Ilta alkaa viattomasti. Kaksi kolmekymppistä naista menee ravintolaan. He syövät ja juovat ja keskustelevat ihmissuhteistaan, töistään ja asunnoistaan. Jutustelun lomassa toinen mainitsee kuin ohimennen, että on unohtanut huulirasvansa kotiin. Asiaan ei kiinnitetä juuri huomiota, ja naiset jatkavat vitsailua ja juttelua ja ruokailua. Toinen kertoo käyneensä samassa ravintolassa saman viikonlopun aikana kahden eri deitin kanssa. Toinen heittää läpän Frendeistä. Naiset nauravat, eikä heillä ole huolen häivää.

Ennen pitkää huulirasva tulee taas puheeksi. Koska kuivat huulet ovat inhottavat, toinen naisista ehdottaa ensimmäiselle, että tämä lainaisi hänen huulirasvaansa. Ensimmäinen kieltäytyy - ei tilanne ole vielä niin paha. Naiset jakavat jälleen muutaman deittikokemuksen, siemailevat viiniä ja nauttivat pitsoistaan. Kumpikin huomauttaa vuorollaan, miten ihanasti ilta sujuu. Heillä ei ole tietoakaan edessä vaanivista kauhuista.

Toinenkin naisista alkaa kaivata huulirasvaa. Nyt hän jo pakottaa ystäväänsä lainaamaan omaansa. Toinen suostuu, turha tässä on kärvistelläkään. Nainen alkaa etsiä huulirasvaa. Kun hän käy laukkuaan läpi, hän tekee karmaisevan (epä)löydön: huulirasva ei olekaan mukana. 

Nyt alkavat kauhun hetket.

Tärisevin sormin ja hermostunein nauruin kumpikin naisista käy läpi joka ikisen nyssäkän, pussukan, taskun ja taitteen joka heidän käsilaukuistaan ja vaatteistaan löytyy. Jokaisella tyhjän tilan kouraisulla kirkastuu pelonsekainen ymmärrys siitä, että huulirasvaa. Ei. Todellakaan. Ole.

Ei se mitään. "Kyllä me pärjäämme, itsenäiset naiset", kaverukset ajattelevat, tietäen samalla vailla epäilyksen häivää, että he molemmat ovat matkalla vääjäämättömään tuhoon. Naiset yrittävät epätoivoisesti ylläpitää normaalia keskustelua, mutta he eivät voi puhua muusta kuin huulirasvasta. Puikkomaisista huulirasvoista, pursotettavista huulirasvoista, niistä, joita hierotaan sormenpäällä pyöreästä purkista ja tietenkin kaikkien huulirasvojen äidistä: bepanthenista. Kumpikaan ei ajattele mitään muuta. Kumpikaan ei puhu mistään muusta. Kumpikaan ei voi tehdä mitään muuta kuin nuolla vuorotellen alati rohtuvia huuliaan.

Hermostuneen naurun lomassa naiset miettivät, tehoaisiko ongelmaan jokin korvaava tuote. Vaatteiden ja laukkujen sivu-, sisä- ja vetoketjutaskut käydään läpi uudelleen, tällä kertaa käsirasvan toivossa. Käymälän tasot tutkitaan, mutta harmikseen ystävykset ovat valinneet ei-käsirasvaa-vessassa-tasoisen ravintolan illanviettopaikakseen.

Ajaisiko mattapintainen huulipuna asian? Kostuttaako meikkivoide? Lautasella lojuvan pitsan jäämistä saisi ehkä hiukan rasvaa irti. Kehtaisiko pyytää oliiviöljyä keittiöstä? 

Kipu vihlaisee huulia joka kerta kielen niitä lipaistessa, ja epätoivo alkaa saavuttaa maksimirajojaan. Kello on yli puolenyön, mutta toinen naisista muistaa äkkiä, että läheisessä risteyksessä on ympäri vuorokauden avoinna oleva marketti. Naiset jättävät turvallisen ravintolapöytänsä ja juoksevat sinne helpotuksen toivossa vain huomatakseen, että sehän on saatana remontissa ja kiinni. Ehkä läheinen Siwa on auki? Se on sulkenut ovensa kymmenen minuuttia aiemmin. Perkele.

Koska naiset tulevat yhdessä tuumin tulokseen, ettei huulirasvan puute ole riittävä syy palata kotiin kesken muuten-niin-täydellisen illan, astuvat he sisään läheiseen kapakkaan rukoillen, että näkevät siellä sellaisen tutun, jolta kehtaa lainata huulirasvaa. Tässä epätoivon tuoksinassa se on kuka tahansa. Pettymyksekseen naiset eivät näe koko paikassa yhtäkään tuttua, mutta viimein he tapaavat baaritiskin vieressä toisen naisista Tinder-matchin. Hän ei käytä huulirasvaa (kyllä, he kysyvät sitä häneltä. Heti ensimmäiseksi), mutta neuvoo naisia tilaamaan valkovenäläiset. Neuvo ei lohduta naisia, joiden oluissa lilluvat limenviipaleet kirvelevät janoisia huulia jokaisella kulauksella.

Viimein toinen naisista kysyy toiselta: jos menisit nyt vessaan ja löytäisit sieltä käytetyn, avonaisen, lattialla pyörivän huulirasvapuikon, mitä tekisit?

NIIN. MITÄ TEKISIT.