Nonni sano monni! Jos vuotta 2022 pitäisi kuvailla jollakin sanalla, se olisi varmaan kirosana. Olen kokenut kuluneen vuoden aikana elämäni onnellisimpia ja järkyttävimpiä hetkiä. Olen ollut sairaampi ja surullisempi kuin koskaan, mutta myös onnellisempi kuin ikinä. Katsotaanpa vähän tarkemmin:
Tammikuun kahdeksantena päivänä kävin kolmannessa koronarokotuksessa ja join sen jälkeen neljä olutta. Sitten aloin epäillä olevani raskaana. Kaksi päivää myöhemmin tein positiivisen raskaustestin ja olin ihan että voi vittu ne oluet. Sussuni oli silloin juuri lähtenyt takaisin Sveitsiin (hän pelasi siellä salibandya), ja testin tehtyäni ravasin ympyrää asunnossani ja mietin, voisinko odottaa iltaan asti, että sussu pääsee töistä, että kertoisin hänelle vasta sitten. No en pystynyt. Lähetin hänelle viestin, että soittaisi heti, kun pystyy. Hän soitti, minä kerroin, ja hoimme molemmat vaan että mitä helvettiä mitä helvettiä mitä helvettiä nyt oikeesti, mutta olimme onnesta soikeina. Aloimme heti suunnitella, miten elämä tulisi muuttumaan. Olimme jo aiemmin miettineet, että jos sussu saa jatkaa Sveitsissä, muutan sinne hänen luokseen. Hän sanoi: “Rantanen sää pilasit meidän plänit.”
Helmikuussa kirjoitin kirjaani, ja sain feikattua kaikille, etten juo alkoholia niin kauan, kunnes saan kässärin valmiiksi. Kävin varhaisultrassa, jossa kaikki näytti olevan hyvin, ja kerroin raskaudesta lähimmille ystävilleni. Söin helvetisti veriappelsiineja. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja samana päivänä kerroin raskaudesta vanhemmilleni. Iskä sanoi: “No, nyt voidaan sitten valita mistä tämä päivä muistetaan.”
Maaliskuussa menin sikiöseulontaultraan, hermostuneena, koska raskausoireeni olivat loppuneet. Ultrassa selvisi, että alkion kehitys oli pysähtynyt jo neljä viikkoa aiemmin, ja kätilö sanoi, että “joo, vähän niin kuin arvelitkin, täällä ei sydän enää lyö”, ja minä ajattelin, että en minä mitään arvellut – että sanoin niin vaan niin kuin ihmiset sanovat esimerkiksi että “en minä sitä työpaikkaa varmaan saa”, vaikka oikeasti toivovat ja uskovat ja todella haluavat saada sen. En sanonut mitään. En edes itkenyt. Kätilö sanoi, että halaisi minua, jos rajoitteet sallisivat. Sanoin että kiitos ja että ei se mitään. Kävelin ulos täpötäyteen odotushuoneeseen, jossa vatsaansa pitelevät naiset odottelivat vuoroaan puolisoidensa kanssa, ja menin vessaan itkemään. Lähetin puolisolleni viestin, jossa kerroin, mitä oli tapahtunut, ja myöhemmin minua harmitti ja kadutti, etten ollut keksinyt hienovaraisempaa tapaa kertoa asiasta. Lähetin vain viestin ja pläts. Mutta puhuimme sinä päivänä monta videopuhelua ja itkimme yhdessä. Itkin myös vanhempieni ja siskoni kanssa, ja minulle oli hirveän tärkeää, että he jaksoivat katsella minun märkää ja turvonnutta naamaani puhelimen ruudulta. Puhuminen helpotti. Itkeminen helpotti. Sain tyhjennyksen käynnistävät lääkkeet, mutta tyhjennys alkoi itsestään pari päivää ultran jälkeen. Luulin, että kuolen kipuun. Mutta sitten se loppui, ja yllättävän nopeasti aloin ajatella, että tilaanpa sushia ja haenpa valkoviinipullon. Halusin palata normaaliin enkä velloa tuskassa ja surussa. Olin ympäröinyt itseni sillä vajaaksi viikoksi, ja sitten minulle riitti. Lähdin hiihtolomalle Leville ystävien kanssa, hiihdin ensimmäistä kertaa 25 vuoteen, näin upeat revontulet, maistelin erilaisia lonkeroita ja pikku hiljaa aloin voida paremmin.
Huhtikuussa sussuni muutti Sveitsistä takaisin Suomeen. Kävimme ravintoloissa ja drinkeillä niin paljon kuin meillä oli varaa (eikä sitä ollut hirveästi, koska minulla oli ollut niin vähän töitä koko keväänä. Mutta halusimme pitää hauskaa, ja käytimme nautintoihin kaiken, mitä meillä oli). Tein viimeiset korjaukset kirjaani ja palautin lopullisen version niin, että kirja lähti painoon ilman että ehdin lukea sitä läpi. Olen aina ollut viime tingan ihminen, mutta tässä tilanteessa olisin kyllä toivonut olleeni edes hitusen paremmassa aikataulussa. Luulin kyllä yrittäneeni, mutta mihinkäs sitä seepra raidoistaan ja meikä huithapeliudestaan jne.
Toukokuussa luin äänikirjani narulle niin kuin ammattilaiset sanovat. Se oli hauskaa, mutta hermoja raastavaa, koska luin kirjan ensimmäistä kertaa alusta loppuun silloin, kun luin sen nauhalle. Oli musertavaa huomata kohtia, joita olisi halunnut vielä korjailla, koska se ei ollut enää mahdollista. Ja syyttää tästä sain tietenkin vain itseäni. Mölli mikä mölli. Toukokuussa oli ihania juhlia: tupareita, gaaloja, illallisia, ystäväni Annan polttarit, ystäväni Annan häät, keväinen PR-matka Isoonkyröön, ystäväni Einon after syöpä -bileet… tämä lupasi hyvää tulevalle kesälle.
Kesäkuussa julkaisin esikoiskirjani ja järjestin julkkarijuhlina ala-asteen diskon koulun juhlasalissa. Isäni piti puheen, joka oli ihana mutta liian pitkä, ja minä itkin ja juhlin ja nautiskelin. Tein kesäkuussa paljon töitä: minulla oli hirveä kiire Mysteeripodcastin kanssa, ja rakastin sitä. Sen tekeminen on ollut unelmani jo vuosia. Ohessa eleltiin ihanaa kesää, juhlittiin, retkeiltiin ja nautittiin elämästä. Sussu muutti virallisesti luokseni, ja oveeni ilmestyi toinen sukunimi. Tulen vieläkin hirveän onnelliseksi aina, kun tulen kotiin, ja näen meidän molempien nimet siinä rinnakkain. No joke.
Heinäkuussa kokeilin sähköskuuttia ensimmäistä kertaa ja yllätin kaikki, koska olin aiemmin ollut niin tiukasti niitä vastaan (ne ovat ärsyttävän käteviä I’ll have you know). Vietin elämäni ehkä ihanimman päivän Helsinki Pride -kulkueessa rekan kyydissä. Ihmiset olivat niin ystävällisiä ja onnellisia, ja kaikki osoittivat mieltään tärkeän asian puolesta. Itkin ja nauroin ja hikoilin itseni ihan rutikuivaksi. Heinäkuussa näin paljon ystäviä, mökkimatkailin, kävin Italiassa ja sairastin koronan.
Elokuussa juhlin, kävin festareilla ja aloin kyllästyä lomailuun, kun kaikki muut palailivat pikku hiljaa töihin. Täytin 39, ja otin syntymäpäiväni aattona yhteyttä terveyskeskukseen tiedustellakseni mahdollisuutta päästä lapsettomuustutkimuksiin. (Aloin huolestua, koska ikäraja lapsettomuushoitoihin on naisilla 40 vuotta, julkisella puolella on sääntö, jonka mukaan lähetteiden täytyy olla tehtynä puoli vuotta ennen kuin ikäraja täyttyy. Näin ainakin HUSin alueella julkisessa terveydenhuollossa.) Saimme lokakuuksi ajan lääkärille.
Syyskuussa tulin uudelleen raskaaksi. Tällä kertaa riemumme oli tukahdutettua ja varovaista, vaikka olimme tietenkin tosi onnellisia. Olin tyytyväinen, että olin juhlinut kesällä niin paljon: nyt minua ei haitannut yhtään ottaa vähän rauhallisemmin. Odottelin muutaman viikon ajan, että raskaus alkoi tuntua todelliselta, ja sitten peruin lapsettomuuslääkäriaikamme. Juhlimme sussuni synttäreitä, ja pidin kovaa meteliä siitä, etten saanut ravintolassa tilata sitä, mitä olisin halunnut, vaikka salaa minusta oli tosi ihanaa saada olla marttyyri, kun oli niin hyvä syy.
Lokakuussa matkustimme ensimmäiselle oikealle yhteiselle lomamatkalle sussuni kanssa Prahaan, ja matkalla aloin voida ihan helvetin huonosti. (Olin varmaan tosi reipas, koska jos sussulta kysytään, matka meni tosi hyvin, mutta jos minulta kysytään, Prahassa oli hirveää, koska minua oksetti koko ajan enkä saanut kunnolla syödyksi kertaakaan.) Kerroin raskaudesta vanhemmilleni ja esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ekaa kertaa yksin. Olin ihan holtittoman rakastunut sussuun koko lokakuun, enkä uskaltanut päivittää Instagramia ollenkaan, koska pelkäsin, että ihmiset ärsyyntyvät sussu-hehkutukseen. Minua itketti melkein joka päivä, jos vain ajattelinkin häntä.
Marraskuussa päätettiin, että ensi vuonna tehdään uusi kausi Mysteeripodcastia! Olin innoissani, mutta huolissani jaksamisestani, koska oksentelin joka aamu, ja voin pahoin ympäri vuorokauden, ja pelkäsin ettei se loppuisi koskaan. Kävin seulontaultrassa, ja olin kauhuissani, koska edellisellä kerralla olin saanut siellä huonoja uutisia. Sussulla oli työvuoro, eikä hän päässyt mukaan. Uutiset olivat onneksi hyviä: siellä oli huvittavasti jalkoja suoraksi potkiva, mustavalkoinen, ihan vauvan näköinen asia. Aloin itkeä heti, kun kuulin sydänääneet, ja liikutuin kyyneliin joka kerta, kun näin sen nenänpään. siinä pikkuisessa nenänpäässä oli jotakin ihan uskomattoman liikuttavaa! Isänpäivänä kerroin sukulaisille, että meidänkin huushollissa vietetään ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki vaan menee hyvin.
Joulukuussa kerroin koko maailmalle (eli someen), että olen raskaana. Melkein heti sen jälkeen oloni parani ja pahoinvointi katosi, ja olin ihan että no voi jumalauta, tämänkö se vain vaati, olisin kertonut vaikka heti, jos olisin tämän tiennyt. (No en olisi. Mutta niinku kamoon!) Tapasin jouluna vihdoin sussun koko perheen, ja ajattelin jo etukäteen, miten ihanaa on mennä tapaamaan sukulaisia vauvamahan kanssa, koska kukaan ei voi vihata minua nyt, kun minulla on tällainen “look what I made for you” -juttu. Kukaan ei vihannut minua (ainakaan tietääkseni), joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin suositella.
Ensi vuotta odotellessa!
