Käyn ihan helvetisti (lue: liikaa) ravintoloissa ja laitan niihin mielelläni melkein kaikki (lue: kaikki) rahani. Minulta kysellään paljon ravintolasuosituksia (on hei tullut tosi paljon hei kyselyitä inboksiin hei), joten tässä kootusti kourallinen rafloja, joissa olen viime aikoina viihtynyt. En usko kritiikkiin, mutta uskon vitseihin, joten jokaisen kohdalla on arvion sijasta vitsi. Hyödyllistä ja (lue: tai) hauskaa, katsokaas.

Basbas & Staff.

Basbas & Staff Wine Bar, Tehtaankatu 27-29

On jo vähän väsynyttä sanoa, että suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari, mutta suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari. Sitä paitsi se on lähimatkailua parhaimmillaan: ihan kuin menisi Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin ilman että tarvitsee mennä Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin. (See what I did there?)

Way Bakery + Wine Bar, Agricolankatu 9

Kyllä kuulkaa onnea on sellainen ravintola, jossa voi käydä aamuvarhaisella juomassa kahvit, lounaalla syömässä jotain pientä ja iltamyöhällä kiskomassa viiniä. Täällä voi siis paitsi asua, myös kertoa loputtomiin Waynes World -teemaisia no way, way -vitsejä.

Allas Wine + Dine.

Allas Wine + Dine, Katajanokanlaituri 2, toinen kerros

Jos tämä ravintola olisi Tinderissä, sillä olisi epäedustavat kuvat, mutta hyvä esittelyteksti, koska ensin olisi ihan että öö kuka toi muka on, mutta sitten olisi ihan että WÖY MIKÄ TYYPPI. Psst! Pyydä ikkunapöytä, koska dayumn mitkä maisemat. (Minulle on tarjottu täällä illallinen, mutta olen käynyt useasti myös omalla rahalla.)

Ateljé Finne, Arkadiankatu 14

Kuvanveistäjä Gunnar Finnen ateljeetilaan perustetulla ravintola Finnellä on yksi ainoa ongelma: se, että leipä on niin helvetin hyvää, että siitä meinaa syödä mahansa täyteen jo ennen kuin ruoka, joka sekin on aivan helvetin hyvää, tulee pöytään.

Penelope.

Penelope, Mikonkatu 9

Penelopessa on jotakin syntistä. Luulen, että se saattaa liittyä siihen, että ruoka ja juoma on täällä syntisen hyvää – tai sitten toiseen todennäköiseen vaihtoehtoon, joka on liiketilan historia (never forget useiden syntiemme näyttämö, Amarillon karkkikeskiviikot) . (Olen käynyt muutamissa pressitilaisuuksissa Penelopessa, mutta niiden lisäksi useaan otteeseen myös omalla rahalla.)

El Rey, Annankatu 20 (ja Vuorimiehenkatu 18)

Jos El Rey olisi Tinderissä, sen profiilissa lukisi “not looking for anything serious” ja sitten ensitreffeillä se katsoisi silmiin ja heiluttelisi vähän lanteitaan ja marinoisi deittinsä hibiscus-margaritoilla. Ja jos deitti söisi kalaa, El Rey syöttäisi sille legendaarisia kalatacojaan (jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Sitä paitsi, rennoissa meksikolaisrafloissa tuntuu aina vähän siltä kuin olisi Nykissä.

Platito, Hämeentie 94

Platiton filippiiniläislautanen on niin hyvä, että naama menee ihan rusinaksi kun pitää koko ajan olla ihan että “uhh ahh ihh”. Sitä paitsi hyvissä pikku ravintoloissa on aina jotain, joka saa ne tuntumaan New Yorkilta. P.S. Oletko jo laskenut kuinka monta kertaa olen lesoillut nykiläistunnelmalla?

Frida’s.

Frida’s, Lönnrotinkatu 18

Kävin puolitoista vuotta sitten Meksikossa, ja siellä parhaissa rafloissa oli muoviset tuolit ja ryppyinen, iloinen ukko ovensuussa päivystämässä. Frida’sissa ei ole kumpaakaan. Täällä meksikolainen ruoka tulkitaan astetta modernimmin ja hienostuneemmin. Esimerkki: margaritalasissa ei olekaan suolareunusta, vaan drinkin päällä kelluu SUOLAINEN VAAHTO. Vinkki: tilaa cevicheä ja aguachileä. NAM. Ja margarita, tietty.

Grön, Albertinkatu 36

Annoin Tampereella asuville vanhemmilleni joululahjaksi matkan Helsinkiin ja illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Valitsivat sitten Michelin-palkitun Grönin rahapussini pään menoksi. Mutta se heille sallittakoon, koska annoin toissavuonna samanlaisen lahjan, ja kun menimme Basbasiin, olin unohtanut, että minun piti maksaa ja lopulta vanhempani joutuivat hoitamaan laskun. Hups. Vinkki: menkää Gröniin NYT, kun listalla on supertuoretta parsaa joka oli viedä minulta upeudellaan hengen. Kiitos siis iskä ja äiti ettette tulleet aiemmin. Toinen vinkki: antakaa ihmisille sellaisia lahjoja, joista pääsette nauttimaan myös itse.

Vibami.

Vibami, Iso Roba 3-5, Eerikinkatu 14

Iso-Roban Vibami on kuin olisi löytänyt jonkun ihanan salaisuuden. Ja anteeksi, mutten voi sille mitään, että minusta täällä tuntuu ihan kuin olisi eksynyt jollekin sivukadulle Brooklynissa. Ja hei – täällä syödessä on pakko heittää vähintään yksi pho-vitsi pho sure.

Garden by Olo, Helenankatu 2

Jos mielesi tekevi larpata italialaista puutarhajuhlaa ja olet valmis maksamaan siitä hiukan (se on kyllä ns wörttii), on Michelin-tähditetyn Olon takatasku, katettu puutarharafla Garden oikea paikka sinulle. Ja jos tarvitset larppiseuraa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi: haluan pyyhkiä muistot siitä, kun vein eksän tänne synttäri-illalliselle ja mykkäkoulutimme lähes koko illan. Fun. (Täällä olin viimeksi live jazz -illassa Olo Groupin kutsumana, mutta olen illallistanut Gardenissa myös omalla rahalla. Ihan hiljaa.)

Kun tulin noin kuukausi sitten takaisin lomamatkalta New Yorkista, sain paljon kyselyitä ravintolavinkeistä. Totta puhuen minua hiukan hirvittää suositella kenellekään mitään kaupungista, jossa on kaikkea. Niin kuin ihan vttu oikeasti kaikkea. Mikä minä olen suosittelemaan juuri niitä paikkoja, joiden ovesta satuin kompastumaan sisään? Mitä jos naapurissa on jokin parempi?

Muuuuutta koska menin jo lupaamaan jollekulle, että kirjoitan tämän jutun, tässä tulee. Pöytäkirjaan merkittäköön, etten seiso seuraavien sanojen takana. Tai no seison tietenkin, mutta en sillä tavalla voi vannomaan mennä, tai että mistä minä tiedän mistä te pidätte, tai kokeilkaa nyt jotain muutakin, tai siis kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.

Aamupalalle:

Grey Dog oli vakkari aamiaispaikkani kolme ja puoli vuotta sitten, kun asuin New Yorkissa pari kuukautta, eikä se saavuttanut vakkariasemaansa pelkästään sillä, että se sijaitsi samalla kadulla kuin vuokrakämppäni Chelseassa. Eikun hetkinen, juuri niinhän siinä kävikin. Mutta ei se pahaa ollut! En minä muuten olisi syönyt siellä joka toinen päivä. Vai olisinkohan?

Two Hands tarjoilee australialaishenkistä aamiaista kahdessa sijainnissa. Meille oltiin hehkutettu ravintolan banana breadia oikein kyllästymiseen asti ja ravintola oli kertakaikkisen ihana siihen asti, kunnes tilasimme sitä ja meille kerrottiin, että se on loppu. Nyt olen sitä mieltä että koko rafla saisi tulla sillä tavalla ärsyttävästi nipistellyksi kyynervarresta. Ihan koko ajan.

Two Hands.

Illalliselle:

Olen halunnut käydä Freemansissa (tuossa ylhäällä kuvakarusellissa, joka toivottavasti toimii) Lower East Sidella jo vuosia, mutten ole koskaan uskaltanut. Minua on varoiteltu, että pöytä on vaikea saada ja paikka aina täynnä. Paskanmarjat, sanon minä. Me kävelimme neljän hengen seurueella suoraan sisään parhaaseen illallisaikaan. Raflan artisokkadippi (joka on oikeastaan eräänlainen gratiini) on kuuluisa ja myös maineensa veroinen. Tilaa se.

Söin matkan aikana Sunday in Brooklynissä kaksi kertaa – saman päivän aikana. Tuplakäynti oli puhdas vahinko, mutta olen onnellinen, että se tapahtui: ravintola on täysin eri paikka lounas- ja illallisaikaan. Lounaalla tarjoillaan aamiaishenkistä osastoa: munakkaita ja shakshukahommia, illalla paljon kaikkea jaettavaa ihanaa, jossa on osin hiukan kikkailun makua, mutta hyvää on. Tilasimme täällä muuten gin basil smashit, jotka eivät olleet yhtä hyviä kuin minun tekemäni, mutta aika hyviä silti. Pöytäkirjaan merkittäköön sillä tavalla alaviitteeksi, että tilasimme ne illallisella, emme lounaalla.

Sunday in Brooklyn.

Pietro Nolita.

Pietro Nolita on Pink as Fuck eli lisänimensä mukaisesti kauttaaltaan vaaleanpunainen ravintola. Suoraan sanoen en enää oikein muista, mitä siellä söin, enkä siksi voi suositella paikkaa ruoan puolesta erityisesti (tosin melkein kaikista nykiläisistä ravintoloista saa hunajapaahdettuja ruusukaaleja ja se riittää minun kanssani melko pitkälle), mutta rafla oli niin kivan näköinen, että suosittelen siellä käymistä ihan kuriositeettina. Muistaakseni cocktaillista oli kiinnostava (ja kenties myös syy sille, etten muista, mitä söin).

Bar Sardinessa West Villagessa sain parhaan koskaan maistamani hampurilaisen, sellaisen joka syödään haarukalla ja veitsellä. Valitettavasti en saanut siitä kuvaa, koska paikassa oli tosi pimeää, mutta sen välissä oli pikkuruisia paistettuja perunasuikaleita. PIKKURUISIA PAISTETTUJA PERUNASUIKALEITA. Nyt tiedän, mistä unelmat on tehty: pikkuruisista paistetuista perunasuikaleista.

Pikaruokaa:

Five Guysista saa minun mielestäni kiistatta (mielestäni kiistatta on ehkä paradoksaalista, mutta olkoon, en minä omaa mielipidettäni kiistä) maailman parhaan käsillä syötävän hampurilaisen. Uskon, että burgerit pitää jakaa paremmuuslistauksissa erikseen käsillä syötäviin ja aterimilla syötäviin, ja Fuve Guys on ensimmäisessä kategoriassa kiistatta (mielestäni) paras, sillä täytteet saa päättää itse. Omat suosikkini: majoneesi, salaatti, tomaatti, sinappi, raaka sipuli. Kasvishamppari ei kyllä täällä ole kuulemma hirveän hyvä. :(

Baohaus tarjoilee taiwanilaisia bao-buneja East Villagessa ja kuolen, koska en ole löytänyt yhtä hyviä baoja mistään. Ravintolan omistaa Eddie Huang, kokki, ravintoloitsija, kirjoittaja, tv-juontaja, ja juuri opin Wikipediasta, että hän on myös yritysasianajaja, joka menetettyään työnsä finanssikriisissä ryhtyi STAND-UP KOOMIKOKSI JA PILVIDIILERIKSI whatttt.

Baohaus.

Five Guys.

Oikeastihan minä en kyllä ole nykiläisissä rafloissa mikään asiantuntija. Sitä on Inke. jonka instatilin highlightseista löytyy ihan oikea NYC-ravintolavinkkilista, jota saatettiin tai sitten ei saatettu eli kyllä saatettiin käyttää hyödyksi myös tällä meidän reissulla. Kiitos Inke!

Lue myös:

• Paras viikonloppucocktail: Gin Basil Smash

• Muista vessaraha ja 5 muuta hyödyllistä vinkkiä Brysseliin matkaavalle

Olin vappuna Brysselissä. Kaupungissa, jossa olin ollut au pairina 15 vuotta aiemmin. Ja koska olen nyt käynyt elämässäni 15 vuoden aikana kolme kertaa Brysselissä, voin paikkansapitävästi sanoa että minulla on viidentoista vuoden matkustuskokemus kyseisestä kaupungista, ja se taas sitten takaa minulle sellaisen asiantuntija-aseman että voin oikeutetusti alkaa jaella neuvoja sinne matkustamiseen liittyen. Eikö?

Listasin alle seikkoja, jotka olin unohtanut kyseisestä kaupungista, ja jotka palasivat siellä mieleeni rynnäkön lailla.

Mutta ensin söin vohvelin.

Sitten ne neuvot:

Varaudu huonoon palveluun. Bryssel on kuuluisa siitä, että siellä on lähes joka paikassa aivan luokattoman paska palvelu. Virheitä tehdään jatkuvasti, eikä niitä todellakaan pyydellä anteeksi, puhumattakaan siitä, että kenelläkään olisi koskaan mitään hymyksi luokiteltavaa naamallaan. Esimerkki: tilasin eräässä kahvilassa pain au chocolatin. Tarjoilija sanoi, että ne ovat loppu ja kysyi, haluaisinko brownien sen sijaan. Sanoin, että joo, haluaisin jotakin suklaista ja pientä, otan mielelläni vaikka sen brownien. Kohta toinen tarjoilija tulee tuomaan minulle croissantin ja sanoo: pain au chocolatinne, olkaa hyvä. Ja sitten se ensimmäinen tarjoilija tulee hetken päästä takaisin ja sanoo että toin teille nyt croissantin kun ei sitä brownietakaan ollut. Sanoin sille vaan että "huomasin" ja samalla mietin, tietääköhän se, mitä suklaa on.

Muista vessaraha. Brysseliläisissä ravintoloissa, kahviloissa ja jopa baareissa on usein vessanhoitaja (dame de cour tai tuttavallisemmin madame pipi eli pissitäti), joka veloittaa jokaisesta vessakäynnistä 30-80 senttiä, riippuen ravitsemusliikkeen tasosta. Tämä on minusta tavallaan ihan mahtava systeemi: se takaa (yleensä) sen, että vessa on puhdas ja siellä on paperia. Lisäksi turistinakin pääsee aina vessaan, kunhan löytää ravintolan ja on pikkuisen käteistä mukana. Toisaalta inhottavaksi se muuttuu silloin, kun syytää rahaa jonkin baariin koko illan, ja koska tuotteet, joita ostaa, ovat todennäköisesti nestemäisiä, joutuu vessassakin käymään useamman kerran. Ja silti siitä joutuu joka kerta maksamaan. (Huom: inhottavuudessa ei ole mielestäni kyse hinnasta vaan siitä, ettei sitä ole leivottu ravintolan tuotteiden hintaan.)

Ota mukaan sontsa. Brysselissä sataa melkein aina. Englannista puhutaan aina sateisena maana, mutta tilastotietojen perusteella (tai siis sen perusteella, että joku on joskus sanonut minulle, että tilastotietojen perusteella) Belgiassa sataa enemmän kuin Englannissa. Ota siis mukaan sateenvarjo ja ylimääräiset kengät, jos yhdet pääsevät kastumaan. 

Muista olla puhumatta suomea. Tai siis muista olla puhumatta pahaa muista ihmisistä suomeksi, koska samassa tilassa kanssasi on enemmän kuin todennäköisesti aina yksi tai useampi suomalainen. Muistan hyvin elävästi, kun viisitoista vuotta sitten keksin kaverini kanssa metrossa lukuisia mielikuvituksellisia käyttötarkoituksia vastapäätä istuvan naisen värikkäille sormikkaille. Ja sitten nainen nousi ja sanoi että "oikein hyvää päivänjatkoa teillekin". Ja jos tunnet jonkun suomalaisen, joka asuu Brysselissä, törmäät häneen takuulla. Itsehän törmäsin vappuna Brysselissä sattumalta viidentoista vuoden takaisen au pair -perheeni äitiin, jonka luulin asuvan Tunisiassa.

Älä säikähdä, vaikka paikallinen Fanta on enemmän keltaista kuin oranssia. Se maistuu silti melko samanlaiselta. 

Ai niin. Tsekkaa nämä paikat: nuhjuinen hedemäviinibaari Goupil le Fol, vanhaan rautakauppaan avattu ravintola La Quincaillerie, kahvila-baari Café Belga, vanhassa pankissa toimiva fiinimpi ravintola Belga Queen ja ruumisarkku-hevibaari Le Cercueil. (No, tuossa viimeisessä ei ehkä oikeasti ole mitään hirveän ihmeellistä, mutta se sattui olemaan keskustassa ainoa baari, joka oli myöhään auki ja meillä oli siellä superhauskaa.)

Goupil le Fol.

Belga Queen.

La Quincaillerie.

Lue myös: 

• Bryssel 15 vuotta sitten

• Kuvaterveiset Meksikosta

• Minimatkaopas: täsmävinkit Milanoon

• Lomalla Italiassa: maailman kaunein Cinque Terre

Gran Delicato on heittämällä yksi Helsingin parhaimmista kahviloista, jos minulta kysytään. Vuonna 2001 Kalevankadulle avattu kahvila on syöttänyt ja juottanut tiensä helsinkiläisten sydämiin hyvällä kahvilla ja mielettömillä täytetyillä leivillä. Perustaja Kostas Barbunakis on käytännössä aina tiskin takana morjestelemassa ja neuvomassa, että älä hyvä ihminen nyt maksa, sitten lähtiessä vasta, koska eihän sellaisia keskieurooppalaisia tapoja kukaan täällä muista. Bonuksena kahvilassa voi bongailla helsinkiläistä kulttuuriväkeä erityisesti lounasaikaan ja iltapäivisin (ja siellä on muuten aina vähintään yksi toimittaja tekemässä haastattelua, ja joskus se olen minä). 

Kahvilaa on vuosien varrella laajennettu ja Fredalle avattu myös toinen toimipiste. Ja vuoden alussa ensimmäisen kahvilan kylkeen, Albertinkadun puolelle, avattiin kreikkalainen viinibaari. Kreikkalainen viinibaari, oletteko moisesta kuulleet??

No kohta olette. Gran Delicato Wine Bar on kulman takana kahvilasta, saman 150-vuotiaan talon liiketilassa, jossa toimi ennen Old Glory -vaate- ja kenkäliike. Tilaa laajennettiin viereiseen varastohuoneeseen, jonka keskellä jököttää järkähtämättä peruskallio (rakastan muuten tätä sanaa, ihan sellainen perus kallio) kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Se kuulemma paljastui viinibaarin remontissa, kun pitkään käyttämättä olleen huoneen seinä puhkaistiin auki ja huoneesta imettiin kaikki rojut pois. Nyt huoneessa, jonka keskellä on siis valtava kivi, on kreikkalaisen viinibaarin tunnelmallisin istumapaikka. Sitä koristavat vanhat tavarantoimituslaatikot, jotka nekin löytyivät varastosta pölyttymästä, ja toimivat nyt viinihyllyinä.

No mutta, kalliohommia tärkeämpää viinibaarissa on tietenkin juoma. Tarjolla on mukavan suppea, mutta silti monipuolinen valikoima kreikkalaisia viinejä, laadukasta ouzoa ja minulle täysin uutta juomaa, mastikaa. Maistoimme tietysti melkein kaikkea (heh) ja toinen omistajista, Dimitrios Himonas kertoi meille tarinoita juomien takaa. Myönnän, että olin aluksi hiukan ennakkoluuloinen kreikkalaisten viinien suhteen, mutta kai ne juomat aika hyviä olivat, kun kerran istuimme baarissa yli viisi tuntia, enkä enää muista paljoa niistä tarinoistakaan. 

Tämä on muuten varsin oiva aika ottaa kreikkalaiset viinit haltuun, jos haluaa olla viinitrendien aallonharjalla. Haastattelin vastikään erääseen lehtiartikkeliin viiniasiantuntijaa, joka sanoi, että vanhoja viinimaita kuten Kreikkaa kannattaa pitää silmällä. Vaikka Kreikan maine viinintuottajamaana ei ole mikään ihan mieletön, siellä tiedetään tuhansien vuosien kokemuksella, mitä ollaan tekemässä. Hänen mukaansa juomme kohta kreikkalaisia viinejä enemmänkin, muuallakin kuin Albertinkadulla. Itse asiassa aihetta hieman pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että ei mikään ihme, onhan niillä se Dionysos (joka on muuten aina ollut minun toteemihenkilöni. Viinin ja päihtyneen hurmion jumala. Mieluummin se kuin jokin markan Hefaistos, seppien ja takomishommien jumala, pyh).

Koska viini tarvitsee kaverin, on Gran Delicaton viinibaarin listoilla myös ruokaa: annoksia jotka voi syödä ihan itte yksin jos kehtaa tai jakaa kaverin kanssa jos on joviaalimpi, ja mezelajitelmia, joilla voi täyttää helposti koko pöydän. Kannattaa muuten tilata mahdollisimman monipuolisesti kaikkea. Lihalajitelmassa on muun muassa Kostaksen omaa suosikkisalamia ja hänen lankomiehensä valmistamaa herkullista makkaraa Mykonokselta. Juustolajitelmassa on sen seitsemää erilaista juustoa ja lisää on kuulemma tulossa. Ja ne mezet! Maistoin itse ensimmäistä kertaa elämässäni taramosalataa, turskan mädistä tehtyä supersuolaista tahnaa sekä favaa, keltaista, upeaa paputahnaa ja nyt en voi ajatella mitään muuta kuin niitä. 

Menkää sinne! Aivan ihana paikka. Ja jos Kostas tai Dimitrios on paikalla, kysykää kaikesta kaikkea! Tarinoita löytyy. Gran Delicato Wine Bar löytyy osoitteesta Albertinkatu 31. 

Lue myös: 

• Hyvä, ihan hyvä ja tosi hyvä - ja muut suosikkisanat viininmaisteluun

• Inspiroivia otteita ruokapäiväkirjasta

llallinen ja majoitus saatu blogin kautta.

"Tulet tykkäämään Mäntästä. Se on pikkukaupunki, jolla on massiiviset ballsit", sanoi työkaverini viime viikolla, kun kerroin hänelle olevani menossa Mänttään Food & Art -tapahtumaan. Ja voi jessus millaiset ballsit ne olivatkaan. 

Food & Art on vuosittainen ruoka- ja taidefestari (jollet nimestä jo arvannut), joka tuo kansainvälisiä huippukokkeja Mänttään kokkaamaan meiltä tavallisilta ihmisiltä tajun kankaalle. Rakastan ravintoloita ja kirjoitan niistä jopa työkseni Cityyn, joten sain tapahtumalta blogipostausta vastaan illallisliput ja majoituksen itselleni ja avecilleni. Matkustin junalla Tampereelle ja nappasin sieltä siskon ja auton matkaan. 

Kun saavuimme Mänttään, olin ensin ihan että öööö missä ne ballsit on?

Mutta tapahtumaa ei tietenkään järjestetä Mäntän torilla, vaan Serlachius-museoissa ja Mäntän Klubilla. Ja niissä sitä munaa vasta onkin. Kolmipäiväiseen ohjelmaan kuului tänä vuonna joka päivä Tsaarin aikaisista ruoista koostunut, venäläisten keittiömestarien valmistama H******n pitkä lounas, pieniä suupaloja tarjoileva Afternoon tea -iltapäivätee, ravintola Olon pop up -illallinen ja tapahtuman kruununjalokivi Chef's menu, jonka ruokalajeja valmistavat siis viisi (yhdellä tai useammalla) Michelin-tähdellä palkittua keittiömestaria. Lisäksi oli design-tori, maailman pisimmän räsymaton mittaus (kyllä), kokkidemoja ja sensellaista.

(Silti en voi olla miettimättä, mitä huippukokit ovat ajatelleet, kun heidät on tuotu Mänttään. Ehkä hekin ovat etsineet ballseja keskustan parkkipaikalta.)

Liput ruokailuihin ovat aivan järkyttävän kalliit, mutta jos on käynyt joskus syömässä fine dining -ravintolassa, ei hinta ole mikään kovin suuri yllätys. Ja jos on Michelin-kokki-fangirl-tai-boy, on ehkä myös valmis maksamaan siitä, että pääsee paitsi syömään maailman parhaiden keittiömestarien ruokia, myös jututtamaan heitä (minä esimerkiksi kerroin Bilbaosta tulleelle Michelin-kokille illallisen jatkoilla yökerhossa vitsejä espanjaksi). Käsitykseni mukaan illallislippuja myydään pääasiassa yrityksille, joten ei muuta kuin toimitusjohtajalle tai yhteistyöyritykselle vaan viestiä ensi vuodesta. "Kuulin, että Mäntässä on munaa, miten ois?"

Saimme osallistua Olon pop up -illalliselle, josta olin tosi innoissani, mutta samalla ihan vähän pettynyt, koska Michelin-keittiömestarien Chef-illallinen tietysti kiinnosti eniten. Mutta enpä tiennytkään, että suurimmat munat löytyisivät illallisseurastamme: pääsimme samaan pöytään tapahtuman arvostetuimman keittiömestarin vaimon kanssa.

Vieressämme istui yhdellä puolella ihastuttava jyväskyläläinen pariskunta, toisella Food Campin edustaja ja ranskalaisrouva Ginette Bras. Hänen miehensä on Michel Bras, kolmen Michelin-tähden ranskalainen keittiömestari ja viime vuonna maailman parhaaksi keittimestariksi valittu kaveri, josta meille kerrottiin seuraavaa: "Tiedätte kai Jamie Oliverin? Michel Bras'n vasen jalka kokkaa paremmin kuin Jamie Oliver." Vapaasti tulkittuna voitaisiin siis sanoa, että Michel Bras'ssa on munaa.

Puhumme siskoni kanssa molemmat ranskaa (kiitos iskä ja äiti, että olette päästäneet meidät vaihto-oppilaaksi ja opiskelijavaihtoon ja EuroDisneylandiin ja au pairiksi), ja olimme tavallaan jopa vähän innoissamme siitä, että pääsemme treenaamaan jäykistyneitä kielijänteitämme. Muttemme siis tienneet lainkaan, miten arvovaltaiseen seuraan olimmekaan päässeet. Ja se oli ihan hyvä. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti puhunut vielä typerämpiä. Nyt pidin esimerkiksi vain yhden palopuheen siitä, miten päin helvettiä ranskalaisissa ravintoloissa Suomessa lausutaan entrecôte (se ei ole antrökoo eikä varsinkaan antrökotee vaan antrökot), vaikka ranskalainen Michelin-rouva todennäköisesti kyllä tietää, miten se kuuluu lausua. 

Jälkeenpäin kun kerroimme muille (muun muassa muille huippukokeille (!!!) jatkoilla, joilla muun muassa joimme heidän kanssaan jaloviinaa (!!!) ja tanssimme macarenaa(!!!)) kenen kanssa olimme istuneet, kaikki kysyivät: ooh, mitä hän sanoi, millainen hän oli, mistä te juttelitte? Siinä vaiheessa aloin pikku hiljaa epäillä, että tyyppi saattaa olla jollakin lailla pop. 

Mitä rouva Bras sitten sanoi? No kertoi esimerkiksi, että kotona heistä kahdesta enemmän kokkaa hän, eikä Michelin-tähdillä palkittu mies. Ja että palkitussa ravintolassa hän on se, joka vastaa pöytien kukka-asetelmista. Millainen hän oli? No mukava, herttainen tyyppi, joka kaipasi lisää leipää suomalaiseen ruokapöytään ja joka pilkkasi lempeästi minua ja siskoani jatkuvasta kuvien ottamisesta (munaa, näettekös). Mistä me juttelimme? Lapsenlapsista, hääpäivistä, huumoriblogeista, Tampereesta ja siitä, että minulla ja hänellä yhteistä on se, että pidämme enemmän puna- kuin valkoviinistä. "Sitä paitsi se on terveellistä", hän sanoi. Viisas nainen.

Summa summarum: huippukokkeja, samppanjaa, ihmeellistä ruokaa, ihanaa seuraa, jallua, macarenaa ja sensellaista. En vieläkään ole ihan varma, onko Mäntässä munaa, mutta Food & Artissa on. Ihan helvetisti. Suurkiitokset Food Camp Finlandille, joka tarjosi ihanan illallisen ja majoituksen minulle ja siskolleni. Viikonloppu oli kerta kaikkiaan unohtumaton!

Lue myös:

• Ei tarvitse itse tehdä mitään ja 4 muuta syytä, miksi rakastan ravintoloita

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet siihen, miten se tehdään)

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna

Pääsin muutama viikko sitten blogi-illalliselle Kampin Korttelin kalaravintola Fisken på Diskeniin (kiitokset heleatsille ja ravintolalle kutsusta), ja muistin taas, mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Ravintolat ja niissä syöminen. 

Mää rrrrrrrrakastan käydä ravintoloissa, ja siihen on 5 hyvin spesifiä syytä.

1. Ravintolassa ei tarvitse itse tehdä mitään, MITÄÄN

En yksinkertaisesti pääse yli siitä, miten mahtava konsepti ravintola on. Sinä kerta kaikkiaan vaan menet jonnekin, jossa joku on siivonnut, kattanut, suunnitellut ja jumaliste kokannutkin sun puolesta, ja osaa tehdä sen. Lisäksi joku pokkuroi sinulle, toivoo oikein kovasti että viihdyt, juottaa sinut humalaan ja luoja paratkoon siivoaakin vielä sun jäljet, ja sinä annat sille vaan vähän rahaa vastineeksi? Paras. Keksintö. Ikinä.

2. Ravintolassa löytää uusia suosikkeja

Siis jos pystyy keskittymään. Yleensä käy kuitenkin niin, että tarjoilija tuo pöytään viinin, jonka aikoo tarjoilla, esittelee pulloa ja kertoo tilasta, jolta rypäleet on kerätty, ja sitä kohdistaa itse katseensa pulloon ja ottaa ystävällisen hymyn kasvoilleen, mutta ajattelee koko ajan vain että vittuuuuuu minä en ymmärrä viineistä mitään, mitä jos se maistattaa mulla sitä kohta, mää oon kyllä täysin sivistymätön tumppu, pitäiskö mun sanoa että tuo vaan vaikka mehukatti, ja sitten maistaa sitä viiniä ja päässä vaan kohisee ja hermostuttaa ja sitten se viini on tosi hyvää ja sitten sitä on ihan että voi perse en kuunnellut yhtään mitä se tästä viinistä sanoi kun olen niin tampio elämässä. 

3. Ravintola on sinua minua varten

Jostakin syystä ravintolassa käymistä pitää usein sellaisena juhlan aiheena, ettei saisi muka enää sen lisäksi, että kaikki tehdään sinulle valmiiksi, vaatia että oikeasti pitäisi niistä asioista mitä pöytään kannetaan. Tosiasiassa parhaita juttuja, mitä olen koskaan keksinyt tehdä, on pyytää lasillinen jotakin toista viiniä, jos en tykkääkään yhdestä. Pyydän aina esimerkiksi lampaankyljykset kypsänä, koska niin minut on vaan kasvatettu, ja niiden on pakko tehdä niin, vaikka mielessään ne varmaan ajattelevat että tuo muija on kyllä yksi tumppu, kypsät lampaankyljykset, eihän sellaisia voi kukaan syödä. Voipas. Minä. (Ja mun isä ja äiti.)

4. Ravintolassa oppii aina jotakin uutta

Italiassa opin yhtäkkiä kesken erään illallisen, että tykkäänkin simpukoista kuin simo hillosta vaikka luulin, että ne ovat minusta vähän ällöjä. Vastikään opin eräällä illallisella, miten rapuja syödään ja toisella, että venäläiseksi mieltämämme ruoat ovatkin yleensä ukrainalaisia. Fisken på Diskenissä opin paljon erilaisista viineistä, mutta unohdin oppimani saman tien (katso kohta kaksi) ja että pidän kovasti siitä, kun jälkiruokia tuodaan pöytään yhden sijaan kaksi, enkä osaa päättää kummasta tykkään enemmän (yllättävä oppi tämä).

5. Ravintolassa saa kerta kaikkiaan syödä

Ihan kaikkein parasta ravintolassa on kuitenkin se, että pääsee syömään. Yleensä suuhunsa saa siellä työntää kaiken lisäksi jotakin sellaista, mitä ei ikinä itse keksisi tai raaskisi tai osaisi kotona tehdä, kuten vaikka ostereita tai meritryffeleitä tai vaikka jotakin tosi monta tuntia keitettyä asiaa. Kykenen kotona korkeintaan 45 minuuttia kestäviin ruoanvalmistuksiin. Itse rakastan erityisesti hienostunutta, vähän kikkailevaakin ruokaa, jonka ulkonäköön on panostettu (kuten vaikka nämä juuri kynsilakkani sävyiset kukkaset tässä lakritsijäätelöannoksessa, en kestä).

Kiitos illasta bloggaavat seuralaiseni Julia ja Saara sekä Anna, joka keskittyi bloggaamisen sijaan olennaiseen, ja tietysti kiitos Fisken på Disken!

Lue myös: 

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet siihen, miten se tehdään)

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna