Ihmisillähän on tapana kehuskella saavutuksillaan: onnistumisilla, menestyksellä tai lahjakkuudella. Työmenestys (“sain ylennyksen”) tai urheilusaavutus (“nostin kymmenen kiloa penkistä” tai kuinka paljon penkistä nyt nostetaan, en tiedä, en ole ikinä nostanut penkistä muuta kuin itseni) ovat hyviä esimerkkejä – yleensä ihmiset lesoilevat asioilla, joista ovat ylpeitä. Asioilla, jotka saavat heidät näyttämään paremmilta muiden silmissä (no okei kymmenen kiloa penkistä ei kyllä taida saada ihmistä näyttämään kovin hyvältä).

Kirjoittaja leveilee tässä sillä että on huono poseeraamaan kuvissa ja sillä ettei tiedä, kuinka paljon penkistä nostetaan. Leso.

Mutta aina välillä jotkut meistä ylpeilevät kummallisilla asioilla, sellaisilla jotka eivät anna meistä hirveän hyvää kuvaa – oikeastaan päinvastoin. En tiedä, onko tämä suomalainen ilmiö. Ehkä olemme niin tavattoman vaatimaton kansa, että meissä sikiää vastustamaton tarve saada itsemme näyttämään mahdollisimman huonoilta. Siksi me toisinaan lesoilemme epäsaavutuksilla: sillä, miten noloja, huonoja ja epäonnistuneita olemme. Kutsun tätä antikehuskeluksi.

Antikehuskelu tapahtuu tavallisessa keskustelussa niin, että keskustelukumppani mainitsee jonkin epäsaavutuksen, esimerkiksi

“Olin eilen niin naamat etten muista mitään”,

ja antikehuskelija tarttuu siihen kertomalla samanteemaisesta epäsaavutuksestaan – mutta korottaa oman kokemuksensa keskustelukumppanin kokemuksen ylä(vai onko se sittenkin ala)puolelle, esimerkiksi:

“No hei mä oon nytkin niin naamat etten edes tiedä kuka sä olet”.

Tärkeintä ei ole se, mitä sanoo, vaan se, että on aina vähän huonompi ja epäonnistuneempi kuin alkuperäinen keskustelija, ja oikein leveilee sillä. (Vrt. tvshopmainen eikä-siinä-vielä-kaikki -ajattelu.)

Ajattelet ehkä, että vttu miten ärsyttävää tuo antilesoilu on. Ja olet tavallaan ihan oikeassa, kuka nyt kehuskelisi epäsaavutuksillaan? Mutta toisaalta minä uskon, että antikehuskelun perimmäisenä tarkoituksena on toisen jalustalle nostaminen ja lohduttaminen. Antikehuskelija ilmaisee keskustelukumppanille, että hei, ei se mitään että sinä epäonnistuit, olemme kaikki vähän huonoja. Ja koska minä olen vähän huonompi kuin sinä, sinä olet itse asiassa aika hyvä.

Tavallaan itsensä antikehuminen on siis kohteliaisuus. Sillä tavalla todella vittumaisesti ja kieroutuneesti.

Ehkä sinäkin tunnistat antikehuskelijan omasta lähipiiristäsi (tai itsestäsi, jos tuuri käy) näiden esimerkkien avulla. Antikehuskelijat lesoilevat usein sillä…

…kuinka vähän ne ovat nukkuneet:

“Siis mä nukuin viime yönä varmaan vaan jotain kolme tuntia.”

“No hei mä nukuin kolme MINUUTTIA ja näin senkin ajan vaan painajaisia.”

…kuinka nälkä niillä on:

“Kauhea nälkä, oon syöny tänään vaan yhden jugurtin.”

“No hei mä en oo syöny ku sormiani ja niissä on päiväys takuulla menny.“

…kuinka jäykät niiden lihakset ovat:

“Mun lihakset on niin jumissa että mun hieroja nauroi mulle.”

“No hei mä oon niin jumissa että mun hieroja joutu ITE menee hierojalle sen jälkeen ku se hieroi mua.”

…kuinka huono onni niillä on parisuhderintamalla:

“Kävin eilen tosi huonoilla treffeillä. Deitti puhui ruoka suussa ja piereskeli.”

“No hei mä vasta huonoilla treffeillä kävinkin: NIITÄ EI OLLUT. Ei ole ollut kolmeen vuoteen. Pääsispä edes jonkun piereskelijän kanssa syömään.”

…kuinka vähän rahaa niillä on (ja kuinka tyhmiin asioihin ne sitä käyttää):

“Ei hitto, mulla meni eilen kaksisataa euroa [baarin nimi tähän]ssa ja tili on nyt ihan tyhjä.”

“No hei mulla meni kolmesataa, tili on miinuksella ja sovin humalapäissäni treffit jonkun piereskelijän kanssa.”

…kuinka paljon ne ovat puhelimella:

“Omg mun ruutuaika oli viime viikolla kuusi ja puoli tuntia päivässä.”

“No hei mun ruutuaika oli ykstoista tuntia päivässä JA mulla on molemmissa käsissä jännetupin tulehdus.”

…kuinka vähän lomaa niillä on:

“Arvaa, mulla ei oo tänä vuonna ollenkaan kesälomaa.”

“No hei ittellä ei oo IKINÄ kesälomaa. Mulla on oikeastaan niin vähän kesälomaa että joudun korvaamaan kesäloman puutteen ylitöinä.”

…kuinka palanut niiden iho on:

“Voi vitsi mun nenä on hei ihan palanut.”

“No mut hei mä paloin niin pahasti että multa lähtee nahka olkapäistä ja sielukin on ihan hiiltynyt.”

Niin että tämäkin oli nyt vähän tämmöinen paska juttu, mutta kyllä joku kirjoittaa vielä paskemman ja tulee tänne pätemään sillä.

Olen halunnut listata urani epäonnistumiset jo pitkään (lol, who doesn’t). Koin, että globaali kriisi ja pandemia on oikea hetki tälle, koska mikä olisikaan parempi paikka pysähtyä omien epäonnistumisten äärelle kuin maailman masentavin tilanne. Jee.

#etäpäivälooks

Urapolkuni ei ole ollut kovin suoraviivainen. Paitsi jos suorat viivat ovat sellaisia että välillä ne loppuvat seinään ja sitten ottavat takapakkia ja sitten niistä piirtyykin kolmiosainen kukkulajono jonka keskimmäinen kukkula on muita korkeampi ja kaksi sen molemmilla puolilla pieniä jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Olen kokeillut monenlaista ja myös epäonnistunut useasti, vaikka ulospäin saattaa näyttää siltä, että kaikki on ollut minulle jo pitkään selvää. Ai ei näytä siltä? Yhtään? Otan yhteyttä imagovastaavaani.

Asiaan! Tässä lista “urani” epäonnistumisista (valitsin vain sellaisia epäonnistumisia, jotka ovat tarpeeksi massiivisia ansaitakseen paikan epäansioluettelossa. Vähän sama kuin oikeassakin CV:ssä: ei sinne laiteta mitään että “olen käynyt internetissä” vaan sellaisia että “ATK-ajokortti, Pyynikin yläaste, 1997, BOOM”).

2003: Pääsin kuukaudeksi työskentelemään telemarkkinoijana toimistossa, jossa soiteltiin ihmisille ja tarjottiin heille maksullista mahdollisuutta lisätä matkapuhelinnumero puhelinluetteloon. Numeron liittäminen maksoi muistaakseni 50 euroa vuodelta, muttei siinä vielä kaikki, sillä kaupan päälle sai myös puhelinluettelon. Kyllä, luit oikein. Sen paksun kirjasen, joka tuli muutenkin kaikille pyytämättä kotiin. Vihasin työtäni ja olin siinä ihan paska. Join työpäivän aikana niin paljon vettä kuin pystyin, jotta voisin käydä mahdollisimman usein vessassa. Se oli ainoa pätevä syy panna soittotietokone pauselle. Eräänä lauantaina toimistolla järjestettiin superlauantai: provikka tuplattiin ja paikalle tuotiin RedBull-tyttöjä, jotka jakoivat energiajuomaa cheerleader-asuissa. Kysyin, missä RedBull-pojat ovat olivat, koska tytöt eivät olleet minusta itselleni kohdennettu houkutus mennä töihin. En saanut vastausta. Lopetin kuukauden kestoisen työsuhteeni jo kahden viikon jälkeen ja ryhdyin siivoojaksi.

2003: Kun valmistuin lukiosta, kysyin opoltamme, mihin minun kannattaisi hakea kouluun, jos en halua päästä sinne. Tiesin lähteväni ulkomaille, mutta kolmeen kouluun oli pakko hakea, jottei menettäisi työmarkkinatukea mahdollisessa työttömyys- tai työharjoittelutilanteessa. Opo suositteli minulle Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelylinjaa. Naputtelin sen hakemukseen, ja pääsykoekutsun tullessa menin pääsykokeisiin – ja minä perhana pääsin sinne. Epäonnistuin epäonnistumisessa.

2004: En päässyt opiskelemaan musiikkia, vaatesuunnittelua, sisustusarkkitehtuuria tai ranskaa.

2004: Hain opiskelemaan vaikka mitä (ks ylempänä), ja pääsin Stadiaan opiskelemaan restonomiksi. Orientaatiopäivänä pummin uudelta koulukaverilta kolme röökiä ja lupasin tuoda hänelle seuraavana päivänä röökit takaisin. Ajattelin pääseväni restonomikoulutuksella ravintolaketjun johtajaksi, ja kun ekan päivän puolessavälissä kerrottiin, mistä voi ostaa kokin vaatteet ja turvakengät ihka oikeaa keittiötyötä varten, olin ihan että “hyi en minä tänne mitään ruokaa tekemään tullut vaan muita käskemään” ja lähdin lätkimään. Uusi entinen koulukaverini ei koskaan saanut savukkeitaan. Sorry!

2004: Työskentelin osa-aikaisena krääsäkaupassa Helsingin keskustassa, ja minulle tarjottiin myymälävastaavan paikkaa ketjun Espoon-liikkeestä. En ottanut työtä vastaan, koska en halunnut vastuuta ja pelkäsin, että totun myymälävastaavan kuukausipalkkaan enkä enää koskaan hakisi opiskelemaan (legitiimi pelko sinänsä, koska raha kiinnostaa). Sain potkut seuraavalla viikolla, päivää ennen kuin koeaikani meni umpeen.

2005: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2005: Sain työn R-kioskilta. Olin Kauppatorin kioskilla harjoittelussa neljä päivää (joiden aikana kiskalle soitettiin poliisit kolmesti ja ambulanssi kerran), ja niiden jälkeen minun piti tehdä yksin yhdeksän tunnin työvuoro. Sisälmykseni vääntyivät solmuun pelkästä ajatuksesta, ja asiaa vakavasti kahdenkymmenen minuutin ajan punnittuani soitin itkuisena paniikissa työnantajalleni ja sanoin, ettei minusta kerta kaikkiaan ole tähän työhön. Kaverini kiusaavat minua luovuttamisesta vieläkin, viimeksi kaksi viikkoa sitten. (Kunnioitan edelleen jokaista ärrän työntekijää valtavasti: yksi ihminen tekee siellä abyyt seitsemäntoista henkilön duunit.)

2005: Hain töihin Taloustutkimukselle osa-aikaiseksi tutkimushaastattelijaksi. En ollut myöhässä työhaastattelusta, mutten varsinaisesti ajoissakaan (kröhöm), ja jotenkin siinä kävi niin, että paikalle pelmahdettuani jouduin tutkimushaastatteluun – en työhaastatteluun. Tutkimus oli tarkoitettu tupakoitsijoille (en ollut sellainen vaikka pumminkin uudelta entiseltä koulukaveriltani kolme tupakkaa edellisenä vuonna), enkä voinut osallistua. En uskaltanut kertoa totuutta, joten esitin tuohtunutta että “ei teille kyllä tällaisia virheitä pitäisi tapahtua”, otin suurieleisesti silmiä pyöritellen minulle tarjotun Stockmannin lahjakortin vastaan ja juoksin (Stockan Herkun juusto-osaston kautta) kotiin.

2006: Halusin Lahden ammattikorkeakouluun opiskelemaan musiikkiteatteria. Pääsykokeissa oli paljon erilaisia tehtäviä – yksi niistä oli suomenkielinen lauluesitys. Menin lavalle ja kohtasin arvioivat opettajat. Yhden heistä etunimi oli sama kuin minun toinen nimeni, Marietta, joka on melko harvinainen nimi. Juttelimme nimestä, kerroin jonkun kaskun, opettajat nauroivat ja minä ajattelin että tervetuloa kouluun, Timpsi, helvetin hyvä veto, paikka on todellakin sinun. Sitten kerroin heille mitä aioin laulaa. Sitten sanoin että halusin ensin laulaa ihan toisen laulun, mutten jaksanut opetella sen sanoja. Siinä vaiheessa näin kun kaikki opettajat, Marietta mukaan lukien, vetivät nimeni yli listasta (ja kirjoittivat nurkkaan “ttu mikä ääliö”).

2006: en päässyt opiskelemaan musiikkia, musiikkiteatteria tai ilmaisutaitoa.

2007: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2008: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

(Kaikille lienee selvää, etten päässyt opiskelemaan musiikkia. Onneksi. Minusta olisi ollut siihen yhtä paljon kuin minusta oli telemarkkinoijaksi tai R-kioskin myyjäksi tai Taloustutkimuksen haastattelijaksi. En hakenut musakouluihin enää tämän jälkeen. Valmistuin vuonna 2009 sosionomiksi ja vuonna 2014 toimittajaksi, ja harrastan musiikkia enää omaksi ilokseni.)

Epäonnistumisia on lukemattomia muitakin, mutta ne eivät ole piirtäneet sieluuni yhtä syviä jälkiä (enkä ole saanut niistä lahjakortteja). Ensi kesänä minulle tulee täyteen kuusi vuotta yrittäjyyttä, joten olen jo vuosia tehnyt työni pääasiassa kotoa ilman housuja – kuten suuri osa meistä kaikista tällä hetkellä – ja silloinhan ei mikään voi mennä pieleen. Krhm.

Siitä tulikin mieleeni: olen kirjoittanut kotona työskentelystä muutaman jutun, joista saattaa olla näinä vallitsevina aikoina etätyöläisille hyötyä. (Hyöty on termi, jota tässä blogissa viljellään laajalti ja täysin perusteettomasti. Vähän niin kuin näitä sulkumerkkejäkin.)

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• Freelancerin viikkokalenteri

• 5 + 1 vinkkiä kotitoimistorotalle

P.S. Epäansioluettelon ovat tehneet ennen minua ainakin Juliaihminen (joka osasi myös kertoa mistä koko homma on peräisin, menkää lukemaan sieltä), Anna Liljeroos ja Sivuraiteilla-Emilia, joka minut koko hommaan houkutteli.