Kolmetoistavuotiaana päätin tuleville lapsilleni nimet. Kirjoitin ne päiväkirjani kulmaan, piirsin ne sieluni sivuille ja käärin ne mieleni vaippaan tulevaisuuden varalle. Ja koska vuosi, jona nimet päätin, oli 1996, ovat nimetkin sen mukaiset.

"Kattelin tossa just kalenterista nimiä ja löysin oivat nimet kahdelle lapselleni jos saan tytön ja pojan." (Mainittakoon, että tämän jälkeen listasin juuri saamani joululahjat, joita olivat muun muassa TV HITS HOT! YEARBOOK 97 -lehti, Toni Braxtonin cd-levy, 200 markkaa sekä kirjepaperia ja -kuoria. Insert jokin ajan kulua päivittelevä lausahdus here.)

Jos lapsi on tyttö, tulee hänen nimekseen

Dorotea Ii (kutsumanimi tietenkin Ii)

Ja jos lapsi on poika, tulee hänen nimekseen

Okko Teodor (kutsumanimi Teo).

Aika monelle lienee selvää, että olen tosi onnellinen etten saanut lapsia niin kauan kun olin vielä tuota mieltä sittemmin muuttanut mieltäni. En siksi, että nimissä olisi sinänsä mitään vikaa. Se on lähinnä tuo niiden kokonaisuus ja kavalkadinomaisuus, joka työntää minua luotaan (ja rajusti). En kuitenkaan koskaan unohtanut nimiä, koska edellämainitut mielen vaipat ja sielun polttomerkinnät ja mitä näitä nyt oli. Ja se, että ne lukevat edelleen siellä päiväkirjan kulmassa. 

Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten suosikkimainoksissani sanotaan. 

Bongasin tällä viikolla Facebookista Kodin Kuvalehden linkin, jossa verrattiin nykynimiä vuoden 1918 almanakkaan (siinä olevia nimiä painetaan muuten myös vuoden 2018 nimipäiväalmanakkaan, vaikka ne ovat sellaisia kuin Tertullius ja Ansgarius ja Engelbrekt, koska #suomi100). Jutussa sanottin, että katso, mikä nimesi olisi ollut vuonna 1918. Ja minä katsoin. Kuudes helmikuuta on nykyisin Tiian päivä, mutta sata vuotta sitten se oli 

Dorotean päivä.

JUMALAUTA DOROTEAN PÄIVÄ

DOROTEAN

Minullahan ei nyt siis kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin nimetä lapseni Doroteaksi (tai ehkä toivoa kovasti, että siitä tulisi poika).

P.S. En siis ole raskaana tai suunnittele raskautta. Mutta nyt on ehkä pakko. #masuasukki #doroteaii

Lue myös:

• Jos saisin nimetä yhden Suomi 100 -tuotteen uudelleen

• Jos aikakauslehdillä olisi suomenkieliset nimet

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

Kerroin viime viikolla löytäneeni pari ala-asteaikaista runovihkoa aarteideni joukosta. Silloin narautin auki hevosvihon ja jaoin sen taiteellista antia kansalle, nyt on vuorossa vihko, jonka kantta koristavat uikkareissaan pallerehtivat trollit. (Tämän on siis pakko olla tyylikästä.)

Tämä vihko on ala-asteen kaveriporukkamme yhteinen vihko, josta kukaan muu ei lisäkseni oikein tainnut innostua, sillä kaikki kirjoitukset ovat minun tekemiäni. (Todennäköisempi selitys on kuitenkin se, etten suostunut antamaan vihkoa kenellekään muulle.) Kutsuimme nelikkoa kömpelösti nimellä JATE, koska ne olivat etunimiemme ensimmäiset kirjaimet: Johanna, Anna, Tiia ja Elina. Olimme ihastuneita THOM-nimellä ristittyyn poikaporukkaan: Tuomas, Heikki, Oskari ja Markus. Runot ovat todennäköisesti suurilta osin plagioitu joistakin Ajaston kalentereista tai Rakkautta on... postikorteista, mutta kokoelmassa on silti havaitavissa vaikuttava kronologinen kehitys. 

Kirjoittaja lähtee liikkelle yksinkertaisuudesta. Sillä jos ei ole yksinkertaisuutta, ei ole mitään, mistä lähteä.

Rakastan päivin, rakastan öin,
rakastan sua päivin ja öin. 

Pikku hiljaa kirjoituksissa alkaa esiintyä lievää pakkomielteisyyttä rakkauden suhteen:

Sinä kai
Olet kai
Minun kai
TOTTAKAI!

Pian pakkomielteisyys saa jo huolestuttavia piirteitä:

Rakkaani,
ei tonttuja ole olemassa. Jäljet ikkunasi alla ovat minun. 

Kirjoittajan kokemat eiku elokuvissa näkemät eiku Sinä&Minästä lukemat järkyttävät elämäntapahtumat heijastuvat katkeruutena seuraavissa teksteissä:

Rakkautta ei voi mitata. 
Rakkautta ei voi ostaa/myydä.
On 1 asia jota rakkaudella voi tehdä. Rakkaudella voi leikkiä.

Seuraavassa teoksessa kirjoittaja heittäytyy leikkisäksi. (Haluan muistuttaa, että kirjoittaja on arviolta 10- tai 11-vuotias, eikä ole epäilystäkään, etteikö hän tietäisi, mistä puhuu. Krhm. Olettakaamme, että pienellä hän tarkoittaa vaikka väärän kokoista Mighty Ducks -lippistä.)

Markalla annan, pennillä en, penni on pieni, tiedäthän sen. 
Sängyssä annan, autossa en, auto on pieni, tiedäthän sen. 
Muille annan, sulle en, sulla on pieni, tiedäthän sen. 

Hiukan yllättäen selviää, että kirjoittaja ei ole lisääntymismyönteinen:

Yhden yön ihanuus,
9 kuukauden lihavuus, 
loppuelämän häpeä.

Kokelmassa puhutaan myös lämpötiloista tunteiden kuvina. Jostakin syystä taiteilija on tullut siihen lopputulokseen, että melkein jäätynyt vesi on kylmempää kuin jää. 

Rakkaus on kuumaa kuin tulivuoren laava. 
Viha on kylmää kuin melkein jäätynyt järvi. 
Kaipuu on kipeää kuin viiltävä kuolema. 

Ja viimeiseksi, kokoelman kiistaton helmi, realistinen, mutta näkemyksellinen porkkanateos, jossa yhdessä pysytään, vaikka rakkaus viilenee (ehkä jopa yhtä kylmäksi kuin melkein jäätynyt järvi).

RAKKAUS ON KUIN PORKKANA:

1. Suhde alkaa suuresta rakkaudesta. 
2. Rakkaus, ihme kyllä, vähenee yhdessä olon myötä. 
3. Tulee avioliitto, lapset & niiden mukana elämän juuret. 

Lue myös: 

• "Rakkauden peli" ja muut koskettavat runot ala-asteelta

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Saa lukea vain omalla vastuulla eli romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

Löysin viime kuussa vanhojen päiväkirjojeni pinosta kaksi aarretta: yhden trolliaiheisen ja toisen hevosaiheisen runovihon, joiden sivut olen riipaisevilla riimeillä ala-asteikäisenä täyttänyt. Olen aiemminkin avannut päivä- ja kirjevihkojeni sisältöä täällä blogissa, mutta ihan rehellisesti sanoen en muistanut, että olin viidesluokkalaisena eräässä vaiheessa myös oman elämäni runeberg.

Sitä minä kuitenkin olin. Circa 1995.

 Tässä ensimmäsessä runossa haen selkeästi sielullista yhteyttä Tempparit-Jonneen ja #elämänpeliin:

Rakkauden peli

Me olemme shakkinappuloita
elämän pelilaudalla.
Kaadamme kumpikin toisiamme
kuningatar & sotilas.
Emme tiedä kuka meitä ohjaa,
emme tiedä päämäärää.
Me emme päätä elämästä
koska olemme vielä lapsia 
– elämän pelilaudalla.

Teos nimeltä Punainen runo on puolestaan eksistentiaalinen vuoropuhelu minän kanssa. Runoilija selkeästi ymmärtää olevansa runotaiteen ja elämän suhteen vielä lapsenkengissä, ja myöntää sen.

Punainen runo

Ketä minä oikein yritän hämätä?
Et sinä minua rakasta.
Ketä minä yritän rakastaa?
En sinua ainakaan.
Kuka minä luulen sinun olevan?
En ritarini, et koskaan.
Loppujen lopuksi yritän kaiken selvittää, mutta tulos on aina sama:
Kuka minä olen?

Runossa nimeltä "Enkeli" nuori runoilija testaa kykyään yllättää lukija hurjalla käänteellä runon ihan viimeisessä säkeessä. Onnistuuko hän? En tiedä. 

Enkeli

Enkeli lentää taivaalla
rakkauden säveliä maailmaan ripotellen.
Enkeli rakastaa maailmaa
aivan niinkuin minä sinua.
Mutta aina on olemassa se vastatuuli,
joka lennättää sävelet avaruuteen.
Sävelet eivät koskaan tavoita maailmaa. 
Haluatko nähdä siipeni?

"Musta runo" on jälleen yksi runoilijan identiteettikriisivaiheen tuotoksista. Kokoelmissa on havaittavissa teema, jossa runoilija kysyy itseltään kysymyksiä ja myös vastaa niihin. Mitä se on? Tehokas keino. 

Musta runo

Mitä on ilo?
Mitä on viha?
Mitä on katkeruus?
– Tunteita, jotka käpertyvät ihmisen sydämeen. 
Mitä on suudelma?
Mitä on halaus?
– Tunteen näyttämisiä, joita usein me kaksin käytämme. 
Jäljelle jää se perimmäinen, mitä on rakkaus?
– En tiedä. 

Nimettömän runon tarkoitusperät ovat tuntemattomat niin lukijoille kuin taiteilijalle itselleen. Kyseessä saattaa olla luonnos, keskeneräinen teos, tai toisaalta uudenlaisen tyylilajin haltuunotto. Dramatiikkaa ei kuitenkaan puutu, piste piste piste.

(Nimetön)

Rakkaus sointuu kuin valopilkku taivaalla. 
Vain sinä & minä. Yhdessä ikuisesti. 
Rakkaus sointuu kuin tuoksuva kirje. 
Vain sinä ja minä. Kaukana... Ikuisesti...

Kokoelman runoissa on pientä varieteettia, kuten realismiin vahvasti nojaava, muita huomattavasti pirteämpi runo "Ystävänpäivä" osoittaa:

Ystävänpäivä

Ystävänpäivänä olen minäkin toiveikas. Kirjeitä jaetaan toisensa jälkeen. Kirjeitä, kirjeitä, kirjeitä. Postilaatikko on tyhjä. Pulpettini on tyhjä. Pääni on tyhjä. Ei mitään. 
Sitten sinä saavuit, valkoisella hevosella ratsastaen. Kirjeeni pääsi perille sydämeen!

Seuraavalla kerralla esitellään trollivihon aikaansaannokset. Hersyvää materiaalia on luvassa – kokoelmaan kuuluu muun muassa elämän realiteeteista kertova kuvitettu teos: "Rakkaus on kuin porkkana".

Lue myös: 

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Saa lukea vain omalla vastuulla eli romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

Löysin remonttipuuhastelun keskellä arkistoistani vanhan kirjevihon, jolla kommunikoimme ihastukseni kanssa 11-vuotiaina. Ilmeisesti luokassa kädestä käteen välitettävät lappuset eivät enää riittäneet, sillä rakkaus oli niin suuri. Se nimittäin oli todella suuri: olen kirjoittanut kahteenkymmeneen sivuun 14 kertaa "mä rakastan sua". 

Pidän Snapchatissa joulukalenterinomaista kesäkalenteria (älä kysy miksi, en tiedä itsekään) ja aloin siellä avata salaisen vihon sivuja seuraajilleni. Paljastukset kirvoittivat niin paljon ihastusta ja naurua (lue=myötähäpeää ja vahingoniloa), että ajattelin, että on vain oikeus ja kohtuus, että survon tekstejä myös tänne blogiin.

Kirjevihon tekstit on kirjoitettu ilmeisesti maalis-huhtikuussa 1995, jolloin kävimme viidettä luokkaa. Vihko tarjoaa ainutaatuisen ikkunan paitsi 11-vuotiaiden ihmissuhde-elämään, myös katsauksen ajan kuumimpaan musiikkiin. En viitsi julkaista entisen ihastukseni tekstejä ilman lupaa, joten nämä ovat kaikki minun kirjoittamiani. Tällaista siellä lukee:

26.3.1995: Hei, sä pidät mua varmaan ihan torona ja palikkana, mutta sou (so). Mä ihan oikeasti tarkotan sitä että mä rakastan* sua aina, aina aina ja aina, vaikka olisin naimisissa Tuukan kanssa ja meillä olis 20 lasta. Ihan tosi, äläkä pidä mua ihan nössönä ton takia, koska SE ON TOTTA.
*En tykkää, rakastan
(Toim. huom. Mikä helvetti on toro?)

26.3.1995: Mut ihan oikeesti soitellaan kesällä yms. Mikä on teiän faxinumero? Meiän on 3564835, äläkä unohda. MUISTAKKIN!
(Faksailimme ihan oikeasti tämän tyypin kanssa viikoittain. Ai miksi? 1995.)

26.3.1995: Meidän kannattais varmaan ruveta oleen parempia kavereita ihan niinku oikeessa elämässäkin eikä vaan tässä vihossa. Mutta KÄNÄDÄ!
(Jostakin täysin käsittämättömästä syystä vaikuttaa siltä, että käytimme kuuluisaa Kummeli-hokemaa morjestuksena. Ai miksi? 11v.)

28.3.1995: Just 2 minsaa sitten sain CRANBERRIESIN seedeen (cd:n). En kattonu ROBOCOP 2:ta. Nyt menee Ode to My Family (yllätyitkö?). Ei, se ei oo tuplaseedee (CD).

28.3.1995: Miten mä aion selvitä koko päivän ilman su... su... suklaata? Ei vais, ilman sua! Mä kuuntelen Céline Dionia. Meillä on muuten Célinen (en tiä kuinka päin toi heittomerkki... siis aksentti kuuluu) yks toinen seedee, joku ranskankielinen. Célinehän on ranskalainen oikeesti. Oota. Kävin ihan sua varten laittamassa kutosen. Kuuluu myrskyn ääniä, vaikka on ihana päivä. Mutta ilman sua tää ei tunnu missään.
(Céline Dionin biisi Next Plane Out oli meidän molempien suosikki, ja kuudes kappale The Colour of My Love -levyllä. Muistutan jälleen kerran: 1995.)

30.3.1995: Mulla meni tohon kaikki hopeeteippi, mikä on jäljellä, eli kannattaa arvostaa sitä!
(Liimasin yhdelle sivulle hopeateipistä sydämen. Olis parempi arvostaa.)

Yhtäkkiä tapahtui kummia. Ihastukseni kirjoitti vihkoon pitkän kirjoituksen, missä tunnusti, että on koko ajan vain teeskennellyt rakastavansa minua. Että oikeasti hän ei haluakaan faksailla kesällä, ja että suoraan sanoen olinkin jo vähän rupsahtanut. Poika pyyteli anteeksi tylyä ilmoitusta, mutta kirjoitti, että on kuitenkin parempi, että saan tietää. Sivun lopussa luki "käännä". 

Ja kun sivua käänsi, luki toisella puolella "APRILLIA" ja "alaksää oleen?". Vastasin myöntävästi:

1.4.1995: Tottakai mää alan oleen! Ei se mitään vaikka sun aprillipila oli vähän TOMMONEN. Alux mä kyllä järkytyin tosi pahasti, mutta kun oin lukenut sun kirjees kokonaan, nauroin ihan kippurassa tyttöjen vessan lattialla. Olihan se sit kans vaan aprilliPILA?

1.4.1995: Tykkäätsä koulu-uinneista? Mä vihaan niitä. Tai siis Pyynikki on ihan surkee uikku ja uimaopet on kauheita. Nyt menee MTV:ltä aika usein tuleva Let Me Be Your Fantasy. Sillä laulajalla on ihana ääni! (Ei voita sun ääntäs.)
(Voittaapas, ja on muuten edelleen ihan sairrraan kova biisi.)

4.4.1995: Kyllä mä tajuun kuinka paljon sä tykkäät musta, tunne on molemminpuolinen ja I hope että tää kestää.
(Ei kestänyt.)

5.4.1995: Että mä rakastan sua! Onnex sä vihdoin kysyit! Sanot mulle sitten (lupaatko) päin naamaa kun/jos et tykkää/rakasta musta/mua enää. Mutta ei niin kovasti että mä voisin tehdä itsarin. 

Lisäksi lupasin ihastukselleni, että lopettaisin tupakanpolton hänen vuokseen, jos hän vain rohkeasti sanelisi minulle ehdot. Mutta juhlissa, uutenavuotena, vappuna ja joskus kesällä, ainakin yx rööki kahdessa viikossa olisi PAKKO saada. (Todellisuudessa olin ehkä kerran nähnyt, miten tupakka sytytetään.) 

Eikä hävetä muuten yhtään!

Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

Katsoin Netflixistä pari päivää sitten dokumentin nimeltä Mortified Nation, joka kertoo show'sta, jossa tavalliset ihmiset lukevat lavalla lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjojaan, rakkauskirjeitään, kirjoittamiaan runoja ja laulun sanoja. Mitä nolompia tekstit ovat, sen parempi show.

Mortified sai alkunsa, kun sen luoja ja tuottaja löysi vanhan rakkauskirjeen, jonka oli kirjoittanut ihastukselleen varhaisteininä. Hän ryhtyi lukemaan sitä ystävilleen ja huomasi sen huvittavan heitä niin paljon, että muutkin ehkä haluaisivat kuulla sen. Hän oli oikeassa.

Mortifiedista inspiroituneena jaan nyt kanssanne muutaman häpeällisen otteen omasta päiväkirjastani. Haastan teidät tekemään samoin - julkaiskaa joko kommenttiboksissa tai omassa blogissanne noloja tekstejä vanhoista päiväkirjoistanne, rakkauskirjeistänne tai pöytälaatikoistanne. Nolous ja häpeä kunniaan! (Ja linkatkaa pliis mahdolliset postaukset tuohon alle.)

Teini-ikäinen minä, olen pahoillani että teen tämän sinulle. Julkaisen päiväkirjatekstejäsi internetissä. Mutta sinä olit kyllä tosi ärsyttävä.

12.10.1996. (Olin 13-vuotias ja ilmeisesti korviani myöten ihastunut johonkuhun, jonka nimi oli Mikko. En tiedä, kenestä on kyse.)

Hei jälleen! Mun oli pakko ruveta kirjottamaan. Mulla on tosi ahdistava olo. Lauantai, syysloman eka varsinainen lomapäivä, kaupungissa ihan varmaan yks ihana Mikko plus kivoja ihmisiä... ENKÄ MÄÄ OO LÄHÖSSÄ MIHINKÄÄN. Haluun kaupunkiin! Haluun vaan nähdä Mikon ja kysyä siltä seuraavat asiat:

1. Minkä ikänen oot?

2. Missä koulussa?

3. Missä asut?

4. Mikä sun sukunimes on?

5. Saako sua halata?

6. Onko sulla muijakaveria?

(Huomaa kysymysten tyylikäs järjestys. Ensin vähän iholle ja sitten vasta selvitetään, onko kaveri edes vapaa. Classy.)

15.12.1996. (Olin edelleen 13-vuotias ja juuri edellisenä iltana alkanut seurustella ensimmäistä kertaa (neljännellä ja viidennellä luokalla tapahtunutta seurustelua ei lasketa), ja myös suudellut poikaa ensimmäistä kertaa elämässäni.)

Moi taas. No, kyllähän me eilen Eetun kanssa pussailtiin aikas moneenkin otteeseen. Elokuvissa ja muutenkin. Vittu hei! Mä pussasin jätkää eilen ekaa kertaa elämässäni! Ja se on salaisuus. Se muuten alko siä elokuvissa tekeen retkua mulle mutta en antanu sen tehä sitä. Mulla on vaan vähän bad feeling about this. Mä koko ajan pelkään että Eetulla on vaan se, et se tartti jonkun, eikä mitään väliä kuka se on. Mä koko ajan pelkään, että meidän suhde perustuu vaan tolle pussailulle.

(Viikkoa myöhemmin päätin, että meidän täytyy erota. Suhteemme tuntui perustuvan pelkästään pussailulle, ja minä halusin välillä myös jutella.)

12.8.1998. (Olin 14-vuotias ja juuri aloittanut uuden päiväkirjan. Yritin kirjoittaa vähän siivompia juttuja, joita voisi joskus näyttääkin jollekulle. Sitä kesti noin kolme sivua, joista tämä kotiintuloaikagate on ensimmäinen.)

Tää on nyt siis mun päiväkirja. Mä täytän yhentoista päivän päästä 15, ja mun yhdeksäs kouluvuosi alkaa huomenna. Kesä loppuu, tuskaa. Tapahtumien yö (Tampereen versio Taiteiden yöstä) on perjantaina ja mä joudun tuleen KAHEN bussilla himaan! Sillon kun Emmi oli ysillä, se tuli NELJÄN bussilla. Kylläkin siks, kun se myöhästy kolmen bussista. Mä en haluis neljän bussilla tullakaan (yeah right), mutta kolmen bussi ois aika hyvä. Miks me ei asuta kaupungissa? Mun kaikki kaverit asuu keskusta-Pyynikki-Pispala-sektorilla ja ne on menossa perjantaina kolmeks himaan. Vittu. Kai se on jotain vanhempien filosofiaa. Kyllä mäkin sen ymmärrän... sit ku oon ite äiti. Se on varmaan joku suojeluvaisto tms. Mutta tasa-arvoa mä tässä haenkin! Kun olin seiskalla, tulin yhen bussilla. Nyt oon ysillä. 2 vuotta = 2 tuntia!!! TASA-ARVO!!

(Ymmärsin ilmeisesti vasta joskus myöhemmin, mitä tasa-arvo tarkoittaa.)

31.3.2000. (Olin 16-vuotias ja poskettoman ihastunut poikaan, jonka nimi oli Jarno.)

Hyi saatana sillä on ruma nimi. Jarno. Jarno. Jarno. Olispa sillä joku toisenlainen nimi. Välillä tuntuu, että voin elää ilman sitä, kun ottaa huomioon sen mun eilisen horoskoopinkin. I’m not saying että uskon horoskooppeihin, mutta kyllä se vähän pisti miettiin.

(Minusta ja Jarnosta ei koskaan tullut mitään. Johtui varmaan tuosta ilmeisen päräyttävästä horoskoopista tai siitä, että sillä oli sellainen nimi.)

Kuvat: Koulukuvat 1996-1998. Yhtenä vuonna grungepeikko, toisena kulmakarvaton pikkupimu. Ain't life grand.