Tämä on vanhan tekstin uudelleenjulkaisu  Todo bien -palstan inspiroimana. Palstan Lottariina on Chilessä töissä tai työharjoittelussa (korjaa, Lottariina, jos olen väärässä!) ja kertoo hassuja tarinoita kulttuurien yhteentörmäyksistä. Itse olin muutama vuosi sitten Espanjassa työharjoittelussa ja kirjoitin espanjalaisesta supemarkettireissusta tällaisen vihanpurkauspostauksen: 

Suuri osa ärsytyksen aiheista supermarketissa tulee jonotuksesta. Tiedostan kyllä, että tämä on puhtaasti suomalaisten (tai pohjoismaalaisten) ongelma. Me ollaan niin raivostuttavan tehokkaita joka paikassa, että pienikin ryppy tässä huolellisesti öljytyssä koneistossa aiheuttaa koko tuotantolinjassa valtaisia muutoksia ja reaktioita.

Espanjassa asuessani jouduin joustamaan supermarketeissa joka kerta, koska siellä ne sekopäät rakastavat jonottaa. Ehkä koko homma on kääntynyt siellä vähän niinkun ylösalaisin, koska jokainen asiakas supermarketin kassalla oli aina hitaampi kun edellinen. Se toimii varmaan tutulla mopotusperiaatteella – koska edeltäjä oli kerran pikkusen hidas, niin mä kostan sen kaksinkertaisesti seuraavalle ja hidastelen tässä kassalla vielä pikkuisen enemmän. Seuraava ajattelee samalla tavalla, kuten myös sitä seuraava ja niin edelleen, ja näin asiointiaika kassalla kasvaa eksponentiaalisesti koko ajan.

Siinä, missä suomalainen supermarketin kassalla latoo ostoksensa kangaskassiin (huom! jonka on ottanut jo kotoa mukaan!) samaa tahtia kun myyjä uskaltaa päästää ne käsistään, seisoo espanjalainen paikallaan ja katselee haltioituneena jokaisen tuotteen kulkua viivakoodinlukijan läpi. En keksi niiden toimettomuuteen mitään muuta syytä kuin sen, että joka kerta kassan vetäessä uuden tuotteen lukijan editse, se on unohtanut jo, miltä se prosessi näytti ja kuulosti edellisen tuotteen kohdalla, ja seuraa ihastuneena, mitäköhän se kassa nyt 

tällä kertaa

 oikein tekee ja mitä siinä 

tuon tuotteen

 kohdalla oikein tapahtuu.

Joskus asiakas haluaa sitten vielä alkaa keskustella, joka saa espanjalaisen kassan pysähtymään ja vastaamaan kohteliaasti (keskittyen tietenkin keskusteluun, ei työhönsä, jättäen kaiken muun kesken), jolloin jonossa seuraavana seisovan suomalaisen verisuoni otsassa alkaa jo sykkiä uhkaavasti. No, kun tuotteet on vihdoin maagisesti piipattu lukijan läpi, espanjalainen odottaa, kunnes kassa kertoo ostosten kokonaishinnan, ja ALKAA VASTA SITTEN KAIVAA LOMPAKKOA LAUKUSTA. Suomalainen olisi jo pakannut ne kamat (tehokkaasti täysin keskustelematta tämän toiminnan aikana) ja seisoisi s-etukortti tanassa tiskillä ennen kuin kassa ehtii kertoa edes hintaa.

No, kunhan espanjalainen on saanut maksettua (tietenkin tasarahalla yhden ja kahden sentin kolikot mukaan luettuna), on sillä vielä tavarat aivan levällään siinä ostoskaukalossa. Ja mikä parasta: tehokkuutta entisestään vähentääkseen espanjalaiset ovat päättäneet rakentaa supermarkettien kassoille mahdollisimman pienet kaukalot tai jättäneet ne kokonaan tekemättä. Silloin siis koko kassa on tukossa ja käyttökelvoton, kunnes asiakas on saanut pakasteherneensä ja pähkinänsä poimittua kuuteen erilliseen pikku muovipussiin, joita ympäristön nimissä jaetaan ilmaiseksi joka kaupassa.

Sillä aikaa kun tämä ympäristötiedoton asiakas pakkaa tavaroitaan, kassaneiti aikansa kuluksi ISTUU PENKISSÄÄN JA KATSELEE MITÄ SE ASIAKAS TEKEE. Tässä vaiheessa jonossa seuraava suomalainen itkee jo verta ja on valmis anelemaan myyjältä, voisiko se vaan veloittaa ton maitopurkin hinnan, että pääsisi kotiin kiskomaan jotain päänsärkyyn. Sitten kun se oma vuoro vihdoin tulee, ja suomalainen mahdollisimman tehokkaasti kaivelee pikku kolikoita pikku kukkarostaan, kassaneiti hymyilee sille ja sanoo että ”tranquila".

MÄÄ OON IHAN RAUHALLINEN!