Ei ole sellaista kiirettä, jota yksi (tai kahdeksan) Frendien jaksoa ei torjuisi.

Kun minulla on kasapäin tehtävää ja aivan posketon kiire, pitäisi minun aikatauluttaa työni, priorisoida, pomodoroida (tekniikka, jonka opin lopputyötä tehdessäni, mutta jota en koskaan juuri käyttänyt) ja yksinkertaisesti ryhtyä toimeen. 

Mutta minä en pysty. Kun tunnen stressin hiipivän, sydämenlyöntien tihenevän, sormien hikoilevan ja ahdistuksen kuristuksen puristuvan kurkun ympärille, lamaannun. Lamaannun täysin, kuin peura ajovaloissa, enkä pysty tekemään mitään. 

Viimeiset viikot olen tehnyt hurjasti töitä. En ole ahdistukseltani saanut käytyä kertaakaan uimassa, ulkoilemassa tai harrastamassa mitään hyvinvointia parantavaa. (Tai se on ainakin käyttämäni tekosyy, krhm.) Mutten suinkaan ole myöskään istunut kahtakymmentä tuntia päivässä koneen ääressä. Tai no itse asiassa olen. Mutten aina tekemässä töitä.

Kun minua stressaa, en tee mitään. Katson telkkaria. 

Kyllä. Eikä minua edes hävetä. (Tai siis hävettää kyllä, ihan tolkuttomasti, mutta tämä on minun kömpelö yritykseni päästä siitä häpeästä hiukan eroon.)

Viimeiset viikot olen todella tehnyt hurjasti töitä. Mutta olen myös katsonut viisi kautta the Mindy Projectia, kaksi kautta How to Get Away with Murderia, koko O.J. Simpson -draamasarjan, viimeisimmät Jane the Virginit, uusimmat Girls-jaksot ja koko liudan hääohjelmia töllöstä sekä dokumentteja YouTubesta (ja kaiken ohella muutaman kauden Frendejä). (Niin ja ooh, oletteko katsoneet sitä HBO:n Big Little Liesia? Rakastan.)

Telkkaria aina parjataan. Turhaan, minusta. Hyvä tv-sarja tai -ohjelma on pako ahdistuksesta, arjesta ja kaikesta siitä, mitä pitäisi olla tekemässä. Kun minua stressaa, en pysty joogassa tai lenkilläkään olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, etten ole juuri sillä hetkellä edistämässä työtehtäviäni. Mutta kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia vaikka Annalise Keatingin ja hänen lakiopiskelijoidensa seurassa, unohdan kaikki murheeni. 

Ja silti saan työni tehtyä. Ehkä vasta yöllä tai viikonloppuna, mutta kuitenkin. Ja minua stressaa aina vähän vähemmän. 

Niin että ehkä peuroillekin pitäisi tarjota pääsy suoratoistopalveluihin. Loppuisi se ajovaloissa möllöttely.

Lue myös:

• 6 asiaa, jotka olen oppinut katsomalla Kardashianeja

• 9 merkkiä, joista tiedät katsoneesi Frendien kaikki tuotantokaudet liian monesti

• Erikoiset televisioihastukset, top 3