Tikkuperunafetissi

MinnaM kirjoitti palstallaan Rimakauhua ja rahkapiirakkaa jutun kolmikymppisistä. Kaupan vanhaksi menevistä tuotteista, joiden nahkeaa kylkeä oranssi kolmenkympin lätkä huomaamattomasti koristaa.

Minua ei hävetä ostaa edullista. Joskus oikein kiirehdin nappaamaan oranssilla merkityt tuotteet, jottei joku toinen ehtisi ensin. Tosin vielä (eli taas) opiskelijabudjetilla se saattaa johtua puhtaasti siitä, että minä ihan oikeasti olen köyhä. 

Minua hävettävät kaupan kassalla lähinnä pakasteranskalaiset.

Löysin pakasteranskalaiset lähikauppani pakastehyllystä erään kuukauden viimeisinä, talousvajeisina päivinä. Nyt olen kehittänyt välillemme varsin lämpimän, jopa riippuvaisuuteen kallistuvan suhteen. Ravintoaineiden, vitamiinien tai flavonoidien lähteeksihän näitä jäisiä tikkuja ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua. Eikä kyllä juuri ravitsevan ateriankaan osaksi. Miksi sitten olen ihastunut niihin? Syytän nostalgiaa, helppoutta ja jo mainitsemaani loppukuukauden rahavajetta.

Muistan, kuinka lapsena viikon kohokohta oli kerrostalon saunavuoro, sen jälkeinen uunimakkarasta ja ranskalaisista koostettu kulinaristinen kollaasi ja punainen jaffa. Voi, kuinka nautinkaan niistä makkaran väleihin upotetuista juustokönteistä, ja ketsuppiin upotetuista ranskanperunoista. Punaisen jaffan join mielelläni ruskealta, syvältä muovilautaselta. Lattialla. Kuin koirat.

Enää ranskalaisiin ei liity samanlaisia rituaaleja. Makkaraa en juuri syö, enkä juo limujakaan. Varsinkaan lautaselta lattialla. Saanko siis pitää ranskalaiset paheenani?

Jonkinlainen perversiohan tässä on oltava, sillä joka kerta pakasteranskalaisia ostaessani minua hävettää. Siinä kassahihnaa pitkin liukuessaan näyttää ranskalaispussi jotenkin ylenpalttisen groteskilta vapaan kanan munien, luomuomenien ja italialaisen parmesanin alla. Alla, koska yritän peitellä rumaa tikkuperunapussukkaa. 

Eikä ne nyt mitään erityisen hyviäkään ole, kun alkaa oikeasti miettiä.

Mutta jotenkin mää vaan tykkään. Viime viikolla heittäydyin oikein hurjaksi, kun vedin sitä uunimakkaraakin. Kokeilin, miten rakastamani randut toimivat uunimakkaran kyytipoikana. Ja toimivathan ne! Limu vain vaihtui siideriin. Lasista.