Vanhemmillani on tänään 49-vuotishääpäivä. Tänään on myös tasan 51 vuotta heidän ensitapaamisestaan. Se tapahtui Jyväskylän Ilokivessä, jossa järjestettiin tietokonetanssit. Nämä tanssit olivat eräänlainen Tinderin esiaste, matchmaking-treffitapahtuma, jossa sinkut oli pantu yhteen wanhan cunnon ATK:n avulla. (Kelatkaa, vuonna -68. Wanha cunnon ATK oli silloin uufi ichméllinen fyfteemi, jonka käyttämiseen tarvittiin todennäköisesti koko liuta viiksekkäitä valkotakkisia miehiä joilla oli kaikilla tohtorintutkinto ja oma simpsakka sihteeri. Olemme aika onnekkaita, että tänä päivänä Tinderiä pääsee käyttämään ihan ilman takkia. Vai olemmekohan kuitenkaan.)
No – oli tietokonetansseilla kuitenkin jotakin samaa Tinderin kanssa, sillä isäni ei livetapaamisessa to-del-la-kaan syttynyt hänelle valittuun treffikumppaniin. Kun tilanne sen salli, hän karkasi tietskaritansseista Ilokiven toiseen kerrokseen, jossa oli tavalliset tanssit. Hänen kaverinsa houkuttelivat hänet sinne kertomalla, että tanssilattialla nytkyy kiinnostavan näköinen daami. Tämä daami oli tietenkin äitini.
Iskä ja äiti vuonna 1969.
On tietysti tosi ihanaa, että vanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Ja itse asiassa ne eivät voi olla yhtään ilman toisiaan: jos ne matkustavat vaikka laivalla, ne survoutuvat molemmat seitsemänkymppiset sellaiseen pikkuruiseen 80 cm leveään sänkyyn, koska eivät saa nukuttua yksin. Ne kuhertelevat koko ajan ja äitini on sanonut minulle, että rakastuu isääni joka päivä uudelleen. (Ällöä.)
Ittellä ei yhtään sama. Oma pisin parisuhteeni on kestänyt vain vajaa viisi vuotta, eikä kukaan kumppaneistani ole halunnut olla kanssani loppuelämää. (Välillä olen kateellinen myös ihmisille, jotka ovat olleet monta kertaa naimisissa, rontit, kun en itse ole päässyt vielä kertaakaan.) Väkisinkin välillä tuntuu, että jokin on mennyt perustavanlaatuisesti omalla kohdalla pieleen.
Siksi olen aina ollut vanhempieni avioliitosta sitä mieltä, että ihan kiva mutta vittu kun vituttaa tommonen rakkaus. Vituttaa, että siinä ne ihan kuin minua ilkkuakseen rakastavat vaan toisiaan ja muistuttavat minua päivittäin siitä, etten itse pysty samaan. Ihan paskaa esimerkkiä näytätte. (Mutta onnee ny 49 vuodesta hei.)
Mutta jotta minä (ja ehkä joku muukin siellä) pääsisi edes lähelle, olen kysellyt vanhemmiltani vuosien varrella runsaasti neuvoja. Jätän tästä pois ne, mitkä on liian henkilökohtaisesti minulle osoitettu (kuten "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO."), jotta mahdollisimman moni saisi näistä avun. Osa on tietysti tarkoitettu ihmisille, jotka ovat jo parisuhteessa eli ne eivät sovi esim minulle, THANKS FOR NOTHING, mutta muutamaa voi kyllä soveltaa jo kumppania etsiessä.
Muista intohimo.
Äiti: “Parisuhteessa tärkeintä on intohimo.”
Minä: “Olette aina sanoneet mulle noin. Et kai tarkoita intohimolla seksiä?”
Äiti: “Kyllä.”
Minä: “Yhhhh.”
Jaa arki.
Äiti: “Arkielämän jakaminen on kaiken perusta.”
Isä: “Joo. Pitää voida käydä toisen läsnäollessa vessassa.”
Muista iltapäiväseksi.
Isä: “Tämä on neuvoni tuoreille hääpareille. Keittiön pöydällä, jos mahdollista.”
Minä: “Yhhh.”
Älä kuvittele, että voit muuttaa toista.
Äiti: “Suurin virheeni parisuhteessa on ollut, että olen ajatellut voivani muuttaa kumppani toisenlaiseksi. Toisaalta nakkikioskilla käymisen sain kyllä kitkettyä tuosta miehestä. En voi sietää lihapiirakan hajua, en tiedä mitään kauheampaa, ja se halusi käydä nakkikioskilla aina iltaisin. Mun piti vieressä seistä tönöttää ja katsoa kun se korvat luimussa veti sitä kaameeta töhnää. Enää ei tarvitse.”
Kosketa.
Minä: “Yhhh, tarkoittaako tämäkin seksiä?”
Äiti: “Ei pelkästään. Arjessakin pitää pussailla, ja yöllä kosketan välillä vain muistaakseni, että toinen on vieressä. Mutta kyllä, myös hipelöinti on tärkeää.”
Muista sanoa, että arvostat.
Äiti: “Isäsi aina sanoo että arvostaa kaikkea mitä osaan, kokata, ommella ja muuta. Itse arvostan, että se on sosiaalisesti niin kaunis ihminen.”
Isä: “En mä nyt tosta tiedä, mutta kyllä toi äitis on kaunis.”
Tee kotitöitä – tehkää kumpikin.
Isä: “Kotitöiden jakaminen on kliseistä, mutta tärkeää. Olen aina tykännyt tiskata ja teen sen mielelläni..”
Äiti: “Mutta pyykkejä se ei osaa hoitaa. Minä pesen, se laittaa ne narulle.”
Muista pienet hyvät teot.
Äiti: “Palkitsen ruoalla ja puristelen näppylät. Mies tuo mulle kaikkea kaupasta ja rasvaa mun jalat.”
Vittuile.
Äiti: “Kumppanilta kestää vaikka mitä. Ensin olemme opetelleet riitelemään. Sitten olemme sopineet, ja se on ollut aika kivaa.”
Minä: “Yhhh.”
Disclaimer: vanhempani halusivat erityisesti korostaa, etteivät heidän neuvonsa ole yleispäteviä, vaan henkilökohtaisia. Itse haluaisin erityisesti korostaa että yhhhh.
Disclaimer, osa 2: oikeasti olen tietenkin tavattoman onnellinen vanhempieni puolesta (ja tietenkin myös omasta puolestani, että saan todistaa tuollaista ällösöpöilyä). Rakkaus on ihanaa!
