Pääsin tällä viikolla osallistumaan HOK-Elannon ensi vuoden kampanjaviinien valintaan. (I know, mitä hittoa.) Meitä oli valintatilaisuudessa ravintola La Famigliassa neljä henkilöä, ja viinit oli tässä vaiheessa jo karsittu kolmeen pariin: kolme valkoviiniä ja kolme punaviiniä. HOK-Elannossa haluttiin antaa tavan kansalle mahdollisuus vaikuttaa viinien valintaan. Ja jos minä jotakin olen, on se tavan kansalainen.

Tehtävämme oli maistella viinejä, jutella niistä ja valita niiden joukosta sellaiset, joita HOK-Elannon ravintoloissa ensi vuonna tarjotaan. Ei mitään paineita tai sillee.

Osa meistä tiesi viineistä paljon (en minä), osa taas ei juuri mitään (minä). Tykkään kyllä juoda viiniä ja tiedän, mistä pidän, mutta olen huono kuvailemaan niitä tai vertaamaan niitä toisiinsa. Hyvään tilaisuuteen siis eksyin. 

Sanoja, joilla kuvailin vertailtavia viinejä: hyvä, ihan hyvä, maistuu ihan punaviiniltä ja jotenkin sellainen. Termit on siis hallussa. 

En usko hienosteluun, mutta myönnän, että tunsin itseni viinintuntijoiden seurassa vajavaiseksi ja yksinkertaiseksi. Siksi päätinkin muodostaa pienen viinisanaston, joka perustuu yksinkertaisesti sanoihin ja niiden muistamiseen. En osaa yhdistää näitä mihinkäään oikeisiin makuihin, joten näillä ei ole siis mitään tekemistä varsinaisesti viinien kanssa. Että sillä tavalla hyödyllinen listaus.

Turhat (eli ne, mitä itse valintatilaisuudessa käytin): hyvä, kiva, viinin makuinen, kyllä tykkään ihan

Turvalliset (eli ne, joita uskaltaa sanoa, vaikkei mitään mistään tietäisikään): marjaisa, tumma, kevyt, hapokas (uskalias heittää Kola-Olli -vitsin tähän väliin)

Vaikutuksentekijät (eli ne, jotka ilmaisevat sinun maistaneen viinejä ennenkin, tosin näitä käytettäessä kannattanee tietää, mitä ne tarkoittavat): tamminen, kermainen, monivivahteinen, tanniininen

Abstraktit (eli sellaiset, joita voi käyttää missä tahansa tilanteessa, koska kukaan ei tiedä mitä ne tarkoittavat): sisarellinen, dekadenttinen, laser-mainen, diplomaattinen

Itse keksityt (eli ne, joiden toivon tulevan osaksi jokaisen viinisanastoa): yhdeksänkymmentälukulainen, vesselöitynyt, tulee ihan mieleen Joaquin Phoenix, suokkari

Elikkä tosissaan toivon kovasti että vihreäkorttisten ravintoloiden ensi vuoden viinipari on teidänkin mielestä sellainen ihan hyvä. (Se julkistetaan helmikuussa.)

Tiedättekö, mikä parantaa mielen ihan tosi paskanakin päivänä? 

Kuvat kissan tassuista.

Ja tietysti muutenkin kuvat pulleasta kisusta. Laatikossa, matkalaukussa, sylissä, matolla, lattialla...

Mutta sitten sitä muistaa, minkä näköinen asunto on, kun hoidossa on kissa, jonka vuoksi luovutaan asuintiloista, siisteydestä, sisustuksesta, omasta rauhasta ja järkevistä keskusteluista (kissanhoitajien keskustelut menevät jatkuvasti suurinpiirtein näin: "Kisukisuuuuu!" "Voi ei miten söpö!" "Kisuuu!" "Kato nyt!" "Kisukisuuuuuuu, kisukisuuuuu!"). 

Kuvat: minä

Malli: Kisukisuuu (also known as hoitokissa Fanni)

Lokaatio:

remonttikohde

koti

Lue myös:

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

• Tonnin seteli -ilme, kissaversio

Jotkut lapsuuden lelut, kirjat ja tv-sarjat ovat täysin käsittämättömiä nykypäivän valossa. Niin käsittämättömiä, että minun oli pakko aloittaa niistä juttusarja. 

Ensimmäisenä käsittämättömänä kulttuuriteoksena Peukku-kirjasarjan klassikko-osa Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että tämä ei ole tuttu omasta lapsuudestani. Ystäväni kertoi tästä minulle pari viikkoa sitten. Mutta älkäämme antako sen haitata menoa - syväluotaava analyysi onnistuu siitä huolimatta!

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiinnittää huomion siihen seikkaan, että kirjan päähenkilö Peukku on todellakin irrallinen peukalo. Kirjan. Kuvakirjan, johon voisi piirtää vaikka minkälaisen, mielikuvituksellisen, värikkään, lapsia kiinnostavan hahmon. Irrallinen peukalo. Jonka äiti tupakoi. (1980-luku oli oikeasti yhtä rusehtavankellertävän monotonista kuin se valokuvissa vaikuttaa. Myös ihmisten mielissä.)

Toiseksi haluan ilmaista arvostukseni Peukku-kirjojen kuvitusta kohtaan. Tuo tupakansavu on uskomatonta! Vaikka Peukun äiti näyttääkin vähän siltä kun se oksentaisi häpykarvoja.

Tarina kulkee jotakuinkin näin: Peukku yrittää piirtää, muttei pysty, koska sankka savupilvi estää paitsi näkemisen, myös hengittämisen. Savun takaa paljastuu tupakoiva äiti. Peukku suuttuu niin, että muuttuu punaiseksi. Äitihän oli luvannut lopettaa! On äiti toki yrittänyt, mutta huonolla menestyksellä. Peukku päättää auttaa äitiä lopettamisessa ja heivaa tupakat mäkeen. Nyt loppuu se sauhuttelu! Peukun äiti tarvitsee kuitenkin jotakin korvaavaa tekemistä. Ensin hän ryhtyy kutomaan, ja kutoo kutomasta päästyään. Sitten hän rupeaa leipomaan, ja leipoo niin ettei loppua näy - ja syö kaikki leipomuksensa. Mutta mikään ei riitä: äiti on nyt koukussa herkkuihin. Peukku keksii nyysiä äitinsä karamellit, ja panee tämän juoksemaan perässään. Juokseminen on katsos terveellisempää kuin tupakointi tai herkuttelu. Äiti ihastuu lenkkeilyyn ja tajuaa, ettei enää tarvitse tupakkaa - tai karkkejakaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Peukun arveluttavat seikkailuthan eivät tähän pääty. Pieni tutkimus osoittaa, että kirjasarjan muissa suomenkielisissä osissa Peukku muun muassa katsoo yötä. Varsin kiinnostavan ja monipuolisen kuuloinen teos.)

Ruotsinkielisissä (alkuperäis-) teoksissa Peukulla (Tummen) on muuten seikkailukaveri. Dockis on kuvan perusteella joko karvainen hammas, nenäliinatollo tai lapsen piirros. Vaan ei: Dockis onkin nukke, jonka Peukun äiti (ex-tupakoitsija) on Peukulle ommellut. On siis yhtä hyvä ompelija kuin minä. (Kuva: Tre Sandberg)

Dockis ei tietääkseni esiinny ainoassakaan suomenkielisessä teoksessa, mutta ruotsia sujuvasti puhuva ystäväni keksi, että Dockis voisi olla meillä vaikkapa Nukkeli. Että siitä vaan suomentamaan! Tosin mietin, pitäisikö kirjoja muutenkin päivittää, tupakointi kun ei nykyisin ole enää yhtä yleistä kuin kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1981. Jos Helsingin kaupunki saisi päättää, uusi versio olisi varmaan Peukun äiti lopettaa somettamisen. 

Peukun äidin nikotiiniriippuvuudesta lisää videomuodossa: https://www.youtube.com/watch?v=q9Hc_8L2btE

(Peukku-kirjojen kirjoittajilla on myös kokonainen kirjasarja pikku kummitus Lapasesta, ja siihen kuuluu DVD, jonka nimi on Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini. En tule käsittelemään sitä tässä juttusarjassa.)

No, miten on - muistatteko Peukun?

Lue myös:

• Romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

• Lapsuuden haaveammatit

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

On niin hyggeä, ettei kukaan huomaa, että teekupissa on lusikan sijaan haarukka, koska kaikki lusikat ovat tiskissä. #arnejacobsen #hygge

Jos olet käynyt internetissä viimeisen vuoden aikana, et ole voinut olla törmäämättä trendikkäiseen tanskalaistermiin hygge. Euroopan coolein kansa on tehnyt parhaan mahdollisen: loikoilusta muodikasta. Ja termikin alkaa olla kaikilla hallussa. Ei tarvitse kuin ladata kuva punaviinilasista, teemukista, kynttilöistä tai villasukista sosiaaliseen mediaan, eikä aikaakaan kun joku kommentoi "sähän hyggeilet" tai "no nyt on hyggeä".

Uutisissa on kerrottu, että tanskalaiset aikovat nyt brändätä hyggen oikein vientituotteeksi. Ajattelin sitten, että mehän voisimme täällä Suomessa tehdä saman. Miksi ei? Kehitetään yksinkertaisille, täysin arkisille asioille hupaisan kuuloisia, käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä, jotta niihin saadaan miellyttävä sointi. Sellainen, joka sanoo, että tämä on sinun aikaasi. Sinä ansaitset tämän. Ja tällaisia ne voisivat olla: 

Plöddä

Kun juot lasista, jossa ensin luulet olevan vettä, ja sitten säikähdät, että siinä onkin vissyä, mutta sitten tajuat, että siinä onkin kuitenkin vettä. Ihanaa!

Nylorgo

Kun lähdet salille, mutta unohdat jumppatrikoot kotiin, ja päädyt body pumpiin mustissa 20 denierin sukkahousuissa, jotka ovat liian ohuet, mutta hei, nauti!

Dormorbby

Kun panet illalla pään tyynyyn ja silmät kiinni, ja sen sijaan, että nukahtaisit, alat pyöritellä ajatuksia päässäsi. Ensin mielessä rullaa pikkuinen kela huomisen päivän askareihiin liittyen, sitten vähän suurempi koko loppuvuoden hommista, sitten iso kela siitä, oletko saavuttanut elämässäsi sen, mitä olisi pitänyt, sitten valtava identiteettikela, jota seuraa massiivinen eksistentiaalikela, ja valvot hermorauniona vielä puoli viideltä aamulla miettimässä, onko jumalaa, kuolemaa, ihmisiä tai merkitystä olemassakaan. Tämä on omaa aikaasi!

Nyhhe

Kun katsot uutiset telkkarista. Olet ansainnut sen!

Nyhhe-flermg

Kun telkkarista tulee uutiset, muttet jaksa katsoa niitä, sillä katsot mieluummin kahdeksatta kertaa uusintana tulevaa brittidokumenttia ihmisistä, joilla on nukke-, lihavuus- ja peruukkifetissejä. Sinun hyvinvointisi on tärkeintä!

Glögblergh

Kun kiskaiset toimiston pikkujouluissa niin armottomat perseet, että muistat suudelleesi jotakuta, lyöneesi jotakuta toista ja yrjönneesi kolmannen päälle, muttet muista, kuka niistä kolmesta olikaan pomosi Mervi, eikä glögi maistu vuosiin. Mutta hei, sä olet ansainnut tämän!

Shiddy

Kun käyt pöntöllä ja onnistut vääntämään erityisen hyvät ja nautinnolliset paskat. Elämästä täytyy nauttia!

Flrgbba

Kun huomaat, ettet ole laittanut ruokaa kotona yhdeksään päivään, koska olet tilannut kaikki ruokasi Woltilla suoraan kotiin. Ja aiot tehdä niin tänäänkin, vaikka tililläsi on vain 13,40 euroa. Tämä on sinun aikaasi!

Bloggnoe

Kun sinulla ei ole mitään asiaa, mutta haluat kirjoittaa blogia, joten päädyt keksimään itseksesi uusia sanoja, jotta saisit elämääsi eikun blogiisi jotakin sisältöä. Nauti!

Olen katsonut tällä viikolla Netflixistä rikossarjaa The Fall aamusta iltaan. (Joku varmaan sanoisi toimintaani trumpillisuuden todellisuuden välttelyksi, mutta itse kutsun sitä parhaaksi asiaksi, mitä voin tehdä housut jalassa. Tai melkeinpä ilmankin.) Tiedän, ettei sarja ole ihan uusi, ja suurin osa teistä on varmaan ihan että suositteleeko tuo tampio seuraavaksi uutuussarja Sopranosia, mutta jos The Fall on mennyt minunkin kaltaiseltani ohi, ehkä niin on käynyt jollekin muullekin. Plus - nyt on oikea aika katsoa koko satsi alusta loppuun, kun herkkua on kokonaiset kolme kautta valmiina (ja spoilerina kerrottakoon, ettei kolmoskausi pääty ärsyttävään cliffhangeriin). Sarja on karmaisevan koukuttava, eikä sen ihanuutta vähennä yhtään se, että pääosissa hilluu tällaisia tyyppejä:

1. Jamie Dornan

Unohda 50 Shades ja räätälöityihin pukuihin tärkätty sliippijätkä. The Fallissa Jamie Dornan on realistisesti nuhjuinen, parrakas ja seksikäs perheenisä (niin ja murhaaja, mutta sehän on sivuseikka). Ja se irkkuaksentti? Oh ma gawd. (Kuva: Helen Sloan / Netflix)

2. Gillian Anderson

Halusin 90-luvulla useasti olla punatukkainen, enkä vähiten ah-niin-ihanan Dana Scullyn ansiosta. Ja niin kuin kaikille 90-luvun asioille käy, on Gillian Andersonkin muuttunut X-Files-ajoista ainakin kuusisataa kertaa kuumemmaksi. (Miksei muuten minullekin voisi käydä niin?) (Kuva: Helen Sloan / Netflix)

3. Colin Morgan

Jos tykkäät menninkäisen näköisistä miehist- eikun Benedict Cumberbatchista, tykkäät todennäköisesti myös Colin Morganista. Hän on kuin Cumberbatchin irlantilainen ghettoversio. Tai Cumberbatch on kuin Morganista tehty nukke. Oli miten oli - tyccään. (Kuva: Helen Sloan / Netflix)

+1. John Lynch

Sille, joka tykkää vähän kypsemmästä. Ja jos ei, niin onhan sen vieressä tuo Anderson. (Kuva: Netflix)

Olen Turussa toimittajille, juontajille ja tuottajille tarkoitetussa hyvinvointikuntoutuksessa (johon viittaan mielelläni termillä rehab). Asun seitsemän muun toimittajan kanssa kylpylähotelli Holiday Club Caribiassa koko viikon, ja aikamme kuluksi me jumppaamme, treenaamme, keskustelemme ja opettelemme elämänhallintaa ja hyvinvointitaitoja. 

Itse päätin heti suhtautua viikkoon lomana. Täältä käsin on hankala tehdä töitä, joten päätin olla edes yrittämättä. (Fiksua, right?)

Ja jottei ankeahko rehab-ympäristö pilaisi lomalarppiani, pyysin sisäisen Xzibitini apuun. Xzibit, pimp my kuntoutus!

https://vimeo.com/189890143

(Lisää laadukasta sisältöä Snapchatissa @tiiamarietta.)

Tänä älypuhelinten ja taskutietokoneiden modernina aikana, kun voimme napsia kuvia kaikesta, mihin silmämme ulottuvat ja lähettää ne näkymättömästi kumppanin tai kaverin taskuun, napsimme kuvia todellakin kaikesta, mitä eteemme sattuu. 

Ajattele nyt. Sen sijaan, että kuvailisit kiinnostavaa tapettia tai kaakelia äidillesi puhelimessa, otat siitä kuvan ja lähetät sen tekstarina hänelle. Kun reissussa oleva kämppiksesi saa postissa laskun, et lähetä sitä eteenpäin, vaan tallennat sen kuvana puhelimeen ja välität hänelle sähköpostilla. Et ehkä kuvaile työpalaverissa kadulla näkemääsi mainosta, jonka ideaa voisitte käyttää, vaan otat siitä kuvan ja lataat sen työpaikan slack-tiimiin. Kun selässäsi on luomi, josta olet huolissasi, et vääntäydy hankalaan asentoon peilin eteen - ehei. Otat (tai pyydät jotakuta ottamaan) siitä kuvan, jotta voisit zoomailla tarkemmin, mistä on kyse. 

Kaikki tämä johtaa siihen, että puhelimemme ovat päivä päivältä enemmän pullollaan mitä hämmentävimpiä kuvia, joista on kontekstista irrotettuna mahdotonta ymmärtää, mihin ne liittyvät. (Parasta on muuten, kun Facebook tekee niistä sellaisia slideshow-spektaakkeleita: sain kerran villillä teknomusiikilla ryyditetyn kuvakavalkadin kirjanpitokuiteistani wohoo-tyyppisellä neonvärisellä Saturday Night! -otsikolla. Ystäväni sai puolestaan kokoelman rautakaupan tuotekuvia, kun oli Motonetissä shoppaillessaan varmistanut miesystävältään, oliko tämä nyt se liima/ruuvi/saha mikä minun piti ostaa. Ihania muistoja!)

Tässä minun puhelimeni rullasta löytyvät hämmentävimmät kuvat - ilman filttereitä ja asiaankuuluvine selityksineen. 

28. heinäkuuta. Tämän kuvan otin demonstroidakseni, miten paha mieli Snapchatin "kokeile kaverin kanssa" -tekstistä tulee, kun ei ole kaveria. Tulkitsen tämän kautta yksinäisyyttä modernissa yhteiskunnassa (ja ennen kaikkea näytän tosi hyvältä). Lisää yhtä laadukasta matskua löytyy nimimerkin @tiiamarietta takaa.  

6. elokuuta. Instagramiin tarkoitettu ruokakuva, joka jäi jostakin tuntemattomasta syystä käyttämättä. Kokeneen remontoijan ravitseva välipala: mehujäätelö ja jallupaukku.

14. elokuuta. Kaverini otti sääristäni niin hyvän kuvan Flow-festareilla, että pyysin häntä lähettämään sen minulle. Jotta muistaisin, miten hyvältä sääreni näyttivät 2016. I kid you not. 

15. elokuuta. Minulla ei ole minkään valtakunnan aavistusta siitä, mitä tarkoitusta tämä kuva palvelee (toisin kuin kaikkien muiden kohdalla). Näen kuvassa sumeat jalat ja Snapchat-filtterin, joten todennäköisesti kyseessä on jotakin suunnattoman hyödyllistä ja merkittävää esimerkiksi tuleville sukupolville.

19. elokuuta. Katso, kulta, kelmutin suihkun tulevien veritöiden varalta! #dexter

28. elokuuta. Sain synttärilahjaksi maailman pienimmän kalakukon suoraan Kuopiosta. Pic or it didn't happen.

31. elokuuta. No tälle kuvallehan on tietenkin ihan päivänselvä syy: mallia huoneentaululle! Tai sisustustarralle olohuoneeseen. Tietenkin.

29. syyskuuta. Puhelimeni on lähestulkoon tukossa pullean kisun kuvista, mutta tämä vie kyllä voiton kaikista. (Mihinkään tätä ei voinut kuitenkaan ladata, koska kisu kisuuu:n ympärillä on niin paljon sotkua, joka ei someen sovi.)

4. lokakuuta. Tuossa noin. Siinä on.... jotakin. Jotakin siinä on. 

6. lokakuuta. Nuo ovat minun polveni. Älä edes kuvittele mitään muuta. 

9. lokakuuta. Tuossakin on... tuota... jotakin. Siinä niin. On on.

20. lokakuuta. Kuva, josta koko postaus sai alkunsa. Toivon todella, että kuvassa ovat minun farkkuni, eivätkä kenenkään muun. 

Kas näin. Kaiken maailman pask- eikun ihmeellisyyksiin me aikaamme ja puhelimemme muisteja käytämme. En tykkää sanasta haaste, mutta jakakaa ihmeessä omasta puhelimestanne löytyvät randomeimmat otoksenne! 

Minua ahdistaa ihan sietämättömän paljon ajatus esiintyä kuvissa uimapuku päällä, olkoonkin uimapuku kaikkien unelmieni saksalaisvalmisteinen täyttymys, mutta selätän tässä postauksessa pelkoni. Pakotin siskoni miehen kuvaajaksi, ja kuvia otettiin niin paljon, että kuusivuotias siskontyttöni sanoi minulle tänään odottaessaan kärsimättömänä lähtöä uima-altaalle: "Noniin, ota uikkarit ja pyyhe ja avaimet ja uikkarinkuvausvälineet mukaan, mennään jo!"

Minulla meni tovi vakuutellessa sille, etten kuvaa uikkareitani yleensä joka päivä. Että tämä on erikoistapaus, koska Lidl. Se ei ymmärtänyt millään, miksi ihmeessä joku olisi kiinnostunut minun uikkaristani, enkä osannut sanoa muuta kuin että se taitaa olla minun herutteluni syytä. Sitten vietin hetken potkien itseäni sääreen. Tampio, olet ihan itse asettanut itsesi tähän asemaan. 

Kuvat on yritetty ottaa niin kaukaa, ettei niissä näy, kuinka äärimmilleen saumat on venytetty. Tarkkasilmäinen katsoja saattaa kenties huomata, etteivät mustat raidat säily täysin mustina, jos uikkarin pingottaa liian ison ruhon ylle. Mutta päällä se on (vaikkei sukeltaessa oikein pysy), ja tältä se näyttää: 

Jes!

Lue koko Lidlin uikkari -saaga:

• Lidlin uimapuvun metsästys

• Update: Lidlin uikkari

• Lidlin uimapuku: final chapter

• Lidlin uikkari: tulikoe

Ah, Espanja. Tuo auringonpaisteen ja virtaavan halpisviinin luvattu maa. Vuoriston, rantamaisemien ja lukemattomien mustanruskeiden silmien mekka. 

Ja saatanallinen verenpaineen nostattaja. 

En kyllä sitten ymmärrä mikä perkele näitä paikallisia vaivaa, kun niillä ei ole koskaan kiire minnekään. Ei liukurappusissa, ei kaupan kassalla, ei jonossa, ei edes töissä.

Eivätkä ne onnistu ikinä tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Jos ne kävelevät kadulla ja vierustoveri alkaa jutella, ei auta. Pakko pysähtyä kuuntelemaan. Koska jalkojen nostelu vuorotellen on täysin mahdoton tehtävä, jos keskustelee samalla. Niin on myös kassan näpyttely tai viivakoodien lukeminen. Haluaisitko jutella ja väistää samalla muita ihmisiä? Ehei! Täällä keskitytään yhteen asiaan kerrallaan. 

Keskittymisvaikeuksista kielivät myös nämä paikalliset kaakelit.

Toisaalta enhän minä oikeastaan ymmärrä, minne minulla muka on niin kiire. Mutta kun nämä tällaiset tilanteet on vaan hoidettava pois alta ja päästävä eteenpäin. Ai minne? No EN MINÄ TIEDÄ. Mutta päästävä on, ja mielellään tuhahdeltava mielenosoituksellisesti matkalla. Koska voittaja on se, joka on ensimmäisenä ja vähän vihaisena paikalla. Ai missä? No en minä tiedä sitäkään, mutta ensimmäisenä siellä ollaan. Takuulla. 

Tänään ostin yhdestä kaupasta vahingossa väärän tuotteen. Kun menin vaihtamaan sen toiseen, kävin kolmen asiakaspalvelijan luona ja jonotin kahdessa eri jonossa. Oli vuoronumeroa ja monivalintatehtävää. Vaihtoani hoitava myyjä printtasi tulostimella neljä sivua asiakirjoja palautusta varten. Laitoin niihin kaksi allekirjoitusta, ja kolmen uuden kuitin pinoon vielä yhden. Enkä tietenkään voinut vaihtaa tuotetta toiseen, koska ne olivat - luoja paratkoon - eri hintaiset. Ensin piti palauttaa yksi ja sitten veloittaa toinen, koska kortinlukija menisi muuten sekaisin. Otsani verisuoni uhmaavana tykyttäen hillitsin haluni kertoa myyjälle, että ei muuten menisi. Että tätä tehdään tuolla meillä 4000 kilometrin päässä ihan koko ajan. 

Mutta on tämä Espanja kyllä sitten ihana paikka.

Lähden huomisaamuna seitsemän jälkeen Espanjaan. Valvon vielä, koska pakkaan- eikun katson murhadokumentteja YouTubesta ja nypin säärikarvojani pinseteillä.

Vanhempani viettivät maanantaina 46-vuotishääpäiväänsä (joo, ällöä, minäkin vihaan niitä) ja sen, viime vuoden hääpäivän ja molempien vanhempien menneiden ja tulevien synttäreiden kunniaksi ne lähtivät kuukaudeksi Espanjaan. Me lapset ja lapsenlapset sitten lennämme sinne morottamaan ja onnittelemaan niitä (ja tietysti nauttimaan itsekin vähän) kukin kerrallaan. Huomenna on minun vuoroni, ja arvatkaas mitä se tarkoittaa?

No sitä että Lidlin uikkari pääsee vihdoin käyttöön.

Tiedoksenne, että se Lidlin markkinointiosaston minulle lähettämä 38 oli auttamatta liian pieni, joten se säästetään ensi sitä seuraavaan kesään. (Sillä tottahan joka tytöllä pitää yksi Lidlin tavoiteuikkari olla.) Ihana lukijani Sanni kuitenkin kertoi ostaneensa sellaisen koossa 40, muttei tykännytkään siitä, ja myi sen minulle. (Tykkään ajatella, että se oli Kurkisuon Sanni. Tai ehkä Aikakoneen Sani, joka kirjoitti innoissaan oman etunimensä väärin. Tykkäävät molemmat niin kovasti tästä minun blogistani.) Myönnettäköön, ettei sekään ole kyllä ihan oikean kokoinen, mutta uskon, että lentomatkan aikana Malagaan siihen tarttuu maagista tähtipölyä sateenkaarista ja hattarapilvistä, ja kun pääsen perille, se istuu kuin hanska. Tai vaikkei istuisikaan..  ei minulla ole vaihtoehtoa. 

(Uikkarithan venyvät vähän ihan helvetisti kastuessaan?)

Ja sitten, ehkä vihdoin joudun julkaisen kuvan siitä päälläni. 

Poikaystäväni äidin kissa on ollut meillä hoidossa kuukauden. Se on lihava, harmaa, pehmeä tyyppi, jonka turkissa on vaaleanpunaisia laikkuja. Ihan kuin joku olisi kaatanut sen päälle joskus valkaisuainetta.

Olen oppinut siltä, että mihinkään ei voi ikinä luottaa. Yhtenä hetkenä se möllöttää maailman välinpitämättömimpänä pahvilaatikossa, toisena kiehnää ja kerjää rapsutuksia - kunnes sekunnin sadasosassa päättää että nyt riitti, mäykäisee vihaisesti, puraisee sormesta ja kynsii varmuuden vuoksi päälle. Koska kehtasit rapsuttaa sitä. Ääliö.

Aamuisin se herättää minut asettelemalla lihavan ruhonsa huolellisesti rintani päälle niin, että meinaan tukehtua, ja kun herään ja sanon sille että voisitko kissa siirtyä hieman, en voi hengittää ja tisseihini sattuu, se katsoo minua näin:

Se oli tonnin seteli. 

Olen rajusti koukussa podcasteihin, ja julistan niiden ilosanomaa niin paljon kaikille muillekin, että minulta kysytään säännöllisen epäsäännöllisesti kuunteluvinkkejä. Ja sitten toisinaan kerron niitä, vaikkei kukaan edes kysyisi. Kuten nyt. 

Mystery Show: Paras podcast ikinä, josta on valitettavasti ilmestynyt vain muutamia jaksoja. Juontaja ratkoo arkipäivän mysteerejä ja jäljittää muun muassa Britney Spearsin kysyäkseen, tykkäsikö tämä kirjasta, joka hänellä on kädessä tyyliin kahdeksan vuoden takaisessa paparazzi-kuvassa. WHAT.

Reply All: Paras podcast ikinä, koska Mystery Show ei enää päivity ja Criminal päivittyy niin harvoin. Tarinoita internetistä ei-koodari-kielellä: esimerkiksi miehestä, joka tuomittiin murhasta ja joka bloggaa vankilasta, naisesta, joka sai outoon sairauteensa avun internetistä ja mystisestä kollektiivista, joka tehtailee viraalikuvia.

Criminal: Paras podcast ikinä, paitsi siksi että päivittyy niin harvoin. Criminal on pullollaan kertomuksia ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella sotkeentuneet rikoksiin - tehneet niitä itse tai joutuneet niiden uhriksi. Viimeisin jakso on aivan järkyttävän kiinnostava tarina naisesta, joka joutui isänsä kanssa identiteettivarkauden uhriksi, mutta josta en voi kertoa enempää, koska OMG.

Kuulitsä?: Kuulitsä?-podcast on kaverini Lassen ja minun yhteinen projekti (tai oikeastaan Lassen projekti, johon hän pyysi minua tuppauduin mukaan), josta olen superinnoissani. Kaksi kertaa viikossa ilmestyvä alle kymmenminuuttinen podcast ruotii uusia, ajankohtaisia ilmiöitä ja tekee pilaa niistä analysoi niitä.

This American Life: Podcast keskittyy joka viikko yhteen teemaan ja kertoo tarinoita siihen liittyen. Tunnin mittaiset jaksot ovat joillekin liian pitkiä, mutta sopivat hyvin vaikka salille. Sitä paitsi jokainen jakso on jaettu "näytöksiin", joten sen voi helposti kuunnella osissa. Että älkääs nyt viitsikö.

The Mortified Podcast: Päiväkirjaklubin jenkkiläisversion live-esiintymisten satoa. Ei spessu, mutta kevyt, ja sopii tilanteeseen jossa vaikka This American Lifen raskas jakso on ampunut downiin. 

My Favorite Murder: Podcast, joka tuskin sopii kaikille. Kaksi tahallaan ärsyttävää amerikkalaisnaista puhuu suosikki-murhatapauksistaan, eikä edes tuo niihin mitään uutta. Miksi kuuntelen tätä? Ai niin, koska murhat. 

Found: Uusi podcast kuuntelulistallani, jota suosittelen sokkona ainoastaan siksi, että sen lähtötilanne on niin kutkuttava. Ohjelmassa ratkotaan löydettyjen viestien mysteereitä. Juontaja alkoi itse kerätä lappusia kaikkialta, missä kulki jo viisitoista vuotta sitten, ja nykyisin niitä myös lähetetään hänelle. (Ryhtyisikö joku tekemään tätä ohjelmaa kanssani myös Suomessa? Voisimme aloittaa löytyneistä kauppalapuista.)

Radiolab: Audiodokumentteja aiheista maan ja taivaan väliltä. Jos ei varo, voi oppia jotain, kuten vaikka sen, millaista draamaa K-pop-skenessä tapahtuukaan, tai miten tyhjän päällä Yhdysvalloissa on ihminen, jolla ei ole mitään henkilöllisyystodistusta. Siitä, mitä hyötyä näiden asioiden oppimisesta on, voidaan olla montaa mieltä.

How to do Everything: Kuuntelijat pyytävät neuvoa arjen pulmiin ja juontajat selvittelevät niitä. Ohjelmassa vinkataan muun muassa miten painaa oma nimensä muiden ihmisten mieleen ja millaista ääntä dinosaurukset oikeasti pitivät - ja selvitetään, mikä se parsapissajuttu oikein on. 

Tsekkaa lisäksi: 99% Invisible, The Leap, The Heart, Invisibilia, Planet Money, The Last Podcast on the Left, The Moth, Stuff You Should Know, Answer Me This, Radio Diaries, The Allusionist, Strangers, Love & Radio, Hidden Brain, Note to Self, Reveal sekä Death, Sex & Money. 

Tilasin kesällä lidlinuikkariepätoivoistuksissani netistä sijaisuimapuvun, joka paljastui lasten kokoiseksi: uikkari ulottuu minua napaan asti ja sen tissikupit jäävät killumaan uumalle.

(Uikkari lojuu edelleen käyttämättömänä kaapin perällä, joten jos jostain löytyy 9-vuotiaan kokoinen nainen, jolla on C-kupin rinnat, minuun saa ottaa yhteyttä.)

No, uikkari oli katastrofi, mutta ostohetkellä tilasin vahingossa myös sitä myyvän verkkokaupan uutiskirjeen. Viime viikolla se tarjosi minulle (jonka päälle eivät näytä minkään valtakunnan uikkarit mahtuvan) korvaavaa tuotetta, joka tuntuu sanovan unohda ne uimarannat, sullahan on Netflix. Esittelen teille: merenneitopeitto.

Kyllä. Se on merenneidon pyrstön muotoinen peitto. Jota löytyy tältä kyseiseltä nettisivulta yli viittäkymmentä eri mallia. Ja jota kuvaillaan paikoin sanoilla elegant, trendy, stylish ja chic. (Mutta myös sanoilla acrylic, endearing ja keep warm.)

Kuvien mukaan merenneitopeitto on parhaimmillaan sohvalla, mutta siihen verhottuna sopii näyttäytyä myös biitsillä, jos ei esimerkiksi ole onnistunut löytämään sopivan kokoista uimapukua Lidlistä. Ja huoli pois! Jos ei tykkää perinteisestä Ariel-lookista, löytyy merenneitopeittoja myös jokaisen suosikkikuoseissa: hai (useita eri tyylejä), Yhdysvaltain lippu ja joulu. Koska mitä muuta ihminen tarvitsisikaan?

Eihän sille mitään voi: vaikka pyrstöpeittojen selailun yrittäisi aloittaa naureskellen, pian huomaa haluavansa oikeasti sellaisen. Ja pari samanmoista sukulaislapsillekin. Toivon, että ne ulottuvat pohkeita ylemmäs.

(Tämäkään ei ole yhteistyöpostaus, uskokaa tai älkää.)

Kymmenen päivää ennen kotiinmuuttoa olohuoneemme näytti tältä. Melkein valmis, eikö?

Aloitimme remontin kesäkuun puolessavälissä. Tätä kirjoittaessani ollaan syyskuun paremmalla puolella. Mitä reilussa kolmessa kuukaudessa on tapahtunut? No, vessa ja suihku on kaakeloitu ja ne ovat saaneet uudet kalusteet (tosin ovia ei kummassakaan vielä ole). Seinät, katot ja lattiat on hiottu ja maalattu (tosin yksi seinä on vielä maalaamatta, ja pari muuta tarvitsee uuden kerroksen). Makuuhuoneessa on uusi liukuovikaapisto (tosin pala lattiasta puuttuu ja nukumme puhallettavalla ilmapatjalla). Keittiö on paikallaan ja käytössä (tosin roskiksen ovi on vielä vinossa, seinä maalaamatta, eikä minulla ole vielä hajuakaan, mitä välitilaan tulee). Olen kuitenkin ehtinyt oppia tässä kolmessa kuukaudessa koko liudan uusia asioita, kuten

• valittamaan kaikesta ja vaatimaan kaikenlaista ja olemaan yleisesti ottaen vittumainen ämmä

• sen, että takareisiinkin voi tulla stressifinnejä

• sen, että manikyyrit kannattaa unohtaa remontin ajaksi (en voi uskoa, etten tajunnut tätä etukäteen)

• sietämään tietoa siitä, että minua vihataan keittiöliikkeessä, liukuovifirmassa, remonttimiehen kotona, sähkömiehen sydämessä ja kaikista eniten K-Raudassa, koska niitä kaikkia vihataan myös meillä

• sen, että parketin voi maalata valkoiseksi, mutta siitä tulee todennäköisesti silti keltainen

• että neliömetrin kokoisen kylpyhuoneen kaakeloinnissa voi helposti kestää kolme ja puoli viikkoa

• sen, että pystyn syömään aika paljon pitsaa ihmiseksi, joka ei pidä pitsasta

• sen, etten enää koskaan remontoi

• sen, että seuraavan kerran kun remontoin, aion tehdä sen paljon järkevämmin

• sen, että minussa on hiukan maanisdepressiivisen vikaa

• alkoholi maistuu todella hyvältä remonttipäivän päätteeksi (tai keskellä)

• ei ole ihme, että rakennusalalla alkoholisoidutaan

• parisuhteen korkein koetinkivi (itse remontin jälkeen) on asuminen asunnossa, jonka vessassa ei ole ovea.

En haluaisi enää oppia mitään. 

Olimme ystäväni kanssa viikonloppuna tapahtumassa, jossa vieraita viihdytti kevyen musiikin coveryhtye. Musisoijat olivat ulkonäöltään tavallisten pop/jazzilaisten näköisiä ja vitsailimme, etteivät he näyttäneet siltä, että laulaisivat ja soittaisivat sellaista sielukasta, mustaa musiikkia, joka ämyreistä raikasi. Kaverini lisäsi, että hänen mielestään tyypit näyttivät kaikki opettajilta. Nauroin. Pyh.

"Oikeesti. Voin kertoa sulle vaikka aineen, mitä jokainen niistä opettaa", kaverini vakuutteli.

Ja kuin taikaiskusta maailman paras leikki oli syntynyt. Koko loppuillan mietin, mitä kouluainetta muut juhlavieraat, perheenjäseneni, kaverini ja vaikka julkkikset opettaisivat - puhtaasti ulkonäön perusteella. Ja nyt sovellan sitä tuttuihin bloggaajiin (kuvat saatu bloggaajien suostumuksella. Vaikkeivät kyllä tienneet, mihin ryhtyivät):

Nata (WTD): puukäsityö

Laura (Missä olet Laura): filosofia ja uskonto

Emmi (Emmi Nuorgam): esiopetus ja askartelu

Vivi (Elämäni palasia): liikunta ja terveystieto

Minna (Itse Minna Mänttäri): kuvaamataito (ja huovutus) 

Jenni (Pupulandia): ruotsi ja saksa

Maailman hauskinta. Vai mitä? Vai olisiko sulla jokin parempi ehdotus?

 Lue myös:

Jos olisimme muusikoita

Minun piti tänään kirjoittaa jostakin ihan muusta (on kaksi asiaa, joista nykyisin kirjoitan, Lidlin uimapuku ja remontti. Se oli se toinen näistä, se joka ei ole Lidlin uimapuku), mutta sitten taivas repesi ja pudotti syliini kertakaikkisen ihmeen. 

Sain nimittäin Lidlistä juuri sähköpostia. 

Hei Tiia, 

olemme huomanneet aktiivisuutesi Lidlin mustavalkoraidallisen uimapuvun etsinnässä tässä kesän aikana. Otit myös yhteyttä meihin Facebookin kautta, mutta valitettavasti kaikki uimapuvut oli jo ehditty myydä. 

Sun etsintä oli niin laaja, että mekin täällä markkinointiosastolla haluttiin panostaa siihen. Kaivelimme vielä varastojamme ja satuimme löytämään yhden ainokaisen uimapuvun. Mutta se on kokoa 38. Kaikki muut ovat menneet, tämä on kirjaimellisesti viimeinen uimapuku mikä meillä on jäljellä. 

Haluaisitko kuitenkin kokeilla 38 kokoista uimapukua? 

Jos haluat tämä kyseisen uimapuvun, lähetämme sen kyllä sinulle mielellämme. Olet niin suuren vaivan nähnyt uimapuvun metsästyksessä. Miltä tämä kuulostaa? :) 

ÖÖÖÖ HYVÄLTÄ.

Uimapuku on todennäköisesti ainakin kaksi kokoa liian pieni, mutta ei se haittaa. Paitsi että voi saatana, koska olen tehnyt tästä näin julkista, minunhan on pakko varmaan ottaa kuva se päälläni? Voi saatana. 

"Mitä sen Lidlin uimapuvun kanssa kävi?"

on kysymys, joka minulle esitetään vähintään viikoittain. Jos et tiedä, mitä se koskee, tässä tarina pähkinänkuoressa: ihastuin Lidlin uikkariin, menin kaksi päivää liian myöhässä kauppaan, sitä ei enää ollut, minä ja monet ihanat ystäväni ja lukijani alkoivat metsästää sitä Lidleistä pitkin Suomea (ja jopa Eurooppaa), sille keksittiin hashtag #someuikkari ja kaikki jännittivät, miten tarina loppuu. Tai jos haluat vaiheikkaamman selostuksen, lue tämä. 

Kolme kuukautta myöhemmin uikkaria ei vieläkään ole. Yhteydenottoni Lidlin asiakaspalveluun eivät tuottaneet tulosta ("ajankohtaisia mainoksia seuraamalla näette parhaiten mitä meillä on myynnissä tai myyntiin tulossa"). Edes Lidl Suomi -Facebooksivun suvereeni asiantuntija Riikka ei osannut auttaa ("laitoin toivetta uudesta erästä"). Uikkaria ei löytynyt Raumalta, Jyväskylästä, Tampereelta eikä Kauhajoelta. Tietääkseni sitä etsittiin myös Lidleistä Portugalissa, Saksassa ja Belgiassa. No dice.

Olen etsinyt Facebook-kirppisten, huuto.netin ja tori.fin kaikki osastot hakusanoilla esmara uimapuku uima-asu lidl uikkari. Olen googlannut kansainväliset verkkokaupat. Olen epätoivoissani ostanut (ihan erilaisen) korvaavan uikkarin verkkokaupasta, jonka en tajunnut olevan aasialainen. Uimapuvun rinnoille tarkoitetut kupit ylettyvät napaani asti. (Että jos jossakin on isotissinen, 120-senttinen lapsi, joka haluaa 40-lukua henkivän punaisen pallouikkarin, minulta löytyy.)

Minulla ei vieläkään ole sitä uikkaria. 

Mitä minulla sitten on? Neljä muuta vaatetta Lidlistä, riippuvuus Lidlin hedelmätoffeisiin ja pähkinäsuklaaseen sekä Lidlin uutiskirje sähköpostilaatikossani joka maanantai. Ensi kesänä, jos (ja kun) uikkarista tulee tuotantoon jokin toinen versio, olen lukenut sähköisen tarjouslehtisen ennakkoon ja olen ensimmäisenä riuhtomassa Kampin Lidlin ovea sinä aamuna, kun se tulee myyntiin. Ja toivon, että se on edes puoliksi yhtä kaunis.

(P.S. Suurkiitos kaikille metsästykseen osallistuneille! Kosketitte uimapuvutonta sydäntäni.)

Ostin alkuvuodesta asunnon ja ryhdyin remontoimaan sitä tänä kesänä. Kämppään tulee uusi keittiö, uusi vessa, uusi suihku, uusi kaapisto ja uudet huonekalut. Lisäksi vanha parketti hiotaan ja maalataan valkoiseksi, ja seinään lätkäistään tietenkin uudet maalit. (Lue: kämpästä tapellaan, raivotaan ja huudetaan. Lisäksi siihen menetetään hermot, kaikki rahat sekä tietenkin joka ikinen vapaahetki.) Tällä tavalla remontti (ja mielen mureneminen) etenee:

Päivä 1: Alkaisipa se remontti jo.

Päivä 2: Ei saatana - nytkö se jo alkoi? Kaikki käy niin nopeasti!

Päivä 3: Vitsit. Remontoiminen onkin paljon helpompaa kuin luulin. Itse asiassa tämähän on ihan mukavaa!

Päivä 4: Saatana miten vaikeaa tämä on. En yletä mihinkään eikä minulla ole varaa mihinkään. En pysty, en osaa, en halua, en jaksa. Saatana. 

Päivä 5: Remontointiin ei muuten menekään niin kauheasti rahaa kuin kaikki varoittelivat. Yllättävän halpaa itse asiassa. 

Päivä 6: No niin saatana. Kaikki rahat ovat menneet. Loppukesä syödään sitten sormia ja pieniä kiviä. Ankeuden kesä 2016, tästä jää kivat muistot.

Päivä 7: Valmistuupa tämä nopeasti. En ymmärrä, mitä kaikki valittavat. Remontti tulee kyllä tehtyä, kun tekee vaan!

Päivä 8: Ei saatana, tämä ei valmistu koskaan. Ei koskaan. Saatana. 

Päivä 9: Vitsit, onneksi huomenna alkaa loma! Saa vähän levätä. 

Päivä 10: Voi saatanan saatana, enhän minä remontista mitään lomaa saa. Ikinä.

Päivä 11: Onneksi on tuo poikaystävä, joka auttaa. En tiedä, mitä tekisin ilman sitä!

Päivä 12: Minä tapan kyllä tuon poikaystävän, saatana sentään. Paloittelen sen ja käärin noihin remonttimuoveihin ja sitten muuraan sen seinään, saatana. 

Päivä 13: Ensimmäisen huoneen seinät ja lattiat maalattu. Tämä näyttää upealta!

Päivä 14: Ei saatana. Seinä on ihan läikikäs ja lattia valkoisen sijaan keltainen. Näyttää ihan paskalta. En ala. 

Päivä 15: Ei paljon kuntosalilla tarvitse käydä - remontointi on tehokasta treeniä! 

Päivä 16: Voi saatana. Pääsisinpä kuntosalille. 

Päivä 17: Kyllä tämä tästä valmistuu. Kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. 

Päivä 18: Kävin kaljalla kaverini kanssa. Se kehtasi "lohduttaa" sanomalla, että kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. Saatanan ääliö. Tapan ja paloittelen senkin niihin remonttimuoveihin.

Päivä 19: Onneksi on paljon osaavia ammattilaisia mukana - loistava sähkäri, mukava remonttimies ja kunnon putkari. 

Päivä 20: Ei saatana mitä tampioita nuo ovat kaikki tyynni. Sähkäri on täysi tunari, remppamies läpeensä mulkku ja putkari ihan paska. Pärjäisin paremmin yksin. 

Päivä 21: Miten minun muka pitäisi yksin pärjätä saatana?

....tähän mennessä ollaan korkeintaan puolivälissä. Yay for me. 

Sain kutsun Lidlin muotinäytökseen Yrjönkadun uimahalliin kesäkuun alussa. Puitteet olivat kunnioitusta herättävät, sillä vanha uimahallikaunotar salpaa hengen sellaisenaankin - saati sitten valoin, musiikein ja upeiden mallein koristeltuna. Muotinäytös oli mahtava, ja yllätyksekseni tykästyin lähes kaikkiin vaatteisiin.

Erityisesti sydämeni vei raidallinen kokouikkari.

Olen ilmeisesti aiemmin elänyt naiivissa harhauskossa, että kiinnostavan vaatteen voi hakea kaupasta vielä sillä viikolla, kun se on sinne saapunut. Nyt ymmärrän olleeni väärässä, sillä kun matkasin lähi-Lidliini kolme päivää uikkarin hyllyihin tulemisen jälkeen, ei sitä enää ollutkaan. En ensin hätääntynyt. Ajattelin, että niitä tulee lisää - uikkareitahan esiteltiin hienossa muotinäytöksessä kaikelle kansalle! Vaan ei. Uimapukua ei löytynyt vielä seuraavalla viikollakaan, ei Helsingistä eikä Tampereelta. Turvauduin viimein sosiaaliseen mediaan. 

Siirryin Lidlin fb-sivujen puoleen.

Mutta Riikastakaan ei ollut apua. 

Sekosin Lidl-maniaan.

Yllätyksekseni ihmiset alkoivat etsiä uikkareita puolestani esimerkiksi Kangasalta, Riihimäeltä, Turengista ja Kirkkonummelta. Ja odottaa tilannepäivitystä.

Sana alkoi kiiriä.

Joten jos satutte löytämään Lidlin paksuraidallista mustavalkoista uimapukua jostakin myymälästä koossa 40 tai 42 (ostaisin itse varmuuden vuoksi molemmat, jos löytäisin), minuun saa olla yhteydessä. Maksan uikkarin, postikulut ja kaljat.

Hashtaginkin saa keksiä.

Tämä ei todellakaan ole yhteistyöpostaus. Jos olisi, mulla olisi jo se uikkari.

Lue, mitä sitten tapahtui:

• Update: Lidlin uikkari

• Lidlin uimapuku: final chapter

• Lidlin uikkari: tulikoe

• Tänään päällä: Lidlin uimapuku

Löysin remonttipuuhastelun keskellä arkistoistani vanhan kirjevihon, jolla kommunikoimme ihastukseni kanssa 11-vuotiaina. Ilmeisesti luokassa kädestä käteen välitettävät lappuset eivät enää riittäneet, sillä rakkaus oli niin suuri. Se nimittäin oli todella suuri: olen kirjoittanut kahteenkymmeneen sivuun 14 kertaa "mä rakastan sua". 

Pidän Snapchatissa joulukalenterinomaista kesäkalenteria (älä kysy miksi, en tiedä itsekään) ja aloin siellä avata salaisen vihon sivuja seuraajilleni. Paljastukset kirvoittivat niin paljon ihastusta ja naurua (lue=myötähäpeää ja vahingoniloa), että ajattelin, että on vain oikeus ja kohtuus, että survon tekstejä myös tänne blogiin.

Kirjevihon tekstit on kirjoitettu ilmeisesti maalis-huhtikuussa 1995, jolloin kävimme viidettä luokkaa. Vihko tarjoaa ainutaatuisen ikkunan paitsi 11-vuotiaiden ihmissuhde-elämään, myös katsauksen ajan kuumimpaan musiikkiin. En viitsi julkaista entisen ihastukseni tekstejä ilman lupaa, joten nämä ovat kaikki minun kirjoittamiani. Tällaista siellä lukee:

26.3.1995: Hei, sä pidät mua varmaan ihan torona ja palikkana, mutta sou (so). Mä ihan oikeasti tarkotan sitä että mä rakastan* sua aina, aina aina ja aina, vaikka olisin naimisissa Tuukan kanssa ja meillä olis 20 lasta. Ihan tosi, äläkä pidä mua ihan nössönä ton takia, koska SE ON TOTTA.
*En tykkää, rakastan
(Toim. huom. Mikä helvetti on toro?)

26.3.1995: Mut ihan oikeesti soitellaan kesällä yms. Mikä on teiän faxinumero? Meiän on 3564835, äläkä unohda. MUISTAKKIN!
(Faksailimme ihan oikeasti tämän tyypin kanssa viikoittain. Ai miksi? 1995.)

26.3.1995: Meidän kannattais varmaan ruveta oleen parempia kavereita ihan niinku oikeessa elämässäkin eikä vaan tässä vihossa. Mutta KÄNÄDÄ!
(Jostakin täysin käsittämättömästä syystä vaikuttaa siltä, että käytimme kuuluisaa Kummeli-hokemaa morjestuksena. Ai miksi? 11v.)

28.3.1995: Just 2 minsaa sitten sain CRANBERRIESIN seedeen (cd:n). En kattonu ROBOCOP 2:ta. Nyt menee Ode to My Family (yllätyitkö?). Ei, se ei oo tuplaseedee (CD).

28.3.1995: Miten mä aion selvitä koko päivän ilman su... su... suklaata? Ei vais, ilman sua! Mä kuuntelen Céline Dionia. Meillä on muuten Célinen (en tiä kuinka päin toi heittomerkki... siis aksentti kuuluu) yks toinen seedee, joku ranskankielinen. Célinehän on ranskalainen oikeesti. Oota. Kävin ihan sua varten laittamassa kutosen. Kuuluu myrskyn ääniä, vaikka on ihana päivä. Mutta ilman sua tää ei tunnu missään.
(Céline Dionin biisi Next Plane Out oli meidän molempien suosikki, ja kuudes kappale The Colour of My Love -levyllä. Muistutan jälleen kerran: 1995.)

30.3.1995: Mulla meni tohon kaikki hopeeteippi, mikä on jäljellä, eli kannattaa arvostaa sitä!
(Liimasin yhdelle sivulle hopeateipistä sydämen. Olis parempi arvostaa.)

Yhtäkkiä tapahtui kummia. Ihastukseni kirjoitti vihkoon pitkän kirjoituksen, missä tunnusti, että on koko ajan vain teeskennellyt rakastavansa minua. Että oikeasti hän ei haluakaan faksailla kesällä, ja että suoraan sanoen olinkin jo vähän rupsahtanut. Poika pyyteli anteeksi tylyä ilmoitusta, mutta kirjoitti, että on kuitenkin parempi, että saan tietää. Sivun lopussa luki "käännä". 

Ja kun sivua käänsi, luki toisella puolella "APRILLIA" ja "alaksää oleen?". Vastasin myöntävästi:

1.4.1995: Tottakai mää alan oleen! Ei se mitään vaikka sun aprillipila oli vähän TOMMONEN. Alux mä kyllä järkytyin tosi pahasti, mutta kun oin lukenut sun kirjees kokonaan, nauroin ihan kippurassa tyttöjen vessan lattialla. Olihan se sit kans vaan aprilliPILA?

1.4.1995: Tykkäätsä koulu-uinneista? Mä vihaan niitä. Tai siis Pyynikki on ihan surkee uikku ja uimaopet on kauheita. Nyt menee MTV:ltä aika usein tuleva Let Me Be Your Fantasy. Sillä laulajalla on ihana ääni! (Ei voita sun ääntäs.)
(Voittaapas, ja on muuten edelleen ihan sairrraan kova biisi.)

4.4.1995: Kyllä mä tajuun kuinka paljon sä tykkäät musta, tunne on molemminpuolinen ja I hope että tää kestää.
(Ei kestänyt.)

5.4.1995: Että mä rakastan sua! Onnex sä vihdoin kysyit! Sanot mulle sitten (lupaatko) päin naamaa kun/jos et tykkää/rakasta musta/mua enää. Mutta ei niin kovasti että mä voisin tehdä itsarin. 

Lisäksi lupasin ihastukselleni, että lopettaisin tupakanpolton hänen vuokseen, jos hän vain rohkeasti sanelisi minulle ehdot. Mutta juhlissa, uutenavuotena, vappuna ja joskus kesällä, ainakin yx rööki kahdessa viikossa olisi PAKKO saada. (Todellisuudessa olin ehkä kerran nähnyt, miten tupakka sytytetään.) 

Eikä hävetä muuten yhtään!

Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista