Remonttipäiväkirjat osa II: mitä olen oppinut
Kymmenen päivää ennen kotiinmuuttoa olohuoneemme näytti tältä. Melkein valmis, eikö?
Aloitimme remontin kesäkuun puolessavälissä. Tätä kirjoittaessani ollaan syyskuun paremmalla puolella. Mitä reilussa kolmessa kuukaudessa on tapahtunut? No, vessa ja suihku on kaakeloitu ja ne ovat saaneet uudet kalusteet (tosin ovia ei kummassakaan vielä ole). Seinät, katot ja lattiat on hiottu ja maalattu (tosin yksi seinä on vielä maalaamatta, ja pari muuta tarvitsee uuden kerroksen). Makuuhuoneessa on uusi liukuovikaapisto (tosin pala lattiasta puuttuu ja nukumme puhallettavalla ilmapatjalla). Keittiö on paikallaan ja käytössä (tosin roskiksen ovi on vielä vinossa, seinä maalaamatta, eikä minulla ole vielä hajuakaan, mitä välitilaan tulee). Olen kuitenkin ehtinyt oppia tässä kolmessa kuukaudessa koko liudan uusia asioita, kuten
valittamaan kaikesta ja vaatimaan kaikenlaista ja olemaan yleisesti ottaen vittumainen ämmä
sen, että takareisiinkin voi tulla stressifinnejä
sen, että manikyyrit kannattaa unohtaa remontin ajaksi (en voi uskoa, etten tajunnut tätä etukäteen)
sietämään tietoa siitä, että minua vihataan keittiöliikkeessä, liukuovifirmassa, remonttimiehen kotona, sähkömiehen sydämessä ja kaikista eniten K-Raudassa, koska niitä kaikkia vihataan myös meillä
sen, että parketin voi maalata valkoiseksi, mutta siitä tulee todennäköisesti silti keltainen
että neliömetrin kokoisen kylpyhuoneen kaakeloinnissa voi helposti kestää kolme ja puoli viikkoa
sen, että pystyn syömään aika paljon pitsaa ihmiseksi, joka ei pidä pitsasta
sen, etten enää koskaan remontoi
sen, että seuraavan kerran kun remontoin, aion tehdä sen paljon järkevämmin
sen, että minussa on hiukan maanisdepressiivisen vikaa
alkoholi maistuu todella hyvältä remonttipäivän päätteeksi (tai keskellä)
ei ole ihme, että rakennusalalla alkoholisoidutaan
parisuhteen korkein koetinkivi (itse remontin jälkeen) on asuminen asunnossa, jonka vessassa ei ole ovea.
En haluaisi enää oppia mitään.