Kiiltokuvat: 5 teoriaa siitä, mitä niillä tehtiin
Olin pari viikkoa sitten Tampereella vanhempieni luona, ja löysin vanhan kiiltokuvakokoelmani. Se oli punainen, sydämin koristeltu valokuva-albumi, jonka kellastuneiden, paksujen, liimalla kyllästettyjen sivujen pinnalle, läpinäkyvien kalvojen alle olen ehkä kahdeksanvuotiaan pieteetillä asetellut kiiltokuvia kategorioittain – ja kirjoittanut alle, mitä sivuilta löytyy: “vauvoja, sukat, kukka-asetelma, tuttipullo ja poika” ihan kuin en näkisi silmillä katsomalla, millaisia kuvia kiltsikoissa on.
(Systeemi on mielestäni niin ihmeellinen, että olen jo onnistunut saamaan itseni vakuutettua siitä, että kyseessä onkin jokin melko sofistikoitunut varkaanpaljastusjärjestelmä. Se kertoo heti, jos joku on nyysinyt sukkakiltsikan, jos sellainen kerran lukee alalaidan inventaariolistassa, mutta sitä ei kerta kaikkiaan näy. Ha, järjestäytynyt kiiltokuvarikollisliiga, siitäs saatte. Sukkakiltsikka itse asiassa on hukassa.)
Esittelin kitsikkakokoelmaani 9-vuotiaalle siskontyttärelleni, eikä hän tiennyt, mitä ne ovat. Kerroin, että ne ovat niin kuin tarroja, mutta ilman sitä tarrapintaa. Samalla tajusin, että kiiltokuvat ovat kuin piipparit: edistyneempi versio jostakin vanhanaikaisesta (lankapuhelin), mutta järkyttävän vanhanaikainen versio jostakin edistyneemmästä (kännykkä). Nykyajan lasten on niin vaikea käsittää, mitä kiiltokuvat ja piipparit olivat, että sitä alkaa itsekin epäillä, olikohan koko hommaa oikeasti edes olemassa. (Minulla on samanlainen olo paperinukeista: ne ovat edistyneempi versio paperille piirrettävistä hahmoista, mutta ihan silkkaa kökköä oikeisiin nukkeihin verrattuna.)
“Mitä te siis oikein näillä teitte”, lapsi kysyi aitoa hämmennystä äänessään, enkä minä perhana sentään osannut vastata.
Siksi olen nyt kehitellyt 5 teoriaa siitä, mihin hittoon niitä muka oikein käytettiin.
Tarhaikäisten valtapelin väline. Kiiltokuvat säästettiin harvoille ja valituille, niille, jotka olivat sosiaalisessa kastijärjestelmässä muita ylempänä. Muut joutuivat tyytymään paperinpaloihin, joissa ei ollut edes liimapint- eiku
Lasten valuutta. Kuten oravannahkoja, mutta nahkojen sijaan käytetäänkin pieniä, kohokuvioituja paperinpaloja, joissa on kissojen kuvia ja pikkuisen kimalletta. Niillä saa muuta lasten käyttötavaraa kuten nenään työnnettäviä legoja ja mustikkatahroja kolitsipaitojen hihoihin. (Oikeakin raha saisi kyllä minun puolestani olla kissoilla ja glitterillä kuorrutettua.)
Muksujen eläkerahasto. Kuten mikä tahansa, mitä joku hilloaa varastossaan vuosikymmeniä, saattaa kiltsikkakokoelma kerätä arvaamattoman arvon. Tai ainakin ne, jotka myyvät nettikirppiksellä yksittäisiä kiiltokuvia jopa hintaan 3.50€/kpl, toivovat.
Metrin mittaisten ylellisyystavara. Turhake, jota on mukava katsella, mutta jolla ei voi tehdä mitään. Niitähän ei voi liimata mihinkään, koska PILALLA. Toisaalta tarroissa on sama. Kiltsikat? Pilalla. Tarrat? Pilalla. Kaikki liimattava pilalla. Pelkkää paskaa tilalla.
Aikuisten juoni. Ai, haluat 239 euroa maksavan, radio-ohjattavan, epärealistista kehonkuvaa vahvistavan, seksistisen lelun? No äiskä ei nyt voi sitä just sulle ostaa, mutta tässä lohdutukseksi kuva pikkuisesta vauvasta. Kato nyt miten hieno. Sillä on tossa nilkkojen kohdalla vähän hopeahilettä. Deal with it.
Mitä kiiltokuvilla oikeasti tehtiin, muistaako joku? Ja jatkokysymys: ovatko ne osa jotakin suomalaista kansanperinnettä? Tätä postausta kirjoittaessani yritin selittää hollantilaiselle kaverilleni, mitä naputtelen, eikä hän ymmärtänyt sanaakaan. Kiltsikoille ei myöskään tietääkseni ole nimeä englanniksi. MITÄ TÄMÄ KAIKKI TARKOITTAA
Lue myös:
