia kolmea ulos lähtemistä varten, ja se on ollut voittajan valinta, vaikka itse sanonkin. Vauva nukkuu vaunuissa ja saan ihanaa leikkiaikaa esikoisen kanssa (joka ei ole karkaillut yhtään niin paljoa kuin pelkäsin, ja pitää ihan pyytämättä vaunujen aisasta kiinni kadulla kävellessämme), ja kun päästään kotiin, pikku kakkonen alkaa ja melko pian sen loputtua Tuomas tuleekin jo töistä kotiin.

Vauva oli kolmeviikkoisena käynyt jo kahdessa PR-tapahtumassa! Gotta get em young, sanoo kapitalismi.

Kun vauva oli kuukauden, aloin suunnitella nimiäisiä, ja söin sanani oikein uppopaistettuna: olin koko ajan ajatellut että tällä kertaa en kyllä tee mitään tarjoiluja itse, vaan tilaan kaiken ja ulkoistan sen minkä pystyn. Katselin kivoja juhlatiloja ja selasin catering-firmoja. Ja sitten tajusin ettei mulla mitenkään ole budjettia tällaiseen. Joten tilataan ehkä kakku, mutta järjestetään juhlat meidän kerhohuoneella ja laitetaan tarjolle jotain mitä pystytään itse valmistamaan (eli tod näk jotain jonka valmistaminen vaatii tyyliin sen että se laitetaan kulhoon, kuten sipsit). Nyt mun ajatus on, että panostetaan sitten koristeluun, mutta katsotaan saanko syödä nekin, kun todellisuus iskee (voin syödä sanojen sijaan ne koristeet koska niitä tulee olemaan nolla). Aikaa mihinkään ylimääräiseen, sellaiseen kuin koristelu tai esim hyvinvointi, ei vaan oikein ole. En ymmärrä miten vielä useamman lasten vanhemmat ehtivät tehdä yhtään mitään elämässään. Edes syödä niitä sanojaan.

Joskus neljä-viisiviikkoisena vauva alkoi hymyillä enemmän. Vauvan hymy on kyllä jotakin aivan ihanaa, kuin saisi jonkin palkinnon. Lisäksi se alkoi kujerrella öyyy euuuu egyyy, ja siitä minä vasta ihastuksissani olinkin. Muistin että kujertelu alkaisi vasta vähän myöhemmin! Onneksi se alkoi nyt, koska se on oikeasti suloisinta mitä tiedän (tosin sanon kyllä näin kaikesta mitä vauva tekee. Minkä sille voi kun olen mennyt tekemään niin perkuleen suloisen vauvan!). Isovelikin sanoo että ”pikkusisko sanoo eyyy” ja minä murenen palasiksi ja kuolen söpöys-yliannostukseen. En malta odottaa että se oppii nauramaan! Olen kertonut jo kaikki vitsini ja yrittänyt kaikki kikkani (suurin osa niistä on pieruääniä), mutta vauva ei ole vielä sulostuttanut meitä kikatuksellaan.

Lueskelin kuukausipostauksia esikoisen ajalta, ja tunnistin silloin ekan ja tokan kuukauden aikana jo jonkinlaisen rytmin vauvan elossa. Nyt en huomaa mitään sellaista. Me elellään kuin pellossa, katsellaan mitä jokainen päivä (ja yö) tuo tullessaan. Voi olla, että rytmi on olemassa, minä en vaan osaa panna sitä merkille. Kenties siksi, etten tällä kertaa kaipaa vauvalle vielä mitään rytmiä. En kaipaa imetysten tai nukkumisten merkkailua mihinkään sovellukseen, en uniaikojen ennustamista, en struktuuria. Luotan enemmän siihen että asiat sujuvat omalla painollaan. (Tai sitten mulla on vaan niin kova kiire esim popsia sanojani etten ehdi ajatella koko asiaa.) Toim. huom.: myönnettäköön, että heti kun olin kirjoittanut tämän, aloin huomata jotakin pientä rytminkaltaista. Aamupäivän päikkärit kestävät noin tunnin, ja sitten iltapäivällä, joskus 12 ja 17 välillä vauva nukkuu pidemmät, kolmenkin tunnin päikkärit. Iltaisin se itkee hetken, koska vaikuttaa olevan epätietoinen siitä haluaisiko se syödä vai nukkua vai uuden vaipan, vaikka olisi tehnyt kaikki kolme juuri vartti sitten. Ajattelen että sillä on vain hyviä vaihtoehtoja, ja koska se tietää olevansa etuoikeutettu, se ei osaa valita niistä yhtään vaan vaiheilee ja sekoilee menemään. Same, girl.

Pikku kevätkisuliini!

Viime aikoina ollaan yritetty alkaa opettaa vauvaa tuttipullolle, jotta Tuomaskin pääsisi välillä syöttämään sitä. Palaan ensi kuussa parina päivänä viikossa töihin ja toukokuussa kokonaan, joten pullosta pitäisi oppia syömään siihen mennessä (mun työni luonne on on onneksi sellaista että voin olla lähes koko ajan kotona, joten voin imetellä aina välissä, mutta silti). Mutta tämä vauvapa ei ymmärrä yhtään, miksi työnnämme sille jotain muovia suuhun. Ei oikein tutin eikä varsinkaan tuttipullon kohdalla. Se on ihan että mikäs helvetin plöntti toi oikein on. Kärsivällisyys ei ole paras piirteeni, joten haluaisin dramaattisesti lyödä hanskat tiskiin, huutaa salamoivalle taivaalle että NNNNOOOOOOOOOUUUUU ja julistaa että tästä ei tule jumalauta mitään, mutta todellisuudessa me varmaan vain jatkamme harjoittelemista. Esikoinen söi pullosta jo synnäriltä saakka, ja vaikka senkin kanssa oli hetkittäisiä haasteita, se alkoi sujua aika vaivattomasti. Tutinkin se otti haltuun muutamassa päivässä. Tämä vauva on ihan että me emme ole sama.

Vaikein ja yllättävin tunne tässä koko hommassa on ollut kummallinen huono omatunto. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että nautin tokan lapsen vauva-ajasta enemmän kuin ekan. Siitä, etten ehdi tai pysty pitämään esikoista sylissä niin paljoa kuin ennen. Siitä, etten tuijottele tätä vauvaa silmiin yhtä paljoa kuin ensimmäistä. Siitä, että imetys sujuu eikä puolisoni pääse bondaamaan uuden vauvan kanssa syöttöhetkissä samalla tavalla kuin ensimmäisen. Siitä, että meistä on tullut yhden perheyksikön sijaan kaksi parivaljakkoa: iskä ja esikoinen sekä minä ja vauva. Ja sitten sitä on vain pakko sietää, koska kaikkeen ei kerta kaikkiaan pysty.

Luin jostain, että yhden lapsen äidit ovat keskimäärin onnellisempia kuin usean lapsen äidit. Tutkimus sanoi, että yksi lapsi lisää onnellisuutta, mutta ”lisälapset” sen jälkeen eivät enää lisää sitä. Tutkimuksen tarkoitus ei varmaan ollut aiheuttaa mulle pahaa mieltä, mutta se onnistui siinä. Tunnistan että tämä tällainen pitää varmasti paikkansa, mutta siitä tuli silti jotenkin ikävä fiilis. Ei minun vaan vauvan vuoksi. Halusin sanoa sille että sinä kyllä teet minusta tosi onnellisen, tutkimus schmutkimus. Kaikki on hetken vähän vaikeaa, koska me vasta opetellaan, mutta olemme kaikki uskoakseni kyllä tosi onnellisia.

No niin let’s wrapataan tämä uppiin jotta ei mene ihan mahdottoman pitkäksi:

Kahden kuukauden ikäinen vauva…

• on käynyt jo seitsemästi manikyyrissa (miten ne pikkuiset kynnet kasvavat niin mieletöntä vauhtia??? pitäisikö kynnen kasvua edistäviin tabletteihin puristaa vähän tissimaitoa??)

• on kasvanut aivan hirveästi! Vaipat ovat jo kakkosia ja vaatteetkin kuuskakkosia!

• tuntuu em. kohdan vuoksi jotenkin jo ihan isolta, vaikka se on vielä aivan mahdottoman pieni

• on tiputellut hiuksia päälaeltaan ja alkaa rokata spedepasastukkaa (juicetukkavaihe tulee sitten myöhemmin)

• tuhoaa kokonaisen vaippapaketin tuhatkertaisesti nopeammin kuin muistin vauvojen tekevän (paketin koosta riippuen sellainen kestää jotain NELJÄ PÄIVÄÄ).

Minä…

• olen toooooosi paljon rennompi kuin esikoisen ekoina viikkoina

• olen toki silti hiukan neuroottinen: tarkistan koko ajan, hengittääkö vauva, ja google laulaa nytkin usein, mutta ehkä 1/10 verrattuna ekaan kertaan. enemmän tarkistelen että olenhan muistanut ottaa sen mukaan, kun se on jatkuvasti pälättävään esikoiseen verrattuna niin kovin hiljainen

• en voi uskoa että me ollaan nyt tällainen oppikirjaesimerkki perheestä! Kaksi lasta on jo niinku ihan legit tai jotain mitä nuoriso voisi sanoa

• olen vähän pahoillani siitä, etten ole ehtinyt pysähtyä tämän ihanan elämänvaiheen äärelle yhtä hyvin kuin esikoisen kanssa, mutta olen silti nauttinut aivan valtavasti (ja tästä juuri mulla on on huono omatunto: siitä ettei esikoisen vauva-aikana ollut yhtä ihanaa. Silloin pysähdyin, mutten nauttinut. Pysähdyin koska olin niin saatanallisen paniikin vallassa koko ajan etten nähnyt huomista)

• olen ihan tosi onnellinen ja kiitollinen (ja joo, myös siunattu).

Vauva täytti tänään kaksi kuukautta! Sanoin jo viimeksi, että aika menee tosi nopeasti, mutta siis öö joku on laittanut sen nyt kyllä pikakelaukselle. Kohta vauva saa jo äänestää tai jotain.

Previously on kk-postaukset: vauva itki, minä googletin, tutista tuli sankarini. Lue koko juttu täällä.

Toinen kuukausi alkoi järkytyksellä. Puolisoni palasi töihin sinä päivänä kun vauva täytti neljä viikkoa, ja minä olin aivan paniikissa. Luonnollisesti. Miten muka voisin mitenkään pärjätä itsekseni??

No – ekana päivänä vauva nukkui päikkärit kantorepussa, johon laitettaessa se oli aina aikaisemmin alkanut huutaa kuin syötävä, ja minä ajattelin että JES tämä pelastaa minut. Seuraavana päivänä se ei enää suostunut samaan. Pelastus peruttu. (Myöhemmin se kyllä suostui siihen taas ja on sittemmin nukkunut lukuisat päikkärit kantorepussa. Se on ollut ihan mahtava! Vielä mahtavampaa tosin olisi jos se nukahtaisi vaan itsekseen sänkyyn – jotkut vauvat kuulemma tekevät niin – ja saisin käsien lisäksi vapaaksi myös koko kroppani. Kantorepussa olevan vauvan kanssa vessassa käyminen ei nimittäin ole lempijuttuni. Mutta otan sen mitä saan!)

Oli miten oli, pärjäsimme ihan hyvin kahdestaan, ja päivä päivältä paremmin. Olin päivä päivältä paremmin najulla siitä, miten tämä vauvahomma toimii. Toisaalta olin päivä päivältä väsyneempi (guys, parenting is pretty intense). Voi vitsi miten kivaa olisi, jos tätä hommaa saisi tehdä pidempään kahden aikuisen kanssa. Pärjäämme edelleen kahdestaan päivä päivältä paremmin, mutta harmittaa, että illat ovat niin lyhyitä. Kun Tuomas tulee töistä, vauva on usein iltakiukkuinen (niin kuin vauvat ovat), se kitisee ja vaatii huomiota, ja heti pitää ruveta valmistelemaan nukkumaanmenoa. Heti pitää ruveta myös laittamaan ruokaa, ja voi jeesus, se on yksi inhokkijuttujani nykyisin, vaikka ruoanlaitto ja syöminen olivat ennen lempipuuhiani. Tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta harmittaa, että kumpikaan meistä ei saa oikein levätä pitkän päivän päätteeksi. Tosin osittain saamme syyttää vain itseämme: pitäisi syödä enemmän valmisruokaa tai tehdä kerralla jotain pakkaseen (mutta milloin se sinne tehdään?? Kysyn vaan). Syömme kyllä paljon puolivalmisteita: hodareista ja tortillalätyistä on tullut ruokavaliomme kulmakiviä. Kerran viikossa ostamme valmista lämminsavu- tai loimulohta ja keitämme sen kanssa perunat. Hyvin helppoa ruokaa siis, ja silti se on uuvuttaa meidät.

Kun olin ollut pari viikkoa yksin vauvan kanssa kotona, mua alkoi vituttaa, miten paljon suorittamista kaikessa koko ajan on: Cuplatonta 1-3 tippaa joka aterialla tai ainakin neljä kertaa päivässä, D-vitamiinia 5 tippaa kerran päivässä, maitohappobakteeria 5 tippaa päivässä, mutta kahdessa osassa, ettei tulisi vatsavaivoja. Sammasepäilyn vuoksi jokaisen imetyksen jälkeen pitää penslata vauvan suu puolukalla (sitä varten pitää ensin sulattaa ja tilsata puolukat) ja hieroa puolukkaa myös nänniin. Tutit ja lusikat pitää keittää jokaisen käytön jälkeen. Lisäksi imetysliivit ja harsot pitää pestä päivittäin kuudessakympissä. Ai niin ja sektiohaavaa pitää suihkutella päivittäin, ja rasvata ja hieroa neljä minuuttia joka päivä, lantionpohjan lihaksia treenata aina kun pystyy, vauvan kanssa täytyy harjoitella kantoreppua ja mahallaan olemista, ja sille pitää tietenkin antaa vauvahierontaa, kaikki tämä mielellään aamupäivisin, ja niin joo sitten pitäisi itse vielä nauttia tästä ihanasta pikkuvauva-ajasta. Ja kaikki tämä pitäisi tehdä pääasiassa yksin, kun toinen on töissä. HUOH.

Mutta valittaminen kannattaa: pian vitutuksen kulminoitumisen jälkeen saatiin lääkärintarkastuksessa vapautus sammaksen hoidosta. Pitäisi edelleen tarkkailla kielen peitteitä, ja aloittaa penslaus uudelleen, jos sammas näyttäisi palaavan, mutta toistaiseksi tuttien jokakertaisen keittelyn ja puolukoiden tilsaamisen voisi unohtaa. Se jo helpotti suoritusrumbaa valtavasti. AH.

En ole itse mikään kovin suuri rutiinien ystävä, mutta vauvan kanssa ne ovat parasta mitä tiedän. Ei tarvitse arpoa, mikä sillä on, jos on olemassa jonkinlainen rytmi. Ja joskus viidennen viikon kynnyksellä musta alkoi tuntua, että vauvalla voisi kuin voisikin olla sellainen. Että yleensä se nukkuu aika hyvin läpi yön, herää aamuisin kahdeksan ja yhdeksän välillä, ja sitten se nukkuu kolmisen tuntia jossakin aamupäivän ja iltapäivän välillä. Ja aina kun alan ajatella jotakin tällaista, vauva tekee ihan päinvastoin. Mutta näillä viikoilla jokin rutiininkaltainen alkoi erottua hähmäisen sekoilun seasta. Vauva on esimerkiksi aamuisin melko täsmällinen ja räväyttää ihanat silmänsä auki lähes aina tasan kello kahdeksan. Sitten se valvoo tunnin ja menee taas tunniksi nukkumaan. Yleensä. Muttei aina. Ja kaikki muu onkin sitten oikeastaan arpapeliä. (Latasin muuten viime postauksen kommenteista inspiroituneena Huckleberry-nimisen sovelluksen uni- ja syöttöaikojen seuraamiseen. Käytän sitä melko suurpiirteisesti, mutta vitsi siitä on ollut iso apu. Ilman sitä en koskaan muistaisi, kummasta tissistä olen viimeksi imettänyt tai kuinka kauan vauva on nyt ollut valveilla. Sen avulla tajuan, että jaahas tämä itku on varmaan nälkää ja jassoo nyt sillä on vissiin väsy.)

Viiden viikon kohdalla vauva alkoi myös hymyillä. Se oli hymyillyt välillä jo aiemmin, mutta nyt kun se hymyili oikeasti, voin myöntää, että aiemmat hymyt olivat vahinkoja, ja niiden aiheuttaja oli todennäköisesti kakka. Ensimmäinen oikea hymy oli sekin kakkaliitännäinen, sillä se tuli suolistoa rentouttavalle jalkahytkytykselle, mutta seuraava tuli jo äidille, ja kuusiviikkoisena vauva hymyili jo jokaiselle, joka sille leperteli. Vauvan hymyily on IHANAA. Se on kuin auringonpaiste mun sydämessä ja silkkiä mun sielussa. Enkä kestä, että se hymyilee mulle! Tulkitsen, että se tarkoittaa sitä että se rakastaa mua ihan hirveesti, eikä esimerkiksi sitä, että näytän niin hassulta että sen naama vääntyy nauruun. Vauva on hyväntuulinen ja hymyilevä pitkin päivää, mutta etenkin aamuisin, ja olen alkanut uskoa että ehkä minustakin tulee aamuihminen, kun saan tuijotella sellaista päivänsädettä heti herättyäni.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: lisääntynyt hyväntuulisuus teki varsinkin aluksi itkuisuudesta ja kitinästä jostakin syystä vielä raskaampaa. Olen kiitollinen jokaisesta hyväntuulisesta hetkestä, mutta hymyt aiheuttavat sen, että ymmärrän kitinää vielä aiempaa huonommin. Kun nyt kerran osaat ja tajuat hymyillä niin miksi tuhlaat aikaasi itkemiseen, vauva?? (Kysyn tätä siltä sitten kun se osaa vastata.)

Hyvää on se, että mun oma mielialani on tasaantunut hiukan. Vuoristoradan mutkat eivät enää ole yhtä jyrkkiä kuin ennen. Vauva oli ehkä viisiviikkoinen, kun kaikki alkoi tuntua pikkuisen helpommalta, eivätkä iltaitkut enää kuuluneet normiaikatauluun vaan olivat enemmänkin poikkeus. Niitä kyllä oli, mutta itkuttomia iltoja oli enemmän. Tai ehkä yhtä paljon? En oikein osaa sanoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa. Mutta silti, aina välillä saa huokaista että jes, ehkä kaikki illat eivät olekaan ihan horroria (kunnes taas tulee seuraava). Ja kun niitä tulee, kestän ne paremmin kuin ennen.

Mutta sitten opin että kuusiviikkoiselle tulee tiheän imun kausi, ja vauva voi muuttua itkuisemmaksi. Ilmeisesti vauvoilla on tämän ikäisenä myöskin jonkin sortin kasvupyrähdys, joka voi aiheuttaa kitinää ja itkua. Lisäksi kuulin sellaisesta asiasta kuin 6-8-viikkoisen koliikkivaihe, ja olin ihan että voi nyt vittu. Mutta liima, joka piti minut kasassa, oli se että kaikki menee jossain vaiheessa ohi. 6-8-viikkoisen koliikkivaihe ei enää jatku viikolla 9 tai 10 (ehkä. Koska siis jos kyseessä olisikin ihan ”oikea” koliikki, se saattaa hyvin jatkuakin – mutta ennen pitkää sekin loppuu), ja välissä on aina itkuttomia iltoja, jolloin elämänilo palaa taas hetkeksi. Ja siis jossain vaiheessa vauva on puolivuotias ja sitten kaksivuotias ja yhtäkkiä kolmevuotias, ja sitten taklaillaan sen hetken ongelmia, ja pikku vauvan iltaitku on enää muisto vain. Ehkä jopa hyvä(hkö) muisto. Koska apua oh lord kolmevuotias tuo mukanaan varmaan koko liudan muita haasteita arggghhh. Ja lopulta en huomannut mitään tiheän imun kautta, enkä mitään tiettyä itkuisuuttakaan. Ihan tavallista epäsäännöllistä imua ja itkua sillä minusta oli.

Vauva on aivan ihana. Mutta tässä sen toisen elinkuukauden aikana olen tajunnut, että olen aiemmin ottanut perheelliset ihmiset itsestäänselvinä. En ole lainkaan ymmärtänyt, millaista taakkaa he kantavat, jatkuvasti. Kirjoitin ystävieni whatsapp-ryhmään pari viikkoa sitten seuraavan viestin (sori for these finglismis, tällä lailla minä kirjoitan kun en ajattele julkaisevani tekstiä mihinkään):

Yleisesti ottaen oon ihan in awe of people who have kids. Niinku oikeesti hatunnosto. Sillee tää ei oo helppoo. Kattelen kaikkia perheitä jätskikioskeilla ja oon vaan että MAD RESPECT GUYS. Ja sit ku näkee vaikka kolmelapsisia perheitä, joissa lapset on jo isompia, oon silleen että ei vittu noi on selvinny ja ne jopa hymyilee välillä että ehkä tää tästä. Miten sitä on aiemmin vaan nähny ihmisiä kaduilla ja ollu silleen että jaa noilla on lapsia? Nyt sitä on sillee että JAA JUMALAUTA NOI ON SUPERSANKAREITA.

Kaikki pitää miettiä uusiks ja ei niinku itsensä kautta vaan jonku toisen. Ja pitää olla koko ajan mukana ihan sikana sälää. Ja tiättekste ku on tosi vaikea joskus miettiä mitä pukis vaikka Suomen kesään? No nyt on se sama mutta potenssiin vauva, joka tuo mukanaan sellasen jatkuvan epäonnistumisen tunteen että EIH se kuolee kylmyyteen tai kuumuuteen ja omg ihmiset näkee että sillä ei oo hattua tai villasukkia jne. Niinku toki tiesin nää asiat etukäteen mutta en silleen _tiennyt_ tiennyt.

Tiedän, että kirjoitan lähinnä itsestäni vaikka tämän jutun otsikko on vauva 2 kk, mutta tämä on minun blogini ja siksi minulla on lupa kirjoittaa lähinnä itsestäni. Sitä paitsi minä synnytin sen vauvan (oon tosin vieläkin vähän epävarma: voiko vauvalle hokea että “mää sut synnytin”, jos vauva on syntynyt sektiolla? Tuntuu huijaukselta. Mutta hoen sitä sille silti. (Sulkujen suluissa disclaimer: tiedän toki että synnytys sektiolla on ihan yhtä lailla synnytys. Minusta on silti vaikea sanoa että olen synnyttänyt. Se kuulostaa siltä että on ollut jotenkin itse toimijana synnytyksessä. Itse makasin puudutettuna ja lääkittynä hyvin paikallani enkä kyllä pystynyt toimimaan millään lailla. Plus tämä heitto oli tarkoitettu lähinnä vitsiksi. Minusta on vitsikästä että hoen vauvalle “mää sut kuule synnytin” koko ajan.)). Nyt oli niin paljon sulkuja että unohdin melkein mitä olin sanomassa: kertomassa mitä minulle kuuluu. Ensinnäkin mulla on alkanut olla ikävä mun puolisoa. Tiedän, että me ehditään vielä, mutta haluaisin niin hirveästi mennä sen kanssa ravintolaan ja juoda sen kanssa viiniä ja pussailla sitä baaritiskillä ja puhua jostain, mihin ei liity vauva. Täytän tässä kuussa neljäkymmentä, ja kun menemme kahdestaan ravintolaan juhlimaan synttäreitäni, aion tehdä niin. (Tosin oikeasti puhumme varmaan vaan vauvasta koko ajan.)

Olen alkanut kaivata myös meikkiä – tai oikeammin olen alkanut miettiä, että vitsi, näyttäisin ehkä aika hyvältä, jos jaksaisin meikata. Olen vauvan kaksikuukautisen elon aikana levittänyt naamaani kerran sävyttävää päivävoidetta, ja sekin oli virhe, sillä itkin sinä päivänä niin paljon, että sotkin kaiken. Jos priorisoisin meikkaamista, ehtisin kyllä, mutta priorisoin mieluummin päiväunia (eli instan selaamista) ja kodinhoitoa (eli kauppalistan, jonka hukkaan kuitenkin puhelimen muistiinpanojen uumeniin, tekemistä). Mutta kaikkein eniten priorisoin sitä, ettei mun tarvitse pestä meikkejä illalla pois (pesen toki naamani, mutta melko suurpiirteisesti. Jos mulla olisi meikkiä, siihen pitäisi oikein paneutua). Olen kyllä päättänyt, että vauvan nimiäispäivän iltana pesen sitten naamani huolellisesti, eli olen oikein suunnitellut, mitä kaikkea meikkiä naamaani lätkin. Hyvältä näyttämisestä en sitten taas mene takuuseen.

Yhtenä päivänä muuten googlasin jotain ja törmäsin termiin ”pesiminen”. Se on sitä että vauvan kanssa makoillaan vaan ihokontaktissa sängyssä ja nautiskellaan olosta. Ja olin ihan että no niin voi vittu se on jo seitsemän viikkoa enkä ole pesinyt sen kanssa ollenkaan. Laitoin päiväksi sänkyyn kaikki isot tyynyt, otin välipalapatukoita, vesipullon ja läppärin ja asettauduin vauvan kanssa sänkyyn pesimään oikein kunnolla. Se viihtyi siinä tasan 30 minuuttia. Yritin ajatella että olen minä sen kanssa varmaan pesinyt, vaikken ole osannut kutsua sitä pesimiseksi. Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, me pesitään sen kanssa joka päivä se ensimmäinen tunti, minkä se on hereillä. Laulan sille aina aamulauluna pienen pienen veturin, koska se pihisee ja puhisee ja ähkii unissaan niin paljon, varsinkin juuri ennen heräämistä.

Kaiken kaikkiaan kaksikuukautinen vauva on aivan ihana! Se on jo paljon tutumpi, ja ymmärrän sen juttuja entistä paremmin. Hyväntuulisia valveillaolohetkiä on paaaaaljon enemmän kuin kuukausi sitten, ja riemuitsen siitä, että saan sen hymyilemään. Loppuun vielä lyhyesti:

Kaksikuukautinen vauva

• on löytänyt kielensä: se esittelee ja maiskuttelee sitä söpösti

• on alkanut kuolata! Luulin että se tapahtuisi vasta myöhemmin

• kujertelee ihanasti öyyyy äyyy. Se on maailman ihanin ääni

• ”laulaa” eli huutelee mukana, kun äiti laulaa

• on siirtynyt kokoa isompiin vaatteisiin ja vaippoihin, yhyy kohta sille pitää hakea vaatteet Mic Macista (tästä huomaa että täytän kohta neljäkymmentä: nuorisokauppareferenssini ovat 90-luvulta)

• näkee selvästi jo kauemmas ja seuraa kiinnostavia asioita silmillään

• on alkanut imeä nyrkkiä! Siitä kuuluu söpö ääni

• kuuntelee kaikkea tosi tarkasti, ja se on hyvä: vanhemmat pystyvät siirtämään vauvan huomion kitisemisestä vaikkapa hassuun pärryyttelyääneen

• nauttii vauvahieronnasta ja pierujumpasta

• juttelee aamuisin hirveästi

• on kasvattanut ripset! Ne ovat niin suloiset

• ei ole vieläkään tehnyt yksiäkään niskapaskoja (jesss), mutta muutamat ujot alaselkäturahdukset on koettu (not so jesss).

Äiti

• on jo vähän enemmän sinut vauvan itkujen kanssa (tai sitten niitä on vähemmän?), vaikka vieläkin ne aiheuttavat sydämeen sellaisen pakonomaisen ynngghh-minun-pitää-tehdä-kaikkeni-auttaakseni-vauvaa -ahdistuksen

• on vihdoin hankkinut jumppapallon, jota vastusteli pitkään (se vie tilaa pienessä asunnossa ja on ruman näköinen – mutta on varsin hyödyllinen hyssyttelyyn, ja nätti värikin löytyi)

• on oppinut nukuttamaan vauvan: hytkyttely (se jumppapallo, seriously), rätti naamalle (tai siis silmien peitoksi) ja tarvittaessa tutti – magic combo

• uskalsi lähteä vauvan kanssa kahdestaan mökille (mökillä oli siis paljon porukkaa, mutta neljän tunnin junamatka molempiin suuntiin piti tehdä kaksin) ja on itsestään tosi ylpeä

• havaitsi että vauvahan tykkää matkanteosta ja nukkuu hyvin sekä autossa että junassa

• tajusikin yhtäkkiä että tämä itsestä kolmannessa persoonassa kirjoittaminen onkin aika cringe, muttei jaksa millään kirjoittaa tätä uusiksi lol sorryyyy.

P.S. Ensi kk-postauksessa vauva on jo kolme kuukautta, ja tosi moni on sanonut että kolme kuukauden kohdalla alkaa helpottaa, joten olen varma, että tulossa on pelkkää hattaraa ja sateenkaaria. Riiiiigghhttt?