Tiedätkö, mistä tunnistaa aikuisen ihmisen?

On varmaan huono merkki, kun en tunne itseäni vieläkään täysipainoiseksi aikuiseksi, vaikka minulla on asuntolaina ja oma yritys ja 35 vuotta lasissa, luoja paratkoon. Olen lapsellinen, koska kiukuttelen siitä, että minun täytyy herätä ihan tavallisten ihmisten aikaan, olen huono aikuinen koska valvon yöt ja olen aina myöhässä, ja olen epäkypsä, koska minulla on aina jääkaapissani enemmän kuohuviiniä kuin tomaatteja.

Aikuisuudessa on toki paljon plussaa: saa äänestää, maksaa veroja, olla koko ajan huolissaan siitä milloin polvet pettävät ja ennen kaikkea jääkaapissa on aina kuohuviiniä eikä mitään saatanan tomaatteja. Ja olen kyllä aikuinen ihan mielelläni, mutta se vain unohtuu minulta joskus.

Kunnes joku muistuttaa minua siitä.

Luonani oli taannoin käymässä eräs minua joitakin vuosia nuorempi henkilö. Hän kommentoi useaan otteeseen sitä, ettei tahdo uskoa minun olevan näin vanha (ja nämä eivät olleet kyllä mitään uuh-näytät-niin-nuorelta -kommentteja, vaan ei-perkele-sulla-on-kyllä-epäkypsät-vitsit -kommentteja). Ja sitten hän sanoi:

“Mutta on yksi asia mistä tiedän sinun olevan aikuinen.”

Seurasin, kuinka hänen katseensa siirtyi keittiön pöytääni pitkin kohoilevalle povel- eikun pöydän reunalla seisovaan metalliseen telineeseen.

“Sulla on talouspaperia”, hän sanoi merkitsevästi, ja naputti telineessä killuvaa rullaa.

Ja niinhän mulla saatana soikoon onkin. Talouspaperia, kerta kaikkiaan (mutta on mulla myös se kohoileva povi, jos joku haluaa joskus tulla talouspyyhkeiden sijaan katsomaan esim sitä).

Olen aina sanonut, että silloin ihminen on aikuinen, kun sillä on talouspaperia, koska se on yksi turhimmista asioista mitä keksin (tosin vielä turhempi on kuvioitu talouspaperi). Mutta kaikista aikuisimmalta minusta tuntuu nyt, kun joku muu on sanonut minulle, että aikuisuuteni merkki seisoo keittiössäni paraatipaikalla terhakkaana kuin joku mikä nyt terhakkaana seisoo.

Jäin talouspaperiin koukkuun kolme vuotta sitten, kun tätä asuntoa remontoitiin. Vaikka remppa loppui, talouspaperi siirtyi vaivihkaa arkikäyttöön ja ostoslistoille, ja nyt huomaan kokevani lievää pakokauhua, kun se on lopussa. Ja jos talouspaperi on minusta ollut aikuisuuden merkkien kärjessä, on pakokauhu talouspaperin loppumisesta listan kiistattomana ykkösenä. (Suoraan sanottuna koko talouspaperi vähän nolottaa minua. Ei siksi, etten haluaisi olla aikuinen vaan siksi, että se tuntuu turhalta tuhlaukselta.)

“Mutta siis muuten minun on vaikea uskoa, että sä olet 35”, vieraani sanoi, ja kuin alleviivatakseni hänen sanojaan otin talouspaperirullasta arkin (sellaisen puolikkaan, koska vain puoliarkit sallitaan) ja työnsin sen nenääni.

No en oikeasti työntänyt. Mutta ihan yhtä hyvin olisin voinut. Todellisuudessa kerroin hänelle varmaan jonkinlaisen epäkypsän vitsin ja nauroin omalle mukahauskuudelleni niin, että minulta tirskahti vähän olutta nenästä. Ja sitten otin TALOUSPAPERIN PALAN JA PYYHIN NENÄNI SILLÄ AI ETTÄ TÄMÄ YMPYRÄ SULKEUTUI KUIN SULKEUTUIKIN LOPULTA.