Muistatteko kun viime kuussa kirjoitin, etten halua koskaan neuvoa ketään, koska en ole koskaan oikeassa? No väärässä olin silloinkin, koska tässä minä nyt jakelen neuvoja, vaikkei kukaan ole edes pyytänyt, ja odotan silti että jokainen lukija lankeaa polvilleen kiitollisna posket onnesta hehkuen.

Seitsemän sairaan hyvää (maksutonta) elämänlaadun parannusneuvoa, olkaa hyvät:

Jos taskuissasi on reikiä, parsi ne. Arki kohoaa ihan toiselle tasolle, kun ei tarvitse montaa kertaa päivässä kaivaa avaimia ja huulirasvaa ja kuulokkeita ja kahvilasta saatuja konvehteja (joita ei muuten koskaan halua syödä silloin kun sellaisen saa mutta joiden olemassaoloa ei unohda ja jotka tulevat tuiki tärkeiksi joskus myöhemmin) takin vuorin sisältä. Olen nyt kahden vuoden ajan välttänyt laittamasta takkini taskuihin sisään mitään ja kiroillut asiaa päivittäin, kun todellisuudessa reikien parsimiseen meni vartti eikä kovin paljoa tarvinnut edes kiroilla. (No okei ihan vitusti.)

Vaihda lakanat (ja tuuleta makuuhuone). Puhdasta luksusta. Ihan ilmaiseksi.

Käy kävelyllä. Tämä on kyllä ihan paska ehdotus silloin, kun taivaalta tulee räntälämpäreitä ja maa on lätäköillä vuorattu, joten sellaisina päivinä voit unohtaa kävelemisen tyystin. Annan luvan. Mutta jos sää on yhtään kiva, tai sinulla paskalämpärekelille sopivat varusteet, lähde ulos. Mielellään jonnekin, missä ei näy liikennevaloja heti, kun päänsä kääntää. Raitis ilma on ihanaa, käveleminen vielä ihanampaa, ja kävelyn jälkeen saat tuntea olosi paremmaksi ihmiseksi vähintään kännykkäsi askelmittarin armossa.

Lähetä viesti. No okei, tekstarin lähettäminen ei ehkä paranna sinun elämänlaatuasi, mutta vastaanottajalle se saattaa tehdä niin. Ja ehkä hän vastaa, ja silloin paranee myös sinun elämäsi laatu. (Rakastan viestejä ja tulen niistä laittoman onnelliseksi. Minulle saa laittaa niitä tusinoittain.)

Tee jotakin käsilläsi: piirrä, muovaile, ompele (hätätapauksessa edellä mainittu taskujen parsiminen riittää). Tekeleitä ei koskaan tarvitse näyttää kenellekään, jos ei halua. Siinä on aikuisuuden riemu: kukaan ei pakota perkele nostamaan esille pilalle mennyttä hedelmäkulhomaalausta, jonka banaani näyttää aina lerssiltä, vaikka mistä päin katsoisi. Itse olen yrittänyt parannella kirpparilta ostamiani kukkamekkoja käyttökelpoisimmiksi taitojeni sallimissa rajoissa: lyhentämällä helmoja ja vaihtamalla nappeja nätimpiin. Ja aissssaatana millaista tyydytystä saan, kun vaate on valmis. Silloin pallerehdin se päällä kotonani ihan muina cocochaneleina (olen muuten sen tason fäshönista että minun piti googlata, minkäs nimisiä sunnittelijoita maailmassa onkaan ollut). Ja sitten voi aina sanoa kaikille että juu kerta kaikkiaan minä tein tämän ihan itse.

Katso telkkaria. Kuten kirjoitin jo kaksi vuotta sitten: kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia tempparisinkkujen tai sitcom-hahmojen tai hääpukumyyjien kanssa, unohdan kaikki murheeni. Luksusta. Ai niin tai voit myös lukea kirjoja.

Herkuttele. Sipsipussi voi jonkun kerran olla illallisesi tai vaikka aamupalasi, ja joskus voit tilata ravintolassa kaksi jälkkäriä ihan itsellesi. Mutta herkutella voi myös kohtuudella (ja jollei ilmaiseksi, ainakin puoli-ilmaiseksi): minulla oli toimistotyöläisaikoinani tapana lorauttaa kahviin aina rasvattoman maidon sijaan kermaa. Ai että, mikä luksuksentäyteinen, syntinen nautinto lounaanjälkeisestä kahvista sukeutui – yhden pikkuruisen lorauksen ansiosta.

Hei parempaa elämää teille kaikille.