Minulla on ollut silmälasit yhdeksänvuotiaasta asti. Rakastan silmälaseja, ja minusta on vaikea katsella naamaani ilman niitä. Mutta joskus ne tekevät lempo soikoon elämästä vaikeaa. Ne painavat, putoavat, narisevat, lipsuvat, tarttuvat, ovat tiellä ja todella usein, varsin paradoksaalisesti, niiden läpi ei näe jumalauta mitään.

Lupaan, että kaikki, joilla on silmälasit päässä valtaosan ajasta, ymmärtävät seuraavien tilanteiden vittumaisuuden. (No okei ei minulla ole valtuuksia luvata yhtään mitään kenellekään. Mutta enhän minä voi kirjoittaa tähän totuuttakaan, sillä se olisi “luulen että ehkä joku Säynätsalossa tai vaikka Puolangassa, vai sanotaanko se nyt Puolangalla, saattaa voida samaistua tähän, mutta ei hän tätä tekstiä varmaan koskaan lue, joten ei sinunkaan todennäköisesti kannata” eikä sellaista ole kiva kirjoittaa. Tai myöskään lukea.)

Kun olet pitänyt niitä keskimäärin kaksi sekuntia otsalla:

Kun sataa lunta:

Kun sataa vettä:

Kun niitä ei ole:

Kun ulkona on kylmä mutta sisällä lämmin:

Kun yrität tehdä facepalmia ja kaksi ainoaa ulottuvillasi olevaa vaihtoehtoa ovat nämä:

Bubbling under: kun ne tippuvat tanssilattialla hikiseltä nenältä kesken sensuellin pyörähdyksen ja lentävät salin poikki etkä näe etsiä niitä – osittain siksi, että sinulla ei ole silmälaseja, osittain siksi, että silmämunasikin ovat aivan hiessä ja osittain myös siksi, että olet saattanut nauttia noin yhdeksäntoista lasillista samppanjaa. Tilanteesta ei ole kuvamateriaalia. (Luojan kiitos.)

Lue myös:

• Vanhat koulukuvat uudelleennäyteltyinä

• Lyhyt silmälasihistoria

• Vanhat profiilikuvat, IRC-Galleria edition

Olen aina rakastanut nettijuttuja, joissa kerrotaan että Valokuvaajaisä Otti Tyttärestään Kuvan Joka Viikko 14 Vuoden Ajan Etkä Usko Silmiäsi Kun Näet Muutoksen ja sellaisia, joissa kerrotaan, että Kanadalaisperhe Poseeraa Täsmälleen Samanlaisessa Valokuvassa Joka Joulu Ja Lopputulos On Upea, ja minua sylettää vietävästi, ettei minulla ole mitään vastaavaa. 

Mutta. Tein snäppi-/insta-joulukalenteriini tällä viikolla luukun, jossa uudelleennäyttelin kouluhistoriani luokkakuvia (kyllä, tällaista schaissea minä joulukalenterissani julkaisen. Ja demonstroin esimerkiksi murteita ja aksentteja. Ja luttelen kirosanoja ja kerron vitsejä. Jos et ole koskaan nähnyt joulukalenteriani, nyt on loistava hetki aloittaa sen katsominen. Jäljellä on enää muutama luukku, joten et ehdi oikeastaan edes katsoa kovin montaa tai ainakaan kyllästyä). Luokkakuvaluukun toteutus ei onnistunut ihan yhtä smoothisti kuin olin toivonut, joten halusin antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla uudelleen.

Joten tämä on minun pikkuruinen tapani tehdä jotakin mukahauskaa ja täysin geneeristä Nainen Loi Vanhat Luokkakuvansa Uudelleen Etkä Kerta Kaikkiaan Kestä, Miten Kömpelösti Hän Sen Teki -tyyliin. Loin siis vuosien 1993, 1994, 1998 ja 2001 luokkakuvani uudelleen. Tunnistatko kumpi kuva on vanha luokkakuva ja kumpi uusi remake-versio? (Et varmaan millään.)

Psst! Joulukalenteri löytyy snäppi- ja instatililtä nimellä @tiiamarietta.

Lue myös: 

• Vanhat profiilikuvat: IRC-Galleria edition

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

Minulla on ollut tapana pitää Snapchatissa joulukuussa joulukalenteri (ja kesäkuussa kesäkalenteri), joka siis käytännössä tarkoittaa täysin vajaamielistä huolellisesti suunniteltua huonoa sketsishowta kuratoitua sisältöä kuun jokaisena päivänä joulu- tai juhannusaattoon saakka. Löysin juuri puhelimestani kuvat, jotka nappasin talteen esitellessäni snäppijoulukalenterin 13. luukussa vanhoja silmälasejani asiaankuuluvin kampauksin. 

Joku fiksu on joskus sanonut, että silmälasit ovat kuin koru, ja ne kannattaa valita yhtä huolellisesti. Joku fiksumpi (eli minä) olen sanonut siihen, että ajattele nyt niitä paineita perkele, ei mikään koru ole kenelläkään keskellä naamaa joka päivä aamusta iltaan. 

Paineen alla kakkuloita valitessa voi sattua kaikenlaista. Kuten tästä kavalkadista voimme huomata:

1997. Tällaiset kivat ja huomaamattomat. (Silmälasit nolottivat niin paljon, että toivoin, ettei kukaan näkisi niitä. Realistinen toive.)

1999. Silmälasit saivat jo näkyä. Niin paljon, että korpesi, kun kaikilla oli feikkilasit, jotka näyttivät ihan samoilta kuin omat silmälasini. Mutta ainakin jakaukseni oli kauempana sivulla kuin kenelläkään.

2003. Mitä kapeemmat, sitä mageemmat. Aina kun kävin baarissa, tukkani oli noin ja toppini oli mallia halterneck (ja se todennäköisesti kimalteli).

2009. Miksi kukaan antoi minun tehdä tämän kasvoilleni?

2011. Ei ollut varaa Wayfarereihin. Muistan, että näissä laseissa kävi flaksi (ei mikään ihme, kun katsoo noita edellisiä).

2012. Ostin tällaiset tosi erilaiset lasit noihin edellisiin verrattuna (flaksilla lienee jotakin tekemistä asian kanssa).

2013. Ostin ensimmäiset pyöreät lasini ja aloin hamstrata niitä. Nämä olivat kolmannet. (Luulin, että kaikki pyöreät lasit näyttävät yhtä kivoilta, mutta näissä näytän siltä NCIS-ohjelman pikkuruiselta mummelilta. Googlaa "Linda Hunt glasses", niin ymmärrät, mitä tarkoitan). Käytin näitä ehkä kolme kertaa kunnes palasin edellisiin.

Suosikkini on ehdottomasti tuo vuoden 2009 aivovamma. Mikä helkkari minut sai ostamaan nuo lasit? Työskentelin silloin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksella ja olin ihan oikeasti asiakastehtävissä. Kyllä nuorisolla on ainakin ollut hauskaa, jollei muuta. (Parasta muuten on, että muistan, kun kerran valtavien vintagesilmälasien aikakaudella yksi kaveri tunnisti minut silmälaseista takaapäin. Pikkuisen isommat pellekakkulat sitten.)

(P.S. Seuraa myös Snapchatissa (ja Instagramissa): @tiiamarietta!)