Viikko 36 vaihtui seuraavaan, enkä vieläkään parantunut vatsataudistani. Hetkittäin näytti siltä, että kaikki oli hyvin – sain syötyä ja lähdettyä jopa asioille – mutta sitten huono olo palasi. Vauva kuitenkin liikuskeli normaalisti, jopa enemmän kuin normaalisti, joten kun soitin Naistenklinikalle, sain tylyn vastaanoton. Jos tuntuisi siltä, etten jaksa, pitäisi mennä jonottamaan päivystykseen, tai odottaa arkiaamua, jolloin voisin hakeutua omalle terveysasemalle. Houkuttelevia ajatuksia kumpikin, etenkin silloin kun on oksennellut kuusi päivää. Ymmärrän, että Naistenklinikka auttaa vain silloin kun huoli on vauvasta, mutta vitutti silti. Vauva ja minähän olemme käytännössä kuitenkin yhtä.

Kultareunuksena kaikessa oli kuitenkin se, että samana päivänä kun olimme muuttaneet takaisin kotiin väliaikaiskodistamme, saimme suihkun. Suihkun! Ihka oikean suihkun, josta tulee vettä ja jonka alla voi peseytyä. Se oli sanalla sanoen ihanaa.

Kylppärin hartsipinnoite oli siis valmis ja näytti tosi hyvältä. Valitsimme vaaleanvihreän, Tikkurilan sävy Y381. Mutta toistaiseksi tilassa oli siis vain se suihku. Meillä ei ollut rättipatteria, käsienpesuhanaa, lavuaaria, pesukonetta, peilikaappia tai edes naulakkoa. Ne voitaisiin asentaa vasta sitten, kun mittatilauksena tehdyt kalusteet saapuisivat. Niiden kaikkien piti tulla kerralla: kylppäri, keittiö ja olkkari. Niitä piti nyt sitten vielä odotella puolisentoista viikkoa.

Mutta oikeasti en ollut edes huolissani. Olin vain huolissani siitä että miksi voin päiväkaupalla näin hirveän huonosti.

Mutta seitsemäntenä päivänä alkoi vihdoin helpottaa, pysyvästi, ja kahdeksantena päivänä olin taas kunnossa. Monen päivän syömättömyys ja armoton lepääminen tuntui kyllä kehossa monta päivää. Aloin kaivata raskauspilatesta (kävin kahdella Wario Mamasin raskauspilateskurssilla, à 5krt, viikoilla 19–24 ja 26–31), vaikka minulla oli siihen varsin haasteellinen viha-rakkaussuhde silloin kun sitä harrastin. (Minulla taitaa olla viha-rakkaussuhde kaikkeen liikuntaan: vihaan kroppaani koska se ei pysty kaikkeen, ja kipu ja väsymys ärsyttävät minua helposti, mutta kun saan suoritettua jonkin urheilusuorituksen, oloni on kuin maailman valloittajalla. Tai ei, hyi, olisi hirveää olla maailman valloittaja. Oloni on kuin olisin saanut suoritettua jonkin raskaan tehtävän joka ei riistä ketään eli tosi hyvä.) Mutta olin sairastelusta vaan niin lopen väsynyt etten pystynyt mihinkään urheiluun. Ihanaa oli se, että saimme vihdoin asua kotona ja kodin uudistuminen tuntui etenevän.

37+5: Keittiö on nyt maalattu! Näin tänään videopuhelussa myös kaappien rungot ja osan peitelevyistä eli siis AAAHH JOSSAIN VAIHEESSA NE KAMAT TULEE JA ASENNETAAN. Niiiiiiin ihanaa. En voi uskoo että mua ei ärsytä tän enempää tää keskeneräinen elo. Jotenkin sitä on varmaan silleen turtunut tähän höpöhöpöhommaan niin ettei jaksa enää välittää. On niinku turha stressata ku ei voi millekään mitään.

Mutta siis sain tänään kahdeksan tonnin mätkyt… huohheli huoh. Maksoin tällä viikolla myös monta tonnia siitä hartsipinnoitteesta. Mun kaikki vaivalla äikkäriä varten keräämät rahat loppuu jo ennenku vauva ees syntyy.

Viikolla 38 jalkojani alkoi turvottaa ihan vietävästi. Se on normaali raskausoire, ja etenkin raskauden loppuvaiheessa varsin yleistä, mutta minä säikähdin, koska mulla ei ollut ollut juuri lainkaan turvotusta aiemmin. Kauniit nilkkani peittyivät kivuliaan pinkeän ihon alle. Mutta turvotus yksin ei olisi vielä huolestuttanut: mulla oli lisäksi ollut valkuaista virtsassa neuvolan liuskatesteissä, ja verenpaine, joka mulla on normaalisti matalanpuoleinen, pompsahti korkeaksi. Nämä kaikki asiat yhdessä voivat kieliä raskausmyrkytyksestä, joka voi pahimmillaan olla hengenvaarallinen sekä vauvalle että äidille. Olin parin päivän matkalla Tampereella ja mun vanhemmilla oli onneksi verenpainemittari. Mittailin paineita ja tietysti olin niin paniikissa että ne vain nousivat ja nousivat. Turvotus oli rajua, ja tiedättekö kun sanotaan, että jalkojen nostaminen ylös helpottaa turvotusta? No kukaan ei ole ainakaan mulle sanonut, että jalkojen nostaminen ylös on tosi vaikeaa silloin kun on raskaana, eikä oikein olisi hyvä olla hirveästi selällään. Jalkojen nostaminen sitten taas kylkiasennossa vaatii aika paljon apuvälineitä, eikä auta yhtä nopeasti. Lisäksi mua närästi niin vietävästi, että mun piti nukkua puolittaisessa istuma-asennossa. Jos olisin vielä nostanut jalat ylös, olisin ollut kuin linkkuveitsi. Tai harppi. Yhdeksänkymmenen asteen kulma ei ole kaikkein mukavin tai rentouttavin asento I’ll have you know.

Olin saanut kohonneiden liuska-arvojen vuoksi lähetteen virtsatesteihin, ja kävin niissä heti kun pääsin kotiin Tampereelta. Tulokset olivat negatiiviset ja verenpainekin laski heti, kun sain ne. Ei siis myrkytystä, huh.

Viikon 38 lopussa meillä piti olla kaikkien kalusteiden asennus – eli remontin piti valmistua. Aikataulu oli kunnianhimoinen, mutta toivoin silti, että se saataisiin pitämään. No, toisin kävi.

38+6: Oltiin viime yö hotellissa koska asentajien piti tulla tänään kukonlaulun aikaan. Nooo ne tuli puoleltapäivin. Meidän olis pitänyt mennä sinne hotelliin vasta tänään, koska kello on nyt seitsemän illalla ja me hengataan Kymppikerroksen terassilla ku ei me mahduta sinne kotiin. On helatorstai joten kaikki kaupat ja kahvilat ja useat ravintolatkin on kiinni. Tää on kans kyllä mun listalla niitä asioita joita en olis uskonut tekeväni viikkoa ennen laskettua aikaa! Mutta tärkeintä on se että siellä kotona asiat etenee ja toivottavasti voidaan mennä jo tunnin päästä kotiin ja ahhh. Paitsi siis: tietenkin putkari perui tänpäiväisen tulonsa, joten vaikka meillä on siellä kaikki paikallaan, ei vettä tuu mistään muualta kun suihkusta (jossa ei ole siis hanaa ollenkaan, vain kaksi erilaista suihkupäätä). 🥲🥲🥲

Mutta: siitä kämpästä tulee kyllä IHAN SAATANAN HIENO. Kyllä Nykäsen kelpaa sitte.

Samana päivänä kun kalusteitamme asennettiin, julkaistiin Mysteeripodcastin vika jakso, ja se itketti mua hirveesti. Ei se jakso itsessään, vaikka se olikin minusta tosi hyvä, vaan se mitä se symboloi: en tiedä millaisiin töihin palaan sitten joskus vanhempainvapaalta. En tiedä onko mulla tulevaisuudessa mitään töitä. En tiedä sitä koskaan muulloinkaan, koska kaikki mitä teen, on projektiluontoista, mutta nyt, kun tulee pidettyä taukoa, se konkretisoituu suuremmin. Konkretiaa vahvistaa myös se, että remonttiin upposi valtava osa mun säästöistä, asuntolainan korot nousevat radikaalisti, sain isoimmat mätkyt koskaan, ja nyt piti olla varaa olla vauvan kanssa kotona. Jännittää jo etukäteen, miten käy.

Ja tietenkin kävi niin, että kaikkia kalusteita ei saatu asennettua. Jotkut niistä, jotka saatiin, piti irroittaa, koska putket eivät mahtuneet tai sähkötyöt puuttuivat vielä. Vaikka olin jo omaksunut pienen hälläväliä-asenteen, vitutti ihan vietävästi. Meillä ei sussun kanssa ollut enää kuin yhdet puhtaat alusvaatteet, ja olimme odottaneet, että pääsisimme pesemään pyykkiä ihan hittona (oltiin oltu ilman pesukonetta nyt koko se aika kun oltiin saatu asua kotona). Hampaiden pesu vessanpöntön tai suihkun viemärin päällä oli uusin inhokkijuttuni, jota en toivoisi kenellekään vihamiehelleni. Kärsivällisyys alkoi toden teolla olla koetuksella – ja vauvan laskettuun aikaan oli enää tosiaan se viikko.

Onneksi putkari pääsi tulemaan kaksi päivää myöhemmin, joten raskausviikolla 39 vettä tuli vihdoin sekä keittiön että kylppärin hanasta, ja saimme alkaa pestä pyykkiä. Sähkäri ei ollut vielä käynyt, joten pyykinpesukonetta varten piti tehdä todella hasardi jatkojohtojen ketjutusviritelmä, mutta onneksemme se toimi, ja pärjäsimme sen muutaman päivän kunnes sähkärikin kävi tekemässä ”viimeiset hommat”. (Jos jotain olen oppinut, on se se ettei ole mitään viimeisiä hommia. Joka jumalan ikinen asentaja on käynyt täällä ”viimeistä kertaa” ainakin neljästi. Aina, aina aina on vielä jotain pikkuhommaa.)

Mutta nyt kun vettä tuli, ajattelin että vauvakin saa tulla, ja aloitin rintojen lypsyharjoittelun. (Mua oli kehoitettu neuvolassa aloittamaan lypsäminen jo viikolla 37, koska mulla on raskausdiabetes. Radi voi hankaloittaa maidon nousemista ja imetystä, ja jos rintoja lypsää jo ennen synnytystä, on ainakin tekniikka hallussa sitten kun vauva tulee. En aiemmin uskaltanut aloittaa lypsämistä, koska se voisi käynnistää synnytyksen, enkä halunnut tieten tahtoen tehdä mitään, mikä edistäisi käynnistymistä silloin, kun meillä ei vielä ollut vettä asunnossa.) Rutistelin rintoja kymmenen minuuttia ja petyin heti, kun maitoa ei alkanut herua ekalla lypsykerralla – vaikkei niin tarvitsisi vielä edes käydä. Ei maidon tarvitse herua ennen synnytystä. Ärsytti silti, koska lypsämisen koko tarkoitus vähän niin kuin jäi toteutumatta, ja koska äitiys on vissiin epäonnistumisen tunteiden jahtaamista ja päätin saada sellaisen jo tässä vaiheessa satimeen. Mutta kolmannella lypsämisellä nännit jo kostuivat! VOITONRIEMU.

39+4: Puhuin tänään iskän ja äidin kaa videopuhelimessa ja näytin niille peilistä mahaa. Ne huudahti heti että no NYT se maha on laskeutunut! En oo ite huomannut mitään sellaista lol. Tosin närästys on kyllä alkanut vähän helpottaa. Heräilen aamuisin liian aikaisin, vaikka sais nukkua, ja oon päivällä sit tosi väsynyt. Ärsyttävää, nyt kun sais levätä.

Meillä oli eilen neuvola ja terveydenhoitaja kysyi että ollaanko käyty läpi synnytyksen vaiheita. Valehtelin että ollaan vaikka siis viimeks puhuttiin niistä ohimennen joskus monta viikkoa sitten. Varsinkin ne varhaiset merkit pitäis nyt ottaa haltuun että Tuomas osaa sit olla avuksi ja ettei hätäillä turhaan sairaalaan lähdön kanssa. Luettiin tänään vähän niitä muistiinpanoja ja alkoi ärsyttää että kaiken tän tiedon opetteleminen on pääasiassa mun vastuulla. Oon jo nyt silleen vähän vihainen kaikesta siitä taakasta ja metatyöstä jonka pelkään kasautuvan mulle, niinku siinä usein käy. On ihan tyhmää vihoitella siitä jo niinku etukäteen. Mut en voi itelleni mitään!

Päivää ennen laskettua aikaa loput kalusteet asennettiin vihdoin. Riemua hommasta oli vaikea repiä, kun vitutti, ettei saanut olla rauhassa kotona kirjaimellisesti viimeisillään raskaana. En voinut oikein lähteä karkuun, kun en kärsinyt olla pitkiä aikoja jaloillani, mutta remonttimetelissä ja -pölyssä makoilu ei sekään ollut lempijuttuni. Asentajien jälkeen tulisivat vielä (taas yhden) viimeisen kerran putkari ja sähkäri.

Laskettu päivä tuli ja meni, ja vaikka olin toki tosi tietoinen siitä, ettei se ole mikään tarkka ennustus lapsen syntymäajasta, odotin kovasti, että jotain alkaisi tapahtua. Olimme pitäneet laskettua aikaa vahvana maalipäivämääränä tietenkin ensinnäkin koko raskauden, mutta myös koko remontin ajan. Sillä lailla että ”no sitten saa huokaista”, ja sillä ajatuksella että kun viimein huokaisee, vauva varmaan syntyy. (Lol naurattaa ajatus siitä että synnyttäminen olisi yksi iso huokaisu.)

Mutta Nyqvist oli hyvin tyytyväinen paikallaan. Joku oli aiemmin neuvonut, että kannattaa tehdä joitakin suunnitelmia myös lasketun ajan jälkeiselle ajalle – kivoja juttuja, jotka eivät kuitenkaan olisi katastrofi toteutumatta jäädessään – ja minä potkin itseäni sääreen, kun en ollut noudattanut tätä neuvoa. Viikolla 40 aika alkoi nimittäin kulkea hitaammin kuin koskaan ennen. Olin jättänyt ilmoittautumatta kivoihin tapahtumiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan pääse. Mua ei myöskään kutsuttu enää oikein minnekään, koska kaikki muutkin ajattelivat, etten kuitenkaan pääse. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia eikä mitään tekemistä, ja sussu oli töissä kaikki päivät. Mulla oli hirveän tylsää ja yksinäistä, mutten silti jaksanut oikein tehdä mitään ja väsyin tosi pienestä. Yhtenä päivänä sain tietää kaverin synttärijuhlista, joihin mua ei oltu kutsuttu, ja mulle tuli ihan suunnattoman paha mieli.

40+2: Lähdin vaivalloisesti ratikalla kaupungille vain huomatakseni että sitä kauppaa johon olin menossa, ei enää oo. Jengiä oli joka paikassa ihan vitusti eikä kukaan väistänyt tai tehnyt tietä. Sporassa paluumatkalla aloin itkeä eikä sille tullut loppua. En jaksa olla koko ajan yksin ja missata kaikkea. Tuomas tuli kotiin ja säikähti että jotain pahaa on tapahtunut, kun itkin niin lohduttomasti.

Ihmiset on kaikki ulkona nauttimassa kesäpäivistä. Mä missasin kirsikankukat ja kohta missaan omenankukat ja tuomet ja syreenitkin. Mut en vaan mitenkään jaksa lähteä mihinkään. En jaksa sitä että aina pitäis päästä vessaan tai istumaan eikä kukaan tee tilaa. Kaikki asennot on vaikeita ja sattuu. Mitkään kengät ei mahdu jalkaan ja sattuu. Ihmiset ei oo yhteyksissä koska ne ei halua koko ajan kuumottaa että joko nyt joko nyt, joten kukaan ei oo yhteyksissä ja tunnen itseni vielä enemmän yksinäiseksi.

Maha on pinkeä, tunnoton ja kutisee (miten se voi yhtä aikaa kutista ja olla tunnoton??) ja se roikkuu kohta polvissa. Räikeät raskausarvet vituttaa, vaikka pitäis olla kiitollinen omalle keholle että se pystyy tällaiseen läpä läpä. En jaksa.

Lisäksi vitutti, että remontin suhteen asiat olivat vieläkin kesken. Mutta onnekseni olin saanut yhden kutsun: grillaamaan Natan luokse, ja sain itsestäni irti sen verran energiaa, että jaksoin lähteä (asiaa auttoi se että sain sussulta kyydin ovelle ja takaisin. Hän on ihana). Vaikka jalkoja turvotti ja koko ajan oli vähän epämukava olo, sain aurinkoisesta iltapäivästä kauniissa puutarhassa ihan valtavasti elinvoimaa.

Viikon 40 lopulla aloin ajatella että ei se Nykänen vaan koskaan synny. Että tämä on nyt vallitseva tilanne, joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja minulla on vauva mahassa täältä ikuisuuteen. Jaksoin hirveän huonosti tehdä mitään, mutta samalla harmitti, etten jaksanut tehdä mitään, enkä osannut nauttia löllimisestä. Aika ma-te-li.

40+6: Siis mä luulin että aika kulki hitaasti silloin alkuraskaudessa, mutta that shit ain’t got nothing on this. Vannon, että jokainen päivä kestää ainakin kolme viikkoa. Huomenna meillä on viikon 41 neuvola. Oon ajatellut koko ajan että se perutaan, että en mää enää silloin oo raskaana. Huomenna ois tarkoitus käsittääkseni myös varata aika synnytyksen käynnistymiseen. Ainakin siis jos yöllä ei ala tapahtua…

Katsotaan alkaako.