Pahaa mieltä neuvotaan usein purkamaan urheilemalla. Sanotaan, että kun hikoilee murheet body pumpissa, ei mieltä vaivaa enää mikään. Tai kun lenkillä viilettää kauniiden maisemien ohi, nuppikin tuulettuu. Mutta entä jos on niin kuin minä, ja urheilu vituttaa vaan enemmän?
Ratkaisu on keramiikkakurssi. Kävin kesän alussa tutustumassa Kaapelitehtaalla toimivan keramiikkakeskus Septarian toimintaan, enkä etukäteen tajunnutkaan, että seesteiseltä vaikuttava iltapäivähetki toimisi parhaana stressinpurkajana koskaan. En nimittäin ollut tullut ajatelleeksi, että saven työstämisellä tarkoitetaan räimimistä, paiskomista ja lätkimistä oikein olan takaa. Milloin viimeksi olet saanut pitää jostakin möykystä kaksin käsin kiinni ja läiskäistä sen kaikilla voimillasi pöytään? Ilman, että kukaan suuttuu tai kehenkään sattuu? Ja niin, että sinua oikein vielä kannustetaan tekemään niin? I-ha-naa.
Möykyn tyydyttävän räimimisen jälkeen savea kaulitaan taikinanomaisesti, mutta mukavan väkivaltaisesti, ja sitten se levitettään eräänlaisen muotin päälle tai sisälle. Muoteilla on joku hieno nimikin, mutten nyt tietenkään enää muista mikä se oli. Kutsutaan niitä vaikka mielikuvituksellisesti muoteiksi. (Kekseliästä, eikö totta?) Sitten sitä puhallellaan hiustenkuivaajalla, jotta se irtoaisi muotista. Sitten en suoraan sanoen enää muista, mitä tehdään, mutta itse muistelen yrittäneeni korjata virheitä, joita olin aiemmissa vaiheissa tehnyt. (Yritin käyttää kaikkia kiinnostavia työkaluja hyödyksi, jotta vaikuttaisin ammattimaisemmalta. Vuoleskelin menemään ihan muina savitaitureina, vaikka mitään vuoltavaa ei ollut.)
Tein pikkuruiset espressokupit ja kaksi vihannes- tai hedelmä karkki- tai sipsikulhoa, jotka kaikki lasitettiin valkoisella. Pienempään kulhoon tein pitsiliinalla kuvion, joka saa sen muistuttamaan ysäriltä tuttua pitsipipoa, muistatteko ne, sellaiset kireät, joissa oli pahimmillaan pystyssä riemukkaasti sojottava antenni? Ysäri on olevinaan niin back, mutta yhtään antennipitsipipoa en ole kyllä nähnyt. Kysyn vaan ja peräänkuulutan.
Mutta parasta oli, että kaikki stressi ja päänsärky oli tipotiessään. Saveen saa käyttää samalla kerralla sekä kaikki voimansa että yksityiskohtaiset pipertelytaitonsa. Lisäksi homma on hauskaa, ja lopuksi (tai no, parin viikon päästä) kotiin saa viedä kuhmuiset kulhot, jotka naurattavat takuulla täältä ikuisuuteen. Tavallaan täydellinen harrastus siis.
Seuraavalla kerralla, kun korpeaa oikein huolella, tiedät siis, mitä tehdä. (Tiedän, että dreijaus on tällä hetkellä ehkä maailman eniten in, mutta siihen liittyy liian paljon keskittymistä ja liian vähän räimimistä. Ei sovellu vitutukseen. Soveltuu varmasti johonkin muuhun.)
Psst! Septarian syksyn keramiikkakurssit alkavat pian.