Tiedät varmasti tunteen: kello on puoli kolme aamuyöllä ja yrität nukkua muttet pysty, koska sanoit vuonna 1996 ”kiitto” kun et osannut päättää sanoisitko kiitos vai kiitti. Tai kun otit 7-vuotiaana liikennevaloissa isää kädestä kiinni, mutta käsi ei ollutkaan isän. Tai kun pomo kysyi kolme vuotta sitten palaverissa että ”olisko sulla Tiia tähän jotain lisättävää” ja sinulla meni kupla kurkkuun ja äänesi kuulosti hassulta kun sanoit että ”ei kyllä tässä tuli kaikki tarpeellinen”.
Kutsun tätä ihastuttavaa kokemuskokoelmaa yölliseksi häpeäpankiksi. Olen tehnyt omaani talletuksia jo päiväkoti-ikäisestä asti, joten sinne on kertynyt mukavasti materiaalia sitä varten, että aivot ja sielu voivat tehdä sieltä lukuisia nostoja etenkin öisin kello 2.37. Viimeisimmän talletuksen tein viime viikonloppuna, kun kävin kaupassa.
Edelläni kassalla oli nuori nainen, joka oli unohtanut maksukorttinsa kotiin, joten ajattelin tarjoutua maksamaan hänen ostoksensa (tarkistin toki ensin että niitä oli tosi vähän, koska minulla on pankissa lähinnä häpeää, ei rahaa). Jostakin syystä onnistuin töksäyttämään ”eiksulloo rahaa vai”, eikä nainen sitten oikein halunnut ottaa apuani vastaan. Eikä ihme, koska olin niin töykeä. Hän sanoi että ei hätää, hän asuu ihan vieressä, ja minä tyttö vastasin siihen että ”no niin määki mitä sitte” (no oikeasti en sanonut loppuun ”mitä sitte”, mutta olisin yhtä hyvin voinut sanoa). En tiedä miksi sanoin niin mutta nyt kyllä hävettää. Tätä on kiva miettiä sitten ensi yönä ja jonakin yönä vaikka 16 vuoden päästä.
Yöllisen häpeäpankin talletusten ominaispiirteisiin kuuluu se, että tapahtuman muut asianosaiset tuskin muistavat koko asiaa enää muutaman minuutin päästä, mutta itse vatvoo sitä öisin vielä kymmeniä vuosia (case in point: vuoden 1996 ”kiitto”-katastrofi). Olen ajatellut, että ilmiö johtuu varmaan siitä, että meillä on yleisesti ottaen tässä ajassa asiat liian hyvin, ja sielumme kerta kaikkiaan kaipaavat vähän merkityksetöntä tuskaa, joka tulee esiin öisin koska silloin on kaikkein tuskaisinta valvoa sen äärellä. (Olen kuitenkin lukenut internetistä joka on luotettava lähde, että kyse on ilmeisesti jostakin primitiivisissä reaktiosta: yritämme suojella itseämme ja valmistautua siihen, ettemme tekisi virheitä toiste. Luolamiehiä siis valvottivat todennäköisesti häpeän tunteet siitä että perkeles kun toissavuonna se karhu söi minun vaimoni, ensi kerralla en kyllä anna tällaisen tapahtua. Ajatukset ilmenevät pääasiassa öisin, koska aivot ovat ns. tekemistä vailla, levossa.)
Omia suosikkitalletuksiani ovat ne, kun sanoin lukion ruotsintunnilla vahingossa “merci” vaikka kyseessä oli tosiaan ruotsin, ei ranskan tunti. Ja se, kun olin Ranskassa vaihto-oppilaana ja puhuimme kansainvälisessä ryhmässä erilaisista sanonnoista, ja kerroin hykerrellen että meillä Suomessa sanotaan että it’s raining like from the ass of a person named Esteri eikä ketään naurattanut.
Kysyin instassa, mikä muita valvottaa öisin ja sain muun muassa tällaisia vastauksia (kiitos kaikille, valitsin tähän satunnaisesti osan):
Kassalla kerran meni "näin" ja "nonni" sekasin ja hihkaisin asiakkaana olevalle vanhemmanpuoleiselle pukumiehelle "NÄNNI".
Olin about 4v kun äidin kaveri oli käymässä. Olin saanut uuden mekon päälle ja hehkutin kovaan ääneen kuinka mulla ei ole housuja johon äiti korjasi "kai sulla alushousut on". Tätä häpeän vielä näin 21 vuotta myöhemmin.
Joskus 15 vuotta sit rupesin nauraa yhdelle mun ihastuksen jutulle niin paljon että siitä tuli sellasta röhkimisnaurua.
Ysiluokan ekana koulupäivänä elokuussa 1994 rinnakkaisluokan söpö Markus Parkkinen yhtäkkiä moikkasi mua käytävällä. Meinasin sanoa ”terve!”, mutta sitten ajattelinkin sanoa ”heippa!”, joten huusin Markus Parkkiselle ”HERVE!”. Kukaan muu ei kuullut, Markus Parkkinen tuskin huomasi, itse kelaan kohtausta päässäni repeatilla kauhusta väristen yöstä toiseen yhä.
Vuonna 2006 juoksin puolimaratonin ja vaihtarikaverini yleisössä otti minusta kuvia viimeisillä kilometreillä. Ja mä näytin keskareita!!!! Kun piti näyttää peukkuja. En tiiä miksi. Hävetti. Vieläkin hävettää.
Joku tuntematon irlantilainen kehui vuonna 2009 mun kaverin asua ja mä luulin et se kehu mua ja sanoin thank you.
Olin viisivuotiaana sukuloimassa ruotsissa. Kiitin ruoasta hyvin intternässönäälisti sanomalla ”danke schön”.
Se kun puhuin töissä Teppo Nummisen kaa ja änkytin koska menin niin puihin tilanteessa koska hei TEPPO NUMMINEN.
En tiedä miten mutta kaksi kertaa elämässäni olen onnistunut nostamaan käteni etusormi ojossa juuri sillä hetkellä pystyyn, kun kaveri on kumartunut minua kohti ja etusormeni on livahtanut kaverini nenän sieraimeen. Edelleen hävettää joka kerta ja naulitsen sormeni nyrkkiin tämän kaverin läsnäollessa.
Joskus 5-vuotiaana olin pulkkamäessä mummin ja äitin kaa ja huusin onnellisena "MUMMI MUMMI MUN MUMMI!" ja halasin mummia takaapäin. Ainut vaan että ei se ollutkaan "mun mummi" vaan joku vieras nainen. Siis edelleen tää tulee vähän väliä mun mieleen ja mun kaikki sisäelimet menee kasaan.
Pieraisin yläasteen liikkatunnilla vatsalihasliikettä tehdessä. Vuonna 2004. Edelleen se hiipii öisin mieleen juuri kun olen nukahtamaisillani.
Meillä oli ala-asteella yökoulu. Mentiin jotain peliä ja pelinjohtaja valitsi osallistujat osoittamalla (valittujen piti sit mennä istumaan erikseen). Mun vieruskaveri valittiin, mut luulin että osoittaja tarkoitti mua ja menin istumaan sinne pelaajien joukkoon.
Olin 17-vuotiaana hesessä töissä ja olin viemässä asiakkaalle hampurilaista ja otin sen numerolätkän sijasta asiakkaan juoman ja lähin kävelee takas keittiöön.
Vaatekaupassa esittelin farkkuja itselleen etsineelle asiakkaalle pillumalleja pillimallien sijaan.
Kehuin kuinka hyvän perhelomakohteen asiakkaat oli valinnu mutta saatoin vahingossa sanoo perselomakohteen. Tää saatto myös käydä kaks kertaa. Tosin ottaen huomioon että oltiin Kanarialla niin kyllä mielestäni käy sekä perseily- että perhekohteeksi.
Joskus ekoilla ruotsin tunneilla käänsin lauseen "Titta, där står Kalle!" "Titta, tuolla seisoo Kalle!" Luulin siis, että Titta on nimi eikä käynyt mielessäkään, että se voisi tarkoittaa "katso".
Mä kutsuin opea äidiksi vahingossa tokalla luokalla vuonna -96 ja nolottaa edelleen.
Uusi brittityökaveri sanoi ekalla tapaamisella että ”nice to meet you”, johon tietenkin vastasin supliikkinaisena ”thank you”.
Äänsin kerran koulussa Los Angelesin ”Los Eintsöls”. Los enkelit. Hävettää vieläkin.
Joskus ala-asteella minun piti puhua "yhteyttämisestä" mutta puhuinkin "yhdynnästä".
Mua hävettää edelleen näin 15 vuotta myöhemmin, että MEINASIN vastata lukiossa enkun tunnilla väärin johonkin superhelppoon kysymykseen vuodenajoista.
Joskus 1997 kieppeillä oltiin Ahvenanmaalla telttailemassa ja olin juuri alkanut opiskelemaan ruotsia. Kaupassa piti kassalla maksamisen jälkeen treenata ruotsia ja sanoa, että tack och hej, joka sitten jännityksen vuoksi vissiin jäi pelkkään "tacko"-sanaan. Edelleen hävettää ja valvottaa öisin! Tacko vaan.
Mä kiinnitin kuntosalin vessassa bodya eli niitä saamarin neppareita haarovälissä kun joku avas sen vessan oven. No enpä sit laittanu vessaa lukkoon ja siinä kasuaalisti olin levittänyt jalkani ja ronkin alapäätä. Tämä pitää joskus hereillä.
Kävelin kerran vahingossa poikien telttaan yöllä vessasta tullessani ehkä 11-vuotiaana partioleirillä.
Kirjotin monta vuotta sitten ihastukselle stormzyn sijasta stormsy, ja vaikka oon nykyään ihan eri tyypin kanssa kihloissa jne, niin jostain syystä öisin tää palaa mun mieleen ja punastun edelleen. Mitä vittua.
Kerran teininä kuulin jossain ripariliitännäisessä tapaamisessa, että sämpylät paistetaan suurtalouskeittiössä höyryuunissa ja en tiedä miksi, mutta huusin kovaan ääneen että yööööök ällöttävää (koska höyry?) ja muiden mielestä olin outo, että miksi ällöttää. En osannut perustella eikä oikeasti edes ällöttänyt, mut eihän sitä nyt enää voinut sanoa. Mietin tätä toisinaan. Oon 32v.
Viiden vuoden takainen Barcelonan loma. Innoissani puhuin respalle muutamaa vuotta aiemmin opiskelemaani espanjaa. Kolmantena päivänä tajusin puhuneeni ranskaa, jota olin opiskellut 15 v aiemmin.
Kun ostin mun entisten oppilaiden markkinakojusta jotain ja lompakon välistä tippu nuuskapussi siihen niiden myyntipöydälle. Nelosluokkalaiset tapitti hämmentyneinä kun noukin sen ihan muina naisina.
About yhdeksän vanhana partiossa, koko ryhmä kokoontuneena saman pöydän ääreen, anatomiasta mitään tietämättä pyysin kaverilta pöydän toisella laidalla terskaa lainaan kynän teroittamista varten.
Sanoin väärässä paikkaa keskustelua "joo". Siis joskus 6 vuotta sitten, ihan peruskeskustelussa kaverin kanssa.
Hävettää ihan sikana edelleen että n. 15 vuotta sitten ihmettelin yhdelle kaverille, miks yks tuttu pitää sen tyttärellä aina peppipitkätossulettejä. En varmaan koskaan tuu pääsee yli et olin niin pöljä.
Olen kaupan alalla töissä. Nyt koronan aikaan kaupat ovat kääntäneet ne kuittikoneet asiakkaalle päin. Minä tyytyväisenä menin asioimaan kauppaan ja ostokset maksettuani nappasin kuitin ja kysyin kassalta että otatko kuittia ja ojensin hänelle omaa kuittiani.
Itseänihän hävettää edelleen, että kolmannella luokalla, 26 vuotta sitten enkun tunnin opettaja kyseli tunnilla, että "what is a color you don't like?". Olin viitannut ja kun oma vuoro tuli, unohdin täysin mitä piti vastata. Vastasin punainen villapaita päällä "red", vaikka piti sanomani "brown".
Menin joskus muutama vuosi sitten hirveessä darrassa lähikauppaan ostamaan kortsuja ja pienen maitotölkin. Puolituttu kassa ehdotti että ostaisin isomman pakkauksen koska se oli hassusti hinnoiteltu halvemmaksi kuin pieni. Siis maitotölkki. Mut mä luulin tietty sen tarkoittavan niitä kumeja ja tokaisin että ei kuule oo näiden menekki tässä taloudessa niin suurta että pieni hintaero tuntuis missään.
Noin vuonna 2005 maalaistollona tulin isolle kirkolle pikkuserkkuni luokse kyläilemään ja kun sitten steissillä tavattiin sanoin häntä halatessani "tervetuloa!" vaikka se tosiaan olisi ollut hänen repliikkinsä.
Ehkä 20 vuotta sitten hehkutin lahjaksi saamaani Seppälän lahjakorttia henkilölle, jolta en ollutkaan saanut sitä. "Tämä tuli niin tarpeeseen!”
Hävettää myös: viestin lähettäminen väärälle henkilölle, laulun tai vuorosanojen unohtaminen, se että väittää kuulleensa/ymmärtäneensä vaikka ei ole kuullut/ymmärtänyt, alastomuus.
Kiitos valtavasti kaikille jotka jakoivat häpeänsä! Noloilemisiin.
