Omgggg vauva on jo vuoden!! En tiedä olenko koskaan aiemmin sanonut että aika menee tosi nopeasti, mutta nyt sanon, että se menee niin nopeasti ettei oikein ehdi edes jokaisessa kk-postauksessa sanoa miten nopeasti se menee. (Se menee myös niin nopeasti että tämä postaus on kaksi viikkoa myöhässä, hups.)

Previously: me muutettiin, vauva oppi nousemaan ilman tukea ja oli seurapiirien kermaa.

Vuoden vanha taapero on vauhdikas ja edelleen aivan älyttömän sosiaalinen. Se kävelee ja jopa juoksee, yrittää hyppiä toisinaan, tanssii musiikin tahtiin ja juoksee moikkaamaan lähes jokaista ihmistä kenet näkee. Se vilkuttelee ratikassa kaikille ja työntää pikku käsiään vieraiden ihmisten taskuihin. Se painaa kaikkea pikkuruisella etusormellaan (vesimelonin palaa, tuttipullon tuttia, jokaista luomea mun iholla). Se rakastaa koiria ja alkaa aina ensin matkia niiden haukuntaa ja sitten kihertää riemusta kun se näkee niitä. Harjoittelemme vielä vähän nätisti silittämistä. Yhden kerran se potkaisi epähuomiossa pientä koiraa naamaan. (Ei kovin lujaa, onneksi, mutta ei se silti kivaa ollut kenellekään.)

Tajusin vasta tuota edellistä postausta lukiessani että niin juu, oli tosiaan sellainen aika kun taapero (that’s right, se on taapero nykyään) ei osannut peputtaa sohvalta alas – se nimittäin osaa sen nykyään!! Best. Olin jo ehtinyt unohtaa miten rasittavaa oli, kun se osasi mennä ylös muttei tulla alas. Nyt sen uskaltaa antaa touhuta sohvalla jo ihan rauhassa, ja se tajuaa tulla lähes kaikkialta muualtakin alas peppu edellä.

Jokin on selvästi viime aikoina muuttunut. Lapsi on edelleen ihan uskomaton velmu ja tajuton viuhake, ja se on niin nopea ja utelias ja vilkas ja sosiaalinen että pelkkä vierestä katsominen väsyttää – mutta nyt se on alkanut myös pysähdellä hetkiin entistä useammin. Joskus se saattaa istua tai maata mun sylissä ja tuijotella mun naamaa tosi läheltä, silmiin tiukasti katsoen kuin jotakin sieltä etsien. Ihan kuin se näkisi mut ekaa kertaa, ja se yrittäisi painaa mieleen että niin toi on sitten se äiti, se on ton näköinen. Se on ihanaa tavalla jota en oikein osaa edes selittää.

Rausku osaa osoitella asioita. Kun siltä kysyy että “missä lamppu” se alkaa katsella kattoon ja etsii sieltä jokun lampun näköisen ja osoittaa sitten sitä. Oon myös huomannut, että kun etsin jotain sen tavaroita kotona j sanon ääneen että missähän sun vesipullo on tai missäs on nyt sun kengät, se ymmärtää jo, mitä etsin ja alkaa hakea niitä asioita myös katseellaan. Jos meillä ei ole kiire, annan sen löytää tavarat joita me etsitään, ja sitten kehun sitä vuolaasti.

Sen suosikkileikki on syödä tai juoda leikisti asioita. Se on aivan riemusta mutkalla, kun leikin että hörppään vaikka vesipullosta. Ja sitten aina kun se syö tai juo jotain, erityisesti leikisti, se tarjoaa myös minulle. Se on mun mielestä niin herttaista. (Isänsä on samanlainen. Tarjoaa aina mulle maistiaisen kaikesta.)

Rauskusta on hyvää vauhtia tulossa kunnon humoristi. Olen vain sen huumorintajusta vielä vähän huolissani. Yksi päivä se auttoi mua lajittelemaan pyykkejä, ja kun pyysin sitä antamaan mulle sukan lattialta, se ojensi sukkaa ensin mulle, ja kun yritin ottaa sen, se heitti sen pois – ja nauroi räkäisesti päälle. En tiedä yhtään, mistä se on oppinut tuollaisen jekuttamisen! Ja olen siitä yhtä aikaa ylpeä ja vähän raivoissani. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se että joku tulee “auttamaan” eikä oikeasti auta yhtään, pilkkaa vaan :D

Me käytiin toukokuun puolessavälissä Tampereella, ja tajuan nyt, että lapsen kanssa oli helpompi matkustaa silloin kun se oli pienempi, vaikka olinkin siitä silloin hirveän hermostunut. Helpommaksi se varmaan tulee myös taas sitten kun se on vähän isompi – mutta nyt on kyllä vaikeaa. Olin ajatellut että voisin kesällä käydä Pohjois-Karjalassa meidän mökillä sen kanssa junaillen, mutten kyllä selviäisi siitä junamatkasta hengissä. Junan leikkipaikka on tosi ihana ja taapero viihtyy siellä hyvin, mutta se on vielä tosi pieni ja muut usein paljon isompia. Se jää jalkoihin tämän tästä, ja toisaalta yrittää usein maistaa jotain kaveria tai ottaa kädestä tavaroita, kun ei se vielä ymmärrä ettei niin saa tehdä. Junamatka Tampereellekin oli yhtä kyykkimistä ja kieltämistä: ei älä mee sinne, ei äläpä revi kaveria, ei älä ota kädestä, ei tulepa pois alta, ei nuolla kaverin nenää, ei heitellä kirjoja jne. Lapsi itse tuskin siitä kieltämisestä kärsii, mutta minä kärsin. On tosi ankeaa olla sellainen ihminen, joka hokee jatkuvasti vaan ei ei ei. Tiedättekste kun ihmiset manifestoi? Että minä saan sen työpaikan tai minä löydän rakkauden tai minä en tule kipeäksi juuri juhannuksen alla? Miettikää miten paljon negaa tulee omaan elämään, kun joka kolmas omasta suusta tuleva sana on EI tai ÄLÄ. Avaan varmaan tällä tavalla joka päivä maagiset portit johonkin nopelandiaan ja syöksyn lopulta sinne johonkin rotkoon. Siis jos uskoisin manifestointiin. (En tiedä uskonko. Ehkä ihan vähän? En usko että se toimii mutta ei siitä varmaan hirveästi haittaakaan ole.)

Muuten Tampereella oli kyllä taas ihan parasta. Vein siskon lapset perinteisille synttäri-illallisille, monta kuukautta myöhässä. Myöhästyminen oli tavallaan onni, koska niiden synttärit on helmikuussa ja yleensä tarvotaan ravintolaan hirveässä lumituiskussa, mutta nyt oli ihanat valoisat kesäillat ja lämmin, lempeä tuuli vaan hiuksissa. (Annan siskoni lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Se on ihanaa koska kahdestaan tulee juteltua kaikkea sellaista mitä ei porukassa tule keskustelleeksi.)

Ollaan alettu syöttää lapselle vähä vähältä ihan tavallista ruokaa. Oon odottanut tosi kovasti sitä, että se saisi syödä kaikkea, jotta ei tarvitsisi erikseen keitellä ja soseutella sen ruokia, mutta me syödään kyllä niin epäsäännöllisesti ja herkutellen että lapselle täytyy melkein tehdä ruuat erikseen. Tai ei se vielä ainakaan esim Shanghai tacoja oikein syö. Että tuota. (Oikeasti meidän pitäisi tietenkin syödä enemmän tavallista kotiruokaa. Mutta step by step!)

Lapselle pitäisi myös alkaa juottaa korvikkeen sijasta pikku hiljaa maitoa, mutta me ei olla vielä aloitettu. Musta tuntuu oudolta ajatus siitä, että sille pitäisi antaa maitoa, kun ei mekään käytetä maitoa. Mutta sitten ajattelin että no ei me käytetä korvikettakaan, ja silti me annetaan sille sitä. (EDIT: ehdin saada jo muutaman viestin siitä että lapselle ei ole pakko juottaa lehmänmaitoa. Tiedän toki sen! Koko maidon juomisen kulttuuri on minusta vaan outo ja vaikea hyväksyä.)

Kesän aikana me yritetään siirtää taapero omaan huoneeseen nukkumaan, jotta se olisi rutiinia sitten elokuussa kun päiväkoti alkaa. Se tulee ihan tosi pian! Oon yhtä aikaa tosi innoissani, että saan taas oman aikuisen elämäni ainakin hetkittäin takaisin, ja samalla peloissani siitä, että nyt se aika alkaa mennä vielä nopeammin, kun se oppii asioita meistä erillään. Olen myös kyllä valtavan helpottunut siitä, että se voi alkaa oppia asioita myös jossakin muualla. Pelkään koko ajan, että mun pitäisi opettaa sille jotain mitä en ole yhtään muistanut. Pelkään myös koko ajan että meillä ei lueta tarpeeksi kirjoja tai leikitä tarpeeksi kehittäviä leikkejä tai syödä tarpeeksi monipuolisia ruokia ja niin edelleen. Mutta ainakin meillä syödään ja juodaan leikisti asioita ja opetellaan hyvää huumorintajua!

Yksivuotias

• oppii nyt asioita vauhdilla

• osasi esim vaan yhtenä päivänä näyttää missä sen napa on???

• ei vieläkään puhu, mutta jokeltaa varsin monipuolisesti

• on alkanut pelätä nenäimuria, vaikka se rakasti sitä vauvana. Nyt kun ajattelen niin se pelkää myös tavallista imuria. Coincidence???

• on maailman ihanin ja pysähtyy joskus jopa lepäämään syliin

Yksivuotiaan äiti

• on aivan loppu

• ei muuta.